Part 2

Rouva Fowler oli ääneti, ja sanomattoman murheellisuuden varjo häilähti hänen kasvoilleen. Hän oli pysähtynyt rakkaimman ruusupensaansa eteen, mutta vaikka se oli kukkien peittämä, hän ei huomannut niiden kauneutta. Miksi he hetkinen sitten olivat puhuneet eroamisista? Eikö Mabelin kadottamisen pelko alituisesti järkyttänyt heidän onnensa perusteita?

Ison perheen jäsenien keskuudessa on usein joku "enkeli", ja Mabel oli Fowlerien enkeli -- tyttö, joka syntymästään asti oli ollut heikko. Toiset olivat terveitä ja tukevia, mutta eivät koskaan unohtaneet Mabelin heutoutta, ja, kuten Katherine oli sanonut, tämän voiman tunsi ja tunnusti Hilarykin, vaikeimmin ohjattava heistä kaikista.

Seisoessaan silmät sumeina ruusuja katselemassa äiti ajatteli sitä alituista lempeyttä, joka oli tehnyt Mabelin hänen sydämelleen niin rakkaaksi. Hän muisti tämän herttaisen lapsen suloisen esiintymisen, mieluisat puheet ja tyynen kärsivällisyyden sekä mietiskeli, miten hän jaksaisi kantaa eroamisen.

Hänen mielensä huojentui, kun Katherine taas puhui käytännölliseen sävyyn ja palautti hänen ajatuksensa elämän jokapäiväisimpiin asioihin.

"Tytöt kasvavat hyvin nopeasti, äiti", hän sanoi; "Hilary ja Mabel ovat molemmat pitkiä ikäisikseen ja heidän on pian saatava uudet puvut. Heidän paraat hameensa ovat jo aivan kuluneita."

"Lapsi parat", vastasi rouva Fowler; "miten hauskoilta he näyttäisivätkään sellaisissa kermanvaaleissa pukimissa kuin on Ellwoodin lapsilla! Ja miten helppoa täti Judithille olisi lähettää heille sieviä vaatteita!"

Katherine ei ollut pahoillaan, että oli kääntänyt äitinsä ajatukset toiselle taholle. Pieni huoli on hyödyksi, milloin se häätää mielestämme suuren surun. Ja juuri silloin kuului kukkatarhaa hedelmäpuutarhasta eroittavan matalan aidan takaa miesten ääniä, ja eteisestä kajahti heleä tytönnauru.

"Isä ja Derrick tulevat teelle", sanoi äiti kääntyen rakennusta kohti; "ja tuolla leikkii Ellen kissanpoikien kanssa, ja Lucy on sitonut nukkensa myssyn emäkissan päähän. Meidän täytyy rientää tupaan, hyvä lapsi."

Mennessään sisälle avoimesta etuovesta heitä vastaan tuli maanviljelijä poikineen, takaoven kautta. Nuoremmat tytöt olivat jo jättäneet kissanpojat; Jennet oli kutsunut heidät teelle, ja he asettuivat juuri paikoilleen pöydän ääreen.

"Mikä melu tuo on?" kysyi maanviljelijä äkkiä. Hän pysähtyi arkihuoneen kynnykselle, ja lapsien puhe vaikeni. He kuuntelivat kaikki kiitävien pyörien ratinaa ja lentävien kavioiden töminää, ja jyske tuntui joka hetki lähenemistään lähenevän. Herra Fowler pani olkihattunsa jälleen päähänsä ja läksi Derrickin seuraamana puutarhaan.

4. luku.

Tapaturma.

"Ne ovat nuoren Ellwoodin kiesit, joiden eteen on valjastettu uusi raudikko."

Herra Fowler oli ensi silmäyksellä tuntenut sirot ajopelit. Raudikon, komean nuoren tamman oli Brambletreen rikkaimman maanviljelijän poika äskettäin ostanut, ja naapuristossa se jo tunnettiin raisuksi eläimeksi, joka pian saattoi tehdä pilloja. Se oli ehtinyt ansaita maineensa; ja nyt se laukkasi vinhaa vauhtia hiljaisella tiellä, kevyet, tyhjät kiesit kieppuen perässä.

Brambletreesta Parkleyhin kulkeva maantie kävi kapeammaksi sivuutettuaan Chestnutin maatilan ja muuttui nummeksi, joka kesäisin oli tuuheiden puiden varjostama. Tässä oli jyrkkä alamäki, hyvin tunnettu maanviljelijöille ja kuorma-ajureille, jotka aina olivat varovaisia rinnettä alas ajaessaan.

Mutta ei ollut kättä tammaa ohjaamassa, ei hillikettä sen hurjalle vauhdille, ja eteenpäin se syöksyi nummen hämärään.

Herra Fowler oli avannut puutarhan portin ja rientänyt maantielle Derrick mukanansa. Kesäpäivän hiljaisuudessa he olivat kuulleet pyörien äänen vastakkaiselta taholta ja molemmat kävivät levottomiksi aavistaen onnettomuutta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului parkunaa ja äänekkäitä huudahduksia, ja Fowlerit juoksivat minkä jaksoivat tapaturmapaikalle. Tamma oli laukannut eteenpäin jättäen jälkeensä tomupilven ja kumoon kaadetut ajopelit, joiden vieressä kaksi henkilöä virui maantieojassa. Kärryt ja niiden ajajan tunsivat kaikki Brambletreen asukkaat hyvin, ja molemmat olivat varsin vanhanaikaista mallia, jollaisia harvoin tapaa muualla kuin syrjäisellä maaseudulla. Poloinen herra Dover, joka äkillisessä tapaturmassa oli kellistynyt tiepuoleen, näki ilokseen ystävällisten kasvojen kumartuvan ylitseen, ja Derrickin voimakkaan käsivarren auttamana hän pian nousi jaloillensa. Saatuaan miehen pystyyn Fowlerit käänsivät huomionsa hänen matkatoveriinsa, arvokkaan näköiseen viisikymmenvuotiaaseen naishenkilöön, joka surkeasti vaikeroiden virui pensasaidan vieressä.

"En tiedä, mitä vaimoni aikoo sanoa", virkkoi herra Dover avuttomana katsahtaen kärsivään. "Tämä on hänen oma sisarentyttärensä; hänen piti tulla muutamiksi päiviksi luoksemme, ja minä ajoin Parkleyhin häntä noutamaan."

Herra Dover oli äskettäin nainut kuudenkymmenenviiden vuoden varttuneella iällä henkilön, jonka otaksuttiin olevan häntä itseänsä hiukan vanhempi. Tämä oli tuntematon Brambletreessa ja oli tuonut omia varojansa ja huonekaluja pieneen, sievään mökkiin, missä Dover oli yksinänsä elellyt monet vuodet. Naapurit väittivät, että vaimo luonteeltaan oli umpimielinen ja itara, sekä lisäsivät, että aviomies kovin pelkäsi hänen terävää kieltänsä.

"Minua ei voi syyttää tapaturmasta", jatkoi Dover koettaen vapisevilla käsillään ravistella tomua vaatteistansa, "Ja vaimoni tahto oli, että hänen sukulaisensa viipyisi meillä; mutta ei ollut tarkoitus, että hän viipyisi kahta päivää pitemmältä. Ja nyt näyttää siltä, että saamme hänet kuukausiksi hoivataksemme! Ja kärryt... oi voi, voi, ne eivät enää kelpaa mihinkään."

Hänen täten valitellessaan isä ja poika nostivat onnetonta naista mahdollisimman huolellisesti ja hellävaroen. Hän ei ollut menettänyt tajuntaansa, mutta pian huomasivat he hänen olevan liiaksi loukkautunut seisoakseen. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin enemmättä viivyttelyttä kantaa hänet kujaa pitkin ylös taloon ja asettaa hänet varovaisesti sohvalle heidän parhaaseen vierashuoneeseensa.

