Part 3

»Sitä en tiedä», vastasi Horslunti, mutta siinä samalla hän muisti, että _hänenkin_ valituskirjelmänsä voisi tulla sanomalehteen... Kun ei hän sitä ollut tullut ajatelleeksi!

»Saattaisiko peräytyä vielä?... Tarkoitan, että jos olisi kirjoittaa, ettei ottaa huomioon», arveli Auruura. »Kyllä minä vaivat maksaisin...»

Horslunti oli miettivinään ja sanoi sitten:

»Voipi koettaa... Mutta en minä usko, että enää ehtii...»

»Minä poloinen... Minä poloinen, joka uskoin ja luotin tuohon Pikku-Herralan Vantteen, jota niin kykenevänä ja viisaana pidetään...»

»Suuri lurjus koko mies», sanoi Horslunti.

Mutta siinä kun Auruura pyyteli ja pyyteli, lupasi Horslunti koettaa, kirjoittaa, ettei valituskirjelmää oteta huomioon.

Vähän keveämmin sydämin lähti Auruura Horsluntin puheilta. Hän käveli pää rinnalla ja katseli aivan maantien someroa. Hän ei uskaltanut katsoa vastaan tulevia silmiin ja hänestä tuntui niinkuin maan ruohotkin puisivat nyrkkiä... Päiväkin, joka paistoi, tuntui kuin paistaisi pilkallaan...

»Hyvää päivää, Auruura!»

Hän kuuli äänen aivan vieressään, edessään, ja kun hän nosti päänsä, kohtasivat häntä ensiksi Salmo Päkkilän suuret, ruskeat vanhan miehet silmät, joiden katse tuntui tunkeutuvan selkärankaan asti.

»Mihinkä Päkkilä on menossa?» kykeni Auruura kysymään, mutta toista kertaa hän ei enää uskaltanut nostaa katsettaan Päkkilään päin. Katseli vain tiehen ja tienviereen...

»Puhuakseni suoraan läksin sinua puhuttelemaan... En todeksi ole sitä huhua uskonut...»

»Valetta se onkin», sanoi Auruura nyt vähän rohkeampana. »Valetta ja pahojen ihmisten keksimää...»

Päkkilä oli hetken ääneti ja virkkoi sitten melkein surullisella äänellä:

»Sieltäpäin tuleva apu on kuin aamukaste, jonka päivän kirkkaus haihduttaa... En minä huhua olisi tahtonut todeksi uskoakaan...»

»Valetta se on... valetta se on», vakuutti Auruura, ja sanoen hänellä olevan kiireen, läksi hän hätäisen hyvästin sanottuaan kävelemään kotiaan päin.

Päkkilä katsoi hänen jälkeensä ja mietti:

— Enpä minä olisi sentään Auruurasta sitä uskonut... Pikku-Herralan Vantte on siis myöskin...

Mutta nopein askelin käveli Auruura kotiaan päin, riensi niinkuin pahantekijä pakoon.

Kun hän pääsi Kerkkolan kohdalle, näki hän, että perunamaalla oli poikia, jotka hänet nähtyään alkoivat laulaa:

Vantesta ja Auruurasta se on tehty laulu, josta on tullut Heinärannalle isonlainen nauru...

Pitemmältä Auruura ei laulua kuullut, hän riensi kuin takaa-ajettuna, hame hulmuten niinkuin kovaan vastatuuleen puskisi...

V

Ei ollut enää kuin pari päivää siihen, jolloin kenraalikuvernöörin piti tuleman...

Kylällä näyttivät kaikki toimivan askareissaan. Tukkilautat kulkivat joella yötä päivää niinkuin ennenkin. Aurinko nousi ja laski niinkuin ennenkin. Maan ruoho kasvoi, ja peltojen oras nousi nousemistaan. Lehmäin kellot kalkattivat laitumilla niinkuin ennenkin, lohipadolla hurrasivat miehet täyden apajan saatuaan. Pääskyset visertelivät, pihlajat kukkivat niinkuin ennenkin. Kylän raittia kulkivat ihmiset niinkuin ennenkin, kirkonkellot soivat, ja kaiku kierteli vaaroja pitkin niinkuin ennenkin...

Koko maailma näytti olevan aivan entisellään.

Mutta kuitenkin tuntui Ollin-Mikosta, ettei ollut kaikki niinkuin ennen. Aikaansa kuluttaakseen läksi hän Jannenmäkeen, jossa oli kuullut näinä päivinä olleen kovaa touhua ja hommaa. Salassa olivat jannenmäkeläiset muka hommanneet, mutta vihiä oli saatu sittenkin mitä hommaavat. Mikkokin oli siitä kuullut ja arveli, että onpa siellä soma käydä kuulemassa, mitä oikein aikovat.

Mikko puolestaan oli nyt päässyt tasapainoon eikä häntä liikuttanut vähääkään enää se, tuliko vai oliko tulematta suuria herroja. Hänellä ei ollut mitään valittamista eikä naukumista. Hän oli maksanut veronsa aina määrättynä päivänä, sekä kruunun- että kunnanverot; hänen luokseen ei ollut ryöstömies koskaan yrittänytkään eikä hänelle ollut pahaa tehnyt eikä hänen rauhaansa häirinnyt kukaan. Ei ollut hänellä valittamista niinkuin monella muulla tuntui olevan...

Laki on ankara niin yhdelle kuin toiselle. Ei täällä saanut toinen toisensa rauhaa, omaisuutta tai muuta rikkoa eikä anastaa... Ja joka luulee ja uskoo, että hänelle on väärin tehty, niin niitä varten ovat käräjät kahdesti vuodessa, syksyllä ja kevättalvella! Mitä varten oli lautamies ja haastemies, poliisi!

Kyllä käräjillä _oikea_ asia oikeni, vaan väärän asian parissa siellä tulee hätä... ja hätäpä tuli viimein Horsluntillekin, vaikka on olevinaan lakioppinut ja ilmoisen ikänsä kälmeyttä oppinut... ja joutavuutta harjoittanut...

Mikkokin oli näinä päivinä mietiskellyt yhtä ja toista, vaan sitten kun kävi Salmo Päkkilän puheilla — ja Päkkilän puheisiin luotti — oli hän päässyt entiselleen.

»Meillä on laki... siihen me turvaamme», oli sanonut. »Ei tarvitse meidän, joilla on hyvä omatunto, hakea armoa keneltäkään eikä ketään rukoilla. Laki on suora ja ankara kaikille...»

Samanlainen käsitys oli Mikollakin aina ollut. Lakiin oli turvautunut, sen voimaan luotti vieläkin.

Mitähän lie vanha Janne sitten miettinyt, kun ei suoraan haastanut kruununvoutia ja nimismiestä, joiden sanoo vääryyttä tehneen?

Ei ollut Päkkiläkään tahtonut Jannen asiassa puhua sinne eikä tänne.

Semmoisia asioita Mikko mietiskeli Jannenmäkeen kävellessään. Mutta jouduttuaan pois metsän peitosta, josta polku Mikon mökiltä Jannenmäkeen vei, unhotti hän hetkeksi kenraalikuvernöörin tulon ja sen yhteydessä olevat seikat, ja alkoi tarkastella jannenmäkeläisten peltoja ja perunamaita. Viheliäisiä olivat. Oras oli jo monessa paikassa kärsinyt kuivuudesta, koska oli kellastunut. Laihoja ja lamassa ne tietenkin olivat nuo peltotilkut, mutta päällisinpuolin ne oli Mikon mielestä tehtykin. Kiviä oli joka sylen päässä, ja pientareilla kasvoi pajupensaita. Sitten ne syyttivät Jumalaa ja ihmisiä, kun eivät, viheliäiset, perunamaata viitsi kitkeä. Ei vanhurskas Jumala tuommoisille pellon hoitajille mitään kasvata, olipa kesä kuiva tai tuore!

Vanhan Jannen perunamaa varsinkin oli rikkojen ja roskien peitossa niin, ettei monta naattia näkynyt...

Mutta Jumalan syyksi se pani vanha Jannekin joka syksy sen, ettei hänen maassaan perunat kasvaneet, vaikka Päkkilässä nostettiin maasta pottuja suuria kuin aikamiehen nyrkki... Mikko heräsi mietteistään vasta vanhan Jannen navetan takana, sillä sinne asti kuului poru pirtistä...

Siellä tuntui olevan paljon ihmisiä, sillä monenlaista ääntä kuului. Mikko ymmärsi, että siellä väiteltiin jostakin asiasta.

Kun hän astui sisälle, vaikenivat äänet.

Vanha Janne istui pöydän päässä ja muita mökkiläisiä penkillä ja tuoleilla. Pöydällä näkyi olevan mustepullo ja paperia.

Mikosta näytti, ettei hän ollut oikein tervetullut, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään, sanoi hyvää iltaa, istui pyytämättä ja alkoi panna piippuunsa.

Vanha Janne näytti samassa muistavan jotakin hyvää, sillä hänen katseensa kirkastui, ja hän sanoi:

»Taisitpa tulla, Mikko, nyt sopivaan aikaan... Tässä nyt hyviä neuvoja tarvittaisiin...»

Ja vanha Janne selitti laajasti, että tässä oli aikomus kirjoittaa valituskirjelmä siitä hänen ryöstöasiastaan... ja antaa se suoraan lämpimästä kädestä kenraalikuvernöörille... Sitten nähtäisiin, saavatko kruununvouti ja nimismies yksissä tuumin ryöstää köyhältä lehmän... Asia oli selvä, mutta kirjoitusmiestä puuttui... Nuori Janne oli kyllä jo aloittanut kirjelmän, mutta siitä ei näkynyt tulevan selvää eikä valmista, sillä kaksi päivää oli jo kirjoittanet... Nyt oli kysymys, mistä saataisiin kirjoitusmies, johon epäilemättä voisi luottaa... »Tietäisitkö, Mikko, neuvoa?»

Mikko kuunteli tarkkaan, mitä vanha Janne puhui, ja näytti osaaottavalta.

»Horsluntihan se olisi», alkoi Janne puhua, kun Mikko näytti miettivän, »mutta häneen ei ole luottamista...»

»Eipä taida häneen olla luottamista», myönsi Mikko.

»Mutta minulle juolahti äsken mieleen», alkoi Janne puhua, »se teidän silloinen valituskirje, jonka siitä meijeripaikasta kirjoititte konsulentille ja jonka konsulentti kuuluu ottaneen huomioon...»

»Huomioon otti», sanoi Mikko väliin.

»On puhuttu, että se kirje oli mainiosti kirjoitettu ja kokoonpantu... eikä ole saatu selvää, kuka sen teidän puolestanne kirjoitti», jatkoi Janne. »Et taitaisi neuvoa, Mikko, kuka kirjoitti?»

Janne katsoi kysyvästi Mikkoon. Mikko imi piippuaan ja arveli:

»Vaan ymmärtäneekö se suomenkielistä valitusta niinkuin konsulentti ymmärsi?»

»No, sillä on monenlaiset tulkit matkassaan, kun kolmella automopiilillä tulee», sanoi Janne.

»No, se tuo lienee, kun tulkin matkassaan kuljettaa», arveli taas Mikko.

»Ei se kuulu olleen Horsluntin kirjoitusta», jatkoi Janne. »On arveltu, että olisiko Varpumäen Manta kirjoittanut, vaan ei oltu siitäkään varmoja...»

Mikko sanoi nyt, ottaen piipun pois suustaan:

»Manta se kyllä on semmoinen kirjoittaja, että pakenee asia, olkoon minkälainen hyvänsä...»

Nyt mietti Janne vuorostaan hetkisen ja kysyi sitten:

»Mahtaisiko Manta ruveta minulle kirjoitusmieheksi?»

»Uskon minä, että alkaa... ja pystyy myöskin... Keisarillekin kuuluu kirjoittaneen siinä Uudentalon Mikon asiassa, jossa Mikko senaattiin valitti...»

Janne pyysi nyt, että Mikko lähtisi Mantan puheille.

»Paras on, että itse käytte... ei siinä syrjäisten sovi sekaantua... ja paremmin Manta alkaakin hommaan, kun itse luonnossa käytte pyytämässä...»

Jannenkin mielestä oli Mikon puhe paikallaan, ja samaa mieltä olivat muutkin sisällä olijat.

»Kun en ennemmin hoksannut sen Mantan puoleen kääntyä», päivitteli vanha Janne ja alkoi toimittaa takkia päälleen, heti lähteäkseen Mantan puheille.

»Jopa minä siitä mainitsin», sanoi nuori Janne, vähän häpeissään siitä, ettei hän ollut pystynyt kirjoittamaan.

Vanha Janne alkoi nyt tuumata Mikolle, että Mikko, joka oli tuttava Mantan kanssa, lähtisi apumieheksi hänelle, että Manta helpommalla saataisiin kirjoittamaan. Mutta Mikko muisti samassa, mitä Päkkilä oli sanonut... Oli sanonut, että ei missään nimessä sekaantua jannenmäkeläisten asioihin...

»Ei siihen, semmoiseen asiaan, sovi syrjäisten sekaantua», vastasi Mikko sen vuoksi Jannelle, mutta lisäsi sitten rohkaisevasti:

»Epäilemättä suostuu Manta... ei muuta kun puhuttelette hyvin, niin alkaa kyllä... Eikä kauan menekään... Konsulentillekin kirjoitti kolmessa tunnissa...»

»Olisi sentään puolta varmempaa, jos lähtisit kumppaniksi, Mikko», epäili yhä Janne.

»Ei minusta ole siihen asiaan kumppaniksi», arveli Mikko.

Ja kun vanha Janne oli pessyt kasvonsa ja ottanut paremman takin ylleen, läksivät he yhdessä Mikon kanssa takaliston polkua kävelemään, Mikko mennäkseen takaisin mökilleen, Janne Varpumäkeen Mantan puheille. Janne kulki edellä nopein askelin, sillä hän oli laiha ja pitkäsäärinen mies, Mikko talsi perässä, piippu suussa sauhuten.

»Ja jos nyt oikein onnistuu, niin luulen minä, että kruununvoudin ja nimismiehen asiat alkavat olla lujalla», puheli vanha Janne, perässään kynivälle Mikolle. »Ne saavat västinkiä kumpikin ja joutuvat viralta pois...»

»Mitä vääryyttä ne sinulle tekivät?» kysyi Mikko.

»No, veivät lehmän ja myivät kruununveroista muka...»

»Oliko rästinä?» kysyi Mikko. »Vai perivätkö toiseen kertaan?»

»Lie ollut rästinä tai ei... vaan eivät ne saa omin lupinsa poliisilla noudattaa lehmää navetasta ja myydä sutkauttaa melkein puoleen hintaan.»

»Antoivatko sinulle mitään lehmän hinnasta?» kysyi Mikko taas.

»Kuuluu se poliisi käyneen tarjoamassa, vaan ei ole huolittu... Kuulin, että tulee nyt semmoinen herra pitäjääseen, että jo pitää kruununvoudin ja vallesmannin olla eri lailla hypäkällä hänen edessään... Västinkiin joutuvat ja viralta pois...»

Mikko kulki perässä pitkän matkaa mitään sanomatta. Janne odotti, että Mikko kaikin puolin hyväksyi hänen hommansa, mutta kun Mikko ei sanonut sitä eikä tätä, kysyi hän, kääntymättä kuitenkaan Mikkoon päin:

»Kuinka luulet käyvän? Joutuvatko västinkiin?»

»En semmoisia asioita ymmärrä, mutta olisiko kysyä Horsluntilta...»

Vanha Janne ei tiennyt oikein, mitä Mikko tarkoitti, mutta hän oli nyt ymmärtävinään, ettei Mikko pitänyt hänen puoltaan.

He joutuivatkin samalla Mikon mökille, josta vielä oli melkoinen matka Varpumäkeen.

»Lienee se Manta kotosalla?» kysyi Janne, kun Mikko kääntyi mökilleen.

»Kotonaan oli tässä aamupäivällä», tiesi Mikko.

Janne läksi kävellä viuhtomaan Varpumäkeen päin, mutta Mikko meni mökkiinsä.

Ikkunastaan näki Mikko, kun Janne mennä vihmoi. Hän näki siitä peräikkunastaan Varpumäkeen asti. Eikä Mikko malttanut piippuunsakaan panna, vaan seisoi ikkunan luona ja katseli ja itselleen puheli:

»Sinnepä mene ja parastasi koeta, vaan niin minä luulen, että hukkaan menet sen kirjoitusmiehen luo... On se Mantakin sen verran ylpeä... eikä sillä taida olla erinomaisempaa rakkautta jannenmäkeläisiä kohtaan.»

Mikko näki Jannen saapuvan Varpumäen pihalle, nousevan portaille ja menevän sisälle...

»Vai minut olisit viekastellut Mantaa puhuttelemaan... Et ole sinä, vanha Janne, minun narraajani... Ei saanut Horsluntikaan minua narratuksi, ja hukkaan meni Aaseffinkin yritys...»

Mikko naurahti tyytyväisenä, ja sillä aikaa kun vanha Janne viipyi Varpumäessä, ehti hän panna piippuunsa ja istahtaa siihen ikkunan pieleen.

Kauan viipyi Janne sisällä. Kotona siellä kai oli Manta, koska niin kauan viipyi... pyyteli ja rukoili varmaan...

»Olisi nyt Manta varovainen eikä lupaisi!» toivoi Mikko ja katseli melkein silmää räväyttämättä Varpumäen portaille, milloin Janne ilmestyisi takaisin ja oliko Manta matkassa.

Kauan viipyi. Mikko ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja alkoi täyttää uudestaan...

Ei vieläkään näkynyt!

Mutta kun Mikko sai toisen piipullisen sytytetyksi ja veti ensimmäisiä savuja, ilmestyi Janne portaille ja jäi siihen hetkeksi seisomaan ikäänkuin miettien, mihin päin lähtisi...

»Eipä tainnutkaan onnistua», puheli Mikko toisella suupielellään, piipun varren ollessa toisessa. »Hukkaan taisit käydä! Ei Manta, vaikka onkin vaimoihminen, ole niin narrattavissa... Sinun ryöstöasiasi! Kun eivät kuulu koko Jannenmäestä yksikään verojaan maksavan!»

Samassa vanha Janne laskeusi Varpumäen portailta pihalle ja läksi pitkin askelin kävelemään sitä polkua pitkin, joka Varpumäestä lähti kylälle päin...

Ei siis palannutkaan Mikon mökin kautta, josta lyhin tie olisi takaisinkin ollut. Mihin se nyt?

Mikko seurasi jännittyneenä vanhan Jannen menoa, seurasi niin kauan, että näki Jannen ehtivän tielle ja kääntyvän Horsluntiin päin...

»Ähää, sinnepä tuli asia lopultakin!» naureskeli Mikko ja lähti Varpumäkeen kuulemaan, mitä Manta Jannelle oli vastannut.

VI

Vihdoin tuli se päivä, jona kenraalikuvernöörin piti Heinärannalle saapua; se oli tiistai.

Ollin-Mikko, jolla oli hyvää aikaa seurata »maailman menoa», oli tehnyt ja teki havainnoitaan.

Kylällä ei juuri itse pääasiasta enää puhuttu mitään, pääasiasta, nimittäin kenraalikuvernöörin tulosta. Mutta sen yhteydessä ja siitä johtuvista jutuista kerrottiin sitä enemmän.

Mikkokin oli kuullut, että Pikku-Herralan Vantella ja Kuusimäen Auruuralla oli ollut kiivas yhteenotto, sanasota, jossa toinen toistaan haukkui... Auruuran oli lopulta täytynyt antautua armoille ja itkenyt oli lopuksi... Vanten kerrottiin uhanneen, että hän menee itse luonnossa kenraalikuvernöörin puheille ja kantelee mitä hänen osaltaan on kantelemista...

Siitä pilkkalaulusta, jonka kylän pojat olivat tehneet hänestä ja Auruurasta, oli Vantte haastattanut Virnemäen Paavon, Päkkilän renkipojan, Hurskais-Oton ja Mäntykummun Huldan, joka oli piikana Aittamaassa... Vantte uskoi, että ne olivat laulun tehneet, ja todistajiksi kuului tulevan puoli kylää...

Aaseffista kerrottiin kummia juttuja ja tiedettiin hänen uhanneen, että Horsluntin ja Päkkilän Salmon hän nyt ensiksi toimittaa västinkiin, ja sitten vähitellen tulee muiden vuoro...

Kuusipäästä, suntiosta, tiedettiin, että hän lopultakin oli saanut lainaksi vanhan siipitakin, jonka vanha lukkari aikoinaan oli huutanut entisen metsäherran konkurssihuutokaupasta... ja kuului olevan nyt Kuusipää kuin pulskin herra...

Vanhan Jannen oli täytynyt turvautua Horsluntin apuun. Horslunti oli kirjoittanut verrattoman valituskirjelmän siitä ryöstöstä, jonka kruununvouti ja nimismies Jannen luona laittomasti toimittivat. Janne oli itse aikonut ojentaa sen kirjelmän kenraalikuvernöörille ja lisätä vielä muutamia painavia pykäliä.

»Se on köyhän kansan ystävä tämä kenraalikuvernööri... mutta herroille ja virkamiehille se on kuin ilmi piru», oli Janne sanonut.

Mutta Horsluntin valituskirjelmä oli pysynyt salassa. Ainakaan ei siitä kukaan tiennyt mitään kertoa eikä Mikkokaan ollut siitä mitään kuullut. Mutta oli eräs toinen juttu, josta näinä viime päivinä oli kerrottu. Oli huhu semmoinen liikkeellä, että Horslunti oli aikonut pitää kirkolla puheen kenraalikuvernöörille. Mistä semmoinen huhu oli levinnyt, ei kukaan tiennyt, mutta sanottiin Horsluntin monta yötä ja monta päivää puhettaan valmistaneen. Kerrottiinpa, että yöllä oli yksin ääneensä puhunut ja pitkin kamarin lattiaa kävellyt...

Noita Mikko muisteli, kun aamulla nousi vuoteeltaan.

Kaunis oli ilma, päivä paistoi ja linnut lauloivat. Kylällä ei näkynyt mitään merkillistä. Rahtimiehiä palasi kaupungista korkeine kuormineen, ja töissään hääräsivät ihmiset.

Mikkoa ei muka liikuttanut koko kenraalikuvernöörin tulo, vaikka kyllä hänen täytyi myöntää, että utelias olisi hänkin näkemään... ei itseä kenraalikuvernööriä, vaan niitä kolmea automopiiliä, jotka perävilkkaa tulevat...

Mikko pesi kasvonsa (jota hän ei tavallisina arkipäivinä koskaan tehnyt) ja pani sunnuntaitakin ylleen.

— Jos tulisi käydyksi kirkolla asti, — ajatteli hän.

Hän lähti muka muissa asioissa kävelemään, mutta kun hän meni Virnemäestä pihan läpi, huomasi hänet Kaisa.

»Mihin Mikko nyt niin reilassa kävelee?» kysyi Kaisa.

Mikolla ei sattunut olemaankaan vastaus valmiina, mutta viimein hoksasi hän ja vastasi:

»Ajattelin käydä Ojalaisessa... kuuluu tamma viime yönä varsoneen...»

Mutta Kaisa, vaikka olikin vaimoihminen, ymmärsi, että jo laski nyt Mikkokin hätävaleen...

