Part 2

Tämä kylmyys, joka sydämessäni vallitsee sinua kohtaan, on demooni; olen sairas, pelkään.

Ystäväni, joka illoin tulee puutarhaan, on vienyt kaiken hehkuni; hän on hyvä ja uskon häntä siksi että hän puhuu.

Puhu sinä myöskin, Herra.

Oi! tiedän että on syntiä kaikki mitä teen, kirjeet, kohtaukset hänen kanssaan, mutta en voi olla ilman tätä onnea. Ajattelen, että aika on lyhyt, että aika kuluu, ja että minä jonakin päivänä tulen sisar Jeannen kaltaiseksi, joka on ruma ja jonka kanssa en koskaan juttele, siksi että hän on vanha.

Ei nunnastakaan vanhana välitetä, ei häntä enää oteta lukuun, ei hänellä enää ole syntiäkään, ei omaatuntoa; jos hän syyttäisi itseänsä jostakin, niin naurettaisiin ja sanottaisiin: "Sisareni, katselkaa itseänne, olette puhdas, olette puhdas kuin lapsi!"

Minä en tahdo olla puhdas, Herra; minä en ole puhdas, tunnen alati että sieluni on ruumiissani, ja kuinka sieluni palaa.

Se on intohimoa.

Yksinpä yölläkin, nukkuessani, sydämeni heltyy ja antautuu ja käsivarteni ojentautuvat.

Minä lepään ojentuneena kuin sinä, Herra, ristilläsi.

Olen ahdas laakso, jonka ääretön huokaus on täyttänyt...

8 p:nä heinäkuuta.

En tiedä miten se tapahtui; hän heitti minulle köyden, minä otin sen ja kiinnitin sen matalaan ikkunani ulkopuolella olevaan ristikkoon.

Hän kiipesi ylös, tuli huoneeseeni, minä vetäydyin taaksepäin aivan seinään asti. Tahdoin tunkeutua seinän sisään: sanoin että huutaisin, että surmaisin itseni, että vihasin häntä, että olin hulluksi tulemaisillani; hän sanoi surullisesti:

-- En ymmärrä teitä, te pelkäätte minua.

Hän katseli minua nuhtelevasti.

Minä sanoin hänelle:

-- Pyydän teiltä anteeksi.

En tiedä miksi pelkäsin. Istuimme vieretysten. Hän on kovin hyvä, hän ei suudellut kättäni lähtiessään; minä pelkäsin että hän sen tekisi.

Minulla on tarkat tiedot hänen perheestänsä, hänestä; hän rakastaa minua, hän tahtoisi uhrata itsensä minun edestäni.

10 p:nä heinäkuuta.

Hän tuli jälleen tänä yönä, hän oli samallainen kuin viime kerralla, mutta pyysi saada pitää kättäni, ennenkuin meni. Minä en sanonut "pidä", ja se olikin parempi; mutta minä annoin käteni. Emme puhuneet, mutta kätemme olivat kuumat ja puristivat tiukasti toinen toistansa.

Onko se syntiä?

Olin sitten levoton, panin käteni veteen.

... Tuossa hän seisoi, pidin hänen kättään, olin onnellinen, ja nyt tunnen ahdistusta omassatunnossani.

Omatunto on suru, jonka tuntee vastikään tekemänsä teon jälkeen, teon, jonka vieläkin tekisi...

11 p:nä heinäkuuta

En ole tyytyväinen.

Hän tuli taas eilen, äkkiä tempasi hän minut luoksensa puristaen rintaansa vastaan: en ollut tyytyväinen, se oli kovin epämiellyttävää. Jälestäpäin olen ollut tukehtua; en nukkunut koko loppuyönä.

Tunnen tuskaa.

Minun täytyy puhua jonkun kanssa. Pelkään kuolevani tästä hengenahdistuksesta. Tahdon mennä johtajattaren puheille.

12 p:nä heinäkuuta.

Olen puhunut äiti priorittaren kanssa, sanoin:

-- Pelkään, äitini, minulla on ollut hengenahdistusta yöllä, kuolenkohan?

Hän kysyi minulta:

-- Mistä se johtui lapseni?

Minä vastasin:

-- Järjestin yöllä kirjojani; eräs kirja, painavin kirja, putosi kaulalleni, tunsin olevani niin raskaalla mielellä; pelkään kuolla.

Hän vastasi minulle nauraen:

-- Ei teidän iässänne tyhjästä kuolla, pikku tyttö...

15 p:nä heinäkuuta.

Nuori mies tuli uudelleen, hän ei syleile minua enää, olen levollinen.

Hän sanoi minulle kerran keskustellessamme:

-- Kuinka kaunista onkaan, että uskotte Jumalaan.

Hän ei usko Jumalaan.

Minä en käsitä.

17 p:nä heinäkuuta k:lo neljä aamulla.

Hän ei usko Jumalaan. Yhä vieläkään en voi käsittää; sanoin hänelle:

-- Mutta kun on olemassa koko ääretön avaruus jonka Jumala on luonut, ja Herramme uhrityö, ja evankeliumit, ja kaikki ihmeet ja pyhimykset, ja kappelimme ja sisarkuntamme, ja papit ja äiti prioritar, ja me?

Hän nauroi vielä, mutta hellästi. En ymmärrä; vaan sentään se ei minua suututtanut, tunnen hyvin, että miehet voivat olla sellaisia. Lääkäri, joka tulee hoitamaan meitä, jos joku meistä sairastaa, ei myöskään pelkää Jumalaa; ja hän on viisaampi ja parempi kuin rippi-isä. Julien ei usko Jumalaan, vaan hän uskoo muuhun käsittämättömään: hän sanoo olevansa panteisti, ja että pikku jumalia on kaikkialla.

Yö oli polttava, meidän oli hyvin lämmin, mutta heikko tuulahdus puhalsi ikkunan kautta kammioon, ja kun meidän myöskin oli jano, joimme hieman jääkylmää vettä, jota on savimaljassani.

Julien joi suurella mielihyvällä ja sanoi:

-- Nähkää, pieni siskoni, vilpoisuus on myöskin pieni jumala...

20 p:nä heinäkuuta.

Olen tuskissani; ystäväni on suudellut minua. Se on pahempaa kuin viimekertainen; hän suuteli minun kasvojani, oikein kasvojani, hänen suunsa oli minun suutani vasten.

Mutta kotona minun pienenä ollessani suuteli äiti siten veljeäni Pierreä, joka oli vanhin ja josta hän enin piti. Pierre on kuollut. Hän oli sairaloinen, hänen toinen jalkansa oli näivettynyt ja hän ontui hiukan kävellessään.

Tämä Julienin suudelma oli suurta hellyyttä, hyvin suurta ystävyyttä, se ei ole syntiä.

Luulen että sisar Marthe on hupsu. Nöyryys tekee hänet tyhmäksi. Aamulla kohtasin hänet, hän käveli puutarhassa kantaen käsivarrellaan koria, joka oli täynnä maissinjyviä; hän sanoi minulle:

-- Sisar, teidän pitäisi todellakin joskus ajatella kanojanne.

Hän on hupsu, miksi hän puhuttelee minua siten? Hän on nunna-parka, jota ei kukaan rakasta. Mitä hän tietää? Tulleeko kukaan nuori mies yöllä häntä katsomaan? onko olemassa ketään, joka tahtoisi uhrautua hänen tähtensä, onko hän kaunis, hän? suuteleeko kukaan häntä?...

Muistan, että Julien tänä yönä sanoi minulle: "Olet rakkauteni".

Se pelästytti minua.

Tahdon etsiä kirjan, johon sisar Catherine kirjoittaa sepittämänsä rukoukset. Luulen muistavani, että eräs rukouksista Vapahtajallemme loppuu: "Rakkauteni, rakkauteni, sinä olet minun rakkauteni".

Kun Julien sanoo minulle tuon sanan, sisältyy siihen paljon kunnioitusta, paljon puhtautta, kuuliaisuutta.

Hän on luvannut, ettei hän enään suutele minua. Vielä olen pyytänyt, ettei hän tulisi ennenkuin torstai-yönä. Olen väsynyt, en voi aina puhua, en edes vaikka olen niin onnellinen. Tahdon nukkua.

25 p:nä heinäkuuta.

Ystäväni on lystikäs.

Kaikkein yksinkertaisimpia sanoja sanoessaan hän katsoo niin oudosti.

Tänä yönä hän sanoi minulle:

-- Ah! armas pikku siskoni, kuinka rakas kätenne on kostea!

Ja hän hengitti raskaasti.

26 p:nä heinäkuuta.

Puutarhamme on kaunis, auringon-nousun aikana se on samalla kertaa kylmä ja lämmin. Rippi-isämme puhuu aina siitä, mikä on hyveellistä ja mikä ei ole hyveellistä.

Ymmärrän hyvin erotukset.

Juna, joka kiitää hyvin nopeasti ohitse, joka viheltää, joka kiirehtää, joka katoaa -- se ei ole hyveellistä, se on jotakin polttavaa, se panee pään pyörälle ja saa meidät kaihomielin katselemaan yli vihertävien rinteiden, se tuo mieleen erään runon, jota Julienin on tapana lukea:

Oi lieneekö sulla Halu kanssani tulla Pois, kauvas, yhdessä elämään.

Mutta puutarhamme on aamuruskossa hyveellinen, jokaisen kukan pikku sydän on tuore, kaikki ovat tyytyväisiä saadessaan olla siellä paikoillaan, liikkumatta, kukkia, palvella.

Indian neilikat ajattelevat: "Oi! mikä yllätys! aurinko on joka aamu ihanampi kuin luulisikaan; edellisestä päivästä ehtii unohtaa miten kaunis se on, oi miten kaunis se on!..."

Ja suuret viheriät kaalin päät, jotka ovat täynnä kastetta, sanovat minulle: "Sisar, tahdomme olla meheviä ja hyviä sinun suloista aamiaistasi varten, jonka nautit yhdentoista aikana, valkoisessa salissa, mihin ilman kaikki valo virtaa, ja missä naurat kaikkien siskojen parissa..."

27 p:nä heinäkuuta.

Ajattelen erästä rippi-isämme saarnaa. Hän sanoi, että rikokset ja synnit ovat kamalat. Minusta tuntuu vaikealta ajatella vihamielin syntiä ja vikoja; kaikella sellaisella on ihmiskasvot, jotka eivät meitä peloita, vaan säälittävät niin syvästi. Eräänä iltana, kun olin pieni ja ajoin vaunuilla isäni kanssa kotiin, tapasimme tiellä miehen, jota kaksi poliisia talutti. Isäni sanoi minulle: "Katso tuota, hän on varmaan varas". Oi! sana varas, miten se minua säikähdytti, kuinka se on pelottava! -- ja minä katsoin. Kahden poliisin välissä kulki köyhä mies, joka näytti kovin väsyneeltä.

28 p:nä heinäkuuta.

Rakastan luostariani. Se on vilponen, se on kaunis, se on kuin posliinista tehty; mutta kappeli on raskas; sen vaikuttanevat alttari, maljakot, kynttiläkruunut, sen vaikuttanevat matto, suitsutus, laulut ja rukoukset. Rakastan kappeliani, se on minulle niin pyhä, mutta se saa joskus sydämeni suruiseksi, kun sitävastoin luostariin aurinko tulvailee sisään kirkkaiden, valkoisten ikkunaruutujen lävitse ja niin monelta taholta, että luulee ilmassa olevan viisitoista pientä aurinkoa, jotka toinen sieltä, toinen täältä tulevat istumaan kaikille ikkunalaudoille.

29 p:nä heinäkuuta.

Ystäväni on syleillyt minua, kuten hän teki kerran ennen, ja niin, että minua peloitti. Mutta ei se ole sen syntisempää nyt kuin viime kerrallakaan, sehän on sama asia. En tahdo olla levoton.

Olen tullut huomaamaan, ettei äiti prioritar rukoile enempää kuin on välttämätöntä. Paitsi mitä ohjesäännöt määräävät, emme näe hänen milloinkaan polvistuvan kappelissa tai rukoushuoneessaan.

Hän ei ole haltioissaan Jumalasta kuten sisar Catherine on, kuten minä joskus olen ollut. Hän rukoilee samaten kuin hän johtaa luostariamme, täydellisesti ja maltillisesti. Olen jonkun aikaa luulotellut, että hänellä on sydämessään ollut jotakin, joka on kaikkea tätä voimakkaampaa, jotakin kuollutta.

Luulen tuntevani hänet hyvin.

Tiedän, mitä hän sanoisi, jos tässä silmänräpäyksessä paljastaisin sieluni hänelle. Näen mielessäni, miltä hän näyttäisi, jos lausuisin: "Äitini, yöllä, kun te kaikki nukutte, tulee nuori mies, joka on kovin hyvä, joka on ystäväni, puhumaan kanssani; hän viipyy muutamia tunteja huoneessani, hän rakastaa minua". Olen nähnyt millainen äiti priorittaren katse joskus on, olen nähnyt, että se on ankara kuten puristettu nyrkki; hän työntäisi minut pois, pitäisi minut loitolla luotansa. Hänen katseensa sanoisi: "Sisar, tunne ylenkatseeni, sinä olet huono nunna, niinkuin on huonoja sotamiehiä, huonoja paimenia, huonoja hoitajia, huonoja palvelijoita. Lupauksemme pitäminen on meidän kunniamme. Jos olisimme sitoutuneet olemaan vihaamatta Judasta, vaikka hän möi Vapahtajamme, täytyisi meidän se pitää... Minun mielestäni olen nyt kunniaton".

Vaan tiedän, että äiti prioritar sitten sydämessään ajattelisi:

"Tyttäreni, pieni tyttäreni, elämä on sellaista, että saattaa joutua epätoivoon; minäkin kaikessa rohkeudessani olen epätoivoinen; mene rauhaan, rakastan sinua vieläkin, sinua, jolla on hyväilyjä kaipaava sielu, sinua, joka olet sellainen kuin olet, yhtä luonnollisesti kuin sisar Catherine on kuiva ja polttava ja sisar Marthe nöyrä, yhtä luonnollisesti kuin minä olen väkevä ja käskevä".

30 p:nä heinäkuuta.

Olen itkenyt koko yön; minua kiusaa juuri varmuus siitä, että äiti prioritar antaisi minulle anteeksi.

Äitini, kiitän sinua siitä, että miltei aina peität sydämesi, ettet anna minun tietää miten syvä ja hyvä sinä olet.

Näin sinut aamulla kirkossa; näytit ankaralta ja ajatuksiisi vaipuneelta, tunnuit välinpitämättömältä meidän kaikkein suhteen. Sinua ei uskalla lähestyä, sinua kunnioittaa, sinua jumaloi, ei tiedä aina miten hyvä sinä olet. Sinua pelkää, joskus suuttuu sinulle. Siksi voi tehdä niinkuin minä teen...

31 p:nä heinäkuuta.

Oi! Jumalani! miten olen itkenyt vielä tänäkin yönä! kuinka yhä kärsin! Ystäväni ei rakasta minua niin suuresti kuin hän sanoo; jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän olisi tehnyt kuten teki.

Ei se ole minun syyni, mutta olen ylen onneton, -- miten kertoa mitä hän teki?

Kuinka vihaiseksi tulin, millä voimalla työnsin hänet luotani, en rakasta häntä enää.

Näin hän teki:

Hän otti minut syliinsä, laski käsivartensa olkapäälleni ja sanoi hullulla äänellä, mutta aivan hiljaa:

-- Rakkahin sisareni, anna minun hyväillä itseäsi...

Inhoan häntä, en tahdo enää nähdä häntä. Oi miten onneton olen!

4 p:nä elokuuta.

Annoin hänen tulla eilen illalla sanoakseni hänelle mitä hänestä ajattelin; mutta hän on minua paljon onnettomampi, lohduttomampi, olemme molemmat hyvin onnettomat.

Minun käy häntä sääli. Pidin kauvan aikaa hänen molempia käsiään lohduttaakseni häntä. Tunsin itseni hyvin voimakkaaksi ja hän oli hyvin heikko. Sanoin hänelle hyvin kauniita, hyvin viisaita sanoja, olin ylpeä. Tunsin itseni jaloksi, hyväksi. Annoin hänelle anteeksi. Hän ymmärsi tehneensä väärin, oikein äärettömän väärin; hän oli hämillään, murtunut, mutta hän lausui:

-- Ette tiedä miten vaikeata on olla järkevä, kun rakastaa kuten minä teitä rakastan...

En ymmärrä, mutta olen tyytyväinen tämän keskustelumme johdosta. On niin suloista tuntea itsensä, kuten minä tunsin, tyyneeksi, hallitsevaksi, etevämmäksi.

Minä vaikutin häneen.

5 p:nä elokuuta.

On lämmin. Kärpäsetkö surisevat, vai hiljaisuusko sen tekee?

Ajattelin menneitä päiviä.

Kotona, pienenä ollessani, oleskelimme kesäisin suuruksen jälkeen kuistilla. Äitini vilvoitteli itseään suurella kuvitetusta paperista tehdyllä viuhkalla, jossa näkyi mandoliinin soittajia, pieniä veneitä, sininen vesi ja ranta. Ebenpuiseen kädensijaan oli kirjoitettu kullatuilla kirjaimilla: _Ricordo del lago di Como_.

Muistan: oli hyvin lämmin, tukahduttavan raskasta oli ilma kuistilla, tomu leijaili patjoilla, me olimme vaiti ja viuhka liikkui...

_Ricordo del lago di Como!_ Nämä sanat täyttivät minut ihmetyksellä.

Kuvittelin mielessäni sinistä avaruutta, hiljaista suloisuutta, pitkää lapsuudenaikaa, hiljaa vierivää vettä, niin, koko maata, joka on kuin päänalunen, mihin illalla itkee kyyneleensä kuiskaillen hiljaisia, salaisia sanoja.

Koetan muistella... Mieliala oli surullinen -- en tiedä miten sanoisin -- sointuisan surullinen.

7 p:na elokuuta.

Jumalani, joka näet meidät, miks'emme ole alati samankaltaisia! Tällä hetkellä olen levoton, kiusaantunut, kurja.

Syleilyn, jonka työnsin luotani, jota inhosin, tapaan sielussani, odotan sitä, himoan sitä.

Epäröivän ystäväni läheisyydessä, ystäväni, joka ei koske minuun enää, tunnen itseni levottomaksi, tunnen itseni ärtyisäksi ja voipumus valtaa minut. En käsitä enää, mitä sisällystä on hänen käynnissään ilman tuota syleilyä, jota kaipaan. Jonka paras lahja kerran on hyljätty, hän ei saavu sitä enää toistamiseen tuomaan, oi Herra!

Ah! te heinä- ja elokuun huokailevat ruusut, jotka yöllä puhkeatte puutarhassa, mitä odotatte te? Sydämeni on avautunut, kuten yksi ruusuista...

8 p:nä elokuuta.

Tiedän, että minun pitäisi ajatella, rukoilla yöllä vuoteessani, tehdä viisas päätös, surra; vaan en voi ajatella. Ilo pitää minua valveilla, mutta kun käyn levottomaksi, niin nukun...

Hämärä on ihana; aukaisen akkunani. Eräällä puutarhan puistokujalla kulkee kolme valkoista lintua, toinen toisensa jälessä, kuin tanskalaisesta posliinista tehdyllä maljalla.

Ei tuulahdusta ulkona: mikä hiljaisuus! Suvi-iltojen hiljaisuus, ilman hurmaava kaiho...

9 p:nä elokuuta.

Olen sanonut etten nyt voi mennä Herran ehtoolliselle, että sen ajatteleminen tekee minut levottomaksi.

Kerran ennen, kun ei tahdottu kuulla nunnaa, sai hän hermotaudin. He näkevät että tulen sairaaksi, minut on vapautettu; lääkäri on sitä pyytänyt.

Päivä laskee; lintu laulaa, se laulaa bambupensastossa. Kello kuusi illalla on aurinko, kuuman ja säteilevän kuun näköinen. Se on niin kaunis, että hymyillen sitä katselen, ja minusta tuntuu nyt, kuin se huomaisi sen ja sanoisi minulle:

-- Myöskin sinä olet ihana ja loistava.

Miten ilman ihanuus minut ympäröikään ja minua uuvuttaa! En voi ryhtyä mihinkään.

Eikö jossakin avaruudessa ole olemassa jättiläistyttöä, jota varten kaikki tämä on luotu, jolle aurinko on kevyt kultapallo; -- joka hengittäessään vetää keuhkoihinsa kaiken sinen ja nojautuu kesällä, kun on lämmin, käsillään kauniisiin sadetta täynnä oleviin pilviin.

10 p:nä elokuuta.

Johtajatar kysyi minulta aamulla:

-- Lapseni, ettekö nyt ollenkaan ajattele nuorta miestä?...

Keskeytin hänet kiihkeästi:

-- Oi! äitini, mikä ajatus! näettehän ettei hän edes tule kappeliin enää...

En sanonut niin salatakseni jotain, vaan siksi että tunsin kysymyksen loukkaavan minussa jotakin, joka on -- en tiedä mitä -- puhtautta, kainoutta.

Ja minä olen koko päivän koettanut poistaa Julienia ajatuksistani, tunsin varsin hyvin, että hän tuottaa minulle häpeää.

11 p:nä elokuuta.

Luostarissamme sattuu pieniä tapahtumia.

Sisar Catherine huomasi aamulla, rukoillessaan, että hänen molemmissa käsissään oli punainen pilkku ja hiukkasen verta; ne olivat samallaiset kuin naulojen merkit Vapahtajamme käsissä. Sisar Catherine itki kiitollisuudesta ja liikutuksesta; hän lausui useasti:

-- Olen sitä sinulta hartaasti rukoillut, oi Jumala!

Äiti prioritarta tämä tapaus ei näyttänyt paljoakaan liikuttavan, mutta sisar Marthe katseli kunnioituksella sisar Catherinea, suuteli hänen hameensa lievettä ja sanoi:

-- Sisareni, olette kuin pyhimys.

Kerronko, oi Jumalani, että sisar Catherinen merkit olivat minusta kiusoittavia, epämiellyttäviä, pyhyys ei täyttänyt sydäntäni, katselin sisartani kummissani, melkein vastenmielisesti: nämä surulliset merkit, veri hänen käsissään, tekivät minut murheelliseksi, nöyrryttivät minut hänen puolestaan, ne tuntuivat minusta liian suuremmoisilta, nuo merkit, kuin rakkauden orjuudelta. Rippi-isämme on hyvin ylpeä niistä, hän sanoi lääkärille, joka tulee useasti minua katsomaan:

-- No, tohtori, luostarillamme on pieni pyhimyksensä!

Kuulin tohtorin vastaavan:

-- Orthezin sairaalassa meillä on nuori tyttö, hieman kiihkomielinen, joka potee samaa tautia kuin pyhimyksenne. Häntä hoidetaan, ja hänestä tulee vielä terve.

12 p:nä elokuuta.

Olen puhunut Julienille sisar Catherinesta. Hän ei nauranut. Hän ei naura enää viime kerran jälkeen. Hän on hyvin hyvä minulle, niinkuin veli. Olen kertonut hänelle, että sisar Catherine kirjoittaa kauniita rukouksia, se herätti hänen mielenkiintoaan. Julien maalaa, mutta hän tahtoo myöskin kirjoittaa kirjoja.

Hän sanoi huomenna lähettävänsä minulle itse sepittämänsä rukouksen; puutarhuri, jolle hän antaa vähän rahaa, tuo minulle sen samaten kuin kirjeetkin.

Julien on matkustanut paljon. Hän on ollut Italiassa, Espanjassa, Konstantinopelissa. Kun on hyvin lämmin, istuudumme ikkunan luo, ja hän sanoo minulle:

-- Katso tuolta taholta voi hengittää Espanjaa.

Hän kuvaa minulle kaikkia näitä maita: se on hyvin kaunista.

Hänen kertomuksistaan aavistan Espanjan olevan samanlaisen kuin eräs Bayonnen läheisyydessä sijaitseva, tätini omistama puutarha, mutta kauniimman, salaperäisemmän, täynnänsä sopukoita joista ei mitään tiedä, sen taivas on sinisempi ja siellä kaikuu tamburiinien ja huilujen soitto, niinkuin kerran juhlapäivänä kuulin täällä suurella torilla, pienenä ollessani.

Julien on sanonut:

-- Tahtoisin viedä sinut Italiaan, siihen kaupunkiin, josta eniten pidän ja jossa on niin ihmeen ihania tauluja, että päiväkausia itkisimme, ja jossa luonto ylt'ympäri kaupunkia on ihana puutarha, täynnä oransseja, öljypuita...

Olen niin iloinen kuullessani hänen kertovan, mutta, ah! Jumalani, kuinka katkerata! kuinka surullista! -- ettekö te ole nähnyt puutarhaa, joka on täynnä öljypuita!...

13 p:nä elokuuta.

Julien on jättänyt minulle akvarelleja jotka hän on tuonut mukanaan Italiasta; päätäni huimaa katsellessani niitä.

Sinisiä kaupunkeja, riippuvia puutarhoja, penkereitä, joiden näkeminen vaikuttaa aivan sydämeni sisimpään! Kirkkoja ja luostareita, joiden suojaan kyyhkyset lentelevät ja joiden suojassa ne päivän sarastaessa oleskelevat; kuvittelen mielessäni enkeleitä, pitkiä ja hentoja, joiden hymy on hieno kuin suven äänettömyys, jotka kuuntelevat ilmojen suloisuutta sormi kohotettuna...

Tällainen on se rukous, jonka Julien lupasi minulle.

Se on pakanallinen, en ymmärrä sitä oikein.

Rukous Amorille.

"En näe koko laajassa avaruudessa mitään, jota ei olisi sinulle pyhitetty kaikkina aikoina, ikivanha Eros, nuori Amor!

"Ja tänä suviaamuna, seisoessani maailman puutarhan sydämessä, minä tahtoisin ottaa käteeni Luonnon kaikki ihanuudet lahjoittaakseni ne takaisin sinulle.

"Ensiksi minä uhraan sinulle kuolemattoman Ajan sekä elämän kauneimmat jaksot lapsuudesta asti, jolloin ohutta olkikattoa muistuttavan pehmeän, leyhyvän hattumme varjostamina huulillamme koskettelemme puutarhan mansikoita, tulevaisuuden suudelmia aavistaen.

"Minä uhraan sinulle myöskin kauniit kesät, keskipäivät, sinisen ilman, tiheän ja leppoisan, -- ilman, jossa sini yhtyy sineen.

"Minä lahjoitan sinulle maailman sekä maailman seudut, niin ihanat, että niistä unelmoiminen ainaiseksi herpaisee tarmoni.

"Minä uhraan sinulle myöskin, ikivanha Amor, nuori Eros, maailman kaikki kaupungit ja kaupunkien kaikki rakennukset, aina siitä pelottavasta temppelistä alkaen, jonka Simson kukisti rakkaudesta sinuun, Amor.

"Minä annan sinulle tulen sekä kaiken veden, sen veden, johon Leander kuoli, sen veden, joka otti vastaan Ariadnen ja Calypson kyyneleet ynnä Tristanin veren, hänen, joka kuoli meren rannalle.

"Minä lahjoitan sinulle myöskin kaikki lorisevat hopeapurot, jotka saavat maan kesällä nauramaan ja iloitsemaan.

"Minä uhraan sinulle kaikki silmät, kaikki kasvot, kaikki katseet -- kierot katseet, hurjat, alasluodut, pakenevat katseet -- ne jotka piiloutuvat silmäluomien taakse kuin aurinko laulavaan avaruuteen; silmät, jotka ovat voitetut kuin urho, jonka hopeainen olkapää koskee maata, ja silmät, jotka loistavat voiton-ilosta kuin kahden väkevän käsivarren heiluttelema tulisoihtupari.

"Minä lahjoitan sinulle myöskin kaikki intohimojen hurjuudet, kaikki rikokset, kaiken vihan-veren tahraamat tikarit, kuolettavan kiukkuruohon, mehulla täytetyt pikarit, myrkytetyn sormikkaan ja ruusun, nenäliinan, jonka Desdemone kadotti, miekan, jonka Hippolytos antoi Phaidran käteen, sekä, muistoksi ritari-ajalta, rakastajan lämpimän sydämen, joka annettiin rakastajattarelle syötäväksi.

"Ja minä uhraan sinulle, Amor, viimeisenä ja kauneimpana ruusuna, jonka ääni on alati herkkätuntoisia korviasi ihastuttava, polttavimman, hekumallisimman soinnun, joka ei ole parvekkeelta kuuluva Julian ääni eikä Iphigeneian hellä valitus, vaan jumalallinen kullan helinä kietovan ketjun katketessa Salambôn jalkain ympäriltä..."

15 p:nä elokuuta.

Neitsyt Marian taivaaseen astuminen. Suitsutusta, kynttilöitä, hymnejä... Juhlamenojen aikana vapautuu hurmaantunut sieluni.

Pidän kättä sydämelläni, luulen pyörtyväni ja sanon Jumalalle:

-- Ilma ja henkeni, rakkauteni, voivatko ne vielä tunkeutua näin tiukasti yhteenpuristettujen hampaitten väliin?...

16 p:nä elokuuta.

Sisar Saint-Louis, joka on hyvin ujo ja aina vaiti, puhuu ainoastaan kertoakseen, että hän on ennen elänyt paljon mukana maailmassa ja tanssinut paljon.

Minäkin olen ollut suuressa maailmassa... Bayonnessa asuvalla tätilläni oli usein kutsuja. Tätini salissa oli kaikki niin kirjavan komeaa, automaattisesta pianosta ei virrannut musiikkia, vaan lyhyitä ja pitkiä nuotteja, jotka kiiruhtivat peