Part 2

»Täällä minun takananihan ne ovat monet kylän salaisuudet», kehaisi Horslunti. »Ja mahtuu niitä tänne vieläkin...»

»No sitä minäkin», ihastui Auruura. »Sitä minäkin, ja sen vuoksi tänne Horsluntin puoleen käännyin...»

Ja Auruura selitti nyt, että kenraalikuvernöörihän pian matkustaa Lappiin tästä Heinärannan kautta...

Horslunti ei ollut tietävinään koko uutisesta mitään, sanoi, ettei hän ollut vielä joutanut viimeksi saapuneita lehtiä lukemaan...

Niin siirtyivät asiasta asiaan ja lopulta Auruura ilmoitti, mikä hänellä oli asiana. Pitäisi kirjoittaa valituskirje siitä, että senaatti oli hylännyt hänen, Auruuran, valtioavun pyynnön käsityökoululta, jolle ennen oli annettu. Pitäisi kirjoittaa suoraan kenraalikuvernöörille ja siinä ilmoittaa, että senaatin hylkäävä päätös perustui tämän Heinärannan nimismiehen Plantingin lausuntoon... »että nyt kun itse tulee, niin menisin luonnossa asiasta puhumaan...»

Joo, joo! Kyllä Horslunti pian älysi, mistä oli kysymys. Pianhan semmoinen selvä- ja teräväjärkinen mies asian hoksaa! Auruuran täytyi ihmetellä Horsluntin älykkyyttä.

»Minä ymmärrän helvetin hyvin, mitä Auruura tarkoittaa», sanoi Horslunti. »Asialla on tietysti kiire?» kysyi hän sitten.

»Kiirepä tietenkin! Pitäisi joutua tämän päivän postiin.»

Horslunti rypisti otsalleen viisaan rypyn ja alkoi hakea paperia.

»Pianhan semmoiset asiat kirjoitetaan», arveli hän.

Ja hän alkoi »panna mustaa valkoiselle», Auruuran istuessa pöydän päässä.

»Taitaapa tulla hyvä, kun käsi liikkuu kuin kuumalla pellillä», ihmetteli Auruura.

»Hyvä tulee», vakuutti Horslunti ja kirjoitti menemään että kynästä mustepisarat lentelivät. Ja kun kynän mustepulloon sysäsi, niin iski niin, että pöytä jytisi.

Ja kun hän oli saanut kirjoitetuksi, mitä Auruura oli sanonut, luki hän ääneen, mitä oli kirjoittanut.

»Kun ei vaan kukaan sattuisi kuulemaan!» varoitteli Auruura.

»Ei ole ketään kuulemassa», vakuutti Horslunti mahtavasti ja kysyi sitten:

»Jokohan tämä nyt riittää?»

Auruura selitti, että pitäisi vielä mainita, että hän oli yksi niistä, joka lähetti surusähkösanoman Bobrikoffin kuoleman johdosta...

»Se passaa... se on hyvä asia», sanoi Horslunti. »Pannaan vaan!»

»Mutta saanko sitten olla varma, ettei tämä tule koskaan kenenkään tietoon?» kysyi Auruura vielä, tuntuvasti ollen kahden vaiheilla.

»No kun kerran maksatte työstäni hyvän palkan, niin mitäpä minä... minun takanani on paljon salaisuuksia...»

Horsluntin ääni oli nyt paljon kylmempi, eikä hän Auruurasta näyttänyt niin luotettavaltakaan kuin alussa. Auruura ymmärsi nyt, että hän oli mennyt semmoiseen säkkiin, josta ei pääse muulla kuin rahalla. Häntä kadutti, olihan häntä varoitettu Horsluntista. Mutta nyt ei enää auttanut mikään, se kettu tiesi hänen salaisuutensa...

»Kyllä minä maksan», sanoi hän, ja toinen alkoi kirjoittaa.

Ja kun kirje oli valmis, lupasi Horslunti sen itse viedä postiin, sillä, sanoi hän, jos Auruura itse viepi, voivat ihmiset saada vihiä...

»Joo, joo», myönsi Auruura. »Sitä en ole ajatellut.» Mutta karvastelevin silmin ja kovin totisena kaivoi hän kukkarostaan Horsluntin kirjoituspalkan, jonka tämä määräsi Auruuran mielestä hävyttömän suureksi.

Ja kiitellen poistui Auruura. Mutta kun hän pääsi pihalle, tuntui hänestä niinkuin hän olisi tehnyt suuren rikoksen, jota ei koskaan anteeksi saisi...

Ja hän läksi Horsluntin luota paljon raskaammin mielin kuin oli sinne tullut.

Auruuran mentyä Horslunti sytytti piippunsa, naureskeli ja katsoi kelloon... Pian kai saapuisi Ollin-Mikko kirjettä noutamaan...

Hän rypisti sitten Auruuran valituksen kokoon, heitti sen uuniin ja sytytti palamaan...

»Siinä menee», naureskeli hän, kun ei enää ollut jälellä kuin mustia siekaleita. »Siinä menee... ja yhtä hyvä lienee... Sinne nyt kaikki valituksia lähettelemään...»

Mutta aika kului, eikä Ollin-Mikkoa kuulunutkaan. Mikä saattoi olla syynä? Mikko, joka aina ennen oli ollut ylen täsmällinen...

Horsluntia alkoi mietityttää. Mietti syytä sinne tänne, mutta kun ei mitään keksinyt, päätti hän vielä vartoa...

Vartoi ja vartoi. Vihdoin hän tuskaantui odottamiseen, nousi, pisti kirjeensä poveen ja läksi, päättäen mennä suoraan Mikon mökille.

Mutta päästessään perille näki hän pirtin oven olevan kiinni, ja kun hän ikkunasta tirkisteli sisälle, ei siellä näkynyt muita kuin kolme kärpästä, jotka mellastivat pienen herneen kokoisen leivänmurun kimpussa keskellä pöytää. Horsluntia alkoi ihmetyttää.

Olisiko joku kieltänyt Mikkoa lähtemästä? Olisiko Mikko kuitenkin tullut sanoneeksi, että hänen oli mentävä Horsluntin asialle?

Ja samalla kun Horslunti veti päänsä Mikon ikkunasta pois, näki hän Aaseffin kävellä viuhtovan keppiään heilutellen ihan lähellä. Niinkuin olisi ollut jossakin pahan teossa, vetäysi Horslunti loitommaksi ikkunan luota eikä ehtinyt lähteä mihinkään päin ennenkun Aaseffi jo oli hänen vieressään.

Kuinka lienee ollut, mutta Horslunti oli huomaavinaan Aaseffin silmissä ja koko naamassa pirullisen ilmeen, joka melkein pelotti hänenkin kylmää vertansa...

Ja sanaakaan toisilleen sanomatta kävelivät miehet toistensa ohi.

Mutta pian Horslunti kuitenkin tointui entiselleen ja lähti polkua pitkin astumaan eri haaralle kuin Aaseffi.

»Mitä helvettiä tämä nyt merkitsee?», höpisi hän. Ja hän muisti Aaseffin pirullisen kasvojen ilmeen, ja hänen tuntoonsa jyskähti pelko ja epäilys, että Aaseffi aavisti, mitä hänellä oli tekeillä. Ja sen tiesi Horslunti hyvin, että Aaseffi kostaisi hänelle kaiken sen, minkä hän oli Aaseffille aikoinaan tehnyt. Häntä alkoi hermostuttaa, ja hän käveli eteenpäin, tietämättä itsekään, mihin oli menossa...

Se oli kavala ja kostonhimoinen mies, Aaseffi, se kyllä kostaisi ja oli monasti koettanutkin kostaa... Sillä Horslunti oli juuri se mies, joka Aaseffin entisyydestä oli selvän ottanut ja siitä pitkin Heinärannan raittia kertonut...

Sillä saattoivat olla aavistukset ja epäilyksensä Horsluntin hommista, ja jos se niistä vihiä saisi, niin hullusti hänen kävisi... sillä muun hyvän lisäksi kerrottiin, että hän osasi venäjää, entinen aliupseeri kun oli...

Horsluntin tuli paha olla, mutta vähitellen hän kuitenkin tointui säikähdyksestään ja alkoi kiroilla omaa arkuuttaan ja tyhmyyttään... Aaseffia hänen ei tarvinnut pelätä. Ei se mitään voisi, suurlakon aikana viralta potkittu poliisi... Oli kyllä koettanut mauruta ja kerjätä eläkettä, vaan ei ollut luvattu. Eivät olleet Aaseffin ansiot riittäneet... Minkäpä tekisi? Ei niin mitään...

Horslunti alkoi olla entisellään ja huomasi kävelleensä maantielle ja olevansa menossa postiin päin... Siinä juolahti hänen mieleensä onnellinen ajatus...

Hän menee itse postiin ja kertoo, että tässä on eräs kirje... ja naureskelee... ja sanoo, että siinä on Kuusimäen Auruuran valitus siitä, kun ei hänen hommaamalleen käsityökoululle myönnetty valtioapua... Mainio keksintö!

Ja nyt hän käveli reippain askelin postiin päin.

Mutta juuri kun hän oli tienhaarasta kääntymässä pihaan, huomasi hän Ollin-Mikon tulevan vastaansa.

»No, mikset tullutkaan?» kysyi hän, tiukkana muka.

»Sehän kuuluu olevan Nällhuutin hallussa, se heinärantalaisten niitynvalitusasia», vastasi Mikko.

»Kuka sinulle sitä on sanonut?» tokaisi Horslunti.

»Aaseffi kertoi...»

Horslunti hölmistyi vähän, mutta tointui pian ja sanoi:

»Tässä juuri on niittyasia menossa...»

Mikko hölmistyi vuorostaan ja arveli:

»Jokohan ainakin valehteli minulle se Aaseffi? Sanoi se muutakin... Taisi senkin valehdella...»

»Mitä muuta sanoi?»

»Sanoi Suomen suurimman herran tulevan tänne Heinärannalle...»

»Valetta on sekin», sanoi Horslunti ja käveli menemään postiin.

Kun hän hetken päästä sieltä palasi, oli hän sangen tyytyväinen. Hän oli selittänyt, niinkuin oli äsken juolahtanut mieleen.

Mutta kummallisissa mietteissä käveli Ollin-Mikko. Jokohan olivat sekä Horslunti että Aaseffi hänelle valehdelleet ja aikoneet häntä pilkkanaan pitää? Horsluntin tiesi hän kälmiksi, eikä hänellä ollut sen parempi ajatus Aaseffistakaan, jonka sanottiin vain nuuskivan ja vaanivan sitä, että ihmiset tekisivät jotakin laittomuutta... Heti oli uhannut kirjoittaa kenraalikuvernöörille...

Semmoinen lurjus, vaikka itse elätti henkeään ihmisten armoilla!

Mikko päätti mielessään, ettei hän usko kumpaakaan. Ei lähde kummankaan asialle, vaikka lakillisen kultaa lupaisivat...

Mikko poikkesi maantieltä syrjään ja päätti kävellä kotimökilleen Jannenmäen kautta. Jannenmäkeläiset olivat kaikki sosialisteja ja pauhasivat lakkaamatta siitä, ettei heillä ollut kyllin hyvä olla.

Kun hän saapui vanhan Jannen pirtille, istui vanha Janne portailla »Työmiestä» lukien.

»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyi hän, katsoen Mikkoon silmälasiensa yli.

»Eipä liikoja...»

»Sinä sitä palvelet noita kapitalisteja ja teet niille ilmaiseksi työtä», puhui vanha Janne äreällä äänellä. »Sinun pitäisi liittyä meihin... meissä on se voima, jolla rahamiehet nujerretaan...»

»Palkan minä aina olen työstäni saanut», sanoi Mikko.

»Palkan... palkan», hoki vanha Janne. »Mutta liian vähä... liian vähä... Minä olen nyt pannut eri taksan kenkäin teosta...»

Mikko oli moneen kertaan jo ennen kuullut jannenmäkeläisten valitukset, ja sen vuoksi hän ei nytkään antanut isoa arvoa vanhan Jannen napinalle.

»Vaan oletko kuullut uutista, että isoja herroja pian saapuu tänne Heinärannalle?» kysyi Mikko, keskeyttäen Jannen.

Janne oli kyllä lehdestään nähnyt, että kenraalikuvernööri matkustaa Lappiin, mutta sitä, että kulkee tästä Heinärannan kautta, ei ollut kuullut.

»Jopa sopii hyvin», arveli Janne. »Nyt pitää minunkin ottaa se ulosotto-asia kysymykseen, kun ryöstettiin lehmä...»

Mikko oli kyllä kuullut vanhan Jannen luona tehdystä ryöstöstä, mutta Janne selitti nyt asian Mikolle omalla laillaan.

Ja toista tuntia Janne selitti. Sitten lopetti ja Mikko palasi mökilleen, arvellen, ettei ollut vanha Jannekaan enää totuuden mies.

III

Oli kulunut viikko.

Silloin taas oli uutinen lehdissä kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta. Siinä sanottiin, että kenraalikuvernöörin matkassa tulee muitakin ylhäisiä herroja, senaattoreita, jotka kaikki menevät Lappiin. Mutta siitä ei ollut halkaistua sanaa, mikä suurilla herroilla sinne oli asiana... Päivää ennen oli Heinärannan kautta mennyt kuorma ylöspäin, joka herätti »ansaittua huomiota», sillä siinä sanottiin olleen monta astiaa sitä ikivoimaa, jota automopiiliin vauhdin lisäksi pannaan. Ja kuului kuormaa vedättävä rahtimies sanoneen, että kuorma oli menevä ylös Lappiin asti kenraalikuvernöörin autoa varten, kun ei sopinut semmoisia eväitä matkassa kuljettaa...

Rahtimieheltä oli tiedusteltu paljon muutakin, mutta kaikkiin kysymyksiin ei hänkään ollut osannut vastata, vaikka omiakin tietojaan lisäili..

Heinärannalla puhuttiin nyt joka talossa kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta. Sillä muun homman lisäksi kerrottiin, että vallesmanni oli kirkossa kuuluttanut ylimääräisen maantietarkastuksen, jolloin kunkin talon tieosan ja leikkauksien tuli olla kerrassaan moitteettomassa kunnossa...

Ja kaikille kävi selväksi, minkävuoksi tämä ylimääräinen »syyni» oli kuulutettu, ja kukin koetti parastaan, jotta ei moitetta saisi. Oli jo nähty ja kuultu, kuinka konstikas kapine se piili oli. Sileä ja kova sille piti tie olla eikä leikkausten kohdalla saanut keikauttaa... Ja jos keikautti, niin särkyi piili tai lensivät ihmiset tien poskeen...

Niitä miettien ja paljon muutakin istui Salmo Päkkilä pirtissään sanomalehti kädessään. Yhtä ja toista mietiskeli, vanha, älykkään näköinen Salmo. Hän oli aikoinaan ollut suuressa lähetystössä ja muisteli niitä aikoja ja näitä nykyisiä. Katkera hymy nousi hänen huulilleen, ja kaljun päälaen sileästä kamarasta nousivat hikihelmet — aivan kuin silloin, kun oikein raskasta työtä teki...

Raskaat hänen mietteensä olivatkin. Ne eivät olleet kevenneet näinä pitkinä vuosina ja yhä raskaammiksi ne näyttivät tulevan. Sanomalehti putosi hänen kädestään lattialle, hän ei sitä huomannut. Ikäänkuin jotakin painoa pyyhkäisten päälaeltaan hän kämmenellään hipaisi sitä ja höpisi:

»Niinpä niin... vai Lappiin... No menköön rauhassa... kun piankin kulkisi ohi...»

Silloin juuri aukeni pirtin kookas ovi, ja tuttu poliisi astui sisään. Päkkilä käski istumaan ja kysyi:

»Mitäpä sitä kuuluu?»

»Eipä liikoja», puheli hyväntuulinen poliisikonstaapeli. »Kaunis on kesän alku, kun sataisi...»

»Niinpä vain... sadetta kaivattaisiin», sanoi Päkkilä, mutta näytti miettivän aivan muuta.

Sytytettyään savukkeensa virkkoi poliisi:

»No jo niitä nähdään suuria herroja pian täällä Heinärannallakin...»

»Niin kuuluu...»

»Viivähtävät täälläkin...»

Päkkilän silmissä muuttui ilme.

»Vai viivähtävät! — Miksikähän viivähtävät ja missä?»

Ja konstaapeli selitti, että hän oli juuri sen asian takia matkassa. Oli äsken saapunut kirje nimismiehelle, jossa ilmoitettiin, milloin kenraalikuvernööri tulisi... Ja piti olla kunnanmiesten ja muiden virkamiesten kirkolla... kenraalikuvernööri tahtoi nähdä kirkon...

Päkkilä hymähti.

»Sitäkö sinä olet lähtenyt ilmoittamaan?» kysyi hän.

»Sitä... nimismiehen käskystä», vastasi poliisi.

»Olet asian toimittanut... Minä ymmärrän...»

»Tulkaahan sitten kirkolle», sanoi konstaapeli vielä lähtiessään.

Päkkilä nyökäytti päätään.

Poliisi sanoi hyvästi ja meni.

Päkkilä jäi paikoilleen istumaan, ja kun hän nyt toistamiseen pyyhkäisi kämmenellään kaljua päälakea, oli se niin märkä, että kämmen kastui...

Hän nousi, pani piippuunsa ja katseli tyvenelle joen pinnalle, jossa suuria, raskaita tukkilauttoja kulki virran matkassa alas meren suulle... katseli vainiolleen, jossa nuori oras voimakkaana vihersi... katseli vaalealle taivaalle, jossa ei näkynyt yhtään ainoaa pilvenhattaraa...

Eikä hän muistanut koko pitkän elämänsä aikana viettäneensä niin raskasta kesäkuun iltapäivää...

* * * * *

Kirkon takana männikön suojassa puuhaili samana iltana laiha, kelottunut mies.

Se oli Aaseffi.

Unilukkari Kuusipää oli monena iltana sieltäpäin kuullut outoa ääntä ja puhetta.

Vihdoin läksi hän katsomaan.

Aaseffi oli parhaillaan seisomassa tikkusuorana, käsi koukussa ja sormennenät kulmalla ja puhui siinä pitkän rämpsyn, josta ei Kuusipää ymmärtänyt yhtään sanaa... Mutta näytti siltä, ettei Aaseffi oikein muistanut rämpsyään, sillä vähä väliä täytyi hänen panna suomea sekaan. »Mikä saakeli se onkaan että: Jumala varjelkoon... Mikä saakeli? Että näin olen unhoittanut!» höpisi hän. Kuusipää ihmetteli, mutta ymmärsi sitten, mitä varten Aaseffi...

Hän poistui nopeasti männikön suojaan ja kertoi näkemänsä kaikille vastaan tuleville...

Mutta aikansa harjoiteltuaan läksi Aaseffikin männiköstä pois, väsyneenä ja palavissaan. Hän uskoi salassa voivansa harjoituksiaan tehdä, sillä sotaiset temput olivat häneltä unohtuneet.

Ja näin hän toivoi:

Kun kenraalikuvernööri nyt saapuu, niin... ja entinen sotilas kun on ja aina harjaantunut näkemään kaikkien seisovan smirnaassa... niin ensiksi huomaa hänet, Aaseffin, joka seisoo sotilaan tavoin... Heti äkkää kenraalikuvernöörin silmä, että tuollapa varmasti on joku sotilashenkilö, koska seisoo noin smirnaassa... ja tulee puhuttelemaan... Silloin hänen sopii selittää kaikki ja mainita Salmo Päkkilän hävyttömyydestäkin... ja silloin sopii pyytää eläkettä, jonka senaatti oli häneltä evännyt...

Hyvillään siitä, että hänen harjoituksensa alkoivat sujua niinkuin ennenkin ja että hän muistelemalla vielä kokoili aika pitkiä venäjänkielisiä lauseita, astuskeli hän piilopaikastaan maantielle...

Hän aikoi lähteä pappilaan päin, mutta kääntyikin takaisin ja meni Päkkilään päin.

Päkkilän luona tapasi hän poliisin.

»Onko kuulunut tarkempia tietoja kenraalikuvernöörin tulosta?» kysyi hän tiukasti poliisilta.

Poliisi selitti kaikki mitä tiesi, sanoi, että ensi tiistaina, siis viikon päästä tulee... että kolmella automopiilillä tulevat ja tässä kirkolla puhuttelee ihmisiä... ja että kunnanmiestenkin pitää olla vastassa...

Aaseffi nauraa virnisteli.

»Semmoinen herra kun kenraalikuvernööri on... niin... Jaa... minä kysyn, kuka osaa täällä Heinärannalla seisoa semmoisessa asennossa, että se hänen ylhäisyytensä silmää miellyttää...»

»No ei kerrassaan kukaan», myönsi poliisi.

»On joku, joka osaa... ja se joku olen minä... ja minä olen se mies, joka kostan nyt kaikille niille, jotka ovat kuoppaa minulle kaivaneet... Nyt ei tarvitakaan 'todistuksia' eikä 'näytöksiä', onkin semmoinen tuomari pöydän takana... Jaa... saapi nähdä, kuinka käypi...»

Poliisi kuunteli melkein säälien tuon sairassieluisen miehen puhetta, ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

»Niinpä niin», jatkoi Aaseffi tavattoman hyvillään. »Saat varoa kinttujasi sinäkin... Osaatko edes seisoa smirnaassa? Tiedätkö, mikä on priamaa? Ja Päkkilän Salmolle tulee hiiden hoppu... jahka minä tässä pääsen asioita selittämään... Ja Horsluntin minä myöskin toimitan karkoitettavaksi...»

»Horsluntilla ovat monet koukut ja konstit», sanoi poliisi. »Kyllä Horslunti päänsä suojelee...»

»Nyt on minun aikani tullut», lopetti Aaseffi puheensa ja läksi hyvästiä sanomatta kävelemään, halveksivasti poliisia silmäten.

Hän oli näinä viime aikoina saanut päähänsä, että hänellä oli vihamiehiä kylä täynnä, ja kaikkien uskoi hän hänelle pahaa suovan. Päkkilän Salmoa piti hän verivihollisenaan, vaikkei toinen ollut hänen asioihinsa koskaan sekaantunut. Ja nyt hän, vinhasti keppiään heiluttaen, käveli menemään Päkkilään, vaikkei ollut talossa kahteen vuoteen käynyt. Päkkilä seisoi pihalla, kun Aaseffi tulla viuhtoi pihaan.

»Nyt on minun aikani tullut, ja minä tulen pian näyttämään...» alkoi hän puhua.

»Terve tulemaan!» toivotti Päkkilä, mutta huomasi pian, että miehen mieli oli enemmän sekaannuksissa kuin koskaan ennen.

»Minä tulen näyttämään... Sillä täällä ei osaa kukaan muu puhutella kenraalikuvernööriä kuin minä... Minä se osaan, ja minua uskoo...»

Hän töksähti yhteen kohtaan, oikaisi koukun vartensa suoraksi, nosti sormet ohimolle ja alkoi ladella tulemaan outoja, sihiseviä sanoja, ja karjaisi väliin...

»Eikö käy hyvin?» kysyi hän, kun vihdoin asettui.

»Mainiosti käypi... hyvin käypi... Jopa pitäisi kelvata vaikka keisarille», myönsi Päkkilä.

Mutta äkkiä näytti Aaseffi muistavan jotakin, ja sanomatta hyvästiä tai antamatta selitystä kummalliseen käytökseensä riensi hän kiivasta kyytiä kujasta ulos ja näytti kääntyvän pappilaan päin. Päkkilä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itselleen:

»Sen raukan järki on kokonaan sekaantunut kenraalikuvernöörin tännetulon takia...»

Päkkilästä tuntui olo ja elämä nyt sangen raskaalta. Hän ei saanut selvää, missä oikein vika oli, mutta niin tuntui kuin hänen rauhaansa olisi häiritty, vaikkei kukaan sitä ollut häirinnyt.

Vähäpuheisena hän oli ja käveli pellon pientareita pitkin muka nousevaa orasta katsellen. Mutta muualla vaelsivat hänen ajatuksensa.

Päästyään lähelle saunaa, joka oli peltojen alla kivikkorovalla, seisahtui hän ja hymähti. Käveli sitten pihaan ja sanoi nuorimmalle tytölleen:

»Panepas, Helmi, sauna lämpenemään!»

Tyttö katsahti kysyvästi isäänsä. Päkkilässä ei miesmuistiin ollut lämmitetty saunaa tiistaina, vaan milloin viikolla lämmitettiin, lämmitettiin keskiviikkona.

»Nythän on vasta tiistai», sanoi hän isälleen.

»Niinhän nyt vasta on, vaan niinpä tässä tuntuu, että saunanlöylyyn pitää päästä», sanoi Päkkilä.

Tyttö ei enempää kysellyt, vaan riensi hommaan.

Ja vanha Päkkilä otti sinä iltana niin kuuman löylyn, että rengitkin pakenivat lauteilta ja tuumailivat, että jopa nyt isäntää kutisee tavallista enemmän.

* * * * *

Myöhään samana iltana istui vanha rovasti kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen oli tapana näin kesäiltoina istuskella kamarissaan avonaisen ikkunan luona. Ja vaikkei hänellä usein enää niin myöhään ollut työtä, istui hän ja illan suloa nautti. Hänen ikkunastaan oli suurenmoinen näköala kylälle, korkealle mäelle, jossa vanha kirkko pitkien petäjien keskellä seisoi, ja kauas vuoriseen seutuun, jossa kukkulat näyttivät kasvaneen kiinni taivaanrantaan.

Miettiväisenä hän nyt istui, ja kun laskevan päivän kultaiset säteet osuivat kirkon ristiin, näytti niinkuin se sädehtisi...

... »hänen ylhäisyytensä tahtoo nähdä kirkon...» Hän ei tiennyt, mikä hänen oli, mutta jotakin kummaa painoa hänen sydämessään tuntui. Oliko jo ehkä vanhuutta? Mutta miksi nyt juuri oli alkanut tuntua? Taas hän loi katseensa vaalealle pilvettömälle taivaalle, jossa hyvin kaukana, tunturien huipuilla, päivän laskevat säteet hyppelivät ikäänkuin hyvää yötä toivottaen yöhön käyville ihmislapsille...

Ja hänelle johtui mieleen, tuli totisempana kuin koskaan ennen se, ettei Herra, maan ja taivaan luoja, anna itseänsä pilkata...

Ovi aukeni silloin melkein äänettömästi, ja kun vanha rovasti silmäsi taakseen, näki hän Kuusipään, suntion, seisovan ovella.

Hän tunsi miehensä, ja heti jyskähti hänen mieleensä epämiellyttävä ajatus...

»Mikä nyt on asiana näin myöhään?» sanoi hän vähän tyytymättömällä äänellä.

Kuusipää rykäisi ja alkoi laajan selityksen, jonka ydinkohtana oli se, että hän pyysi lainaksi rovastin vanhaa siipitakkia, voidakseen esiintyä kenraalikuvernöörin edessä...

»Horsluntikin on teettänyt uuden takin, ja Aaseffi kuuluu lainanneen kaupungista asti kengät ja housut», selitti Kuusipää. »Ja muutkin... ne, jotka kenraalikuvernööriä tahtovat puhutella...»

Rovasti kääntyi ikkunaan päin. Hän ei tiennyt, tuliko hänen nauraa vaiko itkeä.

»No, mutta suntiollahan on hyvä puku, siisti ja terve», sanoi hän. »Eikö se vältä?»

Mutta Kuusipää väitti, että siipitakki oli juhlallisempi.

»Sitä käyttävät vain herrasmiehet eivätkä nekään kuin erityisemmissä tilaisuuksissa», koetti rovasti selittää.

Mutta Kuusipää vakuutti, että semmoinen takki täytyi olla sillä, joka tahtoi kenraalikuvernööriä puhutella.

»Kuka sitä on sanonut?» kysyi nyt rovasti, mennen hyvin vakavan näköiseksi.

»Aaseffi sanoi...»

Rovasti oli pitkän aikaa hiljaa.

»Ovatko nyt ihmiset tulleet hulluiksi!» sanoi hän sitten puoliääneen, kääntyi sitten suntioon päin ja sanoi melkein ankarasti:

»Minä en tahdo, että Kuusipää tekee itsensä naurettavaksi...»

Kuusipää ymmärsi lähteä, mutta rovastin äskeiset mietteet saivat kuin uutta vauhtia. Hän muisti Horsluntin... Kuusimäen Auruuran ja Pikku-Herralan Vanten...

— Ja kuka tietää, kuinka monta heitä on! — mietti hän. — Routavuodet olivat silloin... mitkä vuodet lienevät nyt nämät, joissa elämme!

Mutta ei hän kysymykseensä vastausta saanut, tai tahtonut saada, sillä syvällä sydämessään hän tunsi, että siihen olisi ollut hyvinkin helppo vastata.

IV

Kuusimäen Auruuran valitusasia ei ollutkaan pysynyt salassa.

Rapean viikon päästä oli se tietona ympäri pitäjää.

Kuka oli semmoista huhua levitellyt?

Auruuraa pidettiin lujalla. Auruura itki ja vannoi, että hän oli viaton. Mutta joku tiesi siihen sanoa, että Pikku-Herralan Vante oli ollut hänelle apuna... että olivat yhdessä koettaneet saada rovastia kirjoittamaan, mutta rovasti oli kieltäytynyt... ja häväissyt sekä Auruuran että Pikku-Herralan Vanten...

Niin sanottiin.

Auruuralla oli kova hätä, sillä hänen kimppuunsa käytiin, ja lisäksi oli hänestä sepitetty laulu...

Eräänä iltana hyökkäsi Auruura Horsluntin luo, uskoen, että tämä ei ollutkaan malttanut pitää suutansa kiinni. Mutta Horslunti oli sangen kylmä ja sanoi lyhyesti, että hänen takanaan oli suurempia salaisuuksia kuin Kuusimäen Auruuran valituskirje...

Mutta miten on asia sitten levinnyt, että koko pitäjä ja naapuripitäjäkin sen tietää! ihmetteli hän.

Horslunti hymähti viisaasti.

»Olen kuullut, että jotkut juorukellot ovat kuulleet sinun ja Pikku-Herralan Vanten keskustelevan siitä asiasta telefoonissa...»

Auruura kalpeni. Nyt hänkin ymmärsi, mistä asia oli levinnyt.

»Syy on Pikku-Herralan Vanten», sanoi hän melkein itku kurkussa. »Minä en olisi hoksannut enkä tiennyt koko asiata, mutta Vantte minulle soitti ja kehoitti valittamaan...»

Hän seisoi Horsluntin edessä kysyvän näköisenä ja ikäänkuin apua anoen.

»Tjaah», arveli Horslunti. »Minä olen tehnyt mitä on käsketty, — minuun ei kuulu koko asia...»

Hetken päästä sanoi Auruura:

»Panevatkohan siitä sanomalehteen?»