Ja sitten he laupiaina samarialaisina palasivat raihnaisen Doverin luo ja auttoivat häntä nostamaan kärryt takaisin pyörilleen. Huomattiin, että ne eivät olleetkaan paljoa vioittuneet; ja omituisin säälin ja leikin sekaisin tuntein he katselivat, kuinka ukkeli tomuisessa takissaan verkalleen tallusteli kotiinpäin, taluttaen vanhaa hiirakkoa, joka oli kestänyt kolauksen paljoa kylmäverisemmin kuin sen isäntä.

Sillävälin ystävälliset kädet hoitelivat nais-rukkaa sohvalla ja lempeät äänet tyynnyttelivät hänen järkkyneitä hermojansa. Hän oli saanut muutamia vaikeita iskuja ja ruhjevammoja, mutta toinnuttuaan säikähdyksestänsä hän tyyntyi kylliksi myöntääkseen, ettei mitään luita ollut taittunut. Heidän ei tarvinnut hänestä liiaksi huolehtia, lisäsi hän, ponnistaen parhaansa puhuakseen hilpeästi. Hän viipyisi hetkisen, jos he sen sallisivat, ja ottaisi sitten vuokra-ajurin palatakseen Parkleyhin.

"En halua, että minut sijoitetaan täti Doverin asuntoon", sanoi hän avomielisesti; "se tuottaisi hänelle paljon kiusaa; ja hyvä emäntäni kyllä antaa minua vaalia, jos se on tarpeellista".

"En luule, että tänään kykenette mihinkään lähtemään", vastasi rouva Fowler ystävällisesti. "Yön levättyänne ehkä voitte paremmin."

Potilas yritti nousta vuoteeltaan, mutta vaipui voihkaisten takaisin.

"Kunpa vain pääsisin rouva Belfontin luo!" sanoi hän koettaen hillitä nyyhkytystä.

"Rouva Belfontin! Asutteko rouva Belfontin luona?" kysyi Fowlerin vaimo, jonka kasvot äkkiä alkoivat hehkua.

"Kyllä, hyvä rouva; minä olen hänen palvelijattarensa ja olen ollut hänen talossaan jo kaksikymmentä vuotta. Tiedän hänen tahtovan, että heti palaan ja saan tarpeellista hoitoa. Muuten kiusaantuisikin Dover-tätini kovin, jos minut tässä tilassa toimitettaisiin hänen tölliinsä. Minun täytyy tavalla tai toisella päästä Parkleyhin vielä tänä iltana."

"Kuulkaahan", sanoi rouva Fowler; "tilanne ei siedä, että teitä nykyisin mihinkään muutetaan, enkä minä suinkaan lähetä teitä Dovereille. Rouva Belfont on oma sisareni, ja te jäätte tänne hoidettavaksi, kunnes tulette kyllin terveeksi palataksenne hänen luokseen."

Anne Robson oli lämminsydäminen nainen, aina herkkä tunnustamaan ystävyyden; ja se huolenpito, minkä hän oli saanut osakseen, oli nopeasti herättänyt hänen kiitollisuutensa. Ja kun rouva Fowler ilmoitti suhteensa rouva Belfontiin, palvelijatar aivan ihastui ja katseli kiiltävät kyyneleet silmissä sekä äitiä että tyttäriä.

"Jos tahdotte olla niin ystävällinen, että pidätte minut täällä yön yli, hyvä rouva, olen siitä kiitollinen. Ja tekisitte minulle suuren palveluksen, jos kirjoittaisitte rakkaalle emännälleni ja kertoisitte hänelle, mitä minulle on tapahtunut."

Hänen rakkaalle emännälleen! Tytöt kuuntelivat ja ihmettelivät. He eivät voineet käsittää, että se, joka oli unohtanut sisaren, oli saattanut vaivautua voittamaan palkollisen kiintymyksen. Mutta tosiasia oli, että rouva Belfont ei siinä ollut nähnyt minkäänlaista vaivaa. Hän oli alusta pitäen havainnut, että Anne Robsonilla oli hyödyllisiä ominaisuuksia, ja senvuoksi hän oli osoittautunut häntä kohtaan runsaskätiseksi ja huomaavaiseksi. Vuosien vieriessä herra Belfontin terveys riutui yhä enemmän, ja silloin Robsonin uskollisuus tuli kaksinverroin arvokkaaksi. Puolison viimeisen sairauden aikana tämä oli ottanut hoitamisen taakan kokonaan hartioilleen. Ja kun loppu tuli ja ruumiiltaan ja sielultaan väsynyt rouva Belfont ennen kaikkea halusi täydellistä lepoa, hän oli palvelijattaressaan saanut mitä huolehtivimman ja valppaimman vartijan, joka alati oli valmiina suojelemaan häntä ikävyyksiltä ja turvaamaan hänen rauhansa.

Kuten rouva Belfont halusi itseään palveltavan, samaten Robsonia viehätti palveleminen. Hän ei laskenut apuaan sen täyden arvon mukaan, koska palveleminen kuului hänen luonteeseensa. Ellei hän olisi saanut ketään palvella, hänen elämänsä olisi ollut epätäydellistä, ja niin kiitollinen hän oli rouva Belfontin hänen palveluksistaan antamasta tunnustuksesta, että hän auliisti ja yllin kyllin korvasi sen vilpittömällä rakkaudella.

Rouva Fowlerin luvattua kirjoittaa kirjeen hän lepäsi sohvalla aivan tyytyväisenä. Hän rakasti emäntäänsä niin paljon, että hänelle oli ollut kokonainen koettelemus jättää hänet edes kahdeksi päiväksi. Ja nyt, sensijaan että olisi nauttinut tätinsä laihaa vieraanvaraisuutta, kestitsi häntä Chestnutin maatilalla rouva Belfontin oma sisar; eikä kukaan näkynyt lukevan vaivakseen täyttää hänen tarpeitansa ja osoittaa hänelle ystävällisyyttä.

Seuraavana päivänä hän oli kyllin toipunut kohdistaakseen ajatuksensa syvällä mielenkiinnolla ystävällisiin hoitajiinsa, vaikka ruhjoutuneet ja haavoittuneet jäsenet tuottivat hänelle melkoista tuskaa. Hänen käytettäväkseen annettiin vierashuone, johon hänen hauskuudekseen asetettiin kukkavihkoja. Ellen ja Lucy toivat kissanpojat häntä huvittamaan, vanhemmat tytöt palvelivat häntä auliisti, ja -- mikä parasta -- Jennet istui hänen sohvansa ääressä jutellen monenlaisista asioista.

Tyttö ei tiennyt, paljoko hän tässä haastelussa itsestään ilmaisi. Mutta Robson oli nähnyt jonkun verran maailmaa ja osasi arvostella hänen kykyjänsä. Jennet ei puhunut kuin tavallinen nuori neitonen; hänen keskustelunsa vilisi omituisia lauselmia, uusia ajatuksia vanhoista aiheista, ja kaiken alta pilkoitti voimakas tiedonhalu -- ikävöiminen syvemmistä tiedonhetteistä juomaan. Ja sohvalla levätessään ja katsellessaan noita vakavia nuoria kasvoja ja kuunnellessaan intomielisiä sanoja Robson alkoi toivoa, että tuo kaipuu saisi tyydytystä.

Toisena päivänä, kun aikainen päivällinen oli syöty ja Robson puolinukuksissa venyi vuoteellaan hiljaisessa huoneessa, kaksivaljakko ajoi portille. Pyörien ratina keskeytti hänen leponsa; hän kohotti päänsä pielukselta ja sanoi nopeasti: "Emäntäni on tullut."

Jennet, joka istui sohvan vieressä kirja polvellaan, karahti tulipunaiseksi ja vapisi. Mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaikka kuuli ääniä eteisestä; hänen äitinsä puhui tavallista epävarmemmalla sävyllä, ja joku toinen vastasi selvästi ja päättäväisesti, äänen värähtelemättä minkäänlaista liikutusta. Täti Judith oli ilmeisesti itsetietoinen henkilö, ajatteli tyttö, vuoroin ristien ja vuoroin eroittaen kätensä avoimen kirjan alla. Hän toivoi, että tämä muukalaissukulainen ei pitäisi heitä hermostuneitten hölmöjen perheenä, joka joutuisi suunniltaan hänen armollisen, alentuvan käyntinsä johdosta.

5. luku.

Ensimäinen ero.

Rouva Belfontilla oli hienostunut maku, hän piti paljon sievistä maalauksista, ja tänä hiljaisena kesän iltapäivänä vuokratalon vanhanaikainen vierashuone oli todellakin miellyttävä näky.

Päiväpaiste oli vaimentunut kultaiseksi hehkuksi,

Ensimäinen ero ja lämmin valo väreili vanhalla, ympyriäisellä, kiillotetulla tammipöydällä sekä tumman kiiltävillä messinkipitimillä varustetun vaatekaapin ympärillä. Vanhanaikaisten kukkien tuoksu tervehti häntä suloisella tuoreudellaan; pöydällä ja ikkunalaudalla oli sinisiä fajanssiruukkuja, joissa kasvoi kuusamaa, ruusuja ja sulkamaista saniaista. Hänen sisään astuessaan pitkä tyttö nousi verkalleen varputuolilta ja seisoi hänen edessään ujosti, mutta samalla jokseenkin sirossa asennossa.

Jennet oli kukoistava neitonen, suorine nenineen, persikanpunaisine poskineen ja täyteläisine, pehmeine, hitaasti ja harvoin hymyilevine huulineen. Ruskea, aaltoileva tukka painui syvään otsalle, kulmakarvat olivat tuuheat, tummat ja tiheät, mustat ripset varjostivat hänen syvänharmaita silmiänsä. Myöhemmin elämässä ihmiset usein sanoivat, että hänellä oli erilaisia kasvoja, ja moittivat joskus hänen synkkää ilmettään. Mutta niille, jotka häntä rakastivat, hänellä oli aina sama luottavainen sävy, aina sama loistava kirkkaus vakavissa silmissään.

Rouva Belfont näki ensi katseella, että Jennet oli sievä tyttö, ja löysi jotain kuvaamataiteellistakin hänen kauhtuneen puuvillapukunsa kuosissa tytön seisoessa siinä iso tulipunainen ruusu povellansa. Rouva Fowlerin vanhemmat tyttäret eivät paljoa muistuttaneet häntä itseään. Äiti oli pienikasvuinen ja vaaleanverevä; tyttäret taas olivat perineet isänsä tumman ihonvärin, komean, kookkaan vartalon ja vakavan ilmeen.

Täti Judith puristi sydämellisesti sisarentyttärensä kättä ja sanoi, että häntä ilahdutti häneen tutustua. Sitten hän kääntyi palvelijattareensa, teki levottomia kysymyksiä ja osoitti niin vilpitöntä harrastusta tämän hyvinvointiin nähden, että se liikutti Jennetiä.

"Voin jo paremmin, hyvä rouva; se on näiden ystävällisten naisten ja heidän hellän huolenpitonsa ansio", vastasi Robson kiitollisesti.

Kaikista tuntui, että täti Judith ei olisi aivan paikallaan perheen teepöydän ääressä; ja hänen teensä kaadettiin omituiseen porsliinikannuun ja vietiin vierashuoneeseen. Jennet huolehti tarjoilusta, osaksi senvuoksi, että Katherinen oli katsottava pienempiä lapsia, ja osaksi siitä syystä, että hän ei huolinut uskoa tehtävää Rachelille, talon hyväntahtoiselle, mutta kömpelölle palvelustytölle. Sillävälin rouva Fowler helakka hohto kuihtuneilla poskillaan istui juttelemassa sisarensa kanssa; ja Robson tarkkasi heitä ääneti lepopaikaltaan.

Rouva Belfont viipyi vuokratilalla iltaan asti, ja tämä syrjäinen sopukka tuntui hänestä omituisen tuoreelta ja hauskalta. Jokainen perhekunnan jäsen esitettiin hänelle vuorostaan ja sai osakseen tarkkaavaista huomiota; mutta ketään heistä ei hänen mielestään voinut verrata Jennetiin. Katherinen kasvoissa, vaikka piirteet olivat moitteettomat, oli perheen vakavailmeisyys liian tuntuva, ja hänen esiintymisensä oli jäykkää ja kylmää. Hilaryn isot pähkinänruskeat silmät olivat liian kirkkaat ja rohkeat, ja hän oli muita sisaria iloisempi, vaikkei yhtä kaunis. Mabelilla oli äidin vaalea hipiä ja kullankellertävä tukka; mutta noista puhtaista, suloisista, nuorista piirteistä rouva Belfont luki hänen elämänlankansa lyhyyden ja kääntyi murheellisena pois. Ellen ja Lucy olivat vain lapsia, jotka iloitsivat päästessään tätinsä seurasta pihalle juoksemaan.

Robson jätettiin maatilalle kahdeksi päiväksi hoivattavaksi tullakseen aivan terveeksi; sitten hänen emäntänsä palasi häntä noutamaan. Rouva Belfont oli toisella käynnillään sydämellisempi; hän lupasi hyvin pian tulla heitä jälleen tervehtämään ja lähti talosta Jennetin poimima ruusukimppu kädessä.

"Olenpa varma, ettemme häntä enää näe", virkkoi Hilary nenäkkäästi, kun vaunut olivat hävinneet tanhuan lehväiseen hämärään.

"Oh, näemme kyllä", vastasi Jennet täysin tuottavasti, "Luullakseni hän on pahoillaan, että on pysytellyt niin kauan poissa luotamme."

"Hiljaa, Hilary!" varoitti Katherine nähdessään pikku suupaltin valmiina tekemään terävän huomautuksen. "Tuskin voinen mennä niin pitkälle kuin sinä, Jennet. Hän ei luullakseni ole sitä lajia, että olisi pahoillaan jostakin."

"Minä melkein pidin siitä, ettei hän pyydellyt laiminlyöntiänsä anteeksi", vastasi Jennet. "Siinä ei tosiaan ollut mitään sanottavaa, eikä hän pitänyt mitään turhanaikaisia puheita. Olen varma, Katherine, että hän on hyvillään, kun tutustuu meihin, ja hän on jo melkein kiintymäisillään meihin."

"Minua ilahduttaa, että äiti-kulta on mielissään", sanoi Katherine sydämellisesti; "en ole nähnyt häntä niin säteilevänä moneen aikaan".

Äiti-kulta säteili vielä enemmän, kun postinkuljettaja toi hänelle kirjeen sisarelta. Hän ei lukenut sitä ääneensä perheen kesken, mutta vähän myöhemmin kaikille tytöille Katherinesta Lucyyn asti lahjoitettiin uudet puvut. He olivat kaikki mielissään; isä tosin ei ilmaissut suurta iloa näiden pukujen johdosta, mutta nähdessään vaimonsa niin onnellisena hän ei lausunut mitään moittivaa. Jos häntä sapetti lahjojen vastaanottaminen henkilöltä, joka niin kauan oli heidät laiminlyönyt, hän kantoi nöyryytyksensä tyynesti vaimonsa tähden.

Ja vain kaksi viikkoa edellisen käyntinsä jälkeen rouva Belfont tuli jo uudelleen.

Tällä kertaa hänellä oli ehdotus tehtävänä rouva Fowlerille, ja kaksin he juttelivat kauan vierashuoneessa suljetun oven takana. Puoli tuntia kului; lapset olivat perin uteliaita, ja Hilary olisi unohtanut sopivaisuuden siihen määrin, että olisi tirkistänyt sisään avoimesta ikkunasta, ellei Katherine olisi häntä siitä ankarasti ehkäissyt. Vihdoin äiti tuli ulos loistavin silmin ja onnellinen, kirkas ilme herttaisilla kasvoillaan.

"Missä Jennet on?" kysyi hän. "Käskekää hänet heti luokseni."

Jennet ei ollut kaukana. Hän oli kävellyt kapeata ruohopolkua pitkin ja viivyskeli puutarhan rauhallisessa sopukassa pitkien kukkivien valkoliljain luona. Seisoen siinä hetkisen ja katsellen vanhan aidan yli varjokkaaseen hedelmätarhaan hän ajatteli, ettei hän elämässään koskaan ollut matkustanut isänsä viljelyksien rajan tuolle puolen. Jatkuisiko tätä iäti? Täällä oli hyvin suloista; siunaukset olivat monet ja vastoinkäymisiä vähän, ja kuitenkin hänen rintaansa paisutti tyttömäinen muutoksen kaipuu.

"Jennet, Jen...net!"

Kukaan talon asukkaista ei kyennyt huutamaan niinkuin Hilary. Veljiäkin suututti kuulla hänen kirkuvan heidän nimiänsä kimeällä nuotillaan, ja usein he kehoittivat häntä käyttämään pehmeämpää puhetapaa; mutta Hilarya ei koskaan voitu saada muuntamaan ääntänsä.

"Jen... net!"

"Minä tulen", sanoi Jennet anteeksiannettavan ärtyisästi. "Tiedäthän, etten voinut olla kaukana. Mitä ajattelee täti Judith, kun hän kuulee sinun noin kiljuvan?"

"Sinua erityisesti kaivataan." Hilary näytti hyvin tärkeältä. "Katherine läksi sinua etsimään, mutta minä ehdin hänen edelleen. Äiti sanoo, että sinun on heti mentävä vierashuoneeseen."

Jennetin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tyttöiällä täyttävät mielen hämärät ja ihanat toiveet, ja tuhat kirkasta ajatusta huikaisi häntä hänen kiiruhtaessaan rakennusta kohti. Ennenkuin oli ehtinyt polun päähän, hän oli vakuuttautunut, että täti Judith odotti häntä vierashuoneessa antaakseen hänelle komean lahjan. Ja pysähtyessään ovikäytävässä hän tuli siihen johtopäätökseen, että lahjana olisi timantteja, ehkä rintaneula, tai kaikkein luultavimmin sormus. Hänestä tuntui sormus mieluisimmalta.

"Tädilläsi on sinulle jotakin sanottavaa, tyttöseni", virkkoi herra Fowler, saattaen hänet huoneeseen ja nopeasti sulkien oven Hilaryn rohkeiden kasvojen edessä, Jennet oli ulkonaisesti tyyni ja onnitteli itseään siitä, että oli valmistunut mihin tahansa.

"Niin, Jennet, tahdon että kuuntelet minua hyvin tarkkaavaisesti", sanoi rouva Belfont puhuen vaikuttavasti. "Sinä olet kaiketi järkevä tyttö."

Jennetin loistavat kuvittelut alkoivat äkkiä haihtua. Ihmiset tuskin puhuisivat juuri tuohon tapaan, jos he aikoisivat lahjoittaa timantteja. Hän virkkoi ainoastaan: "Niin, täti", ja odotti.

"Senvuoksi, että täysin luotan järkevyyteesi", jatkoi rouva Belfont, "en epäröi tehdä sinulle ehdotusta. Haluan lähettää sinut erääseen Lontoon parhaista kouluista opiskellaksesi siellä ainakin kahden vuoden ajan. Äitisi on jo antanut suostumuksensa; sinun tarvitsee vain sanoa, että olet halukas lähtemään."