Mutta oli olevinaan kuitenkin niinkuin uskoisi ja alkoi selittää Mikolle, mitä oli kuullut ja omin silmin nähnyt. Hän oli — niin kertoi Kaisa, — eilen illalla Mäntykummun Sohvin kanssa palannut kauppiaasta ja olivat Sohvin kanssa 'oikaisseet kirkon takaliston polkuja pitkin... Niin kirkon takaa, siitä taajasta männiköstä, kuului kummallisia ihmisääniä ja karjumisia... »Uteliaina menimme Sohvin kanssa kurkistelemaan, sillä olimmehan kuulleet, että Aaseffi siellä harjoitteli sotatemppuja...»

»Niin kuuluu harjoittelevan... sanotaan hänen tulleen mielenvikaan», keskeytti Mikko Kaisaa.

»Elähän! Annahan kun kerron!» jatkoi Kaisa. »Ei siinä Aaseffi merkillisin ollut... siellä oli toinenkin mies...»

»Toinenkinko mies?» kummasteli Mikko.

»Niinpä, ja arvaa kuka?»

»En osaa arvata...»

»No Kuusipää, ja yllään oli hänellä se vorsmestari-vainajan siipitakki, jonka tiedät...»

»No, voi helvetti!» mainoi Mikko.

»Sohvin kanssa seisoimme suuren kuusen suojassa ja uteliaina katselimme... No, jo siinä oli jos jotain. Aaseffi, näet, opetti Kuusipäätä kumartamaan sillä lailla kun pitää kumartaa kenraalikuvernöörille... Siipitakki yllään piti Kuusipään aina perääntyä taaksepäin ja sieltä sitten tulla Aaseffia vastaan, sillä Aaseffi oli olevinaan kenraalikuvernöörinä... Kuusipää yritti ja yritti, kumarteli, että takin siivet heiluivat kuin ukkometson siivet... Palavissaan näytti parhaansa yrittävän, vaan aina kun pääsi Aaseffin luo ja alkoi kätellä, niin Aaseffi taas karjaisi:

»'Ei kelpaa! Takaisin! Syvempi kumarrus... notkeampi selkä... näin... eikä noin...'

»Sillä lailla komenteli Kuusipäätä.»

Mikko nauroi katketakseen, mutta Kaisa oli vakavan näköinen.

»Mitä se Aaseffi oikein aikoneekaan, kun kuuluu uhanneen, että västinkiin toimittaa nyt ensiksi Päkkilän Salmon ja Horsluntin... Ja uhanneen kuuluu muitakin...»

»Omaa piruuttaan jakaa... ei se rehellisille ihmisille mitään voi, kannelkoon ja valehdelkoon kenelle hyvänsä... laki on hänellekin...»

»Ja miksikä piispaksi aikonee Kuusipääkin, kun Aaseffille oppiin meni ja siipitakin hommasi...»

»Ihmisten nauruksi», lisäsi Mikko.

»Ei ymmärrä hävetäkään...»

»Ei se siipitakkia ylleen olisi pannut, jos hävetä ymmärtäisi...»

Kaisa oli hetken hiljaa, arveli sitten:

»Tänäänhän on sanottu niiden tulevan kolmella automopiilillä... olisi se soma nähdä.»

»Onpa noita nyt jo nähty automopiilejakin», sanoi Mikko, koettaen olla välinpitämättömän näköinen.

Ja Mikko lähti verkalleen kävelemään kylälle päin.

Ei mitään erinomaisempaa näkynyt. Niin oli kuin arkipäivä ainakin.

Ojalainen näkyi olevan multaamassa perunamaataan, ja Mäkimaassa korjattiin niittylatojen kattoja.

Mikko oli viikon lopulla, kun tapasi Päkkilän, kysynyt, tiesikö tämä, mihin aikaan päivästä kenraalikuvernööri suurine herroineen tulee. Mutta ei ollut sanonut Päkkilä tietävänsä, — eikö sitten lie tahtonut Mikolle ilmoittaa. Olisi se pitänyt hänen tietämän, hänen, joka kunnanmies oli ja oli poliisin kautta määrätty läsnä kirkolla olemaan...

Ajatuksissaan käveli Mikko Päkkilään päin, mutta kun hän samassa huomasi Halko-Roopen menevän rantaan halon sahaukseen, liittyi hän Roopeen ja läksi rantaan. Hän odotteli, että Roope ottaisi puheeksi kenraalikuvernöörin tulon, mutta kun Roope vain jutteli viimeöisestä lohensaaliista, sanoi Mikko:

»Tänäänhän niitä pitäisi tulla isoja herroja tähän kylään...»

»Niinpä tulkoot», vastasi Roope välinpitämättömästi ja Mikko ymmärsi siitä, ettei Roope ollut kuullut mitään valitusjutuista eikä muustakaan.

Roope aloitti työnsä. Mikko istui nurmelle viereen ja pani piippuunsa.

»Lämmin päiväpä taitaa tänäänkin tulla», sanoi hän.

»Lämmin tulee», myönsi Roope, ja siihen taukosi keskustelu.

Mutta Mikko oli uteliaan levottomana ja silmäili vähä väliä tielle päin. Siellä näkyi olevan joku tienkorjaajakin, joka Mäkimaan kohdalla heitteli someroa tielle...

Kirkolle päin teki Mikon mieli lähteä, mutta ei hän yksin viitsinyt, kun ei nähnyt kenenkään muunkaan sinne päin olevan menossa. Mutta yhtäkkiä hän hoksasi, että Horslunti varmaan tiesi, mihin aikaan isot herrat tulevat, sillä Horsluntihan pitää kenraalikuvernöörille puheen...

Hän jätti Roopen sanaa sanomatta sahaamaan pitkää kuusista rankaa ja lähti kävellä tiputtamaan Horsluntiin päin, nähdäkseen, joko Horslunti oli kirkolle mennyt... Ja jos oli mennyt, niin silloin ei enää ollut kaukana isojen herrojen tulokaan...

Hän käveli touhussa ikäänkuin hänellä olisi hyvinkin tähdellisiä asioita. Ja itsekseen hän ihmetteli, että kyläläisissä ei näkynyt uteliaisuuden merkkiäkään, eikä kukaan vastaantulevista ottanut asiasta puheeksi, — oli aivan niinkuin eivät tietäisi, että isoja herroja tuleekaan kolmella automopiilillä...

Ettei hän herättäisi kenenkään huomiota, kulki hän ensin Horsluntin asunnon ohi ja pyörsi piennarpolkua takaisin. Piennarta kulkien saattoi hän nähdä suoraan Horsluntin huoneeseen ja ovelle, oliko avain lukossa vai eikö.

Huoneessaan näkyi Horslunti olevan. Sikari suussa käveli kahakäteen... ja joku paperi oli kädessään...

Mikko näki, että mustassa puvussa oli ja että kellonperät kiilsivät liivien etupuolella...

— Kohta varmaan lähtee, arveli Mikko ja käveli sivu.

Horsluntilla varmaan oli tietona, mihin aikaan suuret herrat tulevat...

Mutta ei hän silti päässyt lepoon. Johonkin päin mennäkseen lähti hän Päkkilään päin ja mietti että jos aikaa näyttää olevan, niin kiipeää Jannenmäkeen. Touhussa ja odotuksessa siellä tietenkin oli vanha Jannekin, joka lämpimästä kädestä aikoi valituskirjelmänsä kenraalikuvernöörille antaa! Jannella sitä juuri hommaa onkin!

Kun pääsi Päkkilän kohdalle, näki hän ihmeekseen ja kummakseen, että Päkkilä oli väkineen turnipsimaata kitkemässä.

Mikko melkein säpsähti. Oliko hän ehkä erehtynyt päivästä? Eikö nyt ollutkaan tiistai?

Mikko laski viikon päivät ja oli varma siitä, ettei hän ollut viikkopöllönä. Mutta kuinka oli ymmärrettävissä, että Päkkilä, jonka tuli olla kenraalikuvernööriä vastassa, ryömi pölyssä turnipsimaalla!