Part 4
Jennet kääntyi katsahtamaan opettajattaren sieviin kasvoihin ja näki niissä jotakin, mikä sai hänet nopeasti luomaan silmänsä toisaalle. Tällä hetkellä Jennet oli äkkiä nähnyt vilahduksen suruista, joita hän ei ollut koskaan kokenut; ja hän tunsi, että olisi vakava asia astua rajan yli, joka eroittaa tytön naisesta. Hänen katseensa harhaili heitä ympäröiville varjoisille niityille, joille syksy oli paksulta siroitellut ruskeita ja kullankellerviä lehviään, ja hän näki virran kimaltelun isojen jalavien runkojen lomitse. Kuolevan kesän tyyneys ja surumielisyys tuntui hiipivän hänen sieluunsa; nuoruus liukui pois, täydellisempi elämä tutkimattomine polkuineen odotti hänen kokemattoman jalkansa astuntaa. Mutta sillävälin oli ihanaa uneksia täällä syksyn päiväpaisteessa ja tyynen leppoisissa siimeksissä.
Ellei neiti Thornhill olisi ollut vaipuneena omiin unelmiinsa, mikä hänelle harvoin tapahtui, hän olisi huomannut, että kaksi hänen oppilaistaan oli poissa. Pamela Rye ja Agnes Quinton olivat kulkeneet vain lyhyen matkan päähän ja katselivat vanhan puun alla piirtävää taiteilijatarta, jota iso newfoundlandilainen koira valppaasti vartioitsi. Mutta Charlotte Ashleytä ja Minnie Woodia ei näkynyt missään.
9. luku.
Hurja teko.
Sillaikaa kun neiti Thornhill ja Jennet viipyivät Hamin linnan edustalla, Charlotte ja Minnie olivat samoilleet vanhan rakennuksen toiselle puolen ja pysähtyneet muurin edustalle. Molemmat aikoivat hiukan tuskastua; ja Charlotte tunnusti avoimesti, että häntä väsytti tästä kartanosta ja sen muistoista haaveileminen.
"Neiti Thornhill ja Fowlerin tyttö vaeltelevat iät kaiket", selitti hän, "ja minun kärsivällisyyteni on jo aivan lopussa. Se Fowler on vielä hassumpi täällä kuin eläintieteellisessä puutarhassa. Olen kuitenkin vilpittömän kiitollinen, ettei ketään tuttavistani sattunut samaan vaunuun kanssamme. Tietysti otaksutaan, että he kaikki ovat nykyisin poissa kaupungista; mutta ei koskaan tiedä, kenen saattaa kohdata, missä sitä kaikkein vähimmin odottaa, ja minua pöyristyttäisi, jos minut nähtäisiin sen hirveän maalaistollon seurassa, olipa se missä tahansa."
"Tänään hän ei ole varsin huonosti puettu", huomautti Minnie.
Charlotte kohotti kätensä tehden pienen, sievän kauhua ja kummastusta osoittavan liikkeen. "Rakas lapsi, mitä sinä puhut?" kysyi hän. "Ensiksikin tuo vyötäisille sidottu pieni kamala viitta tekee hänet naurettavasti täysikasvuisen lapsen näköiseksi. Ja oletko sitten huomannut hänen kenkiään?"
"Rouva Mayfieldin pitäisi todellakin puhua hänelle niistä", myönsi Minnie.
"Pelkään opiston menevän alaspäin", virkkoi Charlotte salaperäisesti huoahtaen. "Emme ole niin tarkkoja kuin ennen."
"Eipä sinun tarvitse siitä kaikesta paljoa välittää", vastasi Minnie; "vielä kaksitoista kuukautta, ja sitten pääset vapaaksi".
"Niin, minä pääsen vapaaksi", toisti Charlotte. Ja sitten eräs niitä äkillisiä mielenmuutoksia, jotka tekivät hänet opistotovereilleen niin käsittämättömäksi, sai hänet jälleen huoahtamaan; ja tällä kertaa huokaus oli todellinen.
"Sittenkin", sanoi hän leppeämmällä ja pehmeämmällä äänellä, "kouluaikamme ei ole varsin kurjaa, tiedäthän. Meillä on melko lailla huvia, vaikka huvituksemme eivät ole kiihoittavaa laatua; ja meistä pidetään todellakin hyvää huolta. Kun viime vuonna olin sairaana, iloitsin aivan, että olin silloin opistossa; jokainen oli niin ystävällinen, eikä minua vielä iässäni ole niin hemmoiteltu."
"Eikö sinua kotona hemmoitella?" kysyi Minnie.
"Hyvä ystävä, sellaiseen ei siellä ole aikaa. Meillä on aina päivällisiä ja kutsuja ja kaikenlaisia muita puuhia, jotka kuuluvat seurapiireissä liikkuvien velvollisuuksiin. Odotetaan, että kestitsemme ja itse käymme kesteissä; isä ja äiti käyvät kaikkialla ja tuntevat jokaisen. Se on tietysti hirveän hauskaa; mutta se vie kaiken ajan ja voimat, eikä kellään ole ainoatakaan ylimääräistä minuuttia käytettävissään, jos joku sairastelee ja tarvitsee huolenpitoa."
"No, harvoinpa sitä sairastellaan", sanoi Minnie viisitoistavuotiaan onnellisella varmuudella. "Minua ei koskaan vaivaa mikään, ja sinun kipusi ei ollut ensinkään vakavaa. Uskallan väittää, ettet enää joudu vuoteen omaksi ennenkuin olet vanha."
"Toivoakseni en", vastasi Charlotte; "mutta jos niin käy, tiedän, että kaipaisin vanhan opiston sairaskammiota ja koulun tutunomaisia kasvoja ja ääniä".
Sitten hän äkkiä palaten entiseen sävyynsä alkoi laskea leikkiä vakavasta mielentilastaan.
"Onko mahdollista, että alan käydä hempeätunteiseksi?" kysyi hän ottaen tehokkaan asennon. "Luulen tosiaan, että puhuin jotakin ikävöimisestä ja kaipuusta, ja olisin saattanut jo ryhtyä julistamaan, että koulumuistoni olivat 'erinomaisen rakkaita ja arvokkaita', ellen olisi muistanut itseäni. Nyt minun täytyy tehdä jotakin huimapäistä päästäkseni edes varmuuteen siitä, kuka olen."
"Miten hauskaa olisi, jos vain voisimme kiivetä tuon muurin yli", huokasi Minnie, joka oli olevinaan hieno nainen, mutta jolla siitä huolimatta oli eräitä rasavillin vaistoja. "Se ei ole korkea, ja vähäisellä kipuamisella voisimme päästä pengermälle. Minusta on hirveätä, ettei edes saa nähdä vanhaa puutarhaa."
Charlotte oli täydellisesti oma itsensä jälleen ja yhtyi innokkaasti tuumaan.
"Me yritämme sitä, me teemme sen!" huudahteli hän tanssien ruohikolla ja heittäen pois päivänvarjonsa. "Vahinko, ettei tämä _toqueni_ ole toivomuslakki! Silloin hankkisin tänne tikkaat silmänräpäyksessä."
Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun Minnieltä pääsi iloisen kummastuksen huudahdus. Hän oli kumartunut puun alla olevan esineen puoleen ja huitoi vilkkaasti käsillänsä.
"Charlotte, Charlotte, luulen tosiaan, että olet velho! Tässähän ovat tikkaat ja ne ovat vallan pienet. Yhteisvoimin kykenemme ne nostamaan. Tule heti."
Kuten Minnie sanoi, tikapuut olivat pienet ja keveät, ja tytöt olivat liian ihastuneina löydöstään kyselläkseen, miksi ne olivat sinne jätetyt. He eivät pysähtyneet ajattelemaan, että henkilö, joka oli ne siihen pannut, saattaisi jonkun minuutin perästä palata niitä noutamaan, eivätkä he huomanneet, miten lähellä ne olivat ruokavasua, jollaisia työmiehet usein käyttävät työkalujensa kuljettamiseen. Heille oli kylliksi, kun he löysivät kapineen, jota juuri halusivat; ja he ryhtyivät käyttämään tikkaita vähääkään pelkäämättä seurauksia.
"Meidän ei tarvitse tätä pientä keppostamme koko maailmalle ilmoittaa", sanoi Charlotte tarttuen tikkaiden toiseen päähän. "Muutamilla ihmisillä on niin pingoitetut käsitteet sopivaisuudesta, että voisivat pitää tekoamme aivan säädyttömänä. Mutta en voi torjua tunnetta, että minulla on jonkinlainen oikeus tämän linnan näkemiseen; äitini kuuluu Walpoleihin, ja kerran eräästä Charlotte Walpolesta tuli kreivitär Dysart ja tämän saman kartanon haltijatar. Minä olen Charlotte, ja varmaan on minulle annettu nimi hänen mukaansa."
Tämän kuohuvan kerskailun jälkeen ei suinkaan näyttänyt arvokkaalta, kun neiti Ashley varkaan tavoin asetti tikkaansa kiviaitaa vasten. Ne olivat vanhat ja lahonneet, mutta kiipeejä oli nuori ja ketterä ja nousi askelmia kuin lyhdynsytyttäjä.
"En luule voivani kiivetä noin näppärästi", sanoi Minnie ihaillen.
"Tämä on ihanaa!" huudahti Charlotte seisoen nyt riemuissaan hiekoitetulla pengermällä. "Voin ymmärtää Jackin tunteet, kun hän pääsi pavunvarren latvaan."
"Mitä sieltä näet?" kysyi hänen toverinsa alhaalta.
"Ensinnäkin kauniin, päivännoutoja kasvavan tiheikön; sitten vanhoja uinailevia käytäviä kiertelemässä juhlallisten honkien välissä, penkereitä, suihkukaivoja, jotka eivät ole vuosikausiin pulppuilleet."
"Onko siellä ketään ihmistä?"
"Ei mitään niin jokapäiväisiä olentoja. Mutta tuolla juuri honkien siimeksestä tulemassa näen kuningatar Annan aikuisen rouvashenkilön. Sillä on soma yölakki päässä ja paksu silkkipuku, mutta tietenkin se on vain henki!"
"Loruja", sanoi Minnie alkaen käydä pelokkaaksi. "En usko, että siellä mitään näet."
"Minä menen sitä tapaamaan ja puhuttelemaan", jatkoi Charlotte. "Henkiä on aina puhuteltava, ja silloin ne ilmoittavat meille salaisuuksia. Nyt minä menen!"
Minnie kuuli poistuvien hameenhelmojen kahinaa ja tiesi, että Charlotte pitäisi sanansa. Seuraisiko hän opistotoveriansa vai eikö? Hän epäröitsi ja vilkaisi ensin tikapuihin ja sitten sivulleen hiljaiselle niitylle.
Syksyn aurinko oli vaipumassa yhä alemmaksi. Lämmintä valoa väreili vielä puiden alemmilla oksilla, ja kaikkialla näkyi hehkun ja varjon haihtuvaa, loistavaa värileikkiä, jollaista syyskuun iltapäivät tarjoavat. Minniestä näyttämö tuntui liian tyyneltä ja hiljaiselta; hän alkoi toivoa olevansa joen partaalla, missä aina oli iloisia venekuntia ja runsaasti elämää ja iloa. Hupsu päähänpisto se sittenkin oli johdattanut Charlotten noille kielletyille maille. Mutta kun Charlotte oli uskaltanut tunkeutua tuohon salaperäiseen paikkaan, Minnie päätti häntä seurata. Hän tiesi, kuinka ivaileva neiti Ashley saattoi olla, eikä tahtonut, että koko opisto uskoisi hänen peljästyneen kertomusta tuosta aavemaisesta yömyssyisestä rouvasta.
Sielussaan vavisten ja arkaillen hän siis asetti jalkansa ensimäiselle askelmalle, joka oli vanha ja lahonnut, ja hänestä tuntui kuin olisi se antanut perään hänen allansa. Hän oli juuri nostamaisillaan toisen jalkansa maasta, kun karkea ja voimakas miehenääni äkkiä keskeytti rauhallisen hiljaisuuden.
"Hoi, siellä", se sanoi; "mitäs te niillä mun tikkaillain teette?"
Ääni kuului hänen takaansa. Minnie vilkaisi säikähtyneenä olkansa yli ja näki kuluneisiin vaatteisiin puetun miehen tulevan häntä kohti uhkaavin elein (kuten hän luulotteli). Kauhu antoi hänelle siivet ja hän riensi paikalta kuin pelästynyt kauris.
10. luku.
Tikkaiden lainaaminen.
"Missä ovat Charlotte ja Minnie?"
Neiti Thornhill lausui nuo sanat terävän itsemoitteen sävyyn.
Hän oli haaveillut, mutta usein hän ei suonut itselleen uneksumisen ylellisyyttä kirkkaalla päivällä. Joka tapauksessa se onkin vaarallista ylellisyyttä. Vaikka uneksija on onnellisissa olosuhteissa elävä nainen, jolla on runsaasti vapaata aikaa, hän saa usein maksaa joutavista kuvitteluistaan kalliin hinnan. Mutta Una Thornhill oli köyhä opettajatar, joka ahersi ankarasti leipänsä edestä ja tarvitsi kaiken voimansa, tarmonsa ja ajatuskykynsä. Oli sulaa hulluutta rakentaa satulinna syksyn lehvistä ja kullata se vienolla päiväpaisteella.
Hän ravistausi pahoillaan ja terästi herpaantuneet aistimensa. Hänellä oli sääntönä, ettei koskaan päästäisi holjottejansa silmistänsä. Hän ei sallinut heidän tuntevan, että hänen katseensa alati heitä vartioitsi, vaan pysytteli aina turvallisen välimatkan päässä, eikä yltiöpäisinkään oppilas ollut vielä koskaan kapinoinut hänen lempeää suojelustaan vastaan.
"Ne olivat täällä juuri äsken", vastasi Jennet hajamielisesti.
Sitten, nähdessään levottomuuden varjon neiti Thornhillin kasvoilla, hän lisäsi nopeasti:
"Minä menen heitä etsimään."
"Maltahan!" hillitsi neiti Thornhill säikähtyneenä.
Hattu kädessä ja hulmuavat hapset irrallaan Minnie Wood juoksi täyttä vauhtia esille muurin nurkkauksen takaa. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli päässyt ihan neiti Thornhillin eteen ja alkoi sitten huohottaa katkonaisia lauseita, joita kukaan ei voinut ymmärtää.
Jennetin persikanväriset posket kalpenivat. Hän ajatteli, että joku hirveä onnettomuus oli äkkiä kohdannut Charlotte Ashleya, ja hänen alati herkkä omatuntonsa soimasi häntä siitä, että oli tuntenut nurjamielisyyttä tyttöä kohtaan. Olisi ollut helppo rakastaa Charlottea, jos Charlotte vain olisi antanut itseänsä rakastaa!
Mutta neiti Thornhill ei niin vähästä säikähtänyt. Hän oli tutkinut Minnien luonteen ja tiesi, että tämä oli arka tyttö, joka koetti viedä kaikkia harhaan rohkeutta teeskentelemällä. Tällä hetkellä seisoi hänen edessään todellinen Minnie hermostuneena ja aiheettoman pelon vallassa; ja opettajatar riensi häntä tyynnyttämään.
"Hengähdä, lapseni", sanoi hän nopeasti. "Kah, et voi saada minua uskomaan, että mitään kauheata on tapahtunut. Charlotte kaiketi on tekemässä kepposiansa?"
"Hän... hän on joutunut pihan puolelle", sopersi Minnie vihdoin.
"Siinäkö kaikki? Tietysti oli hyvin vallatonta ja hupsua rikkoa määräyksiä; mutta miten hän sinne pääsi?"
"Ti... tikkailla. Me löysimme ne ruohikosta."
"No, kun hän kiipesi ylös, voi hän tulla alaskin", sanoi neiti Thornhill reippaasti ja alkoi lähteä liikkeelle.
"Ei, ei, ei! Mies tuli ottamaan tikapuut ja silloin minä juoksin tieheni."
Jennet nauroi ääneensä, minkä osittain aiheutti helpoituksen tunne; ja kiihtymyksestään huolimatta Minnie tähtäsi häneen vihaisen katseen.
"Olet ollut arka", sanoi neiti Thornhill. "Sinun olisi pitänyt kertoa miehelle, että nuori neitonen oli kiivennyt pengermälle."
"Oh, minä en voinut! Hän oli tyly mies, joka huusi: 'hoi, siellä!'"
"En luule, että hänen tarkoituksenaan oli olla tyly. Joka tapauksessa täytyy meidän tehdä sovinto hänen kanssaan saadaksemme hänet lainaamaan meille tikkaansa."
Sillävälin Charlotte, joka oli mennyt niin kauaksi kuin häntä halutti ja huolellisesti pysytellyt ikkunoista mahdollisesti katselevien näkyvistä, päätti palata Minnie Woodin luo.
Hän oli pannut päähänpistonsa täytäntöön, mutta tyydytys siitä oli sentään ollut pieni. Avara, autio pihamaa, kaameat hongat ja hiljaiset käytävät näkyivät tekevän masentavan vaikutuksen aina vaikutelmille alttiiseen mieleen. Jos joku rattoisa toveri olisi ollut hänen kanssaan piilosilla leikkimässä tuossa vanhassa puutarhassa, niin koko paikka olisi näyttänyt toisenlaiselta. Mutta äänettömyys ja yksinäisyys vaimensivat hänen hilpeytensä; päivännoudotkin näkyivät turhaan tuhlaavan loistoaan ja syysruusujen heikko, sulotuoksuinen henkäys tuntui perin surulliselta. Charlotten valtasi voimakas halu lähteä paikalta eikä koskaan sinne palata.
Hän kiirehti takaisin sille kohtaa, mihin oli jättänyt tikapuut ja Minnien. Mutta Minnie oli poissa; ja, mikä oli tärkeämpää, tikkaatkin olivat poissa.
-- Hän on ne vienyt! -- mutisi Charlotte kuohahtaen punaiseksi äkillisestä suuttumuksesta. -- Mutta ei; hänellä ei olisi ollut ryhtiä uhmata minua! Kyllä minä Minnien tunnen; hän on opiston suurin pelkuri ja hiukan hiipiväkin. Olisikohan ehkä Fowlerin tyttö sen tehnyt? Ei. Hän on alati neiti Thornhillin liepeillä eikä jättäisi häntä mistään hinnasta.
Hän asetti pienen jalkansa vallin reunalle ja katsahti kaihomielin alas ruohikkoon. Voisiko hän hypätä? Matka maahan oli liian pitkä, vaikkei hän silti varsin korkealla ollut.
Ei kävisi päinsä, arveli hän, mennä taloon ja antautua sen asukkaiden armoille? Hän oli keksinyt niin monta juttua Hamin linnasta, että hän melkein itsekin niitä uskoi. Vilkaisten nopeasti takaporttia kohti hän loihti mielikuvituksessansa esille noidan kaamean hahmon mustassa viitassa, piippalakki päässä ja sauva kädessä, aivan sellaisen, miksi hän sen monet monituiset kerrat oli opistotovereilleen kuvaillut. Ei, tuota salaperäistä porttikäytävää hän ei arvellut voivansa aivan yksinään lähestyä.
Päivä oli hämärtymässä illaksi; kultaiset valojuovat, jotka soluivat yhä alemmaksi puiden oksilla, ilmoittivat hänelle, että lähdön aika oli tulossa. Entäpä jos Minnie, uskaltamatta mainita heidän urotyöstään, tekeytyisi tietämättömäksi Charlotten olopaikasta, ja neiti Thornhill turhaan etsittyään saisi lähteä rautatieasemalle ilman häntä?
-- Järkeni varmaan minut pettää, -- ajatteli tyttö hymyillen omalla kustannuksellaan. -- Ennen pitkää ne ovat täällä; mutta... mutta... ne odotuttavat itseänsä niin hirveän kauan!
Hänen uskonsa palkittiin. Astuen paljoa nopeammin kuin tavallista neiti Thornhill tuli äkkiä näkyviin Pamela Rye ja Agnes Quinton kintereillään. Paljoa jälempänä käveli Minnie näyttäen kuin puusta pudonneelta ja koettaen kiinnittää epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa.
"Vai olet sinä pulassa, Charlotte?" sanoi opettajatar vilkaisten ylös noihin tummiin silmiin, jotka kirkkaina, mutta kuitenkin hiukan uhmaillen, katselivat häneen.
"Tiedonhaluni on vienyt minut vähän liian pitkälle", myönsi nuori neiti hilpeästi.
"Ja liian korkeallekin, näen minä. Mutta kuinkahan saamme sinut sieltä alas?"
"Paras neiti Thornhill, ajattelin, että teidän kekseliäät aivonne..."
"Älä luota liiaksi minun kekseliäisiin aivoihini; luota pikemmin Jennet Fowlerin vahvoihin sääriin ja taitavaan kieleen. Hän on juossut työmiehen perästä taivuttaakseen hänet lainaamaan meille tikkaansa."
"Työmiesten kanssa hän kai hyvin tuleekin toimeen; olen varma, että tehtävä hänelle onnistuu", sanoi Charlotte.
Mutta nämä sanat lausuttuaan hän oli niistä hiukan häpeissään. Kaikki olivat aivan ääneti. Jos Pamela tunsikin halua hymyillä, hän hillitsi taipumuksensa; Agnes oli vakava, hyväluontoinen tyttö, jota iva ja kompasanat harvoin huvittivat; ja Minnie, joka tavallisesti oli niin valmis naurullaan säestämään Charlotten sukkeluuksia, näytti liian masentuneelta pitääkseen arvossa nokkelia puheita. Neiti Thornhillin piirteet osoittivat selvästi äänetöntä halveksumista.
Kauan senjälkeen Charlotte muisti tuon tyhmän lauseensa ja näki kuin kankaalle kuvattuna tuon hiljaisen ryhmän muurin juurella. Ensimäisenä siinä ryhmässä oli ylväskasvuinen ja korkeavartaloinen neiti Thornhill, ja Charlottesta hän ei koskaan ollut näyttänyt ylväämmältä ja pitemmältä kuin tuolla hetkellä. Taustana oli syksyn puita, kultaiset valojuovat välkkyivät vinosti siellä täällä, punaisia ja ruskeankellerviä lehtiä oli satanut tummanvihreälle nurmelle.
"Tuolla tulee Jennet", sanoi Agnes huojentuneella äänellä, "ja hänen mukanaan on mies, joka kantaa tikkaita".
11. luku.
Horjahdus.
Jennet tuli nopeasti ruohon yli muurin juurelle, näyttäen palavalta ja iloiselta. Hän oli tavoittanut miehen ja selittänyt hänelle opistotoverinsa pulan yksinkertaisella, avomielisellä tavalla, ja tämä oli kernaasti suostunut tuomaan tikkaansa takaisin sinne, mistä oli ne löytänyt. Jennet oli tuntenut itsensä hyvin onnelliseksi voidessaan tehdä tämän pienen palveluksen Charlotte Ashleylle. Charlotten ylpeydestä ja oikullisesta itsepäisyydestä huolimatta tuossa tytössä näkyi olevan jotakin, mikä teki hänen rakkautensa voittamisen arvoiseksi.
Mutta Jennetillä oli luontainen kyky piirteiden lukemisessa ja Charlotten siinä tuijottaessa alas häneen kiviaidan harjalta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet suurtakaan kiitollisuutta. Hän oli ottanut, niinkuin hän usein teki, kuvaamataiteellisen asennon, ja hänen pieni, sievä vartalonsa esiintyi hyvin edukseen tiukassa päärmätyssä röijyssä. Tulipunainen _toque_, joka olisi ollut liian näkyisä vähemmän sirolle ja hienostuneelle tytölle, sopi varsin hauskasti kaunismuotoiseen päähän ja mustan tukan väriin ja tehosti hänen kuulakkaan, tumman hipiänsä vaikutusta. Mutta huulilla värähteli entinen halveksiva ilme, ja Jennetiä ja työmiestä tähystävät silmät näkyivät sulkevan heidät molemmat samaan katseeseen ja osoittavan heitä kohtaan äänetöntä halveksumista.
"Oletpa sinä ystävällinen, rakas Jennet, kun olet nähnyt niin paljon vaivaa", virkkoi neiti Thornhill ja kääntyi sitten muutamin sanoin kiittämään miestä, joka juuri sovitti tikkaitaan kiviseinämää vasten.
"Tule varovaisesti alas, Charlotte."
Charlotte huomasi neiti Thornhillin puhuvan hänelle jokseenkin kylmästi, ja hän tunsi myöskin, että se ei ollut aivan ansaitsematonta.
Ehkäpä hän ennakkoluuloissaan Fowlerin tyttöä kohtaan oli tosiaan mennyt liian pitkälle. Pitäisi osoittaa kohtuullista kiitollisuutta alemmilleenkin, tuumi hän; ja Jennet oli tosiaankin auliisti ja hyväntahtoisesti antanut apuansa. No, hän pitäisi hänelle pienen, sievän puheen, ja sillä asia olisi hyvä.
Mutta kaikkinainen itsensä tuomitsemiseen vivahtava oli uutta Charlottelle, ja se järkytti hänen tasapainonsa, kuten oudot mielenliikutukset yleensä. Jokaisella muulla hetkellä hän olisi voinut astua tikkaita alas kevyesti kuin keijukainen; mutta, miten olikaan, hänen eloisa joustavuutensa petti hänet, juuri kun hän olisi sitä eniten tarvinnut.
Tuntematta itseänsä aivan yhtä varmaksi kuin tavallista hän hyökkäsi huimapäänä tikkaita alas ja sai neiti Thornhillin toistamiseen varoittavasti huudahtamaan.
"Katso toki eteesi, lapsi!" sanoi opettajatar.
Mutta varoitushuuto sai Charlotten vain kiirehtimään liikkeitänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänen jalkansa luiskahti. Hän putosi, ja Jennetin auliit käsivarret kohottivat hänet ylös ennenkuin kukaan muu ehti häneen koskettaa.
"En ole vähääkään loukkautunut", selitti hän katsahtaen uhmamielin heihin kaikkiin. "Vain pienoinen putous. Kuinka sinä tuijotat, Pamela! Rientäkäämme pois, neiti Thornhill, ja jättäkäämme tämä noiduttu paikka iäksi kaikeksi."
Mutta hänen nämä sanat lausuessaan ruskeat posket kävivät vähitellen yhä kalpeammiksi, ja ensimäisellä askeleelle hänen täytyi hyvin vastahakoisesti tunnustaa tuntevansa tuskaa.
"Jalkaani hiukan vihloo; mutta ei se mitään tee... ei mitään! Tuossa tuokiossa kykenen kävelemään."
Jennet asetti käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta se työnnettiin heti takaisin.
"Älä ole niin kärkäs ihmisiä syleilemään, neiti Fowler", sanoi hän ärtyisästi. "Sinä olet luullakseni jossakin aikaisemmassa olotilassasi ollut _boa constrictor_ [jättiläiskäärme, joka surmaa uhrinsa kiertäytymällä sen ruumiin ympärille]. Minä voin nyt kävellä varsin hyvin... niin, ihan varmaan."
Neiti Thornhill huomasi Jennetin nopeasti punastuvan hänen ylpeästi vetäytyessään pois; ja säälissäänkään opettajatar ei voinut olla tuntematta syvää suuttumusta Charlottea kohtaan. Oliko omapäisempää ja ylpeämpää olentoa olemassa? Näytti siltä kuin tämä tyttö tahtoisi työntää luotaan jokaisen ystävällisen käden, mikä ojentui häntä auttamaan.
Ylpeys ja päättäväisyys veivät Charlotten muutaman askeleen eteenpäin; sitten hän äkkiä pysähtyi, puri huultansa ja taisteli ääneti voimakasta itkun tarvetta vastaan.
"Kovin typerää ja väsyttää", läähätti hän, "mutta en voi päästä minnekkään, ellen saa johonkin nojata. Neiti Thornhill, tahdotteko tarjota minulle käsivartenne?"
Neiti Thornhill täytti tyynesti tämän pyynnön; mutta nyrjähtynyt jalka tuotti yhä enemmän kipua, ja kärsivä tyttö alkoi menehtyä tuskasta.
"Luullakseni täytyy minun pyytää vielä toista käsivartta", sanoi hän vihdoin. "Pamela ei ollenkaan kelpaa... hän on liian hintelä; ja Minnie on heikko kuin hyttynen! Oh, kiitoksia vain, Agnes, mutta pelkään, että sinä et ole kovinkaan vahva."
Agnes Quinton oli hento tyttö, joka ei kestänyt paljoa ponnistuksia ja jota aina huolellisesti hoivattiin opistossa. Neiti Thornhill puuttui lempeästi puheeseen.
"Ei, Agnes ei saa tulla; parempi että pyytäisit Pamelaa, hyvä lapsi."
Mutta Pamela ei ollut halukas tueksi. Hän oli hintelä, kuten Charlotte oli sanonut, heikko ruumiiltaan, ja hänen jäseniänsä kivisti helposti. Hän epäröitsi.
"Älä vaivaudu", sanoi Charlotte nopeasti. "Pääsenhän tästä eteenpäin nyt, kun olen levännyt. Mutta kovalle se ottaa ja käy rasittavaksi neiti Thornhillille; hänen täytyy kannattaa koko painoani."
Jennet, joka oli kulkenut edeltä, kuuli näinä sanat ja palasi heti toisten luo.
"Ehkä sallit minun auttaa itseäsi neiti Thornhillin tähden", sanoi hän hiljaa.
Puna nousi Charlotten kalpeille kasvoille; hän vastaanotti tarjotun käsivarren lausumalla juhlallisesti "kiitos", ja kaikki kolme liikkuivat verkalleen eteenpäin.
Kulku oli nyt varmempaa ja tasaisempaa; Jennet oli hyvin vahva; ja kun Charlotte huomasi itseänsä tuettavan ja melkein kannettavan eteenpäin, hän ajatteli hymyn vivahdus suupielessä noita "aurankurjen tyttäriä", jotka aina olivat Ida-prinsessan kutsuttavina ja käskettävinä. Vaikka hänen tuskansa olikin suuri, se ei estänyt häntä silloin tällöin vaivihkaa vilkaisemasta pitkään, komeaan tyttöön, jonka käsivarteen hän nojasi. Jennetiä ei kuorma näyttänyt ollenkaan rasittavan; hän kantoi sen aivan keveästi; ja kuitenkin hänen voimaansa liittyi sellainen hellätunteinen lempeys, että se lopulta liikutti Charlotten ylpeätä sydäntä.
Heidän vihdoin päästyään takaisin maantielle neiti Thornhill kutsui nopeasti ajurin. Hän jätti Charlotten Agnes Quintonin ja Jennetin huostaan, käski ajamaan asemalle ja seurasi itse jalkaisin Pamela Ryen ja Minnie Woodin kanssa.