Part 4
Silloin, kertoi sisar Colette, silloin eräänä päivänä, kun kävelin auringon laskun aikana heidän kauniissa puutarhassaan, viittasi lankoni, jonka nimi on Jean, huoneensa ikkunasta minulle; ja sanoi: "Louise", -- se oli nimeni ennenkuin tulin nunnaksi, -- "Louise, tule tänne, minulla on sinulle jotain kerrottavaa". Minä menin; hänellä ei ollut mitään kerrottavaa, hän virkkoi: "Tahdoin vaan sanoa, että sinä rasitat itseäsi; sinä kuljet aina vaieten ja sinä uneksit, en tiedä mitä; ole toki levollinen, istuhan tuohon..." Olin hämmästynyt; istuin, hänen huoneensa oli kylmä, se sijaitsi pohjoiseen päin, ja kaikki näytti niin surulliselta. Kysyin häneltä: "Mitä sinä tahdot?" Hän vastasi hellästi: "En mitään, olen mielissäni, kun sinä olet tuossa. Istu hiljaa. Näet niin paljon vaivaa sisaresi tähden. Levähdä; oletko tyytyväinen?"
Olin hämmästynyt ja vastasin: "Olen". Hän sanoi: "Sinä luulet aina, ettei kukaan sinua rakasta; ja että sinun on oltava hyvin kiltti, hyvin kohtelias kaikille; mutta tiedätkö, minä rakastan sinua suuresti". Sanoin: "Tiedän sen, Jean". Ja hän jatkoi: "Minusta sinä olet niin sievä. Tuonoin kun pianon säestyksellä lauloit barcarollea, teki minun mieleni suudella sinua". Sanoin: "Oi Jean!" Mutta hän alkoi jälleen: "Tiedän hyvin, ettet sinä minua usko, ettet usko ystävyyteeni, mutta katso, tässä on nauha, joka oli hiuksissasi eräänä iltana kun juoksit pöydän ympäri lasta huvittaaksesi, sinä pudotit sen, vaan minä talletin sen". Silloin tunsin itseni aivan tyytyväiseksi ja varmaksi, enkä koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi, ja ajattelin vain, en tiedä minkä tähden: "Saapuukohan Marie, Marie saapuu..."'
Jean sytytti kynttilän, sillä huone rupesi hämärtymään. Ja tämä huone, jonka niin tarkasti tunsin, aikoi näyttää minusta aivan uudelta ja kauniilta kuin olisi se koristettuna juhlaa varten, sitä päivää varten, jolloin onni alkaa; ja minä sanoin itselleni: "Tahdon aina muistaa tämän hetken, tämän huoneen". Jean oli hämmentynyt ja äärettömän hyvä; ja minä ajattelin: "Mitä se tekee että Marie on kauniimpi, enemmän hemmoteltu, rikkaampi kuin minä. Minä se voin nauraa hänelle, eikä hän tiedä mistään, ei mistään. Tällä hetkellä hän istuu juttelemassa ystäviensä luona, vaan minulla on Jeanin ystävyys". Mutta minä kärsin siksi, että tämä huone pelotti minua; näin avonaisen kaapin, jossa oli Jeanin liinavaatteita, ja rautasängyn, joka minua vaivasi, ja mieleni teki itkeä, mennä pois, ja sanoa Jeanille: "Katso. Jean, miten kiusaat minua, miten olet paha", ja teki mieleni sanoa: "Uskon sinua, hyvästi Jean; en milloinkaan enää ole surullinen, kun sinä olet ystäväni; lähden, mutta ensin, ensin paina minut rintaasi vasten, Jean, paina lujasti rintaasi vasten..."
En tiedä sitten enempää; Jean suuteli minua, ja minä suutelin häntä. Inhosin häntä, kun hän sen teki, tahdoin paeta, mutta painoin itseäni häntä vastaan sanoen: "Jean, pelasta minut, pelasta minut". Ja silloin tunsin etten ollut kaunis, ja kun ei ole kaunis, niin ei voi puolustaa itseään, sillä silloin mieluummin tahtoo piilottaa kasvonsa ja suudella sen käsiä, jota rakastaa; ja Jean tuli aivan hulluksi, ja hän sanoi minulle: "Sinä olet minulle rakkaampi kuin sisaresi, olet ujo, olet hiljainen, sinulla ei ole iloa..." Ja hän puristi minua rintaansa vasten, hän sanoi sanoja, jotka kauhistuttivat minua; ja minä huusin, huusin kuin minua olisi murhattu, ja poistuin. Ja minä halusin päästä tänne. Siitä lähtien olen täällä ollut, enkä voi valittaa...
Colette sisar rauhoittui, hän näytti ajattelevan, muistelevan. Sitten hän sanoi tyynesti ja ilman liikutusta: -- Eikö totta -- ymmärrätte, että on olemassa rakkauden sanoja, joita voi kuunnella, ja toisia jotka kiihdyttävät...
Ja minä vastasin ajattelemattani:
-- Niin, sanoja jotka kiihdyttävät, jotka tuottavat meille tuskallisen ja syvän riemun, sanoja, joita vastaan emme mitään voi, sanoja, jotka avaavat sylimme ja jotka koko hehkullaan painuvat sydämiimme...
Sisar Colette, kaikeksi onneksi, ei kääntänyt huomiota sanoihini, hän ajatteli itseään. Sitten hän kysyi minulta:
-- Ja te, te ette ole mitään senkaltaista kokenut elämässänne?
Ja minä vastasin tyynesti:
-- Minäkö, sisareni, en!
Nyt minä ajattelen tätä sisar Coletten tarinaa. Minun on paha olla ja minä tunnen mustasukkaisuutta, olen mustasukkainen sinun köyhän romaanisi tähden, sisareni, joka et ole kaunis ja jota kuitenkin rakastettiin. Mustasukkainen siksi että kaikki rakkaus on minun ja minua varten.
Siksi, etten tahdo tietää, että joka hetki jokaisessa maailman paikassa on olemassa epätoivoon saakka rakkaudenjanoisia miehiä ja naisia, jotka ovat yhtä intohimoisesti kuin minä. Ei minulle saa sitä kertoa.
Sisareni, ette ollut kaunis, luostarin varjoon ja rauhaan piilotettuna olette onnellinen. Ehkäpä olisitte ollut onnellinen maailmassakin. Olette ruma: miestä, jota olisitte rakastanut, olisitte rakastanut tulisesti ja nöyrästi, kuten palvelija; ette olisi mitään muuta häneltä pyytänyt kuin saada olla hänen. Olisitte katsellut häntä, kaivannut, odottanut.
Kun on kaunis, ei ole milloinkaan levollinen, siksi että ajattelee: "Rakastan ystävääni; mutta koska olen kaunis, voi minua rakastaa runoilijakin, joka laulaa niin että laulu nousee yli pilvien, säveltäjä, sotilas, nuori kuningas, jolla on kultainen smaragdeilla koristettu kruunu..."
7 p:nä lokakuuta.
Avaan ikkunani, niin että tuuli puhaltaa sisään. Suvi on jo ohitse, suvi, joka näki onneni syntyvän ja kasvavan.
On satanut vettä, mutta taas taivas vähitellen selvenee. Mäki josta pidän, Gélosin rakas rinne, kiiltää kosteana, loistavana, äärettömän sievänä, unisena kuin lintu, jonka höyhenet ovat kostuneet.
Katselen kumpuani, vienoa, vihreätä, siniseltä vivahtavaa. Muutamia viivoja taivaanrantaa vastaan, -- miten ne liikuttavatkaan sydäntäni!
Oi kesätaivas, joka niin ihanana ja salaperäisenä kaareilit luostarini yli, niin kirkkaana ja sinisenä, vannon että katselen sinua ainoastaan tämän asuntoni viattomien ikkunain lävitse, puutarhan rauhallisen muurin sisältä.
En voisi elää sinutta, luostarini.
Onni, suloinen ja myrkyllinen intohimo, ihana hekuma, oi yksinäisyys, sinä olet tehnyt tämän kaiken niin merkilliseksi, niin rikkaaksi!
Hyväilyt, jotka ovat hohtavat kuin hopea ja kulta ja soinukkaammat kuin kaikki harput, teet sinä, oi pakko, sinä, tämän talon ilman puhtaus, niin loistaviksi minulle, virität ne varjossa sointuisiksi!
Minä yksin olen kuningatar täällä, olen työtön ja uinailevainen, ja toiset ovat orjia jotka työtä tekevät. Kun Julien kysyi minulta, enkö joskus tahtoisi seurata häntä, elää koko elämääni hänen kanssansa, maailman ihanimmassa maassa, niin suutuin häneen; miten hän saattaa uskoakaan, että joku voi tehdä niin suuren, niin mahdottoman uhrauksen?
Oi, luostarini! sinä, joka olet rakennettu kalkista ja auringosta...
8 p:nä lokakuuta.
Sisar Marthe on kadottanut äitinsä. Hän piti kirjettä kädessään ja hän itki katsoen eteensä lempein, kärsivin katsein.
Sisar Marthe, joka on jokapäiväinen ja väkevä nuori nainen, käy kumman viehättäväksi siten itkiessään.
Katselin häntä.
Tiedän nyt, miksi kasvoilla kuvastuva tuska on niin liikuttava ja mieleenpainuva; siksi että se näyttää kaiken vastuksen olevan poissa.
Onneton sielu on valmis kuolemalle ja intohimolle.
9 p:nä lokakuuta.
Heräsin aivan lamautuneena unesta, jonka yöllä näin. Se ei ollut mitään, mutta se oli nuoruutta nuorempaa. Julien oli unessa mukana, oli kesä, aivan pieni, hento, ruusunkarvainen ja lapsellinen kesä...
Uni saattaa minut levottomaksi ja pettää minut.
Ja se oli parempi kuin elämä, pienempi, ahtaampi, loistavampi. Tässä unessa näin Julienin, näin erään muotoansa muuttaneen puutarhannurkan Bayonnessa sekä lapsuuteni; ja sen puutarhan ilma huokui ääretöntä autuutta. Todellinen elämä on liian suurta, siinä on liian monta astetta. Tämä pieni uni, se oli täydellisyys.
12 p:nä lokakuuta.
On merkillistä, että vihassa, kunniassa, hämmästyksessä, inhossa meillä on sielu joka syttyy ja kuohuaa, -- mutta intohimossa, kuinka monta sielua, jotka kuolevat, on meissä silloin?...
13 p:nä lokakuuta.
Mikä mielenliikutus! Olen nähnyt puutarhassa, pienellä valkopyökkipensaitten varjossa olevalla pöydällä, painavan kirjan, jossa on kullatut ha'at; avasin sen, se oli äiti priorittaren kirja, johon hän kirjoittaa muistojaan ja ajatuksiaan.
Luin viimeiset sivut; ja lyijykynällä kirjoitin ne muistiin: ne saivat mieleni lempeäksi, ne liikuttivat minua kuten äiti priorittaren kasvot; -- näin ne kuuluivat:
"He olivat minun pikkuserkkujani, -- minua nuorempia, -- ja he rakastivat minua. Leikimme yhdessä kodissani. Kun jo olin päättänyt mennä luostariin, tunnuin heistä voimakkaalta ja sopusointuiselta.
"He olivat viidentoista, kuudentoista, seitsemäntoista vuoden vanhoja; he rakastivat minua.
"Muistan Madeleinen, hänen ystävyytensä oli kuin rukoiluun vaipunut kukkanen, ja hänen palava katseensa oli suloinen ja näytti sanovan: 'Sinä, sinä, sinä!' Näen Suzannen, jonka pää oli hieman taaksepäin taivutettu, komean, raskaan, punaisen tukan tähden, -- ja hän kulki aina yksin, mutta aina niin onnellisena, niin tyytyväisenä, että näytti siltä kuin olisi hän nauttinut rakkautta ilman rakkautta; -- näen Elisabethin, joka aina pelkäsi, oli pelkäävinään, siksi että hän rakasti heikkouttaan; Simonnen, joka oli kaunis, ja niin onnellinen, niin varovainen kauneutensa suhteen, ettei hän nauranut eikä itkenyt, ja kesällä hän oli suuren auringonvarjon alla; mutta kun hän kerran tunsi rakkauden intohimon, kävivät hänen kauniit kasvonsa rumiksi ja muistuttivat nälkää ja kuolemaa. Muistan äsken naineen Marien, jolla oli pieni lapsi, jota hän nukutti polvellaan; hän ei silloin uskaltanut hengittää, eikä koskaan enää ajatellut lainkaan itseään.
"Ja kaikki he luottivat minuun ja antoivat kannettavakseni surunsa, ilonsa, sielunsa rauhan, siksi että olin voimakas ja tyyni.
"Tänään, kun sydämessäni näen teidän rakkaat kasvonne, ajattelen millainen teidän kuolemanne olisi, jos kuolisitte nuorena.
"Kahdenkymmenenviiden ja kahdenkymmenenkuuden vuoden vaiheissa olevat naiset, jotka aina olette pieniä tyttöjä, ajattelen teidän tuntematonta kuolemankamppailuanne.
"Heräättekö sängyssänne keskiyöllä kauheassa tuskassa, tuntien että loppunne on lähellä, tartutteko voimattomilla käsillänne niihin, jotka ovat teidän ympärillänne, etsittekö heitä silmillänne, jotka ovat laajenneet ja hurjakatseiset, huudatteko: 'Keksikää toki vielä jotakin, minä pyydän teitä, rukoilen teitä'.
"Vai nojaatteko, taudin uuvuttamina, puolisonne käsivarteen, hänen puhuessaan teille matalalla äänellä, yhtä alamaisina kuin avioliittonne ensi iltana, jolloin jalkanne olivat niin väsyneet pitkistä juhlamenoista, että niitä särki, ja jolloin sielunne jo tunsi pettymystä?
"Haluatteko ehkä saada nähdä pienen lapsenne, joka teille tuodaan, ja joka, teidän katsellessanne sitä rakkaudesta riutuvin silmin, alkaa leikkiä pienillä, pöydällä olevilla lääkepulloilla ja -rasioilla? -- vai mietittekö ehkä moittien, pitäessänne kättänne rakkaimman sisarenne kädessä: 'Minä menen pois, ja sinä jäät, sinä, joka olet syntynyt minun kanssani, joka olet leikkinyt, kasvanut, tehnyt työtä, nukkunut yhdessä minun kanssani'.
"Vai ojennatteko, huulet yhteenpuristettuina ja silmissä hulluuden kiilto, käsivartenne, enemmän sanovina kuin huuto, häntä kohtaan, jonka nimeä ette uskalla lausua, ja joka on samassa kaupungissa kuin te, mutta jota ette voi kutsua luoksenne, joka on sydämenne voima ja häpeä, teidän ystävänne, teidän veljenne, teidän todellinen puolisonne?
"Kuvitteletteko mielessänne, maatessanne siinä hiljaisten verhojen varjossa yölampun levittämässä öljynkäryssä, liinavaatteiden ja lääkekeitosten tuoksussa, viimeistä ihanaa, aurinkoista kesäkuuta, jolloin te huumautuneina, kesän huumaamina, kuulitte veren suonissanne laulavan aron purojen lailla?
"Tai jos olette maaseudulla ja on lämmin ilta ja te ikkunan lävitse nautitte koko ihanasta puutarhasta, ja jos pääsky silloin lentää ohitse, niin ehkä ajattelette, kun taisto on vähentänyt vastustuskykynne: 'Tänä iltana, pieni lintu, olen kohoava kanssasi taivaisiin...'
"Houraus ja korvienne suhina saavat teidät ehkä luulemaan, että kuulette kellojen soiton pienestä kylästä, iltakellojen, jotka panevat kummun ja laakson sydämen itkemään?...
"Oi pienet tytöt, joita olen rakastanut, tuntenetteko te kuolinhetkellä surumielisyyttä -- surumielisyyttä, joka uuvuttaa enemmän kuin ammottava haava, josta kaikki verenne juoksee kuiviin?..."
14 p:nä lokakuuta.
Minä hengitän syksyä ja se tekee mieleni niin äärettömän hempeäksi, etten voi virkkaa mitään.
Syksy! oi vienous! oi pisara ruusunpunaista hunajaa!
16 p:nä lokakuuta.
Äidilläni ja sisarellani, jotka nykyään asuvat Daxissa, on tapana vierailla luonani säännöllisesti joka kuukauden 15:ntenä päivänä.
Heidän hattunsa aina ensimmäiseksi minua ihmetyttävät. Ne ovat merkillisiä hattuja, ja niitä he usein vaihtavat. Ne muuttavat heidän ulkonäkönsä ja sielunsa; Jeanne sisareni on joskus hovipoika, joskus nizzatar, joskus merimies, joskus paimentyttö. Häntä ei koskaan tunne, ja ennenkuin huomaa hänet itsensä, huomaa jo hänen vaatteensa.
Minun äitini ja hän ovat aina sen näköiset kuin he vain tulisivat puheluhuoneeseen istuakseen, levätäkseen, mennäkseen menojaan; minua ei enää ole heidän elämässään eikä heitä enää minun elämässäni. Me tarkkaamme toistemme pukuja, emmekä pidä niitä kauniina, kukin ylpeilee omastaan. Jeanne sisareni on aina hajamielinen ja hänellä on aina kiire, mutta äitini nauraa joskus, ja se liikuttaa minua sanomattomasti. Hän on ollut pieni ja nuori, olen ollut hänen lapsensa...
On hauska puhua itsestään, mutta Julien ei ole tarkkaavainen, luulen ma.
Joskus kerron hänelle kaikki mitä ajattelen ja tunnen, ja kun lopetan, niin katson häneen, suuren ilon huumaamana, huomatakseni mitä hän ajattelee, mitä hän ehkä vastaa; mutta hän ottaa käteni, suutelee sitä hellästi ja sanoo:
-- En tiedä mitä kerrotte, olen kuunnellut äänenne sointua...
17 p:nä lokakuuta.
Pieni musta tyttö Haitista on tullut luostariin. Nunnat siellä kaukana ovat puoltaneet häntä, hän on täällä tämän päivän, sitten hänet lähetetään Nîmesissä olevaan pensionaattiin. Me tungettelimme hänen ympärillään. Hän on aivan musta. Hän on kolmentoista vuoden ikäinen, puettu tummaan pukuun, pieneen kaulukseen ja huopalakkiin, jossa on punasinerviä nauhoja. Kaulassa hänellä riippuu hopeainen mitali taivaansinisestä villasesta nauhasta. Hänen nimensä on Bénédicta. Hän puhuu hyvin somasti ranskaa; joka sanan sointu on kuin pitkä nöyrä rukous. On kuin hän olisi puhuessaan polvillaan, ylöskäännetyin kasvoin.
Hän on hyvin hiljaa ja hän tuntuu olevan kuin lamautunut; näyttää siltä kuin meidän vahva uskomme olisi lamauttanut hänen kaikki voimansa. Tuntuu kuin häntä olisi lyömällä opetettu tuntemaan Jumalaa, ja nyt hän on kiltein meistä kaikista. Minun käy häntä sääli; hän puhuu maastaan ja entisistä oloistaan, hän sanoo: "valtias, orjat, neekerit".
Hän on hyvin liikutettu, hyvin ylpeä siitä että hän on nuori katolilainen tyttö.
Hän on lempeä ja kärsivällinen, ja hänen kasvonsa ovat kuin villin häijyn apinan kasvot; eikä hän milloinkaan tule muuttumaan muun näköiseksi. Hänen hiuksensa ovat kuin paksu villa, hänen suuret pyöreät poskensa kiiltävät, ja hänen silmäinsä katse on hyvä, mutta muistuttaa sentään hieman tiikeriä.
Hän on nöyrä ja pitää aina tarkasti huolen itsestään, ettei vaan tekisi mitään sopimatonta.
Miten olet tunnollinen, Bénédicta! Olet aina varuillasi itsesi suhteen, sinussa ei ole lainkaan kapinanhenkeä, -- mutta minun mielestäni se on häpeä, -- ja minä punastuin aamulla nähdessäsi sinun, kuten meidänkin, maistelevan pieniä vedessä keitettyjä papuja paksuilla huulillasi, jotka ovat imeneet mangon hedelmää, mangon hedelmää, josta eniten pidät, josta olet kertonut, muskottimangon, joka on vihreä ja, kuten sanot, sulaa suussa.
Oi ihana neekerien maa! maa, joka olet satakertaisesti kuumempi kuin minä itse, sinä hohtava maa, jolla on kaksi vaivaa, aurinko ja rakkaus!
Kauhea pieni Bénédicta, et voi olla oikein pyhä, sillä ollakseen sitä täytyy ihmisellä olla siniset silmät, siniset kuin lourdesilaisen pyhän Marian pehmeä vyö; miten kaunis olisitkaan, jos vielä olisit villi, jos kauhistuttaisit meitä, jos olisit valkoisilla luostarimuureilla kuvana pienestä saatanasta, joka nauraisi, joka telmisi kuin olisi pippurimarjoja polttamassa nahkansa alla, ja joka öisin itkisi siksi että hän on kuten Haitin musta maa, joka uhkuu eläimellistä hyvää tuoksua...
19 p:nä lokakuuta.
Sitä tuulta! viiri katolla valittaa kuin pieni pöllö.
Rippi-isämme on vilustunut. Minusta hänen vilustumisensa on kovin uppiniskainen. Hän sotii vastaan, vihastuu ja harmistuu, kuulee hänen niistävän ja yskivän kovaa, ollenkaan säälimättä itseään. Hän kolistelee vihaisesti ja on koomillinen kuten kyökissä puuhaileva sisar, joka nopeasti ja ilman järjestystä tekee työnsä, saadakseen olla vapaa.
Sitten hän saa tehdä kaikki toistamiseen.
Syksy on luostarin herkullisin vuodenaika.
Puut, joita jo ruvetaan kantamaan kellareihin talven varalta, levittävät pihkan hajua. Nauretaan syyttä suotta. Taivas on sininen, ilma on raitis ja silti lämmin.
On hetkiä, jolloin kaiken yllä ja kaikessa on sellainen iloisuus, että pysähdyn kuuntelemaan.
Luostarin kaapit puhuvat:
"Olen täynnä liinavaatetta ja ajuruohoa, ja ja'an myöskin rauhaisuutta ja onnea..."
Puutarhassa oleva kaivo sanoo:
"Täällä olen ympyriäisenä ja syvänä, kootakseni onnea".
Pienet narisevat ovet, jotka kaikki ovat vernissalla siveltyjä, ja valkoiset portaat, kirkkaat ikkunat ja elämänlanka ajattelevat: Me olemme tällaisia, jotta rauha vallitsisi ympärillämme, tulisi ja menisi, nousisi ja laskisi.
Ja näyttää siltä kuin pieninkin naula talossa kuultaisi päivänpaisteesta ja sanoisi: "Minun toimenani on pitää kiinni onnea, onnea..."
20 p:nä lokakuuta.
Äiti prioritar kysyi minulta:
"Tyttäreni, ettekö nyt voi lähestyä pyhää pöytää puhtain sydämin? En puhunut kanssanne siitä, tahdoin antaa omalletunnollenne ja mielikuvituksellenne aikaa levätä, mutta nyt näyttää siltä kuin..."
Vastasin:
"Kyllä, äitini".
Mitä muuta olisin sanonut?
Siihen nyt vikamme meidät vievät... Oi Jumalani, sinun edessäsi minä syytän itseäni kaikesta, ja jos en tee rippiä rippi-isällemme, tapahtuu se siksi, että hän pitäisi minua liian syyllisenä; mutta sinun edessäsi minä syytän itseäni nöyrästi, kuten hurskaat protestantit tekevät, jotka myöskin ovat sinun tyttäriäsi.
Jumalani, tehdä syntiä on olla synnintuntoinen. Mutta minä, teenkö minä syntiä? Tunnen itseni lapselliseksi ja heikoksi, kun illoin suljen silmäni ystäväni käsivarrella, ystäväni, joka suojelee minua.
On nurinkurista että meille puhutaan mietiskelemisestä, ajatuksiemme ohjaamismetoodista, kun pienin tuulahdus ilmassa vie ne kuitenkin mukanaan.
Tänäpäivänä, kun rippi-isämme nuhaansa parantaakseen keitti eucalyptuksen lehtiä pienessä kastrullissa sakaristossa, levisi tuoksu koko luostariin ja täytti pääni unelmilla, tunsin voimakkaan tuulen puhaltavan yli Provencen huippujen, joista sisar Marthe puhuu, näin itämaiset ruohokentät hyvältä tuoksuvine suihkulähteineen...
22 p:nä lokakuuta.
Yö, joka tunkee luokseni muurien ja ikkunoitten lävitse, ei ole enää kesän hempeä ilta. On kylmä, ulkona jäätyy; mutta kuinka hehkuvana sydämeni kiitääkään riemua kohden.
Ystäväni sulkee minut syliinsä.
Oi iloa, oi tuskaa hurmaavaa ja herkkää!
Huoneeni loistaa kuin helmi, ja lamppu valaisee vienosti ja rauhaisasti kuten palveleva aurinko.
Elää! Herätä intohimosta! Olla liikuttamatta jalkojaan, käsiään, katsettaan; hengitys, ääni, hymy on kuin kukkanen josta tulvailee hyviä tuoksuja.
Maata aivan elävänä patjoilla, nukkuvana ja kullattuna kuin kallisarvoinen muumio; ja puserrettuna, sidottuna; väsyä intohimosta, suloisesta intohimosta...
Suon anteeksi Julienille että hän muutaman päivän kuluessa on ollut ärtyinen ja mustasukkainen; hän vihaa luostariani, hän moitti toimettomuuttani, rauhaani, kirkkoa, pappeja, Jumalaakin. Se on merkillistä vihaa, mutta se hurmaa minut kummallisella turhuudellaan. Oi! tietää, että sisimmän sydämemme, kaikki ajatuksemme, toimettomuutemme, öittemme unet, kaiken he tahtovat valloittaa.
Heidän kärsimättömyytensä saattaa heidät julmiksi ja panee heidät käyttäytymään sopimattomasti.
He luulevat loukkaavansa meitä, mutta he ainoastaan saattavat mielemme kuohuksiin, ylpeytemme on kauhea, mutta intohimon hetkinä tunnemme ainoastaan intohimoa...
Eilen Julien vihan hetkellä veti rikki rukousnauhani, jota joka päivä kannan vyössäni.
-- Vihaan, sanoi hän, näitä kaulaketjuja, joilla teidän Jumalanne teidät kahlehtii...
Hänen täytyi sitten etsiä ja noukkia kaikki pienet puupallot, jotka kierivät pitkin lattiaa, ja minun täytyi kärsivällisesti aamuun saakka pujottaa lankaan noita pieniä ympyriäisiä palloja, jotka tuoksuvat orvokeilta ja pyhältä savulta, niin että sormissani vielä on tuo tuoksu...
24 p:nä lokakuuta.
Julien on nyreän ja synkeän näköinen, se on ikävää. Minä nauran, siksi että minä nauran, ja se häntä suututtaa.
25 p:nä lokakuuta.
On hetkiä, jolloin Julien ei edes tiedä, mitä hän sanoo. Hän ei tahdo että jään luostariini. Hän puhuu minulle kiihtyneesti, ponnistellen, tuskaisen kekseliäästi. Hän pyytää rukoillen. Hän sanoo:
-- Tule! älä jää tänne; et voi jäädä tänne; olet ylpeä ja sydämesi on tulesta, tule; jonakuna päivänä ei minun elämäni ole sinulle enää kylliksi, sinulle ei ole kylliksi se, mitä olen sinulle näyttänyt henkisen rakkauden ihmetarhasta, ja toisia tunteita herännee sielussasi silloin! Ja myöhemmin, kun et enää ole näin nuori, kun ihanuutesi ja ilosi eivät enää ole näin lapsellisen heikkoja eikä katseesi enää pehmeä kuten tähtien valaisema lumi, näet ehkä nuorten miesten, joiden epäjumala olet ja joiden tunnot täytät tuskalla, kerjäävän sydäntäsi, joka ei enää ole niin herkkä, hurmautuvan kasvojesi kauneudesta ja koettavan aavistaa kaikkea mitä olet tuntenut ennenkuin heidät kohtasit?... Ja olet todellakin tuntenut ennen heitä paljon.
"Laskevan auringon säteitä on tunkenut silmiisi, jotka säteilevät sydämesi tulta. He polttavat itsensä niiden voimakkaaseen liekkiin.
"Ja kun he ovat käyneet maailman ihanimmissa paikoissa, juoneet oranssien katkeruutta, tunteneet hurmaavaa yksinäisyyttä, ja nähneet Malagan señoritoja haavemaisten taivasten alla, tulevat he aina vaan tyytymättöminä takaisin katsoakseen sinun silmiisi, joiden katse on viehättävä ja tumma kuin matala sali valoisassa linnassa...
"Sinulla on mielikuvituksessasi jotain jota ei kellään toisella ole -- korskuvia sotahevosia, joiden päässä on kultaiset päitset ja jotka ovat aina valmiina syöksymään yli päivänkoitteisen kanervikkokankaan suoraan jumalaiseen aurinkoon.
"Tietämättäsi sinä kiusaat meitä, siksi että valehtelet, ja se on voimasi.
"Eräänä iltana luulemme saaneemme kylliksemme sinusta, sillä myöskin toisilla naisilla on hienot hiukset ja pienet lämpöiset kädet, mutta tulemme takaisin, joskin vaan saadaksemme tietää millä elämän hetkellä voit sanoa meille totuuden.
"Tulemme jälleen siksi, että sinä paremmin kuin yksikään toinen tiedät kuinka suurta ja ihanaa lempi on, ja kuinka siihen sisältyy koko elämä.
"Eikä edes niin suuri rakkaus ole riittävä sinulle!
"Oi! jos voisit muuttaa itsesi jumalaiseen menneisyyteen, saapua Spartaan, juuri siinä silmänräpäyksenä, jolloin Helena huumasi Pariin sydämen, niin nyrkkiin puristetuilla käsilläsi sinä työntäisit pois tämän nuoren ylpeän naisen antaaksesi ylvään voittonaurusi helähtää hänen ja hänen sorjan paimenensa välillä.
"Oi Paris, tuolla pienellä troijattarella ei ollut tulivyössään niin paljon loistoa kuin lemmitylläni kaikessa kalpeudessaan! Lämpöisenä iltana, lyhyellä tuoksuvalla nurmella, vuohen ilakoidessa läheisyydessäsi kun ohut sumu verhosi keltaiset papupuut, olisit voittanut hänen rakkaudesta kylläisen sydämensä..."
27 p:nä lokakuuta.
Ihminen ei ajattele tulevaisuutta, se tulee. Ei enää ymmärrä mitään, ja on kuin koko maailma olisi välinpitämätön nykyisyyteen nähden.