Täti Judithin puhuessa hänen katseensa lepäsi tarkkaavaisena nuoren sisarentyttären kasvoilla. Häntä tuskin kummastutti nähdä verevän posken äkkiä kalpenevan, ja luulipa hän huomaavansa eittämättömän pettymyksen ilmeenkin.

Jennet-rukka oli todellakin pettynyt. Hän oli mielessään kuvitellut jotakin aivan muuta. Että hänet lähetettäisiin opistoon -- lähetettäisiin pois kodista, jota hän niin suuresti rakasti. Tuo ajatus oli sietämätön.

"Oi ei, täti Judith!" änkytti hän. "Minä en voi lähteä. En koskaan, koskaan voi jättää kotiväkeäni!"

"Ajattele tarkoin, ennenkuin teet päätöksesi, rakas lapsi", sanoi täti puhuen ystävällisesti ja tyynesti. "En otaksunutkaan, että alussa pitäisit ehdotuksestani. Se ei tietenkään kuulosta kovin viettelevältä."

"Olette hyvin ystävällinen, täti Judith. Pelkään näyttäväni hirveän kiittämättömältä. Mutta... äiti, haluatko todella, että menisin kouluun?"

"Rakas Jennettini, olen varma, että se olisi sinulle kaikkein parasta", sanoi rouva Fowler, ja hänen lempeät silmänsä täyttyivät kyynelistä. "Et aavista, kuinka vaikeata minun on se sinulle sanoa; mutta Katherine ja minä olemme tätä kauan toivoneet."

"Olen sitä itsekin joskus toivonut", virkkoi Jennet hitaasti. "Mutta se oli paljoa parempaa, silloin kun se näytti aivan saavuttamattomalta."

Rouva Belfont naurahti, ja hänen sisarensa hymyili heikosti.

"Mutta, äiti, voitko suostua eroon?" kysyi Jennet moittivasti.

Hänestä he käsittelivät hänen tunteitansa aivan liian keveästi, ja hänen sydäntänsä kivisti. Vain muutama minuutti sitten hän oli epämääräisesti toivonut muutosta; nyt hän alkoi käsittää, että muutos, tulkoon se missä muodossa tahansa, useimmiten tuo muassaan tuskaa.

"Antaissani auliisti myöntymykseni, rakas lapseni, teen sen ainoastaan sinun tähtesi", sanoi rouva Fowler, jonka silmät jälleen täyttyivät kyynelistä. "Voitto siitä koituu sinulle, ja menetys on minun."

"Te haastatte ikäänkuin olisin ehdottanut ikuista eroa", huomautti rouva Belfont hiukan ivallisesti. "Rakas Kate, sinä olit aina jokseenkin tunteellinen. Koetahan käyttää asiassa vähän tervettä järkeä. Miksi olet noin tavattoman vakava?"

"Tosiaan, Jennet, pelkään, että molemmat olemme kovin hupsuja, sekä sinä että minä", sanoi äiti kirkastuvin kasvoin. "Aivanhan unohdamme, että opistolaisilla on loma-aikojakin! No, rakas lapsi, kiitä täti Judithia hänen ystävällisyydestään ja ilmoita hänelle, että olet aivan valmis lähtemään kouluun syyskuussa."

"Minä kiitän teitä hyvin paljon, täti; ja minä olen aivan valmis."

Jennet lausui nämä sanat välttävän tyynesti; mutta ne lausuttuaan hän heti kääntyi ja lähti huoneesta, juosten piiloutumaan puutarhaan.

Syyskuu tuli liiankin pian; Jennetin valmistukset olivat myöskin tehdyt. Hänen matkalaukkunsa oli valmis -- hänen sydämensä ei sitä ollut.

6. luku.

Jennetin koettelemukset.

Opiston makuusuojat olivat hyvin avarat ja jokaisessa oli vuoteet kolmelle hengelle. Kullakin tytöllä oli oma sänkynsä ja oma nurkkasensa; ja Jennet Fowlerin huonetoverit näkyivät vallan kernaasti sallivan hänen pitää soppensa aivan yksin.