Part 3

Charlotte Ashley ei yöllä ollut taipuvaisempi ystävällisyyteen kuin päivälläkään. Jostakin oikusta hän levolle mentäessä ei ollut Jennetistä tietävinäänkään, vaan lörpötteli Minnie Woodille ikäänkuin ei kolmatta henkilöä olisi ollutkaan saapuvilla. Toisin kuin Pamela Rye, ei Minnie tyytynyt vain kuuntelemaan ja vastailemaan; hän halusi puhuakin, ja tuo kielipari piti sellaista sipinää, että se joka minuutti uhkasi tuoda jonkun opettajattaren huoneeseen.

Kun Jennet-rukka polvistui vuoteensa ääreen, molemmat tytöt pyrähtivät hillittyihin naurunpurskahduksiin ja sitten alkoivat jälleen puhua vähintäkään vaimentamatta ääntänsä. Se oli kovin vaikeata; uusi opistolainen huomasi konemaisesti toistavansa vanhoja rukouksia, joutumatta laisinkaan ajattelemaan niiden sisältöä, ja vihdoin hän karahti ylös aivan epätoivoissaan.

"Ne, jotka kaikkea ihmettelevät", kuuli hän Charlotten lausuvan, "ovat aina maailman ikävimpiä ihmisiä. Tiedätkö, Minnie, miten kiusallista on seurustella sellaisten kanssa, jotka kaiken ikänsä ovat eläneet johonkin maaseudun nurkkaan suljettuina? Ne töllistelevät aina, asettuvat omituisiin asentoihin ja saattavat itsensä yleisen huomion alaisiksi. 'Yksinkertaisimmat esineet', kuten neiti Sand sanoisi, 'herättävät heissä rajatonta riemua'. Mutta minä en juuri pidä rajattomasta riemusta; se on varma sivistymättömyyden merkki."

"Epäilemättä olet oikeassa", vastasi Minnie hiukan pitkäveteisesti. "Mutta tosiaan, kun en ole sitä koskaan kokenut, tuskin tiedän, miltä se tuntuu. Onko sitten olemassa mitään sellaista, josta voisi haltioitua? Aina yrittelen hiukan innostua, mutta en siinä koskaan onnistu."

"Muokkaamaton sielu", jatkoi Charlotte tuntien hallitsevansa asemaa, "muistuttaa lapsen sielua; se on aina kummastuksen tilassa. Mutta kummastuminen, tiedäthän, sopii vain sylivauvalle, pienelle, pullakalle, pyöreäsilmäiselle olennolle, jolla on kuoppasia poskissa ja joka sopertelee ensimäisiä sanojaan. Mutta kun iso nuori tyttö käyttäytyy pikkulapsen tavoin, näyttää se tavattoman typerältä."

Jos Jennet tällä hetkellä olisi voinut kätkeytyä, hän olisi hyrähtänyt itkuun; mutta aavistus naisen arvokkuudesta tuli hänelle avuksi, hän hillitsi kyyneleensä ja puristi kädellään kurkkuansa pidättääkseen karvaan palan siellä.

Ja sitten auttoi häntä ylpeys, se oikea ja luvallinen ylpeys, joka ei salli vihollisen tietää päässeensä meistä voitolle. Jennet kohotti päänsä ja kääntyi tyynesti pientä yöpöytäänsä kohti, tietäen, että tutkivat silmät häntä tarkastelivat. Varmalla kädellä hän päästi paksuista palmikoista runsaat ruskeat suortuvansa ja alkoi niitä tarmokkaasti harjata, viskaten hulmuavat hiusjoukot puolelle ja toiselle, nähtävästi liian kiintyneenä työhönsä huomatakseen toveriensa tarkkaavaisia katseita.

Jos on jotakin suloa, mikä tavallista enemmän herättää kateutta koulutytön sydämessä, on se kauniiden hiuksien runsaus. Charlotte Ashleyllä oli jokseenkin paksut kiiltävän mustat palmikot; mutta Minnien vaaleammat kiharat olivat harvanlaiset eivätkä suinkaan tyydyttäneet omistajatartaan. Tyttöpari katseli siis ihmetellen uutta tulokasta, joka nurkassaan harjasi tukkaansa, ikäänkuin ei tietäisikään heidän läsnäolostansa ja hiukan muistuttaen ratsastusretkelleen valmistautuvaa lady Godivaa.

Mutta Jennetin harkitut liikkeet eivät johtuneet turhamaisuudesta. Harjatessaan verkalleen ja haaveillen, ikäänkuin nauttisi toimituksesta, hän ajatteli rakastavia käsiä, jotka vielä jokunen aika sitten puuhailivat hänen hiuksissaan. Hän muisteli harvoja juhlapäiviä, jolloin äiti tai Katherine tahtoivat järjestää nuo rehevät suortuvat oman makunsa mukaan, ryhtyen työhönsä hellällä ylpeydellä ja ilolla sekä kutsuen koko talonväen saavutuksiansa ihailemaan.

Ja nämä vaatimattomat muistelmat olivat kuin balsamia haavoitetulle sielulle; ne poistivat Charlotten tylyjen sanojen aiheuttaman kirvelyn, ja pian oli Jennet melkein unohtanut avaran huoneen toisella puolen olevat epäystävälliset tytöt. Hänen tyynessä esiintymisessään oli jotakin, mikä oli heidät hillinnyt; ahkerat kielet olivat lakanneet käymästä; Charlottenkin sanatulva oli tyrehtynyt, ja lausuttuaan: "Hyvää yötä, Minnie", hän meni rauhallisesti vuoteeseensa.

Kodin suloisten muistojen lohduttamana Jennet vaipui sikeään uneen, jota eivät mitkään tuskalliset unennäöt häirinneet. Ensimäisen opistoyönsä hän oli nukkunut neiti Thornhillin huoneessa, ja ystävällinen nuori opettajatar oli lempeästi herättänyt hänet oikeaan aikaan. -- Koulun kello soitti äänekkään kutsunsa sen kilinään tottuneille korville, mutta sikeän unen helmoihin vaipunut Jennet oli kuuro sen kaikuvalle kilinälle. Vihdoin hän heräsi ja katsahti uneliaasti ihmetellen ympäriinsä oudossa huoneessa. Missä hän oli?

Sitten hänen aivonsa nopeasti selviytyivät unen usvista, ja hän vilkaisi vaistomaisesti noihin kahteen pieneen vuoteeseen, jotka olivat toisissa nurkissa. Molemmat olivat tyhjät, ja Jennet huomasi, että kaksi sievää kalikopukua oli poissa nauloistaan, missä hän oli edellisenä iltana nähnyt niiden riippuvan. Oli selvää, että Charlotte ja Minnie olivat lähteneet, jättäen uuden toverinsa edelleen nukkumaan vasten opiston ensimäistä sääntöä.

Se oli epäystävällistä -- katkeran epäystävällistä, ajatteli Jennet hypähtäen vuoteestansa lattialle. Hän uskoi, että tytöt olivat tahallaan liikkuneet hiljaa. Jos he olisivat antaneet perään luontaisille taipumuksilleen, puhuen ja lörpötellen tavallisuuden mukaan, hänen olisi täytynyt herätä. Mutta he olivat päättäneet olla pitämättä hänestä, eikä hänellä ollut heiltä odotettavissa muuta kuin kepposia ja pahansuopuutta.

Tuntien itsensä äärettömän yksinäiseksi ja kurjaksi hän kulki alikertaan ja pysähtyi tuskallisen ujona avaran virvoitushuoneen ovelle. Pitkä aamiaispöytä, jonka kummallakin puolella oli rivi nuoria kasvoja, näytti kylläkin hauskalta ja kuuman kahvin tuoksu hiveli nenää; mutta Jennetillä ei ollut rohkeutta astua esille, vaan hän jäi vapisten ja punastuen seisomaan kynnykselle. Kuinka kauan hän olisi siinä seisonut, on epätietoista; mutta ystävälliset silmät vartioitsivat häntä, ja pian nousi neiti Thornhill levollisesti paikaltaan.

"Tule, hyvä lapsi", sanoi hän, suojelevasti tarttuen Jennetin käteen, "saat istua minun vieressäni tänä aamuna; ja huomenna sinä tulet ajoissa. Toivoakseni rouva Mayfield tänään suo sinulle anteeksi."

Charlotte Ashley teki parhaansa saadakseen tytöt tirskumaan; mutta neiti Thornhill katsahti ympärilleen niin käskevästi, että heikko nauru heti taukosi. Sitäpaitsi olivat muutamat oppilaat kyllin hyväsydämisiä tunteakseen hiukan sääliä ujoa muukalaista kohtaan; ja kaiken kaikkiaan peljätty koettelemus sujui paremmin kuin olisi saattanut odottaa.

Kun oli noustu pöydästä, Jennet pysytteli yhä suojelijattarensa lähettyvillä ja käveli hänen vieressään oppisaliin johtavan käytävän läpi.

"Koetan nousta aikaisin huomenaamulla", kuiskasi hän; "mutta, neiti Thornhill, olisivathan he voineet minut herättää".

"Sinun on opittava itse heräämään, lapseni", vastasi hänen ystävänsä. "Älä luota muihin; luota ainoastaan itseesi, ja ole riippumaton. Kun toiset näkevät, että tulet ilman heitä toimeen, niin he alkavat pitää sinua arvossa."

Jennet lupasi innokkaasti tehdä parhaansa -- kaikkein parhaansa; ja ilmeisesti hän antautui sinä päivänä opintoihinsa kaikki vaikeudet voittavalla päättäväisyydellä. Hillitty supattelu koulusalissa aluksi häiritsi häntä kohdistamasta huomiotaan tehtäviinsä; mutta hänellä oli luja tahto ja hän ponnisteli keskittääkseen ajatuksensa luettaviin sivuihin. Saattoi huomata, että hän herkeämättä käänsi katseensa pois siitä penkistä, millä Charlotte Ashley istui; ja närkästyneenä siitä, että noin kokonaan jäi huomaamatta, nuori neitonen alkoi tehdä suunnitelmia saattaakseen uuden tytön hämilleen.

"Ole varuillasi, Charlotte", virkkoi neiti Thornhill ennenkuin päivä oli päättynyt. "Jokaisen kiusaajan aseet ovat aina kääntyneet lopuksi häntä itseänsä vastaan."

Ja vaikka Charlotte yritti hymyillä varoitukselle, hän punehtui hiukan ja näytti levottomalta opettajattaren kääntyessä pois.

7. luku.

Charlotten vihamielisyys.

"Hänen ylvään välinpitämätön ilmeensä minua inhottaa!" sanoi Charlotte Ashley Pamela Ryelle. "Varmaan hän ei ole mitään ja kuitenkin hän pyrkii käyttäytymään kuin _grande dame_. Mutta minä aion sen järjettömyyden hänestä puristaa."

"Hän näkyy olevan neiti Thornhillin suojeluksessa", huomautti Pamela.

"Niin kyllä. Hempeä Thornhill aina ottaa vastatulleet siipiensä turviin. Mutta tämä tyttö ei kaipaa minkäänlaista suojaa; hän on itsekylläisin olento, mitä olen koskaan tavannut."

"Luullakseni hän on tavattoman turhamainen", mutisi Minnie Wood.

"Ylpeilee kai ko'ostaan; hän on luullakseni pitempi kuin kukaan muu opiston tytöistä."

"Ei minua pitempi", sanoi Pamela raukeasti.

"No, ainakin yhtä pitkä. Sinä olet norjempi, eivätkä hartiasi ole yhtä leveät kuin hänen."

"Hän on liian iso", selitti Charlotte. "Hän ei näytä ollenkaan hienostuneelta; hänen pitäisi olla karjatyttönä tai heinänkorjaajana. Olen varma, ettei hän koskaan kelpaa seuraelämään."

"Mutta seurapiireissä on kehittymässä oikea kiihko isoja, terveitä kaunottaria kohtaan", sanoi Pamela halveksivasti hymyillen. "Neiti Jennet Fowler voi vielä kerran olla muodissa -- kuka tietää?"

"Seurapiirit eivät rohkaisisi kummankaan sukupuolen moukkia", huusi Charlotte, jonka ruskeille poskille tuli lämmin hehku. "Jennet Fowlerin kaltainen iso, raskasliikkeinen tyttö ei koskaan menesty missään. Ja hän on tyhmä -- tavattoman tyhmä; hänen täytyy lujasti ponnistella ennenkuin saa ainoankaan ajatuksen mahtumaan hitaisiin aivoihinsa."

"Hän on tietenkin lähetetty tänne valmistuakseen opettajattareksi", lausui Minnie Wood. "Opistosta lähdettyämme emme saa häntä enää nähdä. Tai ehkä tapaamme hänet jossakin kotiopettajattarena ahertamassa. Rouva Mayfieldillä on suuri vaikutusvalta, tiedättehän, ja hän saa usein opettajatar-oppilaansa sijoitetuiksi parhaisiin perheisiin."

"En käsitä, miksi vähääkään välittäisimme hänen tulevasta kohtalostaan", huomautti neiti Ashley sievä pieni nenänsä pystyssä ja suupielessä halveksiva virnistys. "Meidän on vain ajateltava, miten voimme häntä nykyisin sietää. Jos hän aina nukkuu meidän makuuhuoneessamme, meidän on annettava hänen ymmärtää, ettei hän tee meihin mitään vaikutusta ja ettemme piittaa hänestä rahtuakaan, siinä kaikki!"

Joskus myöhemmin Charlotte muisti sanansa kyyneleet silmissä ja polttavin poskin. Hän ei aavistanut, että kerran tulisi aika, jolloin tuollaiset hillittömät puheet sanomattoman katkerina palaisivat häntä itseänsä kiusaamaan. Mikään iva ei tunnu niin raskaalta kuin omien muistelmiemme ilveily; ja muisto menestyksemme päivinä lausutuista kurjista uhman sanoista on usein nöyryytyksemme hetkellä terävin tutkain.

Hänen opistotoverinsakin, vaikka he hänestä paljon pitivät, sanoivat joskus toisilleen, että Charlotte oli "tosiaan aivan liian ylpeä". Mutta aina oli ollut hyväksytty tosiasia, että hänestä kerran tulisi salonkien suosikki. Hänen suhteensa olivat hyvät; hänen nuoren elämänsä pääpyrkimyksenä oli saavuttaa menestystä seuraelämässä; ja koska hän oli sievä, pirteä ja älykäs, niin jokainen uskoi, että hänen kunnianhimoisimmatkin unelmansa toteutuisivat.

Charlottella taas oli tähän aikaan rajaton itseluottamus. Hän ei koskaan hetkeksikään epäillyt, että loistava tulevaisuus häntä odotti; pieninkään varjo ei koskaan surua ennustavana häilähtänyt hänen päiväpaisteiselle polulleen. Hän oli iloinen -- joskus sopimattoman iloinen, -- mutta hänen riemussaan oli jotakin tarttuvaa, ja hänen viehättävässä rohkeudessaan jotakin mukaansa tempaavaa. Hänen liian ilmeinen ylpeytensä annettiin hänelle anteeksi, koska tuohon ylvääseen esiintymiseen liittyi mitä ihastuttavin elokkuus; ja ainoastaan opistossa hän viitsi kuunnella tavallisia jokapäiväisiä totuuksia. Rouva Mayfield ja neiti Thornhill olivat hänen parhaita ystäviään; mutta hän ei vielä ymmärtänyt uskollisen ystävyyden arvoa. Tähän aikaan hän oli valmis sotaan jokaista vastaan, ken laiminlöi tunnustaa hänen viehätyksensä tenhon. Hän tunsi vaistomaisesti, että Jennet Fowler ei ollut tyttö, joka ketään kumartelisi. Charlotte oli aivan varma, että Jennet kaikista hänen sanoistaan tai teoistaan huolimatta kulkisi omaa tietänsä ja noudattaisi omia mielipiteitään. Charlotten loisto ei häntä häikäisisi eikä hänen ylpeytensä häntä musertaisi; hän kulkisi määrättyä tietään järkkymättä edelleen, kääntymättä oikealle tai vasemmalle.

Toinen yö tyttöjen makuuhuoneessa oli parempi kuin ensimäinen. Jennet oli valmistautunut kaikkeen ja terästi itsensä päättäväisesti kaikkia häneen tähdättyjä teräviä sananuolia vastaan. Täytyy tunnustaa, että Charlotte sinä iltana oli kovin huonolla tuulella. Koskaan ei mikään ollut häntä niin ärsyttänyt kuin Jennetin läpitunkematon mielenmaltti.

"Isokasvuiset ihmiset tavallisesti nukkuvat raskaasti", hän huomautti Minnie Woodille. "Ne syövät liian paljon ja tulevat hitaiksi ja tyhmiksi. Minusta on heidän seurassaan jotakin rasittavaa. Toivoisinpa, että rouva Mayfield jakaisi nämä suuret suojat ja antaisi kullekin tytölle pienen komeronsa, jonka hän saisi pitää aivan yksinään! Mutta hän ei salli meidän edes uutimilla verhota osastojamme; se on perin tuskallista!"

Selkä mahdollisimman paljon puhujaan päin käännettynä Jennet suoritti tyynesti tavalliset iltatoimensa ja laski sitten päänsä pielukselleen toivoen, että Charlotte pian väsyisi lörpöttelyynsä. Mutta tyttö oli kiihoittunut ja hänen hillitön luonteensa puhkesi esille. Hän haastoi yhä edelleen kovalla äänellä kunnes Minniekin alkoi peljätä tämän luvattoman kielenpieksemisen seurauksia.

"Tulee myöhä, Charlotte", rohkeni hän vihdoin huomauttaa.

"Sanotko tätä myöhäiseksi?" kysyi Charlotte. "Ihmettelenpä, mitä sanoisit valvomisestani kotona. En inhoa mitään niin paljoa kuin aikaisia makuullemenojamme täällä. Ihminen lähetetään kuin kana orrelleen, juuri kun sielunkyvyt ovat terävimmillään ja kun olisi valmis kaikenlaiseen hauskaan. Hai-jai! On ilahduttavaa ajatella, että tämä on viimeinen vuoteni Pyhän Annan opistossa!"

Silloin ovi äkkiä avautui, ja Minnie, joka istui sänkynsä laidalla, viskautui kiireesti vuoteeseensa. Keskellä huonetta jokseenkin ohuesti puettu Charlotte näytti romanttiselta pikku olennolta heiluttaessaan siroa kenkää toisessa kädessään. Mutta neiti Sandilla ei liene ollut kuvaamataiteellista silmää; hän oli laitoksen ankarin opettajatar, ja useimmissa tytöissä hänen tuikea katseensa ja terävä kielensä herätti terveellistä pelkoa. Kaikki muut kasvot olisivat olleet tervetulleemmat kuin hänen; ja Charlottekin, tuo rohkea Charlotte, nolostui ilmeisesti hänen äkkiä näyttäytyessään.

Jennet taasen, jolla ei ollut mitään peljättävää, vain kohotti päätänsä pielukselta ja katseli tyynesti kohtausta.

"Onko neiti Ashley unohtanut säännöt?" lausui opettajatar ankarimmalla äänellään. "Saat huomenna kirjoittaa kaksitoista sivua Ranskan historiaa rangaistukseksi tottelemattomuudestasi; ja sinulle annetaan muistutuskin kovaäänisestä ja epänaisellisesta puhetavasta. Miten voivat toiset neidit nukkua, kun sinä teuhaat ja haastat viisi minuuttia yli kymmenen?"

"En minä teuhannut, neiti Sand", vastasi kiukustunut Charlotte.

"Saat toisen muistutuksen ylpeähenkisestä vastauksestasi, Charlotte Ashley. Salli minun neuvoa sinua kasvattamaan itsellesi nöyrempää mieltä."

Ja sitten neiti Sand lähti, jättäen Charlotten sulattamaan tätä epämieluista neuvoa miten hän parhaiten taisi. Hymyillen salaa itsekseen Jennet ajatteli, että se neuvo oli oikein hyvä, ja ihmetteli, että Charlotten terve järki ei opettanut häntä sitä noudattamaan.

Sinä iltana ei enää virketty sanaakaan; huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, ja pian sulkeutuivat Jennetin silmät. Unessa hän ajelehti takaisin vanhan kotitilansa metsiin ja pelloille ja käyskenteli käsi kädessä Mabelin kanssa noilla tutuilla teillä. Hänen unelmissaan Mabel ei enää ollut hento ja kivuloinen; hän ei enää tarvinnut tuekseen sisarensa vahvaa käsivartta, askeleet olivat varmat, ääni selvä ja voimakas. Äkkiä vanhan kirkon kellot kajahduttivat iloisen soiton, ja Jennet heräsi; mutta hänen ympärillään ei ollutkaan kenttiä eikä vainioita, ja Mabel oli kaukana poissa. Opiston kello soitti ensimäistä varoitustaan, ja hän nousi ripeästi, päättäen, ettei mikään saisi häntä myöhästyttää.

8. luku.

Retkeily.

Kaksitoista sivua Ranskan historiaa ja kaksi muistutusta päiväkirjaan tekivät Charlotte Ashleyn hieman alakuloiseksi. Mutta hän oli aivan liian kopea näyttääkseen, että hänet oli nöyryytetty, ja hän suoritti kuritusläksyn ja otti muistutukset vastaan niin hilpeänä, että se aivan kummastutti hänen tovereitaan.

Mielessään hän kuitenkin kiukutteli ja koetti uskoa, että häntä oli syyttä rangaistu. Jos ainoastaan Minnie Wood olisi ollut hänen nöyryytyksensä todistajana, olisi sen muisto pian haihtunut hänen mielestään; mutta Jennet oli ollut näkemässä ja epäilemättä nauttinut pienestä kohtauksesta. Tämä ajatus vihloi Charlotten ylpeyttä ja kartutti hänen aiheetonta vastenmielisyyttänsä uutta koulutoveriansa kohtaan.

Neiti Thornhill, joka aina huolellisesti tutki ympärillään olevien luonteita, kykeni lukemaan paljon siitä, mitä Charlotten mielessä liikkui. Hän pahoitteli tuota pientä makuuhuoneessa sattunutta kohtausta, ei ollenkaan siksi, että hän olisi arvellut Charlottelle tapahtuneen vääryyttä, vaan senvuoksi, että se oli enentänyt tytön vastenmielisyyttä Jennetiä kohtaan. Ennen kaikkea toivoi hän, että näistä kahdesta tulisi ystävykset; hän uskoi, että he tietämättään voisivat auttaa ja parantaa toisiansa, jos heidät vain voitaisiin saada sydämelliseen seurusteluun. Nyt jo Charlotte oli vaistomaisesti tunnustanut Jennetin tahdon hänen omaansa voimakkaammaksi, ja hänen vastenmielisyytensä aiheutui pohjaltaan salaisesta tietoisuudesta, että Jennet oli hänen yläpuolellaan.

"Haluaisin järjestää pienen retkeilyn muutamille vanhemmista tytöistä", sanoi neiti Thornhill rouva Mayfieldilie. "Tuskin voimme toivoa, että tätä mainiota ilmaa enää pitkälti kestää. Olisi Charlotte Ashleyn ja Pamela Ryen vuoro päästä jaloittelemaan. Minnie Woodin ja Agnes Quintonin pitää myöskin tulla; ja retki tuottaisi suurta iloa Jennet Fowlerille."

"Olen iloinen, että olette ajatellut häntä", vastasi rouva Mayfield. "En halua nähdä häntä noin murheellisena. Hänellä on varmaan koti-ikävä; ja pelkään, että jotkut hänen opistotovereistaan eivät ole hänelle niin ystävällisiä kuin heidän tulisi."

"Hän tuntee itsensä yksinäiseksi", vastasi neiti Thornhill. "Toiset jättävät hänet liian paljon yksikseen, luullakseni osaksi senvuoksi, että hän on niin pitkä ja miellyttävän näköinen. He kadehtivat häntä ja puolittain pelkäävätkin. Eikä hän voi eikä tahdo tungetella heidän seuraansa."

"Lapsi-parka", huokasi rouva Mayfield säälivästi. "Tuollaiset komeat, majesteetilliset tytöt ovat varsin usein arkoja ja tarvitsevat paljoa enemmän rohkaisua kuin pienet. Niin, hyvä ystävä, retkenne on oivallinen tuuma. Minne aiotte mennä?"

"Olen ajatellut, että matkustaisimme junalla Richmondiin ja sitten kävelisimme Hamin kenttien yli. Muutamat tytöistä eivät ole koskaan nähneet Hamin linnaa, ja varmaankin paikka heitä miellyttäisi. Sanommeko huomenna?"

Näitä retkeilyjä usein suunniteltiin ja suoritettiin kauniilla ilmalla, ja aina järjestettiin niin, että jokainen vanhemmista tytöistä pääsisi sellaiselle mukaan ennenkuin päivät kävivät pimeiksi ja kolkoiksi. Neiti Thornhillin ilmoitusta tervehdittiin suurella tyytyväisyydellä; ja Jennet, joka tietysti ei koskaan ollut nähnyt Richmondia, ilostui silminnähtävästi tästä suunnitelmasta. Hän ei voinut olla toivomatta, että Charlotte Ashley olisi jäänyt pois, mutta häntä lohdutti ajatus, että neiti Thornhill varmaan pitäisi hänen vastustajaansa aisoissa.

Pieni joukkue lähti kello yhdeltä eräänä kauneimpia syyspäiviä, mitä he olivat nähneet. Niin sulotuoksuista oli ilma ja niin pehmeänä väreili valo, että syyskuun rauhallinen tenho valtasi Charlottenkin, joten hän oli tavallista tyynempi ja lempeämpi. Useimpia ihmisiä veti hän vastustamattomasti puoleensa huimassa hilpeydessään, mutta Jennet piti hänen kasvoistaan, silloin kun niillä oli levollinen ilme. Silloin mustat ripset verhosivat tummain silmien säihkyn ja hienopiirteiset huulet kaartuivat pehmeästi, mikä ilmaisi ajatusta ja tunnetta. Charlotten levollisina hetkinä se, mikä hänessä oli parasta, näkyi nousevan pinnalle; vahinko vain, että hän niin harvoin oli levollinen.

"Puistoa tarkastamme toisella kertaa", sanoi neiti Thornhill Jennetille heidän saapuessaan Richmondiin. "Toivoakseni tulemme tänne monet kerrat niin kauan kuin sinä olet kanssamme."

Hän opasti parvensa jokea reunustavien alavain niittyjen poikki, ja Jennet seurasi kuin onnellisessa unessa. Pääsy savuisista huoneista ja vilkasliikkeisiltä kaduilta tuotti maalla syntyneelle tytölle tavatonta huojennusta; ja täällä tapasi hän entisten kotikenttiensä tutunomaista vehreyttä, näki levollisesti laitumella käyvää karjaa, puiden lakastuvien lehvien pehmeän värityksen. Oikealla juoksi kaunis joki hopeisin valovärähdyksin ja vienoin varjoin; ylhäällä oli vaaleansininen taivas matalalla ajelehtiville pilvineen, ja ruohikon yli huokui heikon heikko kellastuneiden lehtien tuoksulla täytetty syystuulonen. Jennet oli vaiti. Toiset tytöt nauroivat ja juttelivat hänen takanaan, mutta hän tuskin kuuli heidän ääniänsä. Hänen sydämensä täyttyi kodin ajatuksista ja hellistä muistoista.

Mutta heidän pysähtyessään ruohottuneen ojan partaalle, joka eroittaa Hamin kartanon sen vainioista, Jennetin mielentila muuttui nopeasti, ja hän pommitteli neiti Thornhillia innokkailla kysymyksillä paikan suhteen.

Vanha Jaakko kuninkaan aikuinen rakennus punertavine tiiliseinineen ja lukuisine ikkunoineen seisoi siinä, tyynessä päiväpaisteessa kylpien, äänettömänä ja autiona kuin loihduttu palatsi. Koko paikka näytti loihditulta; pitkässä holvikäytävässä ei ollut mitään elonmerkkejä, ovet olivat tiukasti suljetut ja suunnattoman suuri joenjumala nurmikon keskellä näkyi harmaantuneen tätä yleistä autiutta vartioidessaan. Vähintäänkin vuosisata sitten Horace Walpole valitti, ettei korkeita rautaportteja koskaan avattu, ja vuosi vuodelta näemme ne yhä suljettuina, yhä maalaamattomina ja verkalleen ruosteesta murenevina.

"Ne ovat avatut vain kerran siitä asti, kun ne Kaarlo II:n jälkeen suljettiin", sanoi neiti Thornhill. "Ihmettelenpä kääntyisivätkö ne vielä saranoillaan toisen kuninkaan vuoksi!"

"Kovin surullisesti Jaakko II varmaan vietti täällä joulunsa!" huudahti Jennet. "Ajatelkaahan talvituulen valittelevaa viuhuntaa noita vanhoja muureja vasten hänen miettiessään menetettyä kuningaskuntaansa, sillävälin kun Vilhelm Oranialainen St. Jamesissa todenteolla hallitsi. Ettekö luule, että meidän sallittaisiin, jos sitä oikein hartaasti pyytäisimme, vilkaista tuon ison ulko-oven sisäpuolelle?"

"Sinun täytyy tyytyä katselemaan rakennusta ulkopuolelta", vastasi neiti Thornhill. "Mutta minulla on itsellänikin kova halu nähdä nuo upeat vanhat huoneet ja kaikki aarteet, mitä niissä on. Haluaisin tirkistää salakammioon, missä juonia punottiin. Ja mielelläni tarkastelisin Lauderdalen herttuattaren budoaaria; siellä säilytetään hänen nojatuoliansa ja kirjoituspöytäänsä sekä kävelykeppejä, joita hänellä oli tapana käyttää. Tällä paikalla on ihmeellinen tenhonsa, Jennet, ja olen mielissäni, että tunnet sen vaikutuksen."

"Voisin viipyä täällä tuntikausia", vastasi Jennet.

"Mikään ei täällä muutu", jatkoi neiti Thornhill. "Linna on aina samanlainen -- kaunis ja äänetön ja ränsistynyt. Keväisinkin, kun isot keltaleiniköt loistavat kaikkialla niityillä, on jotakin uinailevaa ja juhlallista Hamin puistokäytävillä, joilla Swift, Pope ja Gay aikoinaan vaelsivat. Varmaankaan ei ole noiden isojen, vanhojen jalavien vertaisia puita! Et aavista, kuinka usein näen tämän paikan unelmissani, muinaisaikaisen rakennuksen, siimeksiset käytävät ja virran hopeavälkkeen. Olen ollut täällä hyvin onnellisena ja kovin murheellisena."