Part 5

Ensiksi vetäytyy pois, jottei tulisi hulluksi, sitten tulee väsymys, aivomme ja sielumme alistuvat ja ottavat onnettomuuden hiljaa vastaan.

28 p:nä lokakuuta.

Suuteloittensa ja kyyneltensä välillä Julien sanoi minulle äskettäin jotakin; hän sanoi, että hänen täytyy jättää minut, että hänellä on omaisia, joiden ainoa turva hän on. Hänen täytyy tehdä työtä. Hän puhui jostakin akademiasta, palkintokilpailusta, ja hän sanoi myöskin että hän ei voinut sietää minun työtöntä elämääni täällä luostarissa, elämääni, joka ei kokonaan ollut hänen.

Hän pyysi että lähtisin hänen mukanaan.

29 p:nä lokakuuta.

Tahdon ajatella, vaan en voi; olen väsynyt ja ympärilläni on mustaa, tuska on suurta väsymystä... En tiedä mitään. Tahtoisin että joku vieras tulisi ja sanoisi: "No niin, tee tämä ja tee tuo..."

30 p:nä lokakuuta.

Ei, Julien, en lähde kanssasi, onneni, elämäni on kuollut, ja rakkautemmekin kuolisi.

Harhailevana ja vapaana, päivänpaisteessa, sinun luonasi, olisi nunna haihtuva varjo. Nunna, ystäväni, soveltuu olemaan kammiossa, toukokuun yönä ristiinnaulitun kuvan ääressä, puksi-puun oksan lähellä, vihkivesiastian ja pienen avonaisen rukouskirjan ääressä.

Hän soveltuu olemaan öisin valkoisessa hiljaisessa kammiossa, kun liikkumaton kello uneksii, ja kappelin rauhaisuus nousee ovenraoista käytäviin saakka...

Nunnaa himoitaan siksi, että hän joka kerta vastaa: "En voi siihen tottua, se on liian suuri synti".

Mutta tiedät, että häntä ei kuunnella.

Nunnaa, jonka kasvot eivät enää ole kapeat eivätkä muistuta hopeaisessa kehyksessä olevaa peiliä ja joka, kuten Jeanne, käyttää paimenhattua ja metsän pientä kettua kauluksenaan, nunnaa, joka kävelee Paussa, Tarbesissa, Bayonnessa, joka käy teidän teattereissanne, joka sanoo: "Kun olin nunna"; häneen ei kiinnitetä lainkaan huomiota, hän ei ole mitään, hän on kuollut.

Lähteäkö? Lähteäkö?

Miten voisin matkustaa? Oi kaunis musta juna, joka kiireesti riennät, miten oletkaan kaunis kiitäessäsi mäen huipun yli! miten kaunis olet liikkumattomille sydämille, pensasaidalle, pienelle pengermälle, portinvartijan puutarhassa olevalle auringonkukalle.

Julien ei tule minua tapaamaan kahdeksaan päivään. Olen saanut hänet sen lupaamaan.

On hetkiä, jolloin tahtoo olla yksin, jolloin tuntee haluttomuutta, joka on kuolemata pahempaa.

1 p:nä marraskuuta.

En tahdo mitään. Tahdon hiljaisuutta ja tyhjyyttä. Tekisi mieleni sanoa onnelle samaten kuin onnettomuudellekin: "Jätä minut, odota, älä tule vielä..."

3 p:nä marraskuuta.

En voinut alati valehdella. Tänä aamuna kun äiti prioritar antoi muistutuksen sisar Catherinelle, sanoi hän osoittaen minua: "Olkaa toki tämän sisaremme kaltainen"; tuntui siltä kuin kuolisin, ja äkkiä, mitään ajattelematta, sanoin:

-- Äitini, voinko saada puhua kanssanne, saanko tulla luoksenne nyt heti?

Hän vastasi:

-- Tulkaa kello kymmenen.

Kello oli kymmenen, naputin äiti priorittaren ovelle, astuin sisään, hän astui vastaani ystävällisesti ja iloisesti.

Hänen silmänsä sanoivat: "Tehän se olette, te minun pieni tyttöni, pieni, kiltti ja vaikeasti ymmärrettävä tyttöseni".

Nojautuen häntä vastaan rupesin itkemään.

Näin hänen olkapäätään vasten itkiessäni ajattelin:

"Olen nuori ja heikko, rakastan teitä, äitini, kannan sydämessäni kaipuuta, joka myöskin on ijankaikkista runoutta, oi Jumalani! enkö ole ihmeellisin luomistasi olennoista?..."

Hän ei voinut käsittää, mikä minulla oli. Hän painoi minua rauhoittaen luokseen, niinkuin tämä vahva ja hellä syleily olisi voinut lopettaa koko minun tuskani.

Ja minun kävi meitä sääli, sääli tätä rauhan ja uskollisuuden hetkeä, ja minä kuiskasin:

-- Ei minulla ollut mitään sanomista teille, tahdoin ainoastaan nähdä teidät, tiedättekö, miten paljon teitä rakastan?

Ja hän hymysi, ja silloin tunsin, ettei minulla ollut voimaa pettää häntä kauvemmin; tunsin epäselvästi että se, joka tietää, se joka omistaa salaisuuden, se joka jotain salaa, olkoonpa vaikka rikosta, on aina vahvempi kuin se joka ei mitään tiedä, joka on täynnä luottamusta ja joka nauraa.

Pettää joku, valehdella jollekin, se on samaa kuin olla voitolla, pitää toista pilkkanaan, mutta sitä minä en tahtonut hänen suhteensa, jota ihailen, en tahdo petollisesti ja alhaisesti vaieta hänen edessään, oi Jumalani!

Voimieni yli käyvällä voimalla ja en tiedä miten hiljaa, millä sanoilla, millä huokauksilla, hänelle kerroin, selitin, myönsin kaikki. Ja huomasin että hitaasti, hitaasti, vaikeasti, kauhealla vaivalla ja äärettömällä tuskalla hän oppi, oppi ymmärtämään.

"Äitini, te tiedätte sen".

"Oli aika jolloin sitä ette tietäneet, ette tietäneet mitään. Nyt kasvonne ovat aivan onnettoman näköiset".

Hän käveli edestakaisin huoneessa; minä nousin seisomaan, olin varmaankin kovin kalpea; hän sanoi ankarasti:

-- Älkää seiskö.

Hän työnsi tuolin minulle. Hän istuutui myöskin, hän näytti miettivän.

"Äitini, näen miten pahasti teille tein, olen ottanut osan elämätänne".

Hän näytti tahtovan puhua, mutta vaikeni lohduttomana. Hänellä ja minulla ei enää ollut voimaa. Sanoin hänelle, en tiedä mitä, ja vakuutin hänelle viimein:

-- Se on lopussa, en tapaa häntä enää useammin kuin kerran vaan, sanoakseni hänelle hyvästit, jos niin sallitte, keskusteluhuoneessa, teidän läsnäollessanne.

Mutta silloin hän sanoi: "Ei", varmasti, ja joka kerta kun samaa vakuutin, sanoi hän ei; se oli keskustelua, joka loukkasi ja löi ja joka toi kyyneleet silmiin. Sitten hän alkoi puhua kiivaasti; hänen silmissään oli ylenkatseen ja vihan ilme, ja minun silmissäni samoin, ja hän sanoi minulle kiivaita, pistäviä, loukkaavia sanoja, ja minusta hänen kasvonsa kävivät rumiksi ja minä vihasin häntä, ja me erosimme äkkiä, inhoten toisiamme...

Mutta ajattelen häntä nyt illalla, hän on tuolla alhaalla huoneessaan: hän on siellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ei kukaan koske häneen, ei kenkään hänen suruansa kanna.

Hän istuu lamppunsa loisteessa. Jos hänen tavallinen työnsä ei miellytä häntä, jos hän kauhistuu niin toivotonna olemista, ei kenkään sitä tiedä. Ehkä hänen päänsä on kipeä. Jos hän itkee, jos hän nojaa otsaansa käteensä, jos hän aivan hiljaa sanoo: "En voi sille mitään..." niin ei kenkään sitä näe. Hän istuu lampun valossa, hänen hameensa laahus on kiillotetulla lattialla, hän istuu siinä kuin koko maailman hylkäämänä. Hän varmaankin on hieman punainen kasvoiltaan puhelumme jälkeen, joka häntä liikutti. Kun hän on liikutettu, on hänessä jotakin hämmentynyttä ja heikkoa. Ehkäpä hän ajattelee menneitä aikoja. Ehkäpä hän sanoo: "Mitä onnea on minulla ollut?..." Ja hänen katseensa käy lempeäksi, katkeraksi, hämmästyneeksi, käy sellaiseksi kuin se varmaankin oli hänen ollessaan pieni tyttö. Hän on aivan yksin huoneessaan; jos hän kävelee edestakaisin, kuulee hän lattian narinan ja sydämensä lyönnit, eikä mitään muuta. Hän on kentiesi epätoivoissaan. Jos ystävä, jota hän on rakastanut, nyt astuisi sisään ja sanoisi: "Minä jumaloin teitä"; ehkäpä hän nojautuisi hänen rintaansa vasten ja itkisi itsensä kuoliaaksi!...

Oi äitini! Oi äitini!

Keskiyöllä.

Olin juuri nukkumaisillani, kun äiti prioritar tuli sisään, istui sänkyni viereen, katseli minua; oi, miten hän on hyvä! Ja minä heräsin.

Silloin hän puhui matalalla, sortuneella, aivan soinnuttomalla äänellä:

-- Minä sorrun teitä ajatellessani; mitä on tehtävä? emme voi mitään tehdä... minä olen ollut luja teidän ijästänne saakka, mutta minä olen ankara. Kun näette minun kulkevan luostarissa, hallitsevan, käskevän, toimivan maalarien ja muurarien kanssa, en enää ole onneton, olen ankara. Ne, joita paljon olen rakastanut, liitin itseeni niin, että olin kova heille, kuten itselleni; tapahtukoon minulle nyt mitä tahansa, se voi tehdä ainoastaan hyvää tahi pahaa. Nyt kulen hautaani kohden ja minua ihmetyttää, että uusi nuoli voi lävistää sydämeni, joka jo on kokonaan murtunut...

Olin niin liikutettu, etten saattanut vastata, pidin hänen käsiään ja ajattelin, että hän samalla oli ylpeä ja nöyrä, kuten espanjalaset pyhimys-nuket, joilla on jalokivikruunu, silkkihameet, pitsinenäliinat ja jäykkä olento ja mitä surullisimmat suut.

En voinut vastata hänelle mitään, tunsin, että huuleni olivat suljetut kullan ja rakkauden sinetillä.

Hän jatkoi puhettaan:

-- Onko minun, sanoi hän, pidettävä teidät täällä vai lähetettävä teidät pois? Jumala, jota palvelen, tarjoaa todellista iloa ainoastaan minulle, joka jo olen kuollut, ja Catherine sisarellemme. Te nääntyisitte täällä luonamme, enkä minä tahdo että te kuolette. Lähtekää täältä! Jos jäätte tänne, en tule säästämään tarkkaavaisuuttani, epäilyksiäni enkä ankaruuttani. Matkustakaa siis...

Minä näin sen. Näin miten hän kärsi.

Hänen suunsa näytti juovan sappea.

Hän, jonka olin nähnyt niin vahvana, hän oli kuin kuningas, joka ajattelee: "En voi enää... Mitäpä se tekee, jos ottavatkin koko kuningaskuntani?..."

Olin tukehtumaisillani liikutuksesta. Hänen kasvonsa, hänen kätensä, kova hopearengas hänen vasemmalla ranteellaan, hänen sydämensä, jonka näin punasena ja kidutettuna, hurmasi minua kuin ihanin suitsutus.

Milloin suru ja rakkaus ovat runsaampia kuin polvistuessamme? ja tätä intohimon täyttämää ilmaa, joka tulvaa kalliista tomun peittämistä esineistä, ihanista paksuista itämaalaisista matoista, hyvätuoksuisesta japanilaisesta kammasta, milloin sitä hengittää syvemmin kuin silloin, kun raskas viitta peittää olkapäitämme?

Äitini, uneksitte aina. Teette työtä, mutta sielullanne ette kiinny toimeenne; sielunne käsittää ainoastaan uneksimisen ja intohimon ilon.

Olen nähnyt silmänne teidän kuunnellessanne soittoa, teidän katsellessanne valoa. Katseenne, epätoivoinen, mutta aina ihastuttava, on kuin suloinen rantama kiinalaisessa satamassa, johon kullatut djonkit aurinkoisena päivänä matkansa suuntaavat.

Otin kätenne ja sanoin teille:

-- Jään tänne...

8 p:nä marraskuuta.

Elämäni puhdistuu ja tyyntyy. Tässä viimeinen salaisuuteni. Julien tulee luokseni huomen-iltana. Äiti prioritar ei tiedä sitä.

Julien, älä vihastu minuun, jos puhunkin sinulle matalalla ja heikolla äänellä kuten lapsi, joka päivän kuluessa on paljon itkenyt.

En jaksa kovemmin.

Tulet kerran vielä pyytämään minua seuraamaan itseäsi; minä vastaan myöntävästi, mutta en silti voi. Jalkani eivät kantaisi minua täältä pois.

Oli toukokuun aamu: kaikki oli niin ihanaa, että puut lauloivat. Luostarini oli tuore, suloinen, tuoksuva kuin meloonin valkoinen sydän.

Sinä tulit. Kappelissa on hurskas taulu, joka ei mitään näe, se esittää neitsyt Mariaa pienen nukkuvan lapsen kera.

Hänen tähtensä sinä tulit.

Seisoin sinun lähelläsi yhdessä sisarteni kanssa; rukoilin, ja sinä näit minut.

Ja nyt on kuin olisin vajonnut pohjattomaan syvyyteen...

Minun täytyy selvittää sinulle, ymmärrä minua.

Ennenkuin sinut tunsin, heräsin aamusin hitaasti, ja kaikki oli niin ihanaa ympärilläni, että kuuntelin mistä tämä ilo saattoi tulla ja olin kuulevani heikon äänen vastaavan: "Se ei ole mitään, se on vaan nuoruutta ja yksinäisyyttä".

Niin, sitten suljin käteni ristiin, ja katselin ilmaa ja elämää, ja kaikki oli jumalallista.

Ja sitten nousin ylös, kävelin kaikkialla luostarissa, holvien alla, käytävissä, missä ilma on puhdasta ja hieman kylmää kuten vuorien rotkoissa; ja huvittelin itseäni katsellen, miten kiilloitettiin lattioita, jotka loistivat, ja tuoksuivat mehiläiskeolta.

Kahdentoista aikana tulvaili päivän paistetta ruokasalin ikkunoista sisälle; viivyin siellä suurukseen, katsellakseni sitä.

Rakastin hiljaisuutta. Tunnen hyvin hiljaisuuden äänet, hienot äänet, jotka leviävät ulospäin. Rakastin kappelia, sen tuoksua, kalkin ja vihkiveden tuoksua, sen valkoisuutta, sen rauhaa, joka sai sen muistuttamaan liljatarhaa.

Ja minä kävelin puutarhassa, pienillä puksipensailla reunustetuilla käytävillä. En ajatellut mitään. Ihmettelen joka hetki sitä, että elämä oli sellaista kuin se oli, kultaista kuin tuore olki, kuin perhoset, aurinko ja narsissit.

Joskus iltasin, jolloin kuu loisti tummalta taivaalta kahden sypressin välitse, tunsin sydämeni hieman sykkäilevän kuoleman pelosta, ja kävin sisälle ollakseni suojassa. Nukuin, ja tyytyväisyys täytti sieluni...

9 p:nä marraskuuta.

Oi! miten voin jäädä tänne?

Kahden rukousta ja rauhaa täynnä olleen päivän jälkeen tunnen merkillistä huimausta. En näe enää mitään ympärilläni, mutta pimeässä häikäisee minua yksi ainoa valo, joka on pistävämpi kuin kultainen miekka.

Sulkeudun kammiooni ja kuolen kanssasi, sinä verraton säde, joka olet muisto ja kaipaus -- joka olet tieto -- tieto hyvästä ja pahasta, ja sen hämmentävä maku.

Miten voin jäädä tänne?

Oi kaipaus, sinä ihana ja jylhä runous, katkerampi kuin koinruoho ja ketunleipä, ja kuitenkin hienon hieno kuin Arabian kumipuiden parhain tuoksu!

Elän uudelleen kaiken hurmaavan menneisyyden: alkavan huimauksen, ihania ja rajuja tunteja, minuutteja, jolloin entistä intohimoisempi syleily vihdoinkin paljastaa viimeisen salaisuuden, joka on sielu! Ruumis ja sielu yhtyneinä; paljastettu sielu kärsien tuskaa, vavisten, paeten, mutta vähitellen käyden rohkeammaksi, riemuiten ja laulaen: "Palan, katsokaa minua..."

Sielu, olet se ruumiinosa, jossa kuumin veri tykkii, sinua rakkaus suutelee ja kiusaa, sinä salaperäinen kukka, jolle tuska ja suloisuus ovat yhtä mieluisat -- sillä sekin, mikä sinua ei miellytä, on sinulle sittenkin huviksi.

Oi, miten voisin tänne jäädä?

Ruusupensaan varsi on keväällä ohut, mutta kesällä painavat kaikki sen monet kukat ja taivuttavat sitä maata kohden.

Elämäni on raskasta ja tunnotonta. Jos nuori mies ja toinenkin nuori mies tulisi tänne, katsoisin heihin luottavasti ja sanoisin heille: "Te ette ole minulle vieraita, sillä te olette kuin hän..."

* * * * *

Miten voida jäädä tänne?

Mihin käyttäisin päiväni? Mitä erottaisin tässä pimeydessä? Tulenko käsilläni, sydämelläni ryhtymään jokapäiväisyyden vaatimattomaan elämään -- tulenko sanomaan aivan välinpitämättömistä asioista: "Tämä on hauskaa, tämä on ihanaa;" minä joka olen tuntenut rajattoman tunteen ja sen selittämättömän tainnostilan, jolloin sielu jo tuntuu kuolleelta, mutta rakkaus vielä antaa sille syyn kuolla...

10 p:nä marraskuuta.

Huolimatta väsymyksestäni, tuskastani, ja vaikkapa en voisi kestää niin suurta vaivaa, tahdon sittenkin kertoa kaikista tämän yön tuskista.

Oi, jos voisin raueta mitättömiin.

Oi rauhaisa kuolema, ihana lepo ruskeassa maassa, joka on hiekkainen ja köyhä kuin pyhän Teresian ja pyhän Klaran hameet, ainoastaan sinua minä pyydän enkä mitään paratiisia loistavine meluisine juhlallisuuksineen; sinä olet lepo rakastaville sieluille, naisten ruumiille; ylpeitten ja intohimoisten naisten, jotka ovat tunteneet koko olemuksensa horjuvan välttämättömän suutelon edessä, ja jotka ovat lahjana antaneet maailmalle solvatun kunniansa voimakkaan ja kiihdyttävän hyväntuoksun.

Koetan muistaa tämän yön jokaisen hetken.

Yhdentoista aikana Julien, jolla aina on erään luostarinportin avain, tuli hiljaisin askelin. Odotin häntä. Huone oli kuten tavallisesti vilpoisa ja hiljainen, hieman hämärä; kynttilä paloi. Nousin tuolilta, jolla istuin, mutta Julien vei minut sille takaisin ja polvistui eteeni, nojautuen minuun.

Katselin häntä. Hän oli kalpea ja tyyni, ja hänessä oli tuo liikuttava heikkous, joka häntä melkein rohkaisee.

Ja minä ajattelin: "Minulla on valta valita rakkauteni ja uhrini välillä". Olimme kauvan sillä tavoin, ja minä tunsin, ettei minulla olisi ikinä voimia, etten milloinkaan voisi sanoa hänelle: "Näemme toisemme viimeistä kertaa".

Olin murtunut, toivoin saavani kuolla, ja samalla tunsin itseni tylsäksi ja kovaksi.

Julien puhui olkapääni yli. En juuri kuullut hänen sanojaan, tunsin ne kuin olisivat ne olleet jotakin pehmeätä ja lämmintä, joka haihtuu pois.

Ja sitten hän sanoi katsomatta minuun, jotta hän ei näkisi, mitä silmäni vastasivat:

-- Tule; eikö totta? sinä tulet...

Ensiksi en vastannut mitään.

Olin välinpitämätön itsestäni, onnettomuudestani ja elämästäni; olin sivultakatsoja, joka ajatteli: "Nyt, nyt..."

Sitten sanoin: "Unohda minut". Mutta heti tunsin syvää tuskaa siitä, että olin sanonut jotakin niin hullua ja ajattelematonta, sillä hän katsoi minuun äärettömän tuskaisana ja hän kysyi monta kertaa:

-- Etkö sinä minua rakasta?...

Mutta katsoin häneen niin lohduttomasti, että hänen säälistä täytyi sanoa: "Näen että kärsit aivan liian paljon, tahdon surmata sinut ja kuolla kanssasi".

Mutta hän toisti:

-- Sinä et minua rakasta, ajattele mitä olet tehnyt, olet pitänyt elämääni niin kauvan kuin se sinua on huvittanut. Olet antanut intohimoni kasvaa; ja, pitäessäsi minua tässä luostarissa kiinni, oletko tuntenut omantunnontuskaa, oletko ollut levoton sisarkunnastasi, jota häpäiset? Toivoit että elämä jatkuisi täten, rauhasi ja hauskuutesi tähden. Oletko milloinkaan ajatellut, että minulla on omaisia, velvollisuuksia, tulevaisuus, ja että mies ei vuosikausia voi elää luostarikäytävissä hulluuteen saakka rakastuneena nuoreen omituiseen naiseen, joka enemmän ajattelee rukouksiaan, jumaliaan, keijukaissatujaan...

Tällaiset sanat koskivat minuun niin kipeästi, että lempeästi pyysin:

-- Julien, mene pois...

Mutta hän ei tahtonut kuunnella eikä kuullut ääntäni, vaan jatkoi:

-- Oi! jos olisit mitä ensin toivoin, ystävällinen hiljainen nunna, jonka luona olisi ollut hauska jutella illan ratoksi, joka aina olisi pelännyt, ja joka ei milloinkaan olisi mitään antanut -- silloin voisin tänäpäivänä rauhallisesti sanoa hyvästi. Mutta sinä...

Keskeytin hänet ja rukoilin häntä peläten:

-- Mene toki! Mene...

Mutta hän jatkoi matalalla, kiihkeällä äänellä:

-- En mene, eikä sinun huutosi minua säikytä; sinä, sisareni, pelkäät siksi että tiedät, että jos tahdon, joka kerta kuin tahdon, käännät kasvosi Jumalasta, varmuudestasi ja rauhastasi ja käännät minuun silmäsi, jotka avautuvat katsomaan onnea, epävarmuutta...

Ja minä vastasin hänelle:

-- Etkö lainkaan muista että kymmenen kuukautta sitten tunkeuduit tänne kuten heittiö, kuten varas...

Silloin hän tuli aivan luokseni, hänen kasvonsa olivat julman näköiset ja hän painoi suunsa hiuksiani vastaan ja sanoi:

-- Matkustan, mutta kerran sinä pyydät minua palaamaan; matkustan, mutta annan sinulle osoitteeni siinä kaupungissa johon lähden, ja tulen saamaan kirjeitä, jotka ovat onnettomampia kuin ne, jotka eräs portugalialainen nunna kirjoitti sata vuotta sitten... Minä matkustan, mutta jätän sinulle, oma armaani, kaikki äänensoinnut, kaikki katseet, kaiken tulen, jonka sinulle olen antanut. Päätäsi tulee polttamaan iltasin kun ajattelet minua, niin että sinun täytyy nojautua kammiosi muuria vastaan ja kylmiin ikkunaruutuihin, ettet kaatuisi. Viattomuus, oikea puhtaus on kuuro ja sokea, mutta sinä olet täynnä valoa ja sointuja. Et ole tietävä mitä tehdä sielullasi kesäkuun öinä. Sielusi, rakkautesi tähtiin, sinun kaipuusi, jota tunsit syreenien tuoksussa, ne sinä tyydytät suuteloilla, kyynelillä, toivottomuudellasi ja syntituskallasi...

Hän pidätti itseään, sitten hän jatkoi kiihkoisasti:

-- Et ole koskaan ollut kuin nunna; ensi kerran, kun sinut näin, olit minulle kuin yksi niistä hunnuilla peitetyistä turkkilaisnaisista, jotka istuvat Scutarin kirkkomaalla... Sinä koettaisit tehdä parannusta ja uhrauksia! Elävänä ja kuolleena kuulut sinä onnelle, sinä kuulut sille kuin onneton, kuten sidottu orja...

Minä huokasin väsymyksestä, tuskasta ja äärettömästä surusta hänen puhuessaan.

Pidin hellästi hänen kättään, ainoan ystäväni kättä.

-- Oi Julien, anna minun sanoa sinulle, että sinun noin puhuessasi en ole ollut vihainen sinulle ainoatakaan kertaa; miehen suuresta vääryydestä naista kohden en sinua soimaa, sillä on syvin juurensa intohimossa.

Julien jatkoi:

-- Rakastan sinua, minun oma armaani, eikä kukaan sinua rakasta kuten minä, joka olen hengittänyt pelkoasi, juonut kyyneleittesi katkeruuden ja suudellut tuskan hien ohimoiltasi. Käsivarteni ovat raskaasti ja tiukasti kiedotut ympärillesi, niinkuin kerran synkkä ruumiskirstusi sinut sisäänsä sulkee. Minä kiusaan sinua ja vihaan sinua, mutta himoitsen sinua, kaipaan sinua, ja se kaipuu on pohjaton kuilu, rajaton orjuus...

Oli kuin vähemmin olisin kuullut hänen sanojaan, enemmän näin niitten liekkien lailla vapisevan silmieni edessä.

Raskas kylmyys jäädytti jalkojani ja käsiäni; tunsin että olin pyörtymäisilläni. Pidin Julienin kättä, hänen lämmintä kättään, joka minulle vielä oli rauhan satama, lepo, hyvyys, ainoa ihana paikka maailmassa. Olin tyytyväinen ja tunsin itseni viimein niin heikoksi, että sanoin:

-- Pelkään pyörtyväni...

Silloin Julien tehden viimeisen ponnistuksen kysyi minulta äkkiä ikäänkuin käyttäen hyödykseen heikkouttani:

-- Tahdotko tulla? Tänäpäivänä, huomenna, milloin haluat? Mutta vanno että seuraat minua?

Ja minä itkin, sillä se tuntui minusta mahdottomalta, sillä pääni, ajatukseni ei voinut käsittää tätä tekoa, siksi etten voi, siksi että on helpompi kuolla...

Julien nousi äkkiä ja sanoi:

-- Minä jätän sinut, hyvästi. Vielä kaksi viikkoa odotan sinua, odotan kirjeitäsi tässä kaupungissa. Ja sitten matkustan Pariisiin missä voit minut löytää kodistani Condén kadun varrelta. Sinun täytyy tehdä valintasi, sinun täytyy olla vapaa ja kokonaan minun. Hyvästi, hyvästi...

Hän meni, minä varmaankin pyörryin.

Nyt aamulla voin vielä hyvin pahoin. Miten olen voinut tämän kaiken kirjoittaa?

Pääni menee pyörälle, luulen että vaivun uneen.

6 p:nä joulukuuta.

Olen ollut kovin sairas, olen houraillut, luullakseni kolme viikkoa. Voin nyt paremmin, mutta olen heikko ja kuten kuollut. Tämä ei ole tuskallista. Makaan tässä, ja vieressäni on vadillinen appelsiinia ja viinirypäleitä. Joskus tulee joku sisarista tänne luokseni, istuen ikkunan ääreen neulomaan.

Kun äiti prioritar tulee, koettaa hän näyttää hymyilevältä. Hän koettaa valtasuonta käskevin ilmein, ja hänen kasvojensa levoton ilme on hellempi minua kohtaan kuin hän luulee... mutta en voi kirjoittaa pitemmälti.

Mitä ääntä sieltä kuuluu?... Se on Marthe-sisar, joka hiljaa kiillottaa oveni lukkoa...

10 p:nä joulukuuta.

Minun rakkaani, olen jo ollut sairaana kauvemmin kuin kolme viikkoa. Minulle ei anneta sinun kirjeitäsi, ja jos kirjoittaisin, ei niitä lähetettäsi sinulle.

Minä olen nyt aivan voimaton, toivon kovasti saavani kuolla. Joskus näen sinut, kuin olisit hyvin kaukana, tuskin enää kuulen ääntäsikään, ja toisilla kerroilla täyttää sinun kuvasi minut kokonaan ja riipii rikki surunpainaman sydämeni. En tiedä, pelkäänkö vai toivonko että haihtuisit mielestäni.

Olen kärsinyt kaikki mitä kärsiä voi, olen luullut että raukeisin tyhjiin tuskasta ja vihasta, mutta nyt suruni on lempeä ja ääretön, ja tämä hiljainen suru koskee kipeämmästi, sillä ajattelen sinua hellyydellä, joka surmaa minut.

Lepään tässä sisar Marthen lähellä; hän neuloo. Ja ikkunan läpi näen sinisen talvitaivaan.

Jos olisin tuntenut ainoastaan sinun ja minun intohimoni, niin tänäpäivänä, kun olen näin sairas, voisin unhottaa, mutta, armaani, olen kokenut hyvyyttäsi.

Olen tuntenut hellyytesi minua kohtaan, ja siihen verrattuna on äiti priorittaren hellyys köyhää ja loukkaavaa ja sisarten myötätunto kurjaa.

Olet antanut äärettömän ihania hetkiä minulle niin paljon, että kaikkien muiden pienet tunteet eivät voi muuta kuin loukata minua. Puhtautta, täydellistä ystävyyttä olemme tunteneet hetkinä, jolloin epäluulotta, mitään peittämättä, todellakin olimme yksi sielu ja yksi katse.

Olkoot ystävät varuillansa, olkoot huomaavaisia, veljet ja sukulaiset varokoot itseään ja pelätkööt loukkaavansa, mutta me, -- mitä meidän sitä tarvitsisi pelätä, kun sielumme oli yksi.

Muistan, että olit raskaalla mielellä sinä yönä, jona minut jätit.

Oi, en ole voinut seurata murhettasi. Millainen olit kun tulit kotiin, huoneeseesi, kun käsivartesi riippuivat velttoina, kun onnettomana istuuduit, sillä miehet kummastelevat surun saapumista, eikö totta?

Rakkaani, tästä surumielisyydestä, jonka lempeys koskee niin kipeästi, en voi itseäni vapauttaa, se painaa sydäntäni ja tukehduttaa minut, kuten tekevät kauniit, lämpöiset, villit kissat, jotka öisin laskeutuvat lepäämään pienten lasten rinnoille.