Part 3

Julien tuli. On olemassa sellaista, jota ei voi kirjoittaa, mutta tiedän, että se on ääretöntä syntiä, tahdon välttää häntä aina; hän kauhistuttaa minua, se ei ole mahdollista, kuolema tuntuu minusta helpommalta...

19 p:nä elokuuta.

Minä rukoilen sinun ristisi juurella, oi Jumala. Miksi et varjele minua? katso, kuinka taivutan itseäni maahan, odotan; puhu.

Sinä et puhu.

Hän puhuu minulle. Uskon häntä, kuten uskoin sinua, kun ennen muinoin puhuit minulle sydämessäni.

Hän on Sinä elävänä. Kuuntelen häntä.

Miksi kuuntelen häntä?

Oi! minun olisi pitänyt sulkea korvani, pitää käsiäni korvillani, jottei tämä intohimon virta olisi tunkeutunut sydämeeni.

21 p:nä elokuuta.

Hän antaa minulle kirjoja, joita minun ei pitäisi lukea, mutta minä luen ne siksi, että olen alkanut niitä lukea; sillä kun on kuuma ja kun juo, kun hyvällä vedellä täytetty vesilasi on huulilla ja kun on janoon kuolemaisillaan, silloin ei pidätä itseään, juo vieläkin kulauksen ja vieläkin...

24 p:nä elokuuta.

En tahtonut tätä, näitä kohtauksia, joissa olen menettänyt mieleni tasapainon, mutta sinä näet, oi Herra, että hän on minua väkevämpi.

25 p:nä elokuuta.

Jumalani, jos hän ei olisi minua väkevämpi, jos hän ei näitä kohtauksia, näitä suuteloita toivoisi hartaammin kuin minä, enkö minä silloin niitä toivoisi, niitä odottaisi, tuntisi kaipuuta, tuskaa, epätoivoa?

29 p:nä elokuuta.

En tiedä mistä tämä johtuu.

30 p:nä elokuuta.

Ajattelen naisia, kaikkia naisia, kuningattaria, vaimoja, joilla jo on monta pientä lasta, nuoria tyttöjä, meitä, jotka olemme sinun morsiamiasi, Herra.

Tulee joku mies, sivelee heidän hiuksiansa, taivuttaa heidän päätänsä taaksepäin, suutelee heidän suutansa ja ryöstää heidän järkensä.

Ajattelen kaikkia niitä, jotka olivat vapaita, ylpeitä, jotka kävelivät teillä tai pienessä puutarhassa.

Saapuu mies, joka kunnioittaa heitä ja sitten rakastaa heitä ja pyytää heitä omakseen.

He olivat vapaita.

Ylpeät sanoivat:

-- En ole koskaan keneltäkään mitään pyytänyt.

Mies kuulee heidän sanansa ja painaa suunsa aivan heidän korvaansa ja kysyy:

-- Sanokaa, ettekö tahdo että rakastan teitä, että istahdan teidän viereenne, että nojaudun rintaanne vastaan?...

Ja he sanovat hiljaa: "tahdomme", he eivät voi vastustaa, heidän tunteensa ovat heitä väkevämmät, he sanovat: "tahdomme"...

31 p:nä elokuuta.

Rippi-isäni sanoi taas aamulla, että ylpeys on suurin synti, että sitä tulee inhota ja peljätä.

Jumalani! Nyt olenkin vähemmän ylpeä.

2 p:nä syyskuuta.

En tunne lainkaan suurta tuskaa, en levottomuutta, joka raastaisi ja riuduttaisi. Mutta sydämeni yllä on surun, hiljaisuuden ja väsymyksen huntu; en ole enää kuin muut, olen erilainen kuin sisareni. Tämä pitkällinen hiljainen huuma murtaa minut. Minä turvaudun sisar Jeanneen, joka on vanha, kulunut ja kuuro; mutta ennenkuin hän tuli tänne, oli hän naimisissa; siitä on nyt enemmän kuin neljäkymmentä vuotta; halveksimme häntä hieman, siksi että tunsimme hänen olevan erilaisen kuin me. Ainoastaan häntä voin lähestyä.

Oi, sisar Catherine, koskematon, yksinäinen kuin sulettu malja kuin ehtoolliskalkki, jonka päältä pappi nostaa pois valkoisen, kultakoristeisen silkkipeitteen, en ole enää kyllin arvokas olemaan sydäntäsi lähellä, tulemaan liki käsiäsi, joita ylenkatsoin, jotka nöyryyttivät minua sinun puolestasi, kun ne rakkauden takia vuodattivat verta jumaloitavista, puhtaista suonistasi...

4 p:nä syyskuuta.

Rippi-isä on myöskin sanonut: "Sydämen katumus on tuoksuva kukka, johon Jumalan silmäykset laskeutuvat kuin mehiläiset".

7 p:nä syyskuuta.

Julien on palannut, olen onnellinen, ah! mitä merkitsee koko maailma, kaikki synti! Kun minussa on tämä tuli, tämä onni, tämä hurmaus!

Olemukseni pohjalla kimmeltää jumalallinen helmi! ja itse tunne on tämä helmi, kirkas, timantinhohtava, häikäisevän loistava.

Julien sanoo: intohimo...

10 p:nä syyskuuta.

Intohimoa! kaikki on intohimoa.

Hän tulee, tunnen hänen läsnäolonsa, en tunne hänen läsnäoloansa. Arkoja, käsittämättömiä olemme yhä toisillemme.

Hän tahtoo, minä en tahdo, minä tahdon.

Hän pelkää minua, minä häntä, me emme pelkää toisiamme.

Tunnemme sydämemme.

Hän on veljeni, mutta oi! mikä hurmaava tunne! veljeni on vieras...

18 p:nä syyskuuta.

On pyhän Sophien juhla, se on minun juhlani, minun nimeni on sisar Sainte-Sophie.

Julien antoi minulle yöllä nimipäiväni johdosta pienen sormuksen, jossa on punainen kivi. Sormukseen hän oli kiinnittänyt pienen paperiliuskan, mihin oli kirjoittanut: "Oi rakas pikku Pyhä-Sophieni, olet kuin Konstantinopelin kaunis kirkko, kuin ihana, kullattu mosaiikki, kallis-arvoinen epäuskoinen kirkko, temppeli täynnä myskiä, suitsutusta ja ruusuja, olet kuin sulttaanin hyväilemä nunna, olet aivan kuin minun rakas, pyhä Sophieni, joka huumeissaan kylpee päivänpaisteessa Bosporin rannalla..."

19 p:nä syyskuuta.

Luostarini, rakastan sinua niin, että revit rikki sydämeni; olet tänä aamuna kuten ihana lempeä turkoosi. Syyskuu on vielä suloisempi elokuuta.

Kun aamulla ennen auringonnousua, sillä en voi nukkua kauvemmin, menin puutarhaan, huomasin että pienissä kivissä, vihertävässä puksipensaassa, kukkien lehdissä, jotka puhuivat keskenään, oli sielu.

Puutarha on hieman pitkulainen, ja sitä rajoittavat kolmelta taholta luostarin valkoiset holvikäytävät. Viivyin siellä, kävelin, jokaisesta begoniaryhmästä virtasi raitis tuoksu, ja sitten aurinko nousi. Näin puutarhurin tulevan, hän on neljäntoista vuotias poika; hän tervehti minua, ja hän alkoi heti työskennellä kukkinensa, ollen polvillaan erään ryhmän luona. Muuan sisaristamme, sisar Colette, josta niin vähän puhun, siksi että häntä niin vähän huomaa, kulki puutarhan lävitse.

Hänen päässään oli, huppukaulurin ja nunnanhunnun päällä, ylösalaisin käännetyn tötterön muotoinen olkihattu, joka oli palmikoitu karkeasti kuin kori tai kaislamatto. Hän pelkää aurinkoa.

Viivyin siellä pitkän aikaa; kaikki oli niin ihastuttavaa, hiljaisuus kuin ohut, liehuva harso. Ja sitten soi siron kellotornin kello, kutsuen kappeliin messuun. Lempeät, kirkkaat lyönnit kaikuivat yli puutarhan. Mieleeni ei juolahtanut että joku sisarista par'aikaa heilutteli tuota kelloa, vetämällä nuorasta, minusta tuntui siltä että tuo kello oli itsestään alkanut soida, aivan niinkuin lintu laulaa, niinkuin kukka avautuu, siksi että ilma on niin leppeä...

20 p:nä syyskuuta.

Olen vilustunut, olen hieman sairas. Sinä, Herra, olet lähettänyt minulle tämän väsymyksen, pyhittääksesi minut. Minä kiitän sinua, sinä parannat minut. Sieluni ei enää ole maallisella tavalla ihastuksissaan, minä parannun intohimoistani, hulluudestani; olen ollut hyvin sairas ja yskinyt koko yön, mutta tunsin itseni puhdistuneeksi, vapaaksi, viattomaksi.

Jos minulle olisi tuotu leikkikaluja sänkyyn, kuten pienenä ollessani tehtiin, niin olisin leikkinyt niillä.

23 p:nä syyskuuta.

Kärsin vielä, olen sairas.

Julien tuli luokseni, hän tulee nyt luostarin portista, kun hänellä on avain; hänen läsnäolonsa kiusaa minua suuresti; olin hämilläni, hämmennyksissäni. Sairaan nunnan vuoteen vieressä ei sovi kenenkään muun olla kuin hänen rippi-isänsä, lääkärinsä, sisarensa.

Sanoin hänelle, ettemme enää voineet olla toisillemme sitä, mitä olimme olleet.

Hän nauroi, niinkuin joku joka sanoo: "täytyy odottaa".

Mutta sitten hän ymmärsi, että kaikki, mitä hänelle tunnustin, oli totta, totta se että rakastin hiljaisuutta, rauhaa, jota nyt tunsin.

Tämä viime viikon mielenliikutus, tämä hulluus ei kuulu minun luonteeseeni...

* * * * *

En ymmärrä, kuinka pyhimmätkin seikat pian käyvät luostarissa jokapäiväisiksi. Nyt ei enää välitetä paljoa sisar Catherinen haavoista.

"No, sisareni?" kysytään häneltä perjantaisin uteliaisuudesta, -- hän näet tuntee ne parhaiten perjantaisin, -- sillä tahdotaan tietää, vieläkö sitä jatkuu.

Mutta näyttää siltä kuin äiti prioritar, katsellessaan sisar Catherinea, ajattelisi hieman moittien: "Jospa toki hiukkasen hillitsisitte itseänne, sisar!"

Julien näytti minulle pieniä kuvia, jotka hän oli tehnyt minusta, ja minä loukkaannuin. Nunnasta ei sovi piirtää kuvia.

24 p:nä syyskuuta.

Se oli todellista, Jumalani, minä vannon, että se oli todellista, se katumus, suuri väsymys, inho, jota tunsin kulunutta elämääni ajatellessani niinä päivinä, joina olin sairaana. Olin heikko, ravinnotta, sinä ylläpidit minua, rukoilin täydestä sydämestä, olin onnellinen; olen tullut terveeksi, mutta sinä olet mennyt luotani, ja olet jättänyt minut sen kaipuun valtaan, jonka olet meihin istuttanut, oi Jumalani!

Ollaan viisaita, ymmärtäväisiä, käännytään sinun puoleesi, nautitaan viattomuudesta, joka on suloista, sinun meille sallimaasi nautintoa, ja sitten koko meidän sielumme vie meitä kohden syntiä, joka ei synniltä näytä.

Täytyy sanoani sinulle, Jumala, ettei se ole meidän syymme. Sinä olet meidät sellaisiksi luonut.

Rakkaus on sydämen suloinen, ehdoton elonilmaus, kuten elävin usko, kuten hurskas innostus, jota pyhät naiset meille toivovat. On olemassa asioita, joille ei mitään voi. Katso hyvä Jumala, jos rippi-isämme, saattaakseen meidät liikutetuiksi, muistuttaa meille meidän ensi lapsuudestamme, leikeistämme, isävainajastamme, niin me itkemme; ja jos äiti prioritar sanoo meille: "Minä olen tyytyväinen teihin, tyttäreni", niin ojentaudumme ja olemme rohkeampia; ja jos joku sisaristamme antaa meille tuoksuvan kukkakimpun, niin hengitämme ensin kiivaasti tuoksua ja huokaamme sitten; ja jos ystävämme lepuuttaa sydäntänsä meidän sydäntämme vasten, niin tunnemme vain hänen kaipauksensa ja oman kaipauksemme, joka on vielä hellempi kuin hänen.

Kaikki tämä, oi Jumala, on yhtä ja samaa.

25 p:nä syyskuuta.

Paratiisissa on eräs minun näköiseni pyhimys, se on pyhä Thérèse, sellaisena kuin hänet on esittänyt muuan neapelilainen kuvanveistäjä, nimeltään Bernin, ja sellaisena kuin näen hänet Julienin minulle antamassa valokuvassa.

Hänen pukunsa poimut laskeutuvat niinkuin haaksirikkoutuneen aluksen purjeet, ja hänen pieni, siro, väsynyt päänsä vaipuu alas kuin lintu, joka kuolee omasta laulustaan.

Sinä pyhän Thérèsen suu, avonainen ja äärettömän suloinen, mitä juot sinä sellaista, joka antaa sinulle tämän täydellisen, kuolleen ja hukkunutta muistuttavan ulkomuodon! Miten sinä olet ääneti! huutoasi sinä et päästä kuuluviin, sinä kätket sen sisääsi, vaikka se on vähällä halkaista sydämesi ja keuhkosi.

Oi Pyhimys, sinun ruumiisi on kevyt, eikä se pysy itsestään pystyssä, sinua kannattaa taivaallisen ystäväsi näkymätön voima, etkä sinä, pyhän innostuksen täyttämä ruhtinatar, pelkää väsyttäväsi häntä, sinä nojaat häneen ja annat hänen käsivarsiensa kietoutua ympärillesi.

Oi! sinä tunnet hyvin olevasi kevyt ja että hän nostaa sinua. Näyttää siltä kuin kaikki elämän paino olisi laskeutunut jalkaasi, joka riippuu niin auliina, niin luottavaisena, niin raskaana ja todellisena, että se näyttää hurskaammalta kuin sielusi...

Minä katson sinua, olen aivan lähellä sinun kuvaasi, ja minä näen sinut: sinussa ei ole yhtäkään piilopaikkaa, johon rauha ei olisi tunkeutunut ja asettunut asumaan.

Oi pyhimykseni, joka olet innostuksen tulen vallassa niinkuin kuollut on levossa, niinkuin nälkäinen voi tulla kylläiseksi ravitsevasta ruuasta, missä sielun seitsemästä linnasta, joissa hiljaisia hartaushetkiäsi vietät, olet nauttinut tämän ilta-aterian, tätä unta?...

26 p:nä syyskuuta.

On muutamia lauseita jotka voisivat tuottaa minulle suurta tuskaa, voisivat tehdä minut surulliseksi, herkäksi.

Julien välttää niitä, hän ei puhu koskaan eilisestä, me unohdamme aina. Ja joka päivä minun sydämeni käy muutamiksi hetkiksi jälleen puhtaaksi.

Koetan kuvitella mitä tapahtuisi, jos äiti prioritar alkaisi epäillä minun todellista elämääni, jos hän äkkiä sanoisi:

-- Minä tiedän, että teillä öisin on kohtauksia nuoren miehen kanssa huoneessanne.

Koko voimani ponnahtaisi, minä kyyristyisin kuin eläin joka valmistuu hyökkäykseen. Minä vihaisin äiti prioritarta, minä toivoisin hänen kuolevan; jos voisin, niin työntäisin hänet talon pimeimpään soppeen, jotta hän siellä menehtyisi; kentiesi sanoisin hänelle:

-- Ja te, äitini, tiedänkö minä mitä te ajattelette?

Oi, jumalani, niin pitkälle rikoksemme meidät vievät!

Kuitenkin, äitini, rakastan teitä suuresti, rakastan suuresti käsiänne, joissa ei ole lämpöä, jalkojanne, joiden askeleet ovat jäykät, rakastan sitä mikä jää jälelle huoneeseen, jonka läpi olette kulkenut, ja sitä että olen elänyt kaksi vuotta seuratakseni teitä, leikkiäkseni, nauraakseni, laulaakseni luostarikammioissa, puheluhuoneissa, käytävissä, missä olen nähnyt hameenne aaltoilevan. Jos olisitte antanut yhden kyyneleistänne juodakseni, jos olisitte kutsunut minua sydämeenne, jos olisitte, surun päivänä, painanut minua rintaanne vastaan sillä tavalla, että olisin siitä asti ollut teidän pieni tyttönne, loistaisi elämäni vielä puhtaudesta ja huoneenne ovi hämmästyttäisi minua niin kuin se olisi santelipuusta, niin tuoksuva, että se pienenä ollessani olisi saanut minut pyörtymään.

27 p:nä syyskuuta.

Oi Catherine sisareni, sinä, jolla on käsissäsi nuo rakkaat haavat, ymmärrä minua, on olemassa sydämen riemuja joita ei voi selvittää, sydämen riemuja, jotka juuri muistuttavat sinun käsiäsi, sinun, joka olet Jumalan rakas orja...

28 p:nä syyskuuta.

Merkillistä rakkaudessa on ylpeys. Minun sydämeni loistaa ylpeydestä...

Olen yksin. Kello on yksitoista. Kaikki nukkuvat luostarissa.

Avaan ikkunani uneksiakseni. Syys-yö on niin täynnä ilmaa. Tuhansia pieniä ilmaväreitä väikkyy vierivissä varjoissa, tuhannet keveät tuulet humisevat, kaikki lehdet liikkuvat. On ihanata hengittää tätä romantillista, mustaa ja puhdasta ilmaa.

Ajattelen. Miksi Julien rakastaa minua? Sentähden, että sielullani on enemmän muotoja ja eri sointuja kuin aamun sinisessä tuulessa keinuvalla liljalla, sentähden, että olen väkevä ja heikko ja aina vaihteleva; sentähden, että kun Julien sanoo: "Tiedän mitä ajattelette", minä vastaan: "Ehei, en enää ajattele sitä, ajattelen jo muuta", ja siksi että ääneni yöllä on salaperäinen kuin yön tähdet...

29 p:nä syyskuuta.

Julien tuo minulle kirjoja, niissä on kauniita sekä sellaisiakin, joista en pidä ja jotka annan hänelle heti takaisin niihin koskemattakaan. Yksi, jonka hänelle annoin takaisin, oli nimeltään _Pahuuden kukat_.

Se pelotti minua. Auringot, kauniit maat, hellyys, hyvät tuoksut, kaikki halut muistuttivat tässä kirjassa suuria haavoja, ja rakkaus oli tuskaa ja vaivaa huoneissa, joissa ilma on raskaampaa ja tukehduttavampaa kuin kappelissa.

Luostarissa eläessään ei voi kaikkea kokea; en tunne kuten Baudelaire, joka on tuon kirjan kirjoittaja. Julien ihailee sitä, mutta hän käyttää hellempiä sanoja, hän sanoi eilen suudellessaan minua:

Sä tähti silmäni, sä päivä luontoni, Sä enkelini, rakkauteni mun.

Erittäin paljon pidän erään luullakseni XVI vuosisadalla Limonsinissa syntyneen Rosardin oppilaan runoteoksista. Hänen runonsa ovat niin ihania, että opettelen ne ulkoa.

Pyhimyksiemme muistan joskus rukouksissaan käyttäneen yhtä hellää kieltä, sellaista kieltä kuin toivioretkeläinen, jolla on pyhiinvaellussauva sekä näkinkengänkuorilla ja vanhoilla kauniilla luonnon, auringon, veden ja lintujen vertauskuvilla kaunistettu päähine.

Julien sanoo:

-- Täytyy uskoa runoilijoita, he tietävät kaikki paremmin kuin me: runous on maailman totuus.

Tässä runo, josta paljon pidän:

Mi pidättävi teitä? Mi pelon mieleen tuo? Kas, ystävyys se vahvaks' toisen ystävyyden luo, Sit' ettei pelko vavistuttaa saata konsanaan! Pois erhetys mi sielun kietoi kahleisin! On suurin onni päästä lemmen paratiisihin Pois siihen, jota hekumaksi kutsutaan!

Tuon onnen heittäenkö te rientäisitte pois? Miss' silmänne? Ja kuvitella ettekö te vois Mi teidät lemmen ylevyyden saattais tuntemaan. Oot lainen kylmän, järjettömän kallion Jos vedä sua aina tuli sammuttamaton Ei sinne, mitä hekumaksi kutsutaan.

Te naiset, tylyydellä te palkitsette sen Ett' uskollisna teille sykkii sydän miehien. He luottamuksestansa saavat pistoksia vaan. Te naiset, noin te koskaan ette päästä voi Sen paratiisin helmaan, joka parhaan onnen toi, Sen suuren, jota hekumaksi kutsutaan.

Ei, tulen tuimat tuskat ne osaksenne jää Ja taivas koston-nuolillansa teidät lävistää. Se palkka kieltäytymisen on ollut ainiaan. Noin rikotte te vastaan sitä jumalaa Mi paratiisissansa parhaan onnen valmistaa Voi siinä, jota hekumaksi kutsutaan.

30 p:nä syyskuuta.

Tahtoisin sanoa kaikille nunnille, sisar Catherinelle, josta eniten pidän:

-- Sisareni, vannon sinulle, että tämä on ainoa onni maan päällä! Mitä teet! mitä teet, sisareni! aikasi kuluu! ja tämä on ainoa onni maan päällä; sitten tulee kuolema, jonka täytyy olla jotakin yhtä kaunista kuin rakkaus, riemu joka täyttää koko olemuksemme.

"Sisareni, ette tiedä mitä teette; ja mitä tehnettekin, ette tee mitään aamusta iltaan.

"Juoda, syödä, olla rauhallinen, hengittää, rukoilla, levittää peltokaunikkien lehtiä alttariliinoille, olla hieman levoton illan tuulien tähden ja surunvoittoisesti sivellä kädellään alaspainunutta otsaansa, se ei ole elämistä.

"Oi, sisar Catherine, sinun täytyy tulla tuntemaan tämä suloinen myrsky sielussani, minä sinua rukoilen. Miksi et tule jonakuna yönä huoneeseeni, minun asemestani, kun ystäväni tulee sinne. Olen sinua kauniimpi, en tule mustasukkaiseksi. Viivyn sijastasi kammiossasi, polvistuen ristiinnaulitun kuvan eteen, ja sinä, sisareni, olet oleva ihana, vapiseva syyskuinen pääsiäis-yö, sinä tulet kuolleista herätetyksi... Et tule tuntemaan pelkoa, et epäilystä. Tulet huomaamaan ettet ajattele lainkaan, et kiusaa itseäsi millään; sinä saat päähäsi niin monta pientä punasta liekkiä, jotka ovat kauniimmat kuin auringon kimmellys punasen hohtavilla ikkunoilla, ja sinä hymyät käsi silmiesi päällä, ja sitten, sisareni, et myöskään tunne rauhattomuutta, sillä kaikki on ohi, ja näkee hyvin että kaikki ympärillämme on jäänyt entiselleen..."

2 p:nä lokakuuta.

Olen kävellyt puutarhassa kaikkien muiden nunnain kanssa. Laskimme leikkiä. Päärynöitä emme saaneet tänään illaksi, ja minä ehdotin sisarilleni, että syödessämme leipämme jokainen vuorotellen kertoisi, mistä hedelmästä hän eniten piti, niin että meillä olisi edessämme hedelmäpuutarha, joka herättäisi janomme ja myöskin sammuttaisi sen. Me olimme eri mieltä. Toiset pitivät eniten tuoksuvista ja viileistä omenista, toiset päärynöistä, joita aamuisin poimitaan puista ja jotka syödessä ihan sulavat suussa, ja sisar Catherine piti ainoastaan keltaisista persikoista ja metsän pienistä mansikoista, jotka jo pelkästä pelosta näyttävät murskautuvan.

Mutta minä, minä rakastan niitä kaikkia, kaikkia, myöskin rypälettä, joka maistuu myskiltä ja mustilta viinimarjoilta; aprikoosia, josta nauttii silmillä ennenkuin sitä puree, ja joka on niin ihana ja hempeä maultaan, että se on huulilleni kuin hellä suutelo ja suloinen huokaus; vihreätä luumua, joka on haljennut, liian kypsä, paisuva, ja joka on niin pieni ettei tunne sen makua ei ensimäisen, eikä toisenkaan jälkeen; kirsikoita, jotka ovat aina petollisia, jotka eivät koskaan ole sellaisia jollaisiksi niitä luulee -- ei makeita, ei hempeitä, ei kypsiä, ei mehukkaita, ei reheviä -- mutta joita ihaillaan siksi, että ne toukokuun, hennon, vaalean, rakkaan toukokuun aikana riippuvat puitten oksissa...

Ja rakastan myöskin sinua, jo kuollutta tuhkapuunmarjaa, joka olet palanen syksyä kädessäni, sinua, pieni hedelmän luuranko, joka olet homehtuneiden yhteenlikistettyjen lehtien näköinen, jossa on viisi kaunista siementä, pyöreätä, kovaa, kiiltävää, loistavaa, iloista, kauniiden siivekkäiden elävien turilaitten kaltaista...

3 p:nä lokakuuta.

On ihmeellistä että on olemassa kaukaisia maita, joista meillä ei ole todellista käsitystä silloin, kun olemme pieniä tyttöjä ja luemme maantiedettä; ne ovat meille silloin vain vihreitä ja punaisia pilkkuja kartalla; ja me pidämme niitä häijyinä, villeinä maina, Jumalan hylkääminä, jotka rangaistukseksi on asetettu liian lähelle aurinkoa.

Ja nyt tunnen lempeätä, suurta surumielisyyttä, näen ihania, haihtuvia näkyjä, ja mieleeni kuvastuvat pienoiset linnut, suuret tuoksuvat lehdot, kun Julien puhuu La Plata virrasta ja Andes-vuorista.

4 p:nä lokakuuta.

Julien ajattelee kummallisesti. Hänen mielikuvituksensa ei aina ole puhdas, vaan pelottaa minua. Hän sanoo:

-- Kuulkaa, minä aina ajattelen näin: te olette luostarissa, te olette piilossa, olette vanki, orja, kuningatar, ijankaikkisen Jumalan odaliski. Te olette jotakin pyhitettyä, erioikeutettu, sidottu: olette, valkoisten muurienne välissä, kastehelmeen suljettu kastehelmi, minä yksin teidät näen, puhun kanssanne, nautin teistä, tunnen teidät; minä painan teitä rintaani vasten, ja, hyväillen rakkaita lämpimiä käsiänne, minun käteni palavat aina teidän käsienne poltosta; jätän teidät, tulen kotiini, en nuku, teen työtä; aamu koittaa, ystävät tulevat, suutelen pientä Marguerite sisartani ja nuorta serkkuani, joka myöskin asuu meillä; puristan minulle ojennettuja käsiä käsilläni, jotka ovat teitä pidelleet, ja siten levitän maailmaan, jota ette tunne ja jota ette tule tuntemaan, oi pyhä sisareni, tuoksua suloisesta suloisuudestanne.

5 p:nä lokakuuta.

Ei mikään minua peloita, ei ajatus rangaistuksesta, ei ajatus kuolemasta eikä ijankaikkisesta kadotuksesta.

Lemmenhekuma on silmänräpäys, hiljainen ja suuri kuin ääretön holvi. Se on hetki, jolloin väsynyt olentomme muistuttaa sotaista tahtoa, muistuttaa lakedaimonilaista juoksijaa, joka ei pysähtynyt ennenkuin kuollessaan.

Sielu liikkuu nautinnon toisesta äärestä toiseen kuten silkinhieno tuulahdus, joka huojuu kahden neilikkarivin välillä.

Oi, suloinen synti!

Mikä rauha! ei enää pelkoa kuolemasta, ja jos luostari, koko maailma, kammion katto syöksyisi sisään, niin ajattelisi: Vähät siitä! mitäpä minä siitä huolisin, ei sieluni tajua muuta kuin omat tunteensa...

6 p:nä lokakuuta.

Se on uskomatonta, ja olen vielä aivan hämmästynyt. Sisar Colette jota en koskaan ajattele ja josta en pidä hänen rastaan-kasvojensa tähden, jotka ovat kuin viiniköynnös tai pensasto. Sisar Colette rukka on tänään osoittanut että hän tuntee ystävyyttä minua kohtaan, enkä käsitä miksi hän otti minut uskotukseen.

Hän puhui katkerasti, mutta sydämensä syvyydessä hän on kohtaloonsa alistuvainen. Hänellä oli tarve saada avata sydämensä jollekin ja puhua, siinä kaikki. Tiedän siis hänen elämänsä vaiheet, ja miksi hän on tullut tänne. Hän uskoi minulle elämänsä salaisuuden, kun vierekkäin kävelimme valkoisissa holvikäytävissä. Ei kuulunut muuta kuin askeleittemme kaiku, rukousnauhamme liikkeet ja sisar Coletten ääni; sisar Colette, nuori ja ruma, oli aivan punainen, kovin kiihkoissaan, tuntien että tämä oli yksi harvoista suurista hetkistä hänen elämässään, syystä että hän sai puhua itsestään ja joku kuunteli häntä.

Joskus tuli luostarin angorakissa aivan minun luokseni, ja sisar raukka oli kuolemaisillaan pelosta että kääntäisin siihen huomioni enkä kuulisi hänen puhettaan.

Tällainen oli hänen tarinansa. Muutamia hetkiä elämässään sisar Colettea on rakastettu. Hänen vanhin sisarensa, joka oli kovin kaunis, kovin hemmoteltu, hyvin paha, -- niin vakuutti hän, -- oli naimisissa nuoren Tarbesista kotoisin olevan miehen kanssa, joka oli kaunis ja rikas, eduskunnan jäsenen poika, ja sisar Colette, joka jo silloin oli hyvin hurskas, ei ajatellut mitään, ei sisartaan, ei lankoaan, eikä heidän pientä tyttöään, hän ajatteli Jumalaa. Sitten tuli hän olleeksi kesän heidän kanssaan, heidän luonaan. Sisar nalkutteli, lanko kohteli häntä ystävällisesti, hän rakasti heidän pientä tytärtään, jolle hän lauloi lauluja, sillä -- se on totta -- sisar Coletten lauluääni on kaunis.