Part 5

Jennet havaitsi pian, että hänen palveluksensa jo olivat tervetulleita. Hänen ponnistuksensa Charlotten mukavuudeksi palkittiin hiljaisella kiitollisuudella, ja heidän pysähtyessään rautatieasemalle tyttö kääntyi luottavaisesti voimakkaaseen toveriinsa. Agnes Quinton maksoi ajurin, ja kolmisin he menivät odotushuoneeseen vuottaakseen siellä neiti Thornhillin ja toisten tyttöjen saapumista.

Charlotte oli hiljaa ja kovin kalpea. Monesta olisi ollut vaikeata uskoa, että hän tuon rohkean ja kylmän pinnan alla aina oli kätkenyt herkän ja perin tuntehikkaan luonteen. Hänen uhmailunsa oli vain huntu, jonka alla piili paljon lempeyttä ja naisellisuutta. Jennet oli alusta pitäen aavistellut tuossa näkyväisessä Charlottessa olevan salattuna toisen Charlotte Ashleyn; ja tänään hän oli sen vilahdukselta nähnytkin.

Istuessaan kovalla jouhipenkillä ja lepuuttaessaan nyrjähtynyttä jalkaansa, tuolilla, Charlotte näytti todellakin perin hennolta olennolta. Oli jotakin melkein lapsellista noissa riippuvissa tummissa silmäripsissä ja sievän suun alakuloisessa väännähdyksessä. Ja kun Jennet katseli häntä täydellisessä äänettömyydessä, hänen sydämessään syntyi voimakas halu lohduttaa ja suojella tätä ylpeätä, hemmoteltua tyttöä, joka oli niin kopea ja uhmaileva ja kuitenkin niin hento ja heikko.

12. luku.

Heltyminen.

Matka Richmondista Brunswickin torille tuntui Charlotte Ashleysta loppumattomalta. Jennetin ystävälliset palvelukset hän otti vaieten, vaan ei kiittämättömästi vastaan. Charlotte vältti puhumista, jotta ei hyrähtäisi itkuun; hänen jalkansa alkoi ajettua, ja tuska oli niin kova, että hän vaivoin jaksoi sen kestää siihen paikkaan nääntymättä.

Ei se suinkaan ollut varsin vakava vamma; mutta tyttö näkyi kärsivän paljon ja hänen herkät kasvonsa ilmaisivat pian tuskan merkkejä. Hän oli myöskin hermostunut ja kuumeinen, jonka vuoksi neiti Thornhill vei hänet omaan kammioonsa sen sijaan, että olisi lähettänyt hänet isompaan huoneeseen ylikerrassa. Tyttö vietti levottoman yön eikä tullut oppisaliin seuraavana päivänä.

"Jennet", virkkoi neiti Thornhill iltapäivällä, "olen ajatellut, että ehkä haluaisit mennä istumaan hetkiseksi Charlotten luo".

Jennet epäröitsi.

"Mikäli hän minusta huolii?"

"Ellei, niin voit lähteä pois. Mutta en luule hänen vastustelevan; menehän katsomaan."

Jennet siis meni.

Rouva Mayfieldillä ja neiti Thornhillillä oli kummallakin makuusuojansa toisessa kerroksessa; ja heidän kammioidensa välillä oli pieni päivähuone, jota toisinaan käytettiin eräänlaisena pyhättönä, kun joku oli hiukan pahoinvoipa. Tässä pienessä kammiossa Charlotte lepäsi pehmeällä sohvalla. Hän oli kuullut Jennetin askeleet kynnykseltä ja kohotti raukeasti päätänsä nähdäkseen, kuka tuli sisään.

"Onko sinulla kovia tuskia?" kysyi Jennet lähestyen vuodetta.

"On... ei. Kaikki tuska tuntuu suurelta; mutta minun kipuni on toki pieni. En ainakaan kärsi mitään vihlovaa kivistystä."

"Mutta silti se riitti pitämään sinut valveilla viime yön?"

"Ei tuska yksinomaan pitänyt minua valveilla. Minulla on kiusallisen herkät hermot, ja ne olivat epäkunnossa. Sinulla kaiketi ei olekaan hermoja?" lisäsi Charlotte, hiukan vilkuttaen tummia silmiänsä. "Vakuutan sinulle, että voi tulla paljoa paremmin toimeen ilman niitä."

"Niin olen usein ajatellut", vastasi Jennet vakavasti.

"Oh, mutta sinullahan ei niitä ole, vai kuinka?"

"Minun hermoni ovat kurissa pidettävissä". Jennetin hymy oli hyvin lempeä, kun se valaisi hänen kasvojensa vakavuutta. "Mutta äitini on arka ja kovin tunteikas, joten olen oppinut myötätuntoiseksi hermostuneita ihmisiä kohtaan."

"Me emme tavallisesti saa osaksemme paljoa myötätuntoa", sanoi Charlotte kohottaen kulmakarvojansa. "Isä ei koskaan siedä hermoja, ja senvuoksi koetan aina pitää ne näkymättömissä. Luullakseni ne kostavat sellaisen pakon."

"Enpä tiedä", vastasi Jennet epäilevästi. "Ei kai ole hyvä niitä liiaksi hemmotellakaan; mutta minä en aavistanut että sinä olisit herkkähermoinen."

"Etkö? Minua ilahduttaa kuulla, että osaan menestyksellä teeskennellä!" Charlotte puhui entiseen rajun hilpeään tapaansa. "Koetan aina antaa ihmisille väärän käsityksen itsestäni, niin kuin Rosalinda, kun hän tekeytyi 'pöyhkeäksi ja sotaiseksi'".

"Tuo muistuttaa minulle kotiani", sanoi Jennet elostuen. "Lapsina me usein omalla tavallamme esitimme näytelmää _Kuten haluatte_. Omalla tilallamme meillä oli oivallinen Ardennien metsä; sisareni Katherine oli Celiana, ja minä esitin mieheksi pukeutuvan Rosalindan osaa --

"'Kosk' olen mitaltain mä varsin pitkä.'

"Ja Derrick lepäsi puiden alla synkkämielisenä Jacquesina."

Charlotte avasi silmänsä ja katseli miettiväisesti Jennetiä. Hänestä oli vaikeata uskoa, että tämä maalaistyttö oli tutustunut Shakespeareen. Ja kun hänen arvosteleva silmänsä sitten huomasi Jennet Fowlerin majesteetillisen ja kuitenkin tyttömäisen kauneuden hän ei voinut olla ajattelematta, että tämä tyttö oli todellinen Rosalindan perikuva voimakas ja silti herttainen ja rakastettava, hellä ja samalla perin uskollinen.

"Se oli varmaan hyvin hauskaa", sanoi hän tavallista sydämellisemmin. "Tunnen kovin vähän maaseutua, mutta joskus ajattelen, että jonkinlainen sinipiian elämä viehättäisi minuakin. Monet monituiset kerrat olen kadehtinut Rosalindaa ja Celiaa, kun he yhdessä lähtivät metsään, mielissään, että pääsivät hovin kahleista."

"Mutta sinussa on jotakin, mikä tuo mieleeni hovit", huomautti Jennet vaistomaisesti. "Sinä kykenisit johtamaan saattuetta ja osaisit tehdä vanhanaikaisen kumarruksen. Ei, minä en mitenkään voi uskoa, että metsässä tuntisit olevasi kotona."

Charlotte hymyili mielissään.

"En saa koskaan tilaisuutta kokea maalaiselämää", hän vastasi. "Opistosta päästyäni olen valmis ensimäistä seurustelukauttani varten, eikä minulle jää yhtään aikaa maalaiselämän riemuista uneksiakseni. Mitä sinä aiot tehdä, kun olet päättänyt opintosi täällä?"

"Oh, siihen kysymykseen on helppo vastata. Minä palaan kotikylääni opettamaan nuorempia sisariani. On hyvin luultavaa, etten sitten enää koskaan näe Lontoota."

"Saat kokea, että opettaminen on raskasta työtä. En luule, että _minä_ voisin opettaa", sanoi Charlotte säälivästi.

"En minäkään luule, että se toimi sinulle sopisi. Mutta tiemme ovat meille viitoitetut, näethän", Jennet lausui luottavaisesti. "Sinä olet määrätty hienoksi maailmannaiseksi ja minä taas vaatimattomiin maalaisoloihin elämäni loppuun asti."

Kunpa he olisivat tietäneet, miten nämä kuvat vastaisuudessa tulivat vaihtumaan!

"Kuka Derrick on?" kysyi Charlotte hetkisen vaiettuaan.

"Veljeni. Hän on minua vuotta vanhempi, ja olemme aina olleet mitä hartaimmat toverit."

"Onko hän synkkämielinen kuten Jacques?"

"Kyllä, hiukan. Isä sanoo, että muutamia poikia voi muovata millaisiksi tahansa ja kasvattaa heidät mihin toimeen hyvänsä; mutta Derrick ei ole niitä. Hän on niin hyväluontoinen nuorukainen, että hän kärsivällisesti uurastaa maan töissä; mutta sydämessään hän ei siitä laisinkaan pidä, ja raskasta on puuhata sellaisessa työssä, missä sydän ei ole mukana."

Charlotten myötätunto oli herännyt. Jos hän olisi ollut terve ja reipas, kuten tavallista, kertomus Derrickistä ja hänen koettelemuksistaan ehkei olisi häntä viehättänyt. Mutta tuntien itsensä raukeaksi ja väsyneeksi hän oli tyynessä mielentilassa, ja sellaisessa mielentilassa se, mikä hänen luonteessaan oli parasta, tavallisesti nousi pinnalle.

"Miksi hän tahtoisi tulla?" kysyi tyttö.

"Papiksi. Ennen kaikkea hän tahtoisi päästä opistoon. Hän sanoo aina, ettei koskaan pitäisi yrittää opettaa muita, ellei ole opetusalalle perusteellisesti valmistautunut. Mutta ei ole mitään toivoa hänen opistoon pääsemisestään."

"Miksi ei?" Charlotte alkoi innostua. "Jos hän on aivan tosissaan, hän varmaan onnistuu. On epäilemättä suuri vahinko tukehduttaa hyvä taipumus!"

"Ah, kukaan ei halua sitä tukehduttaa! Isä tekisi mitä tahansa Derrickin vuoksi, mutta hän ei ole kyllin rikas maksaakseen opistokuluja; ja toisinaan olen toivonut, että täti Belfont olisi lähettänyt Derrickin Oxfordiin, sensijaan että lähetti minut tänne."

Jennet oli lausunut ajatuksensa enempää miettimättä ja melkein unohtaen, että hänen toverinsa oli uusi tuttavuus. Mutta Charlotten terävä korva oli kiintynyt nimeen, joka oli hänelle tuttu.

"Me tunnemme muutamia Belfonteja", sanoi hän, "he asuvat Park Lanen varrella. Isäni tutustui kenraali Belfontiin Intiassa."

"Judith-täti meni naimisiin kenraali Belfontin veljen kanssa", huudahti Jennet koruttomasti. "Hänen miehensä on kuollut."

"Ja leski on luullakseni varakas? Belfontin suvulla on melkoisesti rahoja."

"Niin, hän on varakas; äiti ja täti Judith Belfont ovat sisarukset, ja kun Judith-tädillä ei ole lapsia, hän on osoittanut harrastusta minuun."

"Sinusta voi vielä tulla perijätär!" virkkoi Charlotte miettiväisestä. "Mielestäni sinun pitäisi koettaa olla enemmän... enemmän maailmallinen, käsitäthän."

Jennetin syvät, harmaat silmät avautuivat kummastuneina.

"Se ei ole mahdollista", vastasi hän suoraan tapaansa. "Enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi oppia maailmallisuutta. Kun kasvatukseni on päättynyt, palaan omaan kyläämme, eikä siellä kukaan maailman menosta paljoa tiedä."

"Kuitenkin on viisasta valmistautua muutoksien varalta. Etkö tiedä, että koskaan ei tapahdu muuta kuin odottamatonta", sanoi terävä-älyinen Charlotte. "Mutta tuolla tulee Ann tuoden kaksi teekuppia tarjottimella, ja sinun on siis juotava teesi minun kanssani. Rouva Mayfield lähettää aina mansikkahilloa sairaille; siten hän koettaa lohduttaa, ja hyvin miellyttävä tapa se onkin. Sinun täytyy jäädä tänne istumaan ja saada osasi."

13. luku.

Kielletyillä poluilla.

Oli sunnuntain iltapäivä -- aina joutilas aika opistossa, sillä opettajattaret vetäytyivät tavallisesti omiin huoneisiinsa eivätkä näyttäytyneet ennenkuin kellonsoitto kutsui heidät teelle. Jätettyinä melkein omiin hoteisiinsa tyttöjen oli tapana istuskella ryhmissä opintosalissa, ja erityiset ystävykset juttelivat keskenään luottavaisesti kuiskaillen.

Jennetillä ei ollut mitään erityistä ystävää, eikä neiti Thornhill ollut saapuvilla. Charlotte Ashleyn täytyi vielä pysyä ylikerran lepokammiossa, ja rouva Mayfield oli kehoittanut häntä nukahtamaan. Sen vuoksi Jennet istui yksinään erään pitkän pöydän ääressä, leuka käden varassa ja silmät tähdättyinä kouluhuoneen seinällä olevaan karttaan, vaikkei hän siitä mitään nähnyt.

Vihdoin hänelle äkkiä juolahti mieleen katkennut kengänrihmansa ja muistaen, että illalla oli käveltävä kirkkoon, hän nousi ja meni ylikertaan. Iso huoneusto oli hyvin hiljainen hänen kulkiessaan pitkien käytävien läpi; kaikkien kammioiden ovet olivat suljetut eikä ollut näkyvissä opettajattaria, oppilaita eikä palvelusväkeä. Oli ihanaa päästä pois kouluhuoneesta, missä kukaan ei välittänyt hänen seurastaan, ja etsiä oman makuukammion yksinäisyyttä. Pamela Rye ja Minnie Wood olivat kumpikin alikerrassa, joten hän luuli olevansa turvassa kaikilta häiritsemisiltä.

Oppilaiden mukavuudesta ja hauskuudesta Pyhän Annan opistossa huolehdittiin monella tavalla. Joka tytöllä oli oma vuoteensa, oma pesulaitteensa ja oma pukeumapöytänsäkin, eivätkä he pitäneet mitään ylellisyyttä niin suuressa arvossa kuin näitä pöytiä. Ei tarvinnut riidellä kuvastimesta eikä siitä, kenen oli vuoro kammata hiuksensa. Pöydät olivat pienet, mutta jokaisessa oli laatikko hiusneuloja ja muita pikkutavaroita varten, ja tästä pöytälaatikosta Jennet meni etsimään uutta kengännauhaa.

Laatikko avautui tavallista kankeammin, ja sen etukulmaan oli sullottu jotakin, mikä heti kiinnitti hänen katseensa. Se oli koreakuvaisilla kansilehdillä varustettu kahden shillingin romaani, kylläkin kiehtova uteliaille nuorille silmille. Mutta miten se oli sinne joutunut?

Kaunokirjallisuus ei suinkaan ollut opistosta pannaan julistettu, mutta sääntönä oli että tytöt eivät saaneet lukea mitään kirjaa ennenkuin opettajisto oli sen tarkastanut. Suuri määrä niin sanottua "kevyttä kirjallisuutta" saavutti rouva Mayfieldin hyväksymisen, sillä hän ymmärsi ja katseli myötätunnolla tyttöjen sammuttamatonta halua kertomusten lukemiseen. Sitäpaitsi rohkaistiin heitä puhumaan lukemisistaan ja vapaasti lausumaan mielipiteensä eri kirjailijain ansioista.

Mutta oli eräitä romaaninkirjoittajia, joiden teoksia ei koskaan siedetty opiston seinien sisällä; ja kiellettyjen kirjojen salaa kuljettamisesta rangaistiin ankarasti. Säännöissä, jotka painettuina ja puitteisiin asetettuina olivat ripustetut jokaisen huoneen seinälle, sanottiin selvästi, että kaikki kirjat olivat ennen lukemista jätettävät opettajattaren tarkastettaviksi.

Syrjäisessä kylässä kasvaneena Jennetimme ei ollut laisinkaan tutustunut "seurapiirien" romaaneihin. Kirjan nimilehdellä mainitusta tekijästä hän ei ollut koskaan kuullut; ja kuitenkin oli hänen nimensä laajalti tunnettu. Tyttö ei tiennyt, että tämä teos oli niitä, joita monet isät, aviomiehet ja veljet eivät haluaisi nähdä kotiensa pöydällä, eikä hän pysähtynyt itseltänsä kysymään, tekikö hän oikein avatessaan sen.

Paikka ja hetki olivat otolliset lukemiselle. Isossa suojassa oli neljä ikkunaa, ja syksyn aurinko paistoi rauhallisesti seinille. Katsahtaen ulos Jennet näki tyynen taivaan puutarhan puiden yläpuolella ja pari, kolme vilkasta varpusta hyppimässä oksalta oksalle. Hän oli tuntenut itsensä alakuloiseksi ja yksinäiseksi, ja nyt tarjosi kirja hänelle uuden viihdykkeen, missä hän voisi unohtaa itsensä ja omat huolensa. Kuinka onnellinen hän olisikaan istuessaan täällä päiväpaisteessa ja hiljaa ajelehtiessaan kirjojen maailmaan!

Ainoastaan ne, jotka intohimoisesti rakastavat lukemista, voivat arvostella, kuinka voimakas Jennetin kiusaus oli. Mutta monet meistä muistavat kyllä ne ihanat hetket, jotka olemme viettäneet jonkun romuhuoneen permannolla hupaisa kirja polvillamme. Noina kultaisina päivinä olimme liian nuoret välittääksemme istuinpaikkamme kovuudesta; luimme yhä eteenpäin päätämme koskaan pakottamatta, silmiemme koskaan väsymättä, kunnes meiltä katosi kaikki tietoisuus todellisesta ympäristöstä ja elimme ja liikuimme ja tunsimme vain romaanimme sankarien ja sankarittarien mukana.

Kengännauha unohtui. Jennet ei edes pysähtynyt laatikkoa sulkemaan.

Hän vaipui päiväpaisteiselle paikalle lattialle ja "alotti alusta"; ja hyvin kiehtova alku se olikin.

Se vei hänet maailmaan, josta hän ei koskaan ollut edes uneksinut, sulotuoksuiseen ilmakehään, missä muodinmukaiset kaunottaret liikkuivat laahaten silkkiliepeitänsä marmorilattioilla ja pudotellen harvinaisia kukkia valkoisista käsistään. Kaikki värit olivat lämpöisiä, uhkeita ja pehmeitä; kaikilla miehillä oli arvonimet; kaikki naiset olivat vastustamattoman suloisia ja omistivat satumaisen kalliita jalokiviä. Näin luki Jennet yhä edemmäksi ja edemmäksi, unohtaen, ajan kulun, unohtaen, että häntä voitaisiin häiritä. Kirja oli vallannut hänen ruumiinsa ja sielunsa, ja hän istui liikahtamatta kuin lumouksen alaisena.

Mutta neiti Sand, laitoksen vanhin opettajatar, oli henkilö, johon voimakkaimmatkaan lumot eivät tehonneet. Hänellä oli niin rautainen ruumis ja päättäväinen tahto, että hän halveksi sunnuntain iltapäiväksi suotua leppoista lepoakin. Tiedettiin, että rouva Mayfield itse toisinaan katseli häntä pelonsekaisella ihmettelyllä. Hänen työkykynsä ja väsymätön valppautensa oli miltei yliluonnollista. Hän ei koskaan kaivannut lepoa, hänen harvat lupapäivänsä olivat hänelle vastenmieliset, ja hän selitti täysin todenmukaisesti, että hän oli onnellinen ainoastaan täyttäessään velvollisuutensa. Ehkä hän siinä meni liiallisuuksiin ja senvuoksi kuihtui ja kävi nyreäksi. Tapaa kai useammin sellaisia, jotka tekevät työnsä vaillinaisesti, kuin liian työteliäitä; mutta viimemainitut ovat aivan yhtä ärsyttäviä lähimmäisilleen. Neiti Sand ei ollut suosittu koulussa, jonka hyväksi hän tuhlasi tavattoman määrän tarmoansa.

Jennet ei ollut viettänyt kyllin pitkää aikaa Pyhän Annan opistossa tunteakseen neiti Sandin hyökkäilytavat. Tällä oli ikäänkuin pesä jokaisessa huoneuston osassa ja sieltä hän iski pahaa aavistamattomien tyttöjen niskaan, peljästyttäen heidät tolkuttomiksi, musertaen heidän tarmonsa ja riistäen heiltä kaiken kyvyn itsepuolustukseen.

Jonkun kerran hän oli tullut hyökänneeksi viattomien yhtä hyvin kuin syyllistenkin kimppuun; mutta näistä erehdyksistä rouva Mayfield oli häntä kahden kesken niin ankarasti nuhdellut, että hän nyttemmin kyllä varoi iskemästä harhaan. Hän epäili jokaista. Jos tytöt eivät olleet ilkivaltaisia, johtui se muka tilaisuuden eikä suinkaan taipumuksen puutteesta; elleivät palvelijattaret varastaneet, oli se huolellisen silmälläpidon tulos. Ja koska hän ei salannut epäluottamustaan ihmisluontoon, ei ollut ihmeellistä, että ihmisluonto aina olikin sotajalalla häntä vastaan.

Jennetin saapumisesta asti neiti Sand oli epäilevin silmin vaaninut hänen tekojansa. Niin pitkä, niin kaunis ja niin hillitty tyttö varmaankin kaikessa hiljaisuudessa kykeni mihin häijyyksiin tahansa. Neiti Sand oli päättänyt yllättää hänet jostakin, ja se hänelle vihdoin varsin loistavasti onnistuikin.

Uhkaavien onnettomuuksien varjot laajenivat romaanin kauniin sankarittaren ympärillä; jokaisella sivulla vilisi hienoja vihjauksia lähenevästä vaarallisesta käänteestä. Huulet raollaan, silmät laajenneina ja nopeasti hengittäen Jennet oli äärettömässä jännityksessä tietääkseen muodikkaan julmuuden ihastuttavan uhrin kohtalon. Ovi aukeni; mutta hän oli liiaksi vaipunut kertomukseensa edes säpsähtääkseen. Neiti Sand ei nähnyt mitään syyntuntoista punehdusta eikä kuullut mitään pelon parahdusta. Rikollinen katsahti ylös uneksivin silmin ja jäi yhä lattialle istumaan.

"Neiti Fowler, tämä on julkein harkitun uhman teko, mitä olen koskaan nähnyt!"

Vähitellen ja hämärästi Jennet-rukka alkoi käsittää oikean asemansa. Vainottu sankaritar, uhkeat kukkaset, silkit ja jalokivet olivat vain varjoja ja unta. Mutta siinä hänen edessään seisoi neiti Sand ankarana todellisuutena; ja hän muisti olevansa Pyhän Annan opistossa ja rikkoneensa yhden sen tärkeimmistä säännöistä.

14. luku.

Lisätodistus.

Kun rouva Mayfield tuli omasta huoneestaan rauhallisen lepohetken jälkeen, hänet kohtasivat neiti Sand ja vieläkin hämmästynyt Jennet.

"Mikä nyt on?" kysyi opiston johtajatar hiukkasen ärtyisästi. "Emmekö saa viettää edes levollista sunnuntaita?"

"Olen kovin pahoillani, että häiritsen", sanoi neiti Sand juron kohteliaasti, "mutta minun täytyy pyytää teitä heti tulemaan neiti Fowlerin huoneeseen. Tapasin hänet lattialla istumassa ja lukemassa erästä kaikkein julkeimmista romaaneista, mitä koskaan on kirjoitettu. On parasta oitis tutkia hänen kirstunsa; hänellä on epäilemättä oikea kokoelma häijyjä kirjoja."

"Mikä oli romaanin nimi?" kysyi rouva Mayfield.

Neiti Sand mainitsi sen, ja johtajatar ilmeisesti säpsähti ja kauhistui.

"Toitko sen kirjan kotoasi?" kysyi hän kääntyen terävästi Jennetiin.

"En", vastasi tyttö; "minä löysin sen tänä iltapäivänä pukeumapöytäni laatikosta. Mutta en tiedä, miten se sinne oli joutunut."

Neiti Sand keikautti päätänsä ja murahti epäilevästi. Rouva Mayfield näytti kovin tuskastuneelta; Jennetin sävy oli niin omituinen ja hänen kertomuksensa niin uskomaton, että useimmat ihmiset, jotka eivät häntä hyvin tunteneet, olisivat häntä epäilleet.

"Tuo kuulostaa hyvin uskomattomalta, neiti Fowler", sanoi johtajatar ankarasti. "Ole hyvä ja anna avaimesi minulle."

Tyttö totteli äänettömänä käskyä, ja rouva Mayfield suuntasi askeleensa rikollisen huoneeseen neiti Sandin seuratessa pitäen Jennetiä lujasti käsivarresta.

Kolme isoa, mustalla nahalla peitettyä ja omistajiensa nimikirjaimilla varustettua pukuvasua oli asetettuina seinää vasten. Näyttäen vielä tavattoman ankaralta rouva Mayfield pysähtyi sen vasun eteen, mikä oli merkitty alkukirjaimilla J. F., valitsi avaimen pienestä nipusta ja kohotti kannen.

Kaikki Fowlerin lapset olivat opetetut harrastamaan siisteyttä ja järjestystä, ja ne vaatekappaleet, joita ei joka päivä tarvittu, olivat käärityt niin huolellisesti, että se olisi miellyttänyt vaativaisintakin silmää. Rouva Mayfield kumartui nostamaan pienen, mytyn talvivaatteita, ja sen alta tuli heti esille toinen koreakansinen kahden shillingin romaani.

"Sitä minä ajattelinkin", sanoi neiti Sand mielissään. "Tietysti samalta tekijältä?"

"Niin on", vastasi rouva Mayfield vilkaistuaan nimilehteen. Sitten hän kääntyi Jennetiin, katsoi häneen vakavasti ja kysyi hyvin tyynellä äänellä:

"Onko sinulla mitään muita romaaneja kätkettyinä kirstuusi tai muualle?"

"En tiedä", vastasi Jennet avuttomana.

"Minun kanssani ei ole leikkimistä, neiti Fowler". Rouva Mayfieldin huulet tiukkenivat uhkaavasti hänen puhuessaan. "On viisainta, että annat suorat vastaukset."

Seurasi hetkisen vaitiolo. Johtajattaren tyynet kasvot ilmaisivat kärsimättömyyden ja suuttumuksen merkkejä, jollaisia niillä ei usein nähty. Neiti Sand (jolla oli melko paljon salapoliisin luonnetta) katseli tätä kaikkea äänettömällä voitonriemulla.

"Minä en tiedä", toisti Jennet, tällä kertaa äärimmäisen epätoivon sävyyn; "minä en tiedä -- muuta en voi sanoa!"

Rouva Mayfieldillä oli melkoista kokemusta tytöistä ja heidän tavoistaan, mutta tässä hän joutui aivan hämilleen.

Ellei Jennet ollut tosiaan tolkuttomaksi hölmistynyt, hän oli taitavimpia näyttelijättäriä, mitä koskaan tapaa. Hänen poskillaan oli kuuma hohde, silmissä omituinen unenpöpperöinen ilme; hän ei välttänyt johtajattaren katsetta, vaan vastasi siihen tajuttomasti. Koko hänen käytöksensä oli niin kummallinen, että rouva Mayfield jäi sanattomana seisomaan.

Mutta ei neiti Sand. Huomatessaan johtajattaren pysyvän vaiti hän puhui ominaisella kirpeällä tavallansa.

"Vaaditko meitä uskomaan, ettet tiedä mitä omassa kirstussasi on?"

"Minä en tiedä", toisti Jennet vielä. "Kaikki tämä on kuin noituutta. Kirjaa, joka teillä on kädessänne, en ole koskaan nähnyt ennenkuin sen löysitte."

"Tämä en hyvin vakava asia", lausui rouva Mayfield; "en voi seisoa tässä kuuntelemassa enempiä valheita. Avaimesi jäävät minun haltuuni, ja huomenna sinun tavarasi tutkitaan perin pohjin. Emme tietysti voi asiaan tänään pitemmältä puuttua. Maanantaina täytyy minun miettiä, mitä on tehtävä."

"Saako hän mennä alikertaan toisten pariin?" kysyi neiti Sand.

"Ei, jääköön hän kirjastoon ja nukkukoon teidän huoneenne ylimääräisessä vuoteessa."

Ellei Jennet jo olisi ollut aivan hölmistynyt kummastuksesta ja kurjuudesta, nämä viime sanat olisivat koskeneet häneen kipeämmin. Häntä pidettäisiin vankina ja neiti Sand olisi hänen vartiansa; hän ei edes saisi nukkua samassa huoneessa muiden koulutoveriensa kanssa! Syysaurinko oli alenemassa, mutta valo viipyi vielä lämpimänä lattialla, eikä ilmassa tuntunut viileyttä. Mutta silti häntä puistatti, ja hänen hehkuvat poskensa kävivät kylmiksi ja kalpeiksi.

"Sinä saat aikaa miettiäksesi", virkkoi johtajatar leppeämmin. "Huomenna toivottavasti olet kyllin pehmennyt puhuaksesi totta."

"Minä olen puhunut totta." Jennet ei edes kohottanut päätänsä ja lausui nuo sanat soinnuttomalla äänellä. Rouva Mayfield kääntyi vihaisesti poispäin ja neiti Sand hymyili ilkeästi.

Kirjasto oli varsin hauska huone, ja tuli paloi ristikon takana takassa. Mutta Jennetiä puistatti jälleen, kun hän kuuli avainta käännettävän hänen jälkeensä sulkeutuvan oven lukossa; sensijaan että olisi valinnut nojatuolin (kuten paatuneempi syntinen luultavasti olisi tehnyt), hän asettui ikkunan pieleen ja tuijotti tylsästi puutarhaan.

Mikä muutos olikaan eilisen jälkeen tapahtunut hänen pienessä maailmassaan! Silloin oli hän tuntenut alkavansa tottua ja kotiutua opistoon ja sen tapoihin; neiti Thornhill oli kuin vanha kauan rakastettu ystävä, Charlotte Ashley kävi säveämmäksi ja miellyttävämmäksi, ja uusia ajatuksia ja harrastuksia tulvaili maalaistytön yksinkertaiseen elämään. Hän oli kirjoittanut pitkän kirjeen äidilleen, sanoen olevansa onnellisempi kuin oli saattanut toivoakaan. Niin eilen. Näin tänään. Kummallinen, hämmentävä, kurja päivä oli tänään.