Part 4

Päkkilän kohdalla poikkesi Mikko syrjään, ettei Pakila häntä huomaisi. Eikä hän osannut selittää, minkä vuoksi hän ei tahtonut Päkkilää nyt juuri kohdata, vaikka muuten olivat tuttavat miehet...

— Kaiketi eivät saavu ennenkuin iltapäivällä, — ajatteli Mikko, koskapa Päkkiläkin vielä on arkihommissa...

Hän ajatteli jo lähteä takaisin mökilleen, mutta kun kerran jo oli joutunut sille polulle, joka vei Jannenmäkeen, käveli hän menemään sinnepäin, jonkunlaista pettymistä tunnossaan tuntien.

Hän ehti lähelle mökkiryhmää; puron pauhu kuului, ja linnut lauloivat. Kun Mikko pääsi purolle, joka juoksi ohi Jannenmäen, äkkäsi hän miehen olevan kumarruksissa puron partaalla ja hankaavan molemmin kämmenin kasvojaan...

Mikko tunsi heti kasvojensa pesijän vanhaksi Janneksi.

Ja samassa Jannekin nosti päätään ja katseli läpi vettätippuvan otsatukkansa Mikkoon...

»Joko olivat kirkon ovet auki?» kysyi Janne hätäisellä äänellä.

»En minä tullut kirkon kautta», vastasi Mikko ja kysyi vuorostaan:

»Mihin aikaan isojen herrojen pitäisi tulla?»

»Ne voivat tulla millä hetkellä hyvänsä», sanoi Janne ja tarttui puhtaaseen pyyheliinaan, jonka pesemisen ajaksi oli ripustanut pajupensaaseen. Ja pyyhkiessään kasvojaan puheli hän Mikolle:

»Olipa olevinaan sekin Varpumäen Manta! Ei millään ehdolla suostunut kirjoittamaan valituskirjelmääni, mutta muistakoon!»

»Vai ei ryöttä ruvennut!» virkkoi Mikko osaaottavasti.

»Mutta löytyi mies, joka kirjoitti, ja kirjoittikin hyvän.» kehaisi Janne.

Hän sukaisi kammalla otsatukkansa taaksepäin ja kääri pyyheliinan kokoon.

»Turnipsimaalla näkyi vielä olevan Päkkiläkin», sanoi Mikko.

»Vai turnipsimaalla!» kummasteli Janne. »Ja Päkkilä, jonka pitäisi olla etukynnessä vastaanottamassa. — Näkyikö vallesmannia?» kysyi hän sitten yhteen menoon.

»En sattunut minä näkemään!» sanoi Mikko.

»Luulenpa tulevan raskaan päivän vallesmannille», arveli Janne.

Hän oli kuivannut kasvonsa ja sukinut hiuksensa. Mikko oli siinä jutellessa pannut piippuunsa...

Silloin kuului vihlova, kamala mylvintä maantieltä ja kirkolta päin, mylvintä, joka halkaisi ilman kaukaisiin vaaroihin asti... Janne ja Mikko säpsähtivät.

»Se oli auton huuto!» sanoi Janne hätäisesti.

»Auton ääni oli!» myönsi Mikko. »Nyt tulevat!»

Samassa kuului toinen vielä kamalampi mylvintä, ja kun Janne ja Mikko katsoivat maantielle, näkivät he paksun tomupilven nousevan kirkon kohdalta maantieltä.

Sen enempää eivät joutaneet keskustelemaan. Kumpaisellekin selvisi yhtaikaa, että nyt saapuivat suuret herrat kirkon edustalle. Janne lähti täyttä juoksua rientämään mökilleen, avopäin, paitahihasillaan, ja hänen kädessään leijasi valkoinen pyyheliina niinkuin lippu...

Mikko tyrmistyi siihen puron partaalle eikä ensi hämmästyksessään älynnyt, mihin lähteä...

Mutta sitten lähti hän kuin pyssyn suusta oikaisemaan poikki kivikkokankaan kirkolle päin... Vauhdissaan lensi hän kerran pitkäkseen, mutta nousi ylös ja riensi kuin riivattu...

Hän ehti jo kirkon taakse...

Siihen hän pysähtyi. Siinä oli loitompana vankka, pitkäoksanen kuusi, jonka latva ulottui kirkon ristin korkeudelle.

Mikko nousi kuusen runkoa kuin kissa oksiin asti, ja kun oksien keskelle pääsi, niin katosi tuuheaan puuhun koko maailman näkyvistä...

Hän nousi melkein latvaan asti ja näki sieltä suoraan kirkon eteen... Hän näki maantiellä kolme komean komeaa automopiiliä, mustia ja kirjavia herroja, oli tuntevinaan vallesmannin, joka siipitakki yllään liehui kahakäteen...

Kuka noista lienee ollut se pääherra? Mikko ei saanut selvää, vaan otaksui, että tuo se tuossa on...

— Hyvänen aika! Voi! voi! — mietti Mikko, ollen merkillisessä jännityksessä...

Ei näkynyt vielä Päkkilääkään, mutta vanha rovasti seisoi kirkon portailla, ja molemmat kirkon ovet olivat auki kuin aapisen kannet...

Kuinka käynee Jannelle? Ehtiikö? Ehtiikö?

Ei näkynyt Horsluntia, ei Aaseffia, ei ketään!...

Ne eivät ole ehtineet! Eivät ole ehtineet!

Nyt puhuu jotakin vallesmannille... Mitä puhunee? Moittineeko maantietä huonoksi?

Jopa... jopa tulee tuolta Päkkilä... Päkkilä ehtii... Mutta eipä näy muita... eipä näy muita...

Missä viipynee Horsluntikin, joka aina on ensimäiseksi ehtinyt? Missä Aaseffi ja Kuusipää? Entäs Pikku-Herralan Vantte?

Jo kättelee Päkkilääkin ja puhuttelee... Kuinka käynee Jannen? Ehtiikö, ehtiikö? Mikko näki kuusestaan kauas joka haaralle, näki maantietä ylös- ja alaspäin ja Jannenmäkeen näki selvästi... Ei näkynyt maantielläkään yhtään ainoaa ihmistä... Mistä nyt puhunee Päkkilälle? Kumma mies se Janne, kun ei kerkiä! Mikko katsoi Jannenmäkeen. Jopa juoksee Janne täyttä vauhtia, suuri paperikäärö kädessään... juoksee... juoksee ja yhä kiinnittää... Onpa melkoinen vielä juoksemaan tuo Janne, vaikka on lähellä seitsemääkymmentä...

Ehtii se, ehtii se...

Nyt juttelevat rovastin kanssa... Tulkki se varmaan on tuo, joka viittoo ja näyttää selittävän...

Jospa Janne nyt ehtisi!

Mikko alkoi nyt seurata vanhan Jannen tuloa. Riivatun vauhtia Janne juoksi, oikaisi poikki kanervaisen kankaan... Ei ollut enää montakymmentä syltä jälellä... Nyt on kirkon takana... nyt kiertää kirkon nurkatse!... jo on perillä...

Suoraan ja rohkeasti kävelee kohti... jo on likellä... jo on likellä... yrittää antamaan valituspaperiaan...

Mutta mikä on tuo musta mies, joka työntää Jannea loitommaksi...

Mikko teroittaa silmänsä ja korvansa ja on kuulevinaan, että se musta mies, joka työntää Jannea, hokee:

»Bois... bois!»

Eikä ota Jannen ojennetusta kädestä paperia...

Jannen täytyy perääntyä...

Nyt taas puhuu jotakin Päkkilälle...

Mikolta unohtuu hetkeksi Janne, ja hän silmää sinnepäin, josta Horsluntin ja Pikku-Herralan pitäisi tulla...

Jo näkyy, mutta kaukana vielä, mustapukuinen mies, joka puolijuoksua tulee kirkolle päin. Mikko tuntee hänet Horsluntiksi...

Mutta Aaseffia ei näkynyt! Mutta jopa ovat huolettomia!

Nyt taas kättelee rovastia, ikäänkuin hyvästiä sanoisi...

Nytkö jo lähtee? Eikä kahvikuppia tarjottu! Mutta jopa on tulinen kiire, tulinen kiire, vaikka noin nopea kyyti on... Jo kättelee Päkkilääkin... ja vallesmannia... Hyvästiä sanoo... hyvästiä sanoo...

Mikko näkee vanhan Jannen yrittävän vieläkin paperikääröineen, mutta taas työntää se mustannäköinen mies Jannea ulommaksi...

»Bois! Bois!»

Silloin kuuluu kirkkomaalta päin hätäinen läähätys ja maan töminä. Kun Mikko silmää sinnepäin, näkee hän Kuusipään juosta vihmovan hautuumaan poikki, hyppivän yli hautakumpujen, ja vanhan siipitakin helmain hulmuavan kuin metson siipien sivuilla ja takana... Ja Kuusipään perässä kynsii Aaseffi, mutta ei riitä juoksussa Kuusipäälle... Huimaavaa vauhtia tulevat ja haikeana valituksena kuului Aaseffin suusta vähä väliä huuto: »Priamaa... Priamaa...» Kuinka käynee? Ehtivätkö puheille! Mikon jännitys kasvaa sitä mukaa kuin Kuusipää ja Aaseffi lähestyvät... Hän on vähällä pudota maahan oksaltaan, niin ihastuneena seuraa hän tuota harvinaista juoksua.

Eivät taida ehtiä!...

Mikko ehtii silmätä tiellekin, sinnepäin, josta Horslunti on tulossa. Jo on tullut hätä Horsluntillekin. Äskeinen puolijuoksu-kävely on muuttunut täydeksi raviksi, ja Horslunti näyttääkin olevan melkoinen juoksija...

Mutta kaukana... kaukana on vielä kirkolta...

»Eivät saakeli soikoon ehdi yksikään!» huudahtaa Mikko.

Sillä hän näkee kenraalikuvernöörin herroineen nousevan automopiileihin... Ja juuri kun autot lähtevät liikkeelle, tomahtaa Kuusipää kirkonedustalle ja yrittää perään...

Mutta melkein Kuusipään kantapäillä kynsii Aaseffi, huiskuttaen lakkiaan ja huutaen...

Mikko näkee automopiilien katoavan sakeihin pölypilviin niinkuin Eliaan vaunut ennen vanhaan ja koko kirkon edustan peittyvän maantientomuun, jonka läpi ei erota mitään...

Kun pölypilvi hälvenee ja päivä taas paistaa, näkee Mikko kuusestaan miesjoukon, niinkuin pesästään pudonneiden vareksen poikain, seisovan ryhmässä kirkon edustalla... Hän tuntee siinä Vanhan Jannen, Kuusipään ja Horsluntin...

Ja näkee siihen lisäksi tulevan Herralan Vanten, hikipäässä polkupyörällä ajaen.

Ja Mikosta näyttää, että kamala pettymys kuvastuu kaikkien kasvoilla...

Ja hänestä tuntuu, että hänellä itsellään on kuusen oksien suojassa sangen hyvä ja turvallinen olo.

VII

Samana päivänä illalla näki Ollin-Mikko Päkkilän saunan lämpiävän, ja koska hänenkin teki mieli saunan löylyä, poikkesi hän taloon. Päkkilä seisoi pihalla, kun Mikko tuli.

»Onko vieraan varaa saunassa?» kysyi Mikko.

»On siinä Mikon vara aina!» vastasi Päkkilä.

Mikko odotteli, että Päkkilä ottaa puheeksi aamupäiväisen tapauksen. Mutta Päkkilä ei näyttänyt olevan tietävinäänkään isojen herrojen matkasta. Oli vain niin kovin vakavan näköinen ja vähäpuheinen...

Mikko tiesi, ettei kukaan arvannut hänen kuusessa olleen, sillä salaa oli hän sieltä alaskin kiivennyt. Eikä Mikkokaan mitään kysynyt, kun ei Päkkilä asiaa aloittanut.

Mutta kun he riisuivat saunaan, vaatteet heittäen nurmelle saunan eteen, sanoi joku rengeistä:

»Olisi ollut tuokin Mikko näkemässä, kun tästä aamupäivällä isoja herroja meni sivu.»

»Mitäpä näkemistä siinä olisi ollut», sanoi Mikko välinpitämättömällä äänellä.

»Oli siinä sentään... Kolmella automopiilillä ajoivat... Mutta monta muuta kummaa siinä enempi oli...»

Ja renki selitti, kuinka nolosti oli käynyt vanhalle Jannelle ja muille, jotka puheille pyrkivät...

Mikko oli kuuntelevinaan.

Päkkilä oli mennyt saunaan ja huusi sieltä:

»Tulkaahan kylpyyn, miehet!»

Kun miehet nousivat lauteille, virkkoi äskeinen renki:

»Mikä lie muuttanut meidän talossa tiistain saunapäiväksi, vaikka viime viikkoon asti on keskiviikko aina ennen ollut saunapäivänä...»

Päkkilä rykäisi ja sanoi:

»Tästä puoliin taas on keskiviikkoisin ja lauantaisin saunapäivä...»

Mikko oli ymmärtävinään, että Päkkilän saunapäivien muutos oli yhteydessä kenraalikuvernöörin matkan kanssa...

Mutta sen pitemmältä ei Päkkilä ottanut asiasta puhuakseen.

Kun he kylvettyään istuivat saunan seinälle kuumia ruumiitaan kuivailemaan, sanoi Päkkilä:

»Saunan löyly se kuitenkin on ainoa ilo suuressakin surussa... Niinpä nyt taas tuntuu kuin olisi ihminen päässyt entiselleen...»

Ja Mikko luuli ymmärtävänsä, mitä Päkkilä tarkoitti.

Kun Mikko parin viikon perästä meni kylälle Jannenmäen kautta, kuuli hän, että vanha Janne oli myynyt mökkinsä ja kadonnut, eikä kukaan tiennyt, mihin hän oli mennyt.

»Mitähän ne toiset ovat tehneet?» arveli Mikko asian kuultuaan.

Hän jatkoi matkaansa ja poikkesi Päkkilään. Päkkilä istui kuistissa ja luki sanomalehteä.

Mikko jutteli siitä, mitä oli kuullut Jannenmäessä.

»Niin pahakseenko otti sen asian, vai minkä vuoksi möi mökkinsä?» kysyi Mikko.

»Niinpä taisi pahakseen ottaa!»

»No, mitähän ne muut tekevät... Horslunti, Vantte ja ne muut?» kysyi Mikko uudestaan.

Päkkilä puheli, suu vähin naurussa:

»Näkyy täällä olevan uutinen, joka heitä koskee. Kuulehan, kun luen:

»_Kantelu kenraalikuvernöörille_. Itsellinen P.A. Horslund, loismies Janne Vanha ja talokas Vantte Pikku-Herrala Heinärannan pitäjän Haapamäen kylästä ovat tehneet kanteluja kenraalikuvernöörille sikäläisiä viranomaisia vastaan mikä mistäkin syystä. Kantelukirjelmät, jotka ovat paljasta sekamelskaa, on kuitenkin virkateitse lähetetty asianomaisille takaisin...»

»Sillä lailla», nauroi Mikko. »Semmoinenko siitä tulikin! Entäs Auruura!» Eipä hänestä puhuta mitään...

»Kyllä vielä tulee tietoja Auruurastakin», sanoi Päkkilä. »Ja kaikista muistakin...»

Ja Päkkilä kuiskasi Mikon korvaan jotakin.

»Se heille onkin parahiksi», arveli Mikko. »No, nyt minäkin vasta tätä asiaa alan ymmärtää... En luullutkaan sitä niin merkilliseksi silloin vielä, kun isot herrat tästä matkustivat...»

»No, nyt käsität?» kysyi Päkkilä.

»Nyt käsitän ja kiitän onneani, etten mihinkään sekaantunut.»