Part 1

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KUN ME OLIMME TYTTÖJÄ

Kirj.

Sarah Doudney

Englanninkielestä suomentanut

Valfrid Hedman

Kariston Nuorisonkirjoja 8.

Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1918.

"Kuin eilispäivää muistelen mä tyttövuosiamme."

Vanha laulu.

SISÄLLYS:

1. Muutamia tytöistä. 2. Jennetin sukulaisista. 3. Haastelu puutarhassa. 4. Tapaturma. 5. Ensimäinen ero. 6. Jennetin koettelemukset. 7. Charlotten vihamielisyys. 8. Retkeily. 9. Hurja teko. 10. Tikkaiden lainaaminen. 11. Horjahdus. 12. Heltyminen. 13. Kielletyillä poluilla. 14. Lisätodistus. 15. Epäsuosiossa. 16. Charlotten pyyntö. 17. Täysi tunnustus. 18. Helmaystävät. 19. Kohtaloiden kirja. 20. Kotiintulo. 21. Pelon aiheita. 22. Viimeinen kohtaaminen. 23. Päätös.

1. luku.

Muutamia tytöistä.

On syyskuun iltapuoli, kultalehvät kimaltelevat ja taivas on tyyni. Eläintieteellisen puutarhan kukkalavat välkkyvät syksyn rikkaassa, syväsävyisessä väriloistossa. Penkin päässä, vähän matkaa isoimpien karhujen häkeistä istuu nuori nainen, nähtävästi kirjaan syventyneenä, ja saman penkin toisessa päässä on kaksi viisitoista- tai kuusitoistavuotiasta tyttöä hartaassa keskustelussa.

"Mitä pidät hänestä?" kysyy toinen näistä, päättäväisen näköinen tumma tyttö, jonka oranssinvärinen silkkinen kaulahuivi lieventää mustan takin koruttomuutta. "Jos sinua pyydettäisiin häntä kuvailemaan, niin mitä sanoisit?"

"Sanoisin, että hän on aivan moukkamainen."

"Minä sanoisin, että hän on täysi tolvana."

"Charlotte!" virkahtaa lukeva nainen hyvin tyynellä äänellä.

"Mitä niin, neiti Thornhill?"

"Toivon, etten koskaan kuule sinun toistavan tuota epäystävällistä ja epänaisellista lausetta."

Charlotte Ashleyn ruskeat posket leimahtavat, ja sekunniksi hänen silmänsä säkenöivät uhmaa. Jos neiti Thornhill olisi sanonut vain "epäystävällistä", hän olisi voinut sen tyynesti kestää; mutta "epänaisellinen" oli sietämätöntä! Saattoiko joku Ashley koskaan olla epänaisellinen?

On kuitenkin aivan mahdotonta yrittää riidellä neiti Thornhillin kanssa. Hän on nuorempi muita opettajattaria ja on ollut täysihoitola-opistossa vasta kuusi kuukautta; mutta rouva Mayfield tahtoo ehdottomasti säilyttää arvovaltansa kaikessa. Sitäpaitsi on tuossa nuoressa naisessa itsessään joku hiljainen voima, mikä tekee mahdottomaksi kohdella häntä epäkunnioituksella. Kuvailemattomalla tavalla hän kykenee herättämään kuuliaisuutta -- sellaista tottelevaisuutta, mihin taivutaan mielihyvällä, kunnioituksella ja rakkaudella.

Lausuttuaan moitteensa, neiti Thornhill kumartui jälleen kirjansa yli; ja lyhyen äänettömyyden jälkeen tytöt alkavat uudelleen jutella.

Charlotte Ashleylla on aina paljon puhuttavaa varsin monista asioista; ja Pamela Rye on hänen mielitoverinsa. He ovat hyvin sopiva pari, sillä Charlotte kuuntelee mielellään oman äänensä sointua, kun Pamela sitävastoin paljoa kernaammin tahtoo olla vaiti. Hänen koulutoverinsa väittävät, että hän on liian veltto puhuakseen; mutta kuitenkin hän kuuntelee ja muistaa paljon siitä, mitä hänen kuullensa sanotaan.

Hän on sievä -- hyvin sievä, sanovat jotkut hänen ystävänsä, -- ja hänen kauneutensa on sitä lajia, jonka kaikki tunnemme. Hänen tuttavapiiristään voi löytää ainakin pari kolme tyttöä, jotka ovat hyvin Pamelan näköiset. Hän on melkein liian hoikka, eivätkä hänen kasvonsa olleet erittäin ilmeikkäät; mutta ei taas voi olla ihailematta hänen hienoa kyömynenäänsä, kirkkaan sinisiä silmiään ja omenankukilta hohtavaa hipiäänsä.

"Katsohan tuota tyttöä!" huudahtaa Charlotte äkkiä, naurahtaen hillittömän huvitettuna. "Neiti Thornhill, jos olette vihainen, en sille mitään voi. Katsokaa häntä itse -- katsokaa, kuinka hän tuijottaa tuohon häkkiin! Kuvittelen kuulevani hänen huudahtelevan kuin paimentyttö kuninkaan linnassa: 'ihmeellisempää!' Yhä ihmeellisempää!"

Neiti Thornhill kohottaa silmänsä, hymyilee, eikä ole ollenkaan vihainen.

"Tosiaankin, siltä se vähän näyttää", sanoo hän nousten ja mennen kuin loihdittuna katselevaa olentoa kohti. "Päätäni rupeaa melkein huimaamaan aina, kun katselen kauan tuota suurta mustaa karhua; se ei koskaan käänny lyhyttä rataansa kiertäessään eikä koskaan hetkeksikään pysähdy. Rakas tyttöseni, eikö se sinusta muistuta pahaa unta?"

Lausuessaan viime sanansa hän laskee kätensä haltioituneen oppilaansa olalle. Vastatullut tyttö hätkähtää, kohtaa hymyilevät silmät ja vastaa sitten ujostelematta:

"Kyllä, niin luulen. Se tuo mieleeni prinsessan aasinpäällä varustetun kosijan. Tämä on hauska paikka, neiti Thornhill; toivon, että saamme tulla tänne hyvin usein."

"Oh, kyllä hyvin usein. Puutarha on sinulle uutta, eikä se pitkään aikaan menetä tenhoaan."

"Kaikki on uutta", sanoo tyttö hiukan huoahtaen, ja pilvi häilähtää äkkiä noille kukoistaville nuorille kasvoille. "Minä näetten", lisää hän epävarmasti, "en voi olla tuntematta, että vanha ja tutunomainen on parasta."

"Niin on minustakin", vastaa opettajatar; ja jos tarkkakorvainen Charlotte Ashley olisi ollut kuulemassa, hän olisi heti huomannut heikon värähdyksen hänen äänessään. "Mutta, Jennet, ethän ole menettänyt mitään entisistä. Vielä palaat kotiisi ja tapaat kaikki aivan samoillaan."

"Ah, jospa voisi olla siitä varma!" sanoo Jennet Fowler, katsahtaen neiti Thornhillin kasvoihin isoilla, vakavilla, harmailla silmillään. "Kaikista enin pelkään muutosta. Tahdon, että kaikki pysyisi paikallaan; ja kuitenkin tiedän, etten voi menetellä kodissani niinkuin oli tapani menetellä nukkehuoneessani -- järjestää kaiken parhaan makuni mukaan ja olla aivan varma, että kaikki pysyisi sellaisena."

"On Eräs, joka määrää kaiken sekä taivaassa että maan päällä", lausui neiti Thornhill vastaukseksi kaihomieliseen katseeseen. "Meidän tulee jättää Hänen haltuunsa kaikki, mikä meille on arvokkainta. Emmekä saa unhoittaa, että Hän on Isä, joka tahtoo meidän Häneen luottavan."

Hiukan väsyneinä toisiinsa Charlotte ja Pamela nousevat kuin yhteisestä sopimuksesta penkiltään ja kävelevät verkalleen opettajattaren luo. Heidän mielestään tämä uhrautuu aivan tarpeettomasti uudelle oppilaalle; ja varsinkin Charlotte on taipuvainen pikkuiseen kateuteen, jos neiti Thornhill kiinnittää liian paljon huomiota uusiin tulokkaihin.

"Hän tekee tuon Fowlerin tytön aivan itserakkaaksi, jos hän kovin paljon hänestä huolehtii", kuiskaa hän Pamelalle. Ja Pamela avaa ja sulkee sinisilmänsä myöntymyksen merkiksi.

"Jos neiti, hm... Fowler on saanut kyllikseen karhuista", alottaa Charlotte, oivallisesti matkien veljeänsä kapteeni Ashleyä, "emmekö mielestänne voisi lähteä kotiin, neiti Thornhill?"

"Oletko valmis tulemaan, Jennet?" kysyi opettajatar ystävällisesti.

"Kyllä... kyllä, jos te sitä haluatte; mutta tahtoisin pikimältään katsoa biisonia."

"Se käy helposti päinsä, lapseni; biisonin karsina ei ole kaukana." Ja neiti Thornhill astuu edellä karjavajoille vievää tietä.

"Aika kiusankappale", mutisee Charlotte, joka kulkee perässä Pamelan kanssa.

"Oi, onko täällä todellakin karju?" [Englanninkielen sanat _bore_ (kiusankappale) ja _boar_ (metsäkarju) äännetään samalla tavalla. Suom.] kysyy Jennet kääntyen pelokkaan uteliaana uusien koulutoveriensa puoleen.

"Niitä on joukottain", vastaa Charlotte. "Ne ovat päästetyt irralleen puistoon ja samoilevat ympäriinsä, missä haluavat."

Kaikki neljä nauravat hilpeästi niinkuin nuoret ihmiset kernaasti nauravat hyvin lauhkealle leikille. Mutta Jennetin posket kuumottavat, ja polttava puna viipyy hetkisen hänen kasvoillaan. Kodissaan hän ei koskaan hävennyt olla pikkuisen hupakko; mutta täällä hän tuntee, että joku aina vaanii hänen virheitänsä, ja että Charlotten ja Pamelan nauru ei ole aivan yhtä hyväluontoista ja hempeätä kuin entinen kodin hilpeys.

Mutta vaikka hän hiukan aavistaakin, että hänen selkänsä takana irvistellään, hän kuitenkin nauttii biisonin näkemisestä. Se on kyllin ystävällinen tullakseen puisen hökkelinsä ovelle ja näyttääkseen, kuinka se osaa töllistellä. Neiti Thornhill antaa tytön katsella hetkisen; ja sitten he lähtevät eläintarhasta ja kävelevät kotiin päin päivän hämärtyessä.

Osan tiestä he ajavat raitiovaunulla ja kun he vihdoin pääsevät Brunswickin torille, tuntuu teen ja voileipien ajatteleminen Jennetistä hyvin tervetulleelta. He astuvat sisään korkeaan muuriin lävistetystä rautaportista, mikä saa maalaistytön ajattelemaan luostaria, ja kulkevat hiekoitettua, syksyn varisseiden lehtien peittämää käytävää pitkin rakennuksen ovelle.

Niin vakavalta ja yksitoikkoiselta kuin Pyhän Annan opisto ulkopuolelta näyttääkin, on siellä sisällä aina iloista ja hilpeätä. Maatilan talonpoikaiseen kodikkuuteen tottunut Jennetkään ei näe mitään synkkää näissä mukavissa suojissa, ja rouva Mayfieldillä, laitoksen johtajattarella, taas on niin vaikuttavan äidillinen sävy, että se saa ujot tytöt heti reipastumaan. Vielä parempi, hänen laajassa povessansa sykkii oikea äidin sydän, eikä kukaan ole liian arka uskomaan huoliansa hänen auliiseen korvaansa. Pieniksi, vähäpätöisiksi suruiksi niitä jotkut nimittäisivät, keveiksi heinäsirkan kuormiksi! Mutta rouva Mayfield tietää nuorten uskovan, että jokainen suru on ikuinen, ja katselevan toivottomasti sumein silmin tulevaisuuteen, jota heidän nykyisten huoltensa pilvi tummentaa. Hän ymmärtää kokemattoman sydämen epätoivoisen huudon: "Minä en enää koskaan tule onnelliseksi!" Myöhemmin tuo sama sydän elämän toistuneista koetuksista viisastuneena voi sanoa: "Tie näyttää nyt pimeältä, mutta kyllä se käy valoisaksi jälleen, kunhan olen kulkenut kauemmaksi."

Mutta vaikka Pyhän Annan opisto on todella hupaisa, Jennet Fowlerin ajatukset kääntyvät surumielin ja kaivaten takaisin etäiseen maalaiskotiin.

Äänekäs kellonsoitto kutsuu teelle; mutta hetkiseksi hän viipyy käytävässä erään puutarhaan antavan ikkunan luona. Ja näiden Lontoon puiden, noiden savuttuneiden seinien ja tuon hämärän taivaan asemasta hän näkee punoittavan iltaruskon hehkuvan kummulta metsän läpi isän peltosarkojen takaa ja tutunomaisten hahmojen palaavan kotiin laidunmaan yli.

-- Ah, -- huoahtaa hän pyyhkien kyyneleen, -- tavannenkohan todellakin kaiken samanlaisena, kun pääsen kotiin? Miten iloinen... miten sanomattoman iloinen olisinkaan, jos voisin kohottaa vanhan oven säppiä ja vilkaista sinne sisälle heidän luokseen tänä iltana!

2. luku.

Jennetin sukulaisista.

Fowlerin perheelle Chestnutin vuokratilalla Devonshiressa ei koskaan ollut onnistunut koota varallisuutta, vaikka sen jäsenet olivat ahkerasti uurastaneet sukupolvesta sukupolveen.

Ei mikään maatila koko seudulla tarjonnut niin selvää todistusta huolenpidosta ja toimeliaisuudesta.

Maanviljelijä Fowlerin pellot olivat aina hyvin hoidetut kuin puutarha; rikkinäistä aitaa tai tasaiseksi leikkaamatonta pensasriviä ei näkynyt missään; maata viljeltiin aina taitavasti ja vuokra suoritettiin oikealla ajalla. Ja kuitenkin Fowlerit vuosien vieriessä tulivat ilmeisesti yhä köyhemmiksi.

Asia oli niin, että heidän tulonsa pysyivät ennallaan menojen karttuessa. Oli kahdeksan lasta tuossa somassa pienessä maatalossa, joka oli tarjonnut suojaa useille Fowlerin sukupolville. Kaksi poikaa ja kuusi tytärtä -- kaikki vahvoja ja tukevia paitsi yhtä -- oli elätettävinä, vaatetettavina ja hoivattavina, eikä ollut ihme, että isä ja äiti toisinaan kävivät perin levottomiksi heidän tulevaisuudestaan. Eikä myöskään kummastuta, että Brambletreen kunnon ihmiset kyselivät toisiltaan: "Miksei rouva Belfont tee mitään Chestnutin vuokratilan asukkaiden hyväksi?"

Tietysti ei heidän ollut tarvis haastella naapuriensa asioista; mutta ylimalkaan he kaikki olivat hyväluontoisia ahertajia, jotka katselivat Fowlereja vilpittömällä myötätunnolla; ja uskoen yhä vanhaan sananparteen, että veri on vettä sakeampaa, he ihmettelivät, ettei rouva Belfont osoittanut syvempää harrastusta sisartansa, rouva Fowleria kohtaan.

Rouva Fowleria itseänsä -- tuota huolellista ja monien seikkojen rasittamaa naista -- loukkasi hänen sisarensa välinpitämättömyys enemmän kuin hän koskaan huoli tunnustaa. Hänestä tuntui toisinaan, että oli kulunut vain lyhykäinen aika siitä, kun hän Judithin kanssa istui työssä, kääntäen vanhoja pukuja, korjaillen, paikaten ja parsien, kuten sadat muut köyhät papintyttäret ovat tehneet ikimuistoisista ajoista. Hyvin köyhä pappismies oli Judithin ja Kate Mauricen isä tosiaan ollut; mutta tytöt olivat käyttäneet pienet apuneuvonsa parhaansa mukaan ja rakastaneet lujasti toisiansa.

Mutta jos köyhyys yhdistää, varallisuus usein eroittaa. Kun Judith meni naimisiin rikkaan lakimiehen, herra Belfontin kanssa, hän huomasi pian, että hänen puolisonsa aikoi vaatia osakseen kaiken hänen huolenpitonsa ja huomionsa. Mies oli paljoa vanhempi häntä itseänsä; ja pari vietti hiljaista, itsekästä ja upeata elämää isossa talossaan Parkleyn vanhassa markkinakaupungissa. Brambletree oli ainoastaan kahdentoista penikulman [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä. Suom.] päässä Parkleystä; mutta Fowlerin lapsia ei koskaan kutsuttu vierailemaan täti Judithin luo. Belfont-eno ei juuri pitänyt nuorisosta ja riemuitsi aina siitä, ettei hänellä itsellänsä ollut lapsia.

Mutta herra Belfontin kuoltua ja lesken jäätyä melkoisen omaisuuden ainoaksi haltijattareksi luonnollisesti odotettiin, että rouva lähestyisi sisartaan ja hänen perhettänsä.

"Nyt kun Belfont on poissa, Judith varmaan tahtoo meitä useammin tavata", sanoi rouva Fowler. "Hän tuntee itsensä kyllä yksinäiseksi suuressa talossaan, nais-rukka."

"Älä ole siitä niin varma", vastasi maanviljelijä. "Jos hän olisi sinua kaivannut, hän olisi etsinyt seuraasi jo kauan sitten."

"Mutta hänen puolisonsa oli perin vaativainen mies ja hallitsi häntä täydellisesti, Robert."

"Niin, niin; mutta kun on tahtoa, on tavallisesti keinojakin."

"Ihmisten täytyy toisinaan uhrata oma tahtonsa", sanoi rouva Fowler hiukan kiusaantuneena miehensä epäilevästä äänestä: "Sinä, Robert, et itse ole tyranni, etkä aavista, kuinka jyrkkiä sellaiset voivat olla."

"Totta kyllä, Kate. Mutta rouva Belfont on kovaluontoisempi nainen kuin sinä; ja luullakseni hän olisi vetänyt vertoja herralleen ja mestarilleen, jos olisi tahtonut."

Rouva Fowler mietti.

"Niin", myönsi hän vihdoin, "Judithilla on lujempi tahto kuin minulla, ja aina hän ennen onnistuikin pitämään oman päänsä. Mutta, Robert, hän oli hellä sisar ennen avioliittoansa, enkä voi uskoa, että hänen rakkautensa minuun koskaan on sammunut."

"En sano, että se on sammunut. Mutta minä uskon, että sisarenrakkauden, kuten kaiken muunkin, voivat rikkaruohot tukehduttaa. Ja itsensä hemmoittelu, laiskuus ja saituus ovat rikkaruohoja, jotka kasvavat tiheinä ja vahvoina, varsinkin kun ovat saaneet vuosikaudet versoa."

Rouva Fowler mietti taas ja katsahti vakavasti puolisoonsa. Tämä ei suinkaan ollut suuri puhuja, mutta toisinaan hän kummastutti vaimoaan pukemalla ajatuksensa tehokkaaseen muotoon; ja kokemus oli rouvalle vakuuttanut, että hänen arvosteluunsa yleensä voi luottaa. Mutta tässä tapauksessa hän hartaasti toivoi miehensä olevan väärässä.

Rouva Fowler oli aina uskotellut itselleen, että herra Belfont oli ainoana syynä Judithin välinpitämättömyyteen. Jos puoliso joutuisi pois (niin hän oli ajatellut), vaimon sydän kääntyisi rakastavaisena takaisin nuoruutensa toveriin. Hän muistaisi, että Kate-sisko oli hänen ainoa sukulaisensa maan päällä, eikä aikaakaan, kun hän iloisesti ja hartaasti tottelisi vanhojen tunteiden voimakasta ääntä.

Keskustelu Fowlerin kanssa toi ensimäisen epäilyksen häivän vaimon mieleen. Hän ei tahtonut uskoa, että miehensä oli oikeassa; ja kuitenkin hän yhdeksässä kymmenestä tapauksesta oli nähnyt hänen ennustustensa käyvän toteen. Fowler ei tosin ollut nimenomaan sanonut, että Judith yhä laiminlöisi sisartansa; mutta rouva tiesi, ettei hänen miehensä siltä taholta mitään odottanut. Fowler ei tahtonut rohkaista vaimonsa toiveita. Ilmeisesti hän uskoi, että Judith Belfont oli sulkeutunut itseensä eikä halunnut kenenkään tungettelevan mukavaa elämäänsä häiritsemään.

Kuinka hänen elämänsä saattoi olla hauskaa? Rouva Fowler tunsi, että hän itse, vaikka olikin monien huolien alainen ja monien levottomuuksien ahdistama eli tuhat kertaa onnellisempana kuin sisarensa. Hänellä oli puoliso, jota hän kaikesta sydämestään rakasti, ja lapsia, jotka häntä melkein jumaloivat. Hänen pienoismaailmassaan ei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa. Jokainen sopukka oli hellyyden täyttämä. Mutta poloisella rouva Belfontilla ei ollut mitään tällaisia siunauksia. Rakkaudella oli ollut vain varsin vähäinen osa hänen elämässänsä. Sen asemasta hän oli lohduttautunut kaikella sillä loistolla, minkä rahalla voi ostaa.

-- Mutta se ei koskaan voi tyydyttää häntä, -- ajatteli rouva Fowler.

Hän oli väärässä. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, Judith Belfont todellakin tyytyi rikkautensa tuottamaan onneen eikä ikävöinyt mitään muuta. Alussa, mutta siitä oli jo pitkä aika, hän oli tuntenut korkeammankin luonteensa vaatimuksia -- sellaisen kaipuuta, mikä on rahatta ja hinnatta ostettava. Mutta sitten tämä kaipaus tukehtui, velttouden ja itsekyllyyden rikkaruoho alkoi kasvaa ja kuten maanviljelijä oli sanonut, se oli kasvanut tiheäksi ja vahvaksi.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat; eikä uhkeassa leskeydessään elävä rouva Belfont vieläkään näkynyt laisinkaan muistavan sisariansa. Rouva Fowlerin hellään osanotto-kirjeeseen hän oli vastannut surukortilla, jossa (kuten sellaisten korttien laita usein on) oli mitä sopimattomin teksti vainajan muistoksi. Ja sitten seurasi äänettömyys -- keskeyttämätön äänettömyys -- ja maanviljelijän vaimo koetti turhaan salata pettymystänsä ja tuskaansa.

"Luulin, että hän auttaisi meitä, Robert", sanoi hän miehelleen. "Mutta en ainoastaan toivonut apua, vaan tahdoin ilostuttaa hänen elämäänsä; senhän täytyy tuntua perin synkältä. Tahdoin, että hän näkisi lapseni ja saisi osansa niiden hellyydestä. Ja, oi, minä haluaisin jutella vanhoista, vanhoista päivistä pappilassa."

"Pelkäsin, että se koskisi sinuun, rakkaani", vastasi herra Fowler surumielin. "Sinulla on hellä sydän, Kate! Ja kaikki sinun hellyytesi ja myötätuntosi on pysynyt hereillä, näetkös, kun hänen sydämensä tunteet sensijaan ovat uinuneet sikeätä unta. Millainen se satu taas olikaan, josta lapset pitävät niin paljon? Eikö siinä kerrottu jotakin pojasta, joka vietiin pois lumipalatsiin ja joka ei siellä ollenkaan huomannut, että oli vilusta sininen?"

"Kyllä; Jennet sitä aina lueskelee nuoremmille lapsille."

"Niin, tuo poika muistuttaa sisartasi. Hän ei ollenkaan aavista istuvansa jäisen järven keskellä sydän hyytyneenä. Hän tuntee elämänsä aivan mukavaksi, vakuutan sinulle. Sinun, rakas Kate, ei tule sitä seikkaa enempää murehtia, vaan sinun on jätettävä hänet omiin oloihinsa."

"Minä yritän", vastasi rouva Fowler säveästi. "Mutta se on vaikeata, Robert -- se on tosiaan hyvin vaikeata. Minä rakastan häntä yhä."

3. luku.

Haastelu puutarhassa.

Mutta sittenkään eivät Kate Fowler ja Judith Belfont olleet määrätyt iäksi elämään erillään loisistansa. Kuitenkin tapasivat he toisensa vasta sitten, kun edellinen jo oli kaikessa hiljaisuudessa menettänyt viimeisenkin toivonsa yhtymisestä; ja silloinkaan kohtaus ei ollut mitenkään heidän itsensä järjestämä.

Eräänä suvisena iltapäivänä rouva Fowler Katherine-tyttärensä kanssa lähti katselemaan kukkasiansa ja lepäämään ahkeran aamun jälkeen. Kello oli neljä, teepöytä oli katettu, ja maanviljelijä palasi poikansa Derrickin kanssa peltotöistä. Huoneusto monine päätyineen ja savupiippuineen sijaitsi herttaisessa monenlaisten ruusujen reunustamassa ja matalan, huolellisesti leikatun pensasaidan suojaamassa vanhassa puutarhassa. Oli kesäkuu ja ruusut heloittivat ihanimmillaan, vaaleanpunaisina, kermanvärisinä, tulipunaisina ja tummina kuin rubiinit. Ne tekivät koko tarhan värin ja tuoksun paratiisiksi.

Puutarhan halki kulki kapeita, ruohoisia polkuja pengerten välillä; täällä nähtiin iso hyödyllisillä keittiökasveilla istutettu neliö, tuolla oli pieni tilkku säästetty lapsien lempikukkia varten; ja vanhanaikainen lavendeli, jota Fowlerit aina olivat rakastaneet, kiersi tiheänä, helttaisena reunuksena kaalisarkaa. Mehiläisiä surisi kaikkialla; linnut livertelivät ja visertelivät rakennuksen muratin verhoamilla seinillä; sirot pensasaidat sulkivat sisälleen pyhitetyn paikan, jossa oli päiväpaistetta ja vallitsi leppoinen rauha.

Nojaten hellästi tyttärensä käsivarteen ja verkalleen astuen ruusupensaiden vierustaa rouva Fowler ajatteli, kuinka ihanaa elämä oli tällä vanhalla rakkaalla maatilalla. Hän rakasti täällä jokaista sopukkaa, joka puuta ja kukkasta, mikä täällä kasvoi, rakennuksen takamusta varjostavista pähkinäpuista julkisivua kiertevään villiin viiniköynnökseen, joka riippui isoina röykkiöinä olkikattoisen ovikäytävän yli. Jos heillä vain olisi enemmän rahaa, he eivät mitään muuta kaipaisi.

"Miten lohdullista on, että Martin on saanut toimeentulon!" virkkoi hän pukien äkkiä syntyneen ajatuksen sanoiksi.

Martin Fowler, heidän vanhin poikansa oli äsken päässyt pehtooriksi herraskartanoon ja nautti varsin hyvää palkkaa. Hän asui yhä vanhempiensa katon alla ja kykeni nykyisin maksamaan ylläpidostansa, kun taas hänen nuorempi veljensä Derrick oli asettunut hänen paikalleen kotitöissä.

"Emme koskaan toivoneet voivamme säilyttää häntä luonamme", sanoi Katherine loistavin silmin. "Kovin usein kiusaannuimme ajatuksesta, että oli Martinista erottava, ja kuitenkin säästyimme siltä surulta!"

"Katherine, sinä olet minun kaltaiseni", huudahti äiti, lempeästi puristaen tytön käsivartta. "Sinä pelkäät eroa enemmän kuin mitään muuta. Rukoukseni on aina ollut, että saisimme elää yhdessä, vaikka ajat ovatkin ankarat. Mutta sinä tiedät, mikä minulle enimmin levottomuutta aiheuttaa."

"Tyttöjen kasvatus, äiti. Se on pääsurujasi, eikö olekin?"

"Niin on. Jos olisin ollut yhtä taitava kuin tätisi Judith, minun ei tarvitsisi olla laisinkaan levoton. Mutta eihän minua koskaan opiskelu viehättänyt; rakastin aina neulaa enemmän kuin kirjojani, ja pelkään tuhlanneeni tilaisuuteni. Judith kykeni oppimaan mitä tahansa. Minä en. Kaikki läksymme tuntuivat minusta raskailta ja vaikeilta. Se on kovin surkuteltavaa."

"Mutta, äiti, me emme tahtoisi, että olisit toisenlainen."

"Muutamissa suhteissa haluaisin olla toisenlainen. Muistini ei koskaan ollut varsin hyvä, ja nyt olen unohtanut senkin vähän, minkä tyttönä opin. Minä näet osaan opettaa tytöilleni ainoastaan ihan jokapäiväisiä asioita. Sinä olet minunlaiseni, Katherine; et pidä rahtuakaan opinnoista etkä niihin vastedeskään viehäty. Mutta Jennet janoo tietoja, ja on vaikeata häneltä niitä kieltää."

"Jennet kummastuttaa minua toisinaan", huomautti Katherine, ja hänen huulillaan värähti eräs niitä harvoja hymyjä, jotka tekivät hänen vakavat kasvonsa niin miellyttäviksi. "Hän poimii tietoja niinkuin linnut noukkivat ravintoansa. Ja hän tietää todellakin hyvin paljon, äiti."

Rouva Fowler pudisti päätänsä.

"Rakas tyttöni, sinä et tunne sivistynyttä maailmaa", vastasi hän murheellisesti. "Jennet-rukan tietovarasto on todellisuudessa perin pieni, vaikka se täällä näyttää suurelta, kun sinä olet niin herttaisen tietämätön. Mutta jos voisimme hankkia hänelle täysipitoisen kasvatuksen, hän luullakseni loistaisi."

"Ja hän voisi opettaa toisia", huokasi Katherine. "Hilarynkin olisi hyvä oppia enemmän; hän on teräväpäinen ja sukkela."

"Liiankin sukkela, pelkään. Emme saa jättää hänen nokkaviisauttaan huomaamatta, Katherine; se on toisinaan hupaisaa, mutta hillitä se täytyy. Ellenillä näkyy olevan taipumuksia samaan suuntaan."

"Ketään meistä ei voi verrata Mabeliin", sanoi Katherine miettivänä. "Hän on vain lapsi, vastikään täyttänyt kaksitoista, mutta ajatteles hänen taloudellista kykyään! Pelkällä katseellansa olen nähnyt hänen vaientavan Hilaryn."