Part 6

Hän tiesi, ettei hän olisi saanut viehättyä lukemaan tuota kirjaa, joka niin salaperäisesti oli asetettu hänen laatikkoonsa. Sen avatessaan hän ei ollut aikonutkaan sitä lukea. Oikea menettely olisi ollut viedä se jollekulle opettajattarelle uskaltautumatta itse sitä selailemaan. Mutta jo ensi sivulla oli kertomus kiinnittänyt ja vanginnut hänen huomionsa, eikä hän ollut yrittänytkään sen ihmeellistä tenhoa vastustaa. Nytkään, surujensa sortamana, hän ei voinut olla tuumimatta, miten tuolle ihastuttavalle sankarittarelle lienee käynyt.

Ja katsellessaan ikkunasta Lontoon kellastuvia puita hän sitten äkkiä muisti erään vanhan kirsikkapuun kotona. Sen hedelmät olivat niukat ja happamat, mutta herra Fowlerin isä oli sen istuttanut, ja perhe piti sitä pyhänä. Sitäpaitsi se kasvoi takaoven edustalla, ja keväisin oli ihanaa katsella hopealta hohtavien kukkain paljoutta sen oksilla ja kuunnella mehiläisten surinaa niiden ympärillä. Hän tiesi täsmälleen, millaiselta tuo vanha puu näytti syyspuvussansa. Vaikkei se tuottanut yhtä runsaasti hedelmiä kuin omena- ja päärynäpuut, sen lehtiverho oli paljoa upeampi ja hehkui sellaisessa pehmeässä punaisessa ja kullanvärisessä hohteessa, että olisi luullut sen lainanneen väriloistonsa iltaruskolta.

Jennet toivoi, ettei olisi tullut tuota kirsikkapuuta ajatelleeksi. Pelkkä muisto siitä liikutti hänen sydämensä äkilliseen vihlovaan tuskaan, ja hän alkoi ääneensä nyyhkyttää. Oi, jospa hän ei koskaan olisi jättänyt kotiaan ja tullut tänne, missä salaiset viholliset virittelivät hänelle ansojansa!

Jonkun ajan perästä hänen kyyneltensä vuolaus tyyntyi, mutta vielä hän itki, kun neiti Sand astui sisään, tuoden kupin teetä ja muutamia voileipiä. Sanaakaan ei puhuttu. Opettajatar asetti teekupin pöydälle ja meni pois, sulkien oven jälkeensä.

Päiväpaiste oli haihtunut. Jennet astui raukeasti ikkunan luota ja kyyristyi epätoivoisena takkavalkean eteen.

15. luku.

Epäsuosiossa.

Sillävälin kun Jennet Fowler oli joutunut pulaan, Charlotte Ashley nukkui makeasti pyhätön pehmeällä sohvalla ja neiti Thornhill oli sulkeutuneena huoneeseensa. Teekellon kutsu herätti edellisen unestaan ja havahdutti jälkimäisen tilapäisestä haaveilusta. Avaten hiljaa lepohuoneen oven neiti Thornhill katsahti sisään nähdäkseen, miten potilas voi.

"Kauanpa olen nukkunut!" huudahti Charlotte kohottaen päänsä pieluksilta. "Minulla on kova jano, neiti Thornhill; tahdotteko lähettää minulle pian teetä?"

"Kyllä; annanko Pamela Ryen tuoda sen sinulle?"

"Oh, ei; Pamela ei ole hauska. Kun olen puhetuulella, pidän kylläkin hänen seurastaan; hän on oivallinen kuuntelija; mutta tänään en ole puhelias."

"Lähetänkö Minnie Woodin?"

"Hän on niin tyhmä."

"Rakas Charlotte, sinulle on vaikea tehdä mieliksi."

"Mutta tiedättehän kai, että Minnie on tyhmä -- ettekö, neiti Thornhill? Tietysti ette tahdo vastata", lisäsi Charlotte vanha veitikkamainen välähdys silmissään. "Te ette sano mitään rumaa toisesta tytöstä toiselle."

"Toivoisin, että noudattaisit esimerkkiäni siinä suhteessa", sanoi neiti Thornhill hymyillen.

"Silloin olisi kouluelämäni kovin mautonta ja yksitoikkoista", vastasi Charlotte täysin rehellisesti. "Toisistamme jutteleminen on tärkeimpiä huvituksiamme. En voi luvata siitä luopua."

"Mutta etkö voi luvata luopua häijyistä puheista?"

Charlotte pudisti päätänsä.

"Haluaisin todella tehdä teille mieliksi, neiti Thornhill, mutta en tiedä, miten se käy päinsä. Ei ole mahdollista puhua opistotovereistaan sanomatta mitään häijyä; ne eivät ole enkeleitä."

"Et ole sinäkään, ystäväni!"

"Enpä suinkaan; tiedän varmaan saavani täyden osani parjauksesta, enkä välitä siitä rahtuakaan."

"Kyllä kai sinä sentään välität, Charlotte; hyväksymisen tavoittelu on sinussa kehittynyt varsin voimakkaaksi."

"Ehkä muutamien ihmisten hyväksymisen. Mutta neiti Thornhill, ette suinkaan usko että tavoittelen kaikkien noiden tyttöjen kiintymystä ja ihailua, jotka ovat tuolla alhaalla?"

"Uskon rehellisesti, että sinua kiusoittaisi, jos he ihailisivat enemmän jotakuta muuta. Sinä tahdot kaikkialla olla kuningattarena, Charlotte."

Charlotte hymyili pientä, sievää itsetietoisen varmaa hymyä, joka sopi hänen kasvoilleen varsin hyvin.

"Kovin teitä huvittaa tutkia ihmisten luonteita, neiti Thornhill", hän huomautti.

Opettajatar naurahti ja kääntyi ovea kohti.

"Käskenkö Jennet Fowlerin tuomaan teesi?" kysyi hän katsahtaen olkansa yli.

"No... kyllä, olkaa niin hyvä... jos tahdotte."

Neiti Thornhill meni alas ruokasaliin hymyillen itsekseen. Hän oli saavuttanut erään hartaimpia toivomuksiansa; Charlotte oli ilmeisesti alkanut pitää Jennetistä, ja nuo kaksi olivat tulemassa hyviksi ystäviksi.

Tytöt asettuivat juuri paikoilleen pitkän pöydän ääreen, kun hän astui huoneeseen. Rouva Mayfield nautti aina teensä yksinään, ja neiti Sand istui paikoillaan ison teekeittiön takana. Madame de Bèze, jolla oli toinen teekeittiö edessänsä, hoiteli nuorempia oppilaita pöydän alapäässä. Neiti Thornhill etsi silmillään turhaan Jennetiä.

"Missä on Jennet Fowler?" kysyi hän.

"Kirjastossa", vastasi neiti Sand.

"Eikö hän ole terve?"

"Hän on epäsuosiossa", selitti neiti Sand lyhyeen. Hän epäili neiti Thornhillia puolueellisuudesta Jennetiä kohtaan ja asettui aina lujasti suosikkeja vastaan. Sitäpaitsi hän mielessään ajatteli, että hiukan enemmän kuria tekisi hyvää neiti Thornhillille itselleenkin.

Molempain opettajattarien katseet sattuivat yhteen, ja madame de Bèze omassa pöydänpäässänsä luuli huomaavansa heidän silmissään molemminpuolista uhmaa. Neiti Thornhill ei kuitenkaan kysellyt enempää, hän vain kääntyi erään oppilaan puoleen nuorimpien joukosta ja pyysi tätä viemään kupillisen teetä Charlotte Ashleylle.

Kun joku tyttö oli sairaan kirjoissa, katsottiin tavallisesti mieluisaksi tehtäväksi häntä vaalia; varsinkin pikkutytöt tekivät ilolla pieniä palveluksia ja juoksivat kernaasti ylikerran lepolaan.

Pieni Kate Russell nousi hilpeästi ja riensi riemuiten viemään pientä tarjotinta kuppineen ja lautasineen. Tavallista vakavamman näköisenä neiti Thornhill asettui entiselle paikalleen, joka sattui olemaan vastapäätä Pamela Ryetä.

Huolellisesti tarkastamalla olisi voinut havaita, että Pamelan hennoilla poskilla oli syvä puna. Hänen silmänsä olivat luotuina lautaseen ja hän alkoi hermostuneesti tuijottaa teehensä. Mutta tuskastuneena ja mietteissään neiti Thornhill ei vilkaissutkaan naapuriinsa pöydän takana.

Neiti Sand oli kerran suoraan sanonut rouva Mayfieldille, että neiti Thornhill oli liian nuori opettajattareksi; mutta johtajatar oli ollut jyrkästi toista mieltä. Una Thornhill oli viidennelläkolmatta ikävuodellaan ja oli opettanut eräässä Brysselin koulussa ennenkuin tuli tänne opistoon. Tosin olivat muut opettajattaret vanhempia: Fräulein Braun, tuo tukeva, hyväluontoinen saksatar oli nelikymmenvuotias, ja madame de Bèzellä oli viisiviidettä ikävuotta, mutta kukaan ei voinut väittää kahtakymmentäneljää vuotta äärimmäiseksi nuoruudeksi.

Neiti Sand oli myöntänyt, vaikka jokseenkin vastahakoisesti, että neiti Thornhill ehkä oli kyllin iäkäs tehdäkseen työnsä hyvin; ja hän oli myöskin myöntänyt, että tämä oli hyvin sivistynyt.

"Mutta", hän oli lisännyt, "hän on aivan liian tyylikäs. Ei näytä siltä, että koulusali olisi hänen oikea paikkansa. Häntä katsellessa johtuu ajattelemaan, että hän on aina elänyt seurapiireissä."

Rouva Mayfield oli vastannut varsin lyhyeen, että tytöille aina oli etua seurustelusta oivallisesti kasvatetun naisen kanssa. Neiti Sandin alituiset syyttelyt tuntuivat hänestä väsyttäviltä, vaikkei hän ollutkaan sokea tämän arvokkaille ominaisuuksille. Ja kun neiti Sand havaitsi, ettei hänen huomautuksiaan kernaasti kuunneltu, hän kävi varovaisen vaiteliaaksi; mutta hän pysyi yhä uskossaan, että neiti Thornhill oli erehtynyt uransa valinnassa.

Katsellen häntä aivan tasapuolisesti, kun hän istui paikallaan tyttöjen parissa, monet olisivat saattaneet olla samaa mieltä neiti Sandin kanssa.

Kaikki Una Thornhillissa oli siroa ja hienostunutta; hänen sileä pukunsa näkyi soveltuvan täydellisesti hänen solakan vartalonsa miellyttäviin, keveihin muotoihin. Hänen kullanruskea tukkansa oli nuputettu klassillisen pään niskapuolelle. Kasvot olivat maidonvalkeat, silmät tummansiniset, nenä kauniisti kaareva (ei puhtaasti kreikkalainen), ja suu vieno ja hymyilevä. Tuo suu näytti Jennetistä aina herttaisimmalta, mitä hän koskaan oli nähnyt; täyteläisten, punaisten huulien hymy oli sanomattoman unelmoiva ja suloinen. Hänestä Una Thornhill syvän sinisine silmineen ja kermanvaaleine hipiöineen oli taikuri; ja "Taikuriksi" hän ajatuksissaan häntä nimittikin, ollenkaan aavistamatta että juuri tällä nimellä neiti Thornhill oli muinoin ollut tunnettu.

Muinoin! Eipä ihme, että opettajatar toisinaan muisteli noita aikoja ja kyseli itseltään, oliko nykyisyys unta ja entisyys todellisuutta. Epäilemättä olisi hänen ollut helpompi uskoa olevansa entinen Una Thornhill -- kaunotar ja otaksuttu perijätär, jonka alttarilla niin monet olivat suitsuttaneet, -- kuin vaatimaton opettajatar Pyhän Annan opistossa.

Mutta päättäväisenä luonteeltaan Una oli ryhtynyt käyttämään muuttuneita olosuhteita parhaansa mukaan ja oli siinä aika hyvin onnistunut. Se nainen on järkevä, joka käyttää lahjojaan alhaisessa asemassaan, mihin kohtalo on hänet korkeammalta viskannut. Sensijaan että olisi sallinut taikavoimansa jäädä karuksi, Una käytti sitä nyt paremmin kuin koskaan ennen. Hän oli oppinut sovelluttamaan "maalliset lahjat jumalallisiin tarkoitusperiin".

Silmien ja hymyn omituinen tenho, joka oli "lumonnut" monta maailmaa kokenutta miestä ja naista, voitti nyt niidenkin koulutyttöjen sydämet, jotka olivat vaikutuksille vähimmin alttiit, ja taivutti useamman itsepäisen tahdon kuin mitä neiti Sand koskaan saattoi kehua masentaneensa. Ehkä näin ollen ei tarvitsekaan ihmetellä, että neiti Sand huomatessaan Unan merkillisen menestyksen uppiniskaisten oppilaiden käsittelyssä, selitti tämän saavuttavan voittonsa luvattomin keinoin.

-- Hän on sievä, ja hän tietää sen ja lumoaa tytöt kauneudellaan ja viehkeydellään; mutta niitä tulisi hallita eikä lumota, -- tuumi neiti Sand itsekseen. Ja vilkaistessaan sitten pöydän sivua pitkin Unan murheellisiin kasvoihin hän tunsi salaista voitonriemua siitä, että oli paljastanut Jennet Fowlerin synnit.

16. luku.

Charlotten pyyntö.

Tyttöjen noustua teepöydästä neiti Thornhill kiirehti heti ylikertaan rouva Mayfieldin huoneeseen.

"Sisään!" sanoi johtajatar vastaukseksi hänen koputukseensa, ja neiti Thornhill huomasi uupumisen vivahduksen äänessä. Hän astui kammioon ja sai tervehdykseksi jokseenkin väsyneen hymyn. Oli ilmeistä, että hänen tulonsa ei ollut aivan yhtä mieluisa kuin tavallisesti. Rouva Mayfield oli väsynyt ja perin masentunut.

"Haluaisin puhua teille Jennet Fowlerista", alotti opettajatar.

"Niin, sitä odotinkin, rakas ystävä. Mutta olen saanut aivan tarpeekseni siitä tytöstä tällä kertaa", vastasi johtajatar.

"Neiti Sand sanoi, että hänet lähetettiin epäsuosiossa kirjastohuoneeseen. Paras rouva Mayfield, onko se jotakin hyvin vakavaa? Tiedätte, että se tyttö kiinnittää mieltäni."

"Minä tiedän sen, Una, ja tiedän myöskin, että olette hänen suhteensa pettynyt. Tänä iltapäivänä neiti Sand tapasi hänet istumassa makuukammionsa lattialla ja lukemassa mitä sopimattominta kirjaa. Avasimme hänen tavaravasunsa ja löysimme toisen saman kirjailijan romaanin liinavaatteisiin kätkettynä. Hän vakuutti itsepintaisesti, ettei tiennyt, miten teos oli sinne joutunut."

Neiti Thornhill näytti tuskastuneelta ja toivottoman hämmästyneeltä.

"Minä olen aina pitänyt häntä täysin rehellisenä", sanoi hän murhemielin. "Olisiko mahdollista, että joku olisi pannut kirjan hänen arkkuunsa?"

"Miten se olisi voinut tapahtua? Arkku oli lukittu, ja hänen avaimensa olivat hänen taskussaan. Ja sitäpaitsi valehteli hän siitä kirjasta, jota hän luki, kun neiti Sand hänet yllätti."

"Neiti Sand aina yllättelee."

"Rakas Una, olkaa oikeamielinen; meidän tulisi olla hänelle kiitollisia hänen tekemästään paljastuksesta. Luuletteko, että tyttöjen vanhemmat ja holhoojat soisivat heidän lukevan sellaisia kirjoja kuin Jennet tänään lukee?"

"Eivät suinkaan, rouva Mayfield. On aivan oikein antaa esimerkki rikollisille."

"Tiedätte, etten koskaan ole kiivas, Una; mutta myönnän tänä iltapäivänä suuttuneeni. Kuulin, että Jennet yllätettynä lukemasta romaania, mihin hän oli kokonaan syventynyt, selitti löytäneensä sen pukeumapöytänsä laatikosta. Pelkään, ettemme koskaan saa häntä tunnustamaan totuutta; hänen käytöksessään oli jotakin itsepintaisen päättäväistä."

"Sallitteko minun jutella hänen kanssaan?" kysyi neiti Thornhill.

"Ei, on parempi jättää hänet itsekseen huomiseksi. Hän saa maata yönsä neiti Sandin huoneessa."

Neiti Thornhill ei sanonut enempää, vaan meni alakuloisena omaan huoneeseensa. Oli vielä puolitoista tuntia kirkonaikaan, ja hän halusi rauhassa mietiskellä; mutta siinä hänet keskeytti Charlotte Ashleyn ääni, joka kuului hänen korviinsa pyhätöstä, kutsuen häntä.

"Neiti Thornhill", alotti Charlotte, "mitä on Jennet Fowlerille tapahtunut? Lapsi, joka toi minulle teeni, kertoi, että hän oli joutunut epäsuosioon."

"Emme saa puhua siitä asiasta ennen huomista", vastasi neiti Thornhill. "On kyllä totta, että hän on epäsuosiossa, mutta tytöt eivät ensinkään tunne syytä siihen."

Charlotte nousi istualleen sohvallaan ja katsahti opettajattareen vakavin silmin.

"En usko, että Jennet on tehnyt mitään järin pahaa", sanoi hän varmasti; "ja tahtoisinpa tietää, kuka on hänen syyttäjänsä".

"Neiti Sand."

"Oh, se hyökkääjälintu. Hän on henkilö, joka kaikkein vähimmin ymmärtää Jennetiä."

Neiti Thornhill hillitsi hymyilyn halun ja puhui moittivaan sävyyn.

"Rakas Charlotte, sinä et saa puhua noin halveksivasti neiti Sandista. Tuo nimitys on todellakin varsin..."

"Varsin sopiva! En käytä sitä enää teidän kuullenne, neiti Thornhill; teidän täytyy tietysti puolustaa neiti Sandin arvokkuutta, vaikka siinä onkin perin vähän puolustettavaa."

"Charlotte!"

"No, täytyyhän teidän myöntää, että väijyskely on arvotonta hommaa. Mutta kertokaa toki minulle kaikki, neiti Thornhill; minä olen varma, että Jennetiä on tuomittu väärin."

"Mutta oletko varovainen, Charlotte? Jos tapaat jonkun tytöistä ennen levolle menoa, sinä et saa mainita mitään."

"Lupaan kunniasanallani, etten hiisku mitään", vastasi Charlotte ylpeästi.

Nopeasti ja matalalla äänellä kertoi neiti Thornhill Jennetin makuusuojassa sattuneen kohtauksen aivan niinkuin rouva Mayfield oli sen hänelle kuvaillut, ja Charlotten ruskeat posket hehkuivat kuunnellessa ja kalpenivat, ja hänen tummissa silmissään hohti kuumeinen kiilto.

"Neiti Thornhill, kuulitteko te niiden kirjojen nimet?"

"En."

"Tahtoisitteko sitten ottaa niistä selvän? Tai vielä parempi, että toisitte nuo kirjat minulle!"

"Miksi tahdot niitä nähdä?" kysyi neiti Thornhill.

"Sitä en voi nyt sanoa; mutta... mutta tuokaa ne minulle vielä tänä iltana ennenkuin nukun."

"Ei tänä iltana, Charlotte."

"Sitten en saa unta silmääni. Ajatelkaa toki, neiti Thornhill; eihän pyyntööni suostumisesta mitään haittaa ole."

"Se on perin kummallinen pyyntö, ja sinä olet omituinen tyttö, mutta minä näen, että olet tosissasi."

"Hirveän tosissani", vakuutti Charlotte.

"Minä koetan täyttää pyyntösi." Neiti Thornhill antoi lupauksen pienen vaitiolon jälkeen ja lisäsi sitten suruisesti:

"Jos olen pettynyt Jennet Fowlerista, on se minulle ankara isku. En ole koskaan tavannut tyttöä, joka olisi näyttänyt niin peräti vilpittömältä. Ja kuitenkin on hän tosiaan menetellyt mitä valheellisimmin hiipiessään ylikertaan yksinäisyydessä ahmiakseen kiellettyjä kirjoja. Se oli sitäpaitsi hyvin ajattelematonta; täytyihän hänen tietää, että hänet varmaankin keksittäisiin."

"Mutta kenties ette olekaan hänen suhteensa pettynyt?" virkkoi Charlotte vapisevalla äänellä. "Entä, jos joku tarkoituksella pani kirjan hänen laatikkoonsa vietelläkseen häntä?"

"Charlotte, en voi mitään sellaisia otaksua."

"Neiti Thornhill, en luule teidän tietävän, kuinka häijyjä jotkut ihmiset voivat olla. Jokainen opiston tyttö tuntee Jennetin intohimoisen lukuhalun; hän on jo ahminut kaikki kirjat, joita meidän on lupa lukea. Pidän hyvin paljon kertomuksista itsekin, mutta en ahmi niitä sellaisella halulla kuin hän. Olen varma -- aivan varma, -- että hän ennen tänne saapumistaan on lukenut ainoastaan mitä yksinkertaisimpia kirjoja."

"Mitenkä voit olla siitä varma?" kysyi neiti Thornhill syvää mielenkiintoa ilmaisevalla äänellä.

Charlotte punastui, mutta vastasi rehellisesti ja järkevästi, kuten aina:

"Siksi, että hän ei tiedä mitään siitä, mitä romaanit meille opettavat; ja hän on aivan toisenlainen kuin ne tytöt, jotka alati niitä lukevat. Tosiaan, neiti Thornhill, jos kuulisitte muutamien meistä juttelevan kirjoista, niin kummastuisitte suuresti. Ei meitä kaikkia kodeissamme vartioida yhtä ankarasti kuin täällä koulussa."

Neiti Thornhill oli vaiti tuntien, että Charlotte oppilaana voi syvemmin tutustua tyttöjen elämään kuin mitä hän itse opettajattarena koskaan olisi saattanut. Sitäpaitsi hän tiesi, että suoruus oli Charlotten parhaimpia puolia; tytön pahoissa teoissakin oli usein rehellisyyttä; se oli hänen luonteensa suola. Tämä tyttö, niin ylpeä ja omapäinen kuin olikin, saattoi kunnioittaa ja puolustaa koulutoveria, joka alussa ei ollut häntä vähääkään miellyttänyt. Neiti Thornhill tunsi sisimmässään olevansa varma siitä, että Charlotten arvostelu Jennetistä oli oikea; mutta tässä oli salaisuus selvitettävänä, ja miten se olisi tehtävä?

"Ettehän unohda lupaustanne?" muistutti Charlotte, kun opettajatar aikoi lähteä hänen luotaan. "Te näytätte minulle ne kirjat ennen nukkumistani tänä iltana?"

"Sen teen, jos vain voin saada ne käsiini", kuului vastaus. Ja sitten neiti Thornhill meni takaisin omaan huoneeseensa ja valmistautui lähtemään kirkkoon.

Neiti Sand oli hänen seurassaan, eikä matkalla virketty mitään. Una Thornhill tiesi, että hänen virkatoverinsa ei hänestä pitänyt eikä hyväksynyt hänen vaikutustaan tyttöihin; mutta hän säilytti sen tiedon huolellisesti omana salaisuutenaan. Vasta kun jumalanpalvelus oli ohi ja sekä opettajattaret että oppilaat olivat palanneet laitoksen suojiin, neiti Thornhill teki kysymyksen.

"Neiti Sand", sanoi hän leppeimmällä äänellään, "ikäväkseni kuulin Jennet Fowlerin huoneessa tekemästänne havainnoista. Rouva Mayfield sanoi kirjojen olleen mitä paheksuttavinta lajia. Oletteko ottanut ne huostaanne?"

"Olen", vastasi neiti Sand.

"Tahtoisitteko olla niin ystävällinen, että antaisitte minun ne nähdä?"

17. luku.

Täysi tunnustus.

Neiti Thornhillin sävyssä ja äänenpainossa oli jotakin, mikä sai neiti Sandin otaksumaan, että hän oli saanut nöyryyttävän läksyn. Tämä Jennet Fowlerin petoksen ilmitulo opettaisi hänelle, miten järjetöntä oli luottaa muotoihin. Vanhempi opettajatar ei pannut pyyntöä pahakseen.

"Tässä ovat kirjat", sanoi hän, ottaen ne esille huoneessaan olevasta laatikosta. "Tietysti täytyy Jennet Fowleria ankarasti rangaista. Tämä on paha asia -- perin paha asia tosiaan."

Neiti Thornhill vastasi, että se oli perin paha asia tosiaan, ja vei sitten nuo kaksi keltakantista nidosta kammioonsa, jonne hän ne lukitsi. Sinä iltana hän meni aikaisin levolle, ottaen kynttilänjalkansa ja seuraten tyttöjä; ja rouva Mayfield huomautti, että hän näytti väsyneeltä. Charlotte Ashleyllä oli vielä pieni vuoteensa neiti Thornhillin huoneen vieressä ja hän odotti levottomasti tämän tuloa. Opettajatar ei pitänyt häntä pitkälti jännityksessä. Sanaa sanomatta hän toi kirjat Charlotten vuodekomeroon ja odotti hiljaa kuullakseen, mitä tytöllä olisi sanottavaa.

Seurasi hetkisen äänettömyys. Charlotte tarkasteli kirjoja kynttilänvalossa, ja katsahti sitten ylös helakka puna poskilla.

"Neiti Thornhill", sanoi hän varmasti, "nämä kaksi romaania ovat minun. Minä ne ostin ja toin tänne vastoin sääntöjä."

Tuli taaskin lyhyt äänettömyys; opettajatar näytti kauhistuneelta ja vakavalta.

"Jos se on totta", alotti hän, "on velvollisuuteni ilmoittaa asia. Mutta, Charlotte, ajattele; oletko varma, että kirjat ovat todella sinun?"

"Katsokaa!" Charlotte näytti punaista täplää toisen nidoksen kannessa ja samanlaista merkkiä toisen nimilehdellä. "Nämä tahrat ovat damaskonluumuhillosta. Noin kuukausi sitten Pamela Rye ja minä luimme näitä romaaneja puutarhassa. Istuimme huvimajan perälle piiloutuneina, hillopurkki välillämme."

"Mutta miten ne joutuivat Jennetin haltuun?" kysyi neiti Thornhill.

"En voi varmasti väittää Pamelan pistäneen kirjaa Jennetin laatikkoon ja toista hänen kirstuunsa. En _nähnyt_ hänen sitä tekevän, mutta olen aivan varma, että hän sen teki. Luettuamme kirjat halusimme päästä niistä eroon; piiloittelimme niitä paikasta toiseen ja pelkäsimme alati Hyökkääjälintua."

Tällä kertaa käytti Charlotte kiellettyä nimeä saamatta muistutusta. Hänen kuuntelijansa oli liian kummastunut ja tuskastunut sitä huomatakseen.

"Vihdoin", jatkoi hän, "päätimme ottaa ne mukaamme retkeilylle lähtiessämme ja jättää ne rautatieasemalle tai vainiolle. Se olisi käynyt hyvin päinsä, mutta onnettomuudeksemme ne viime hetkellä unohdimme. Tiedätte, miten huviretkemme päättyä; olen siitä asti maannut nyrjähtynein nilkoin, ja Pamela on ollut aivan ymmällä."

"Mutta Pamela ei olisi voinut avata Jennetin kirstua hänen tietämättään, Charlotte."

"Malttakaa silmänräpäys, neiti Thornhill. Eilen kävi Pamela lainaamassa avaimeni eikä hän ole niitä vielä palauttanut. Minun kirstuni avain sopii Jennet Fowlerin lukkoon. Eräänä päivänä, kun olin kadottanut avaimeni, Jennet lainasi minulle omansa; ja lukot osoittautuivat samanlaisiksi. Jälkeenpäin", lisäsi Charlotte, ilmeisesti häveten, "muistan maininneeni asiasta Pamelalle ja sanoneeni jotain häijyä siihen suuntaan, että olisi annettava vaihtaa lukko. Jennet-parka, kylläpä olemme häntä pahoin kohdelleet!"

"Etkö aavistanut Pamelan tarkoitusta hänen lainatessaan avaimesi?" sanoi neiti Thornhill.

"Kuinka minulta sellaista kysytte?" huudahti Charlotte, silmät säkenöiden suuttumuksesta. "Enkä kuitenkaan voi ihmetellä epäluuloanne; menettelinhän varsin petollisesti tuodessani kirjat salaa opistoon. Mutta tosiaan, neiti Thornhill, minä inhoan Pamelan tekemää kepposta. Aina pidin häntä viekkaana, mutta en uskonut häntä niin pahaksi kuin hän todella on."

"Jennet-rukka", sanoi opettajatar murheellisesti; "en voi sietää ajatusta hänen ansaitsemattomista kärsimyksistänsä. Kunpa hän vain olisi jättänyt tuon inhoittavan kirjan avaamatta!"

"Mutta vaikka hän olisikin sen jättänyt avaamatta, toinen kirja olisi voitu löytää hänen lippaastaan jonakuna päivänä! Tiedätte, miten neiti Sand äkkiä ja aavistamatta vaatii meiltä avaimet ja myllertää kirstuissamme? Pamelan käytös on ollut todella häijyä, neiti Thornhill."

Puhuessaan tyttö vapisi suuttumuksesta, ja opettajatar alkoi katsoa välttämättömäksi tyynnytellä häntä.

"Emme puhu enempää tänä iltana", sanoi hän lähtien vuoteen äärestä. "Ja, Charlotte, sinun pitäisi koettaa hiukan nukkua."

"Nukkua!" toisti Charlotte katkerasti. "Luuletteko minua sellaiseksi, että voisin nukkua yöni rauhassa? Uni on viattomia ihmisiä varten, joilla ei ole mitään rikoksia omallatunnollaan. Ei, minä en nuku, neiti Thornhill; minä valvon vuoteessani ja odottelen aamua voidakseni kertoa rouva Mayfieldille ja neiti Sandille kaiken, minkä olen teille kertonut. Kaiketi minut karkoitetaan opistosta", jatkoi hän heittäytyen takaisin pieluksille. "Kaiketi minut ajetaan pois tästä rakkaasta, vanhasta, tyhmästä paikasta niinkuin Eva ajettiin ulos paratiisista. Minä olen oikea Evan tytär, ja kielletyn hedelmän halu on aiheuttanut kaiken tämän hälinän. Oh, neiti Thornhill, kuvittelen näkeväni teidät vartioimassa portteja välkkyvällä miekalla kuin enkeli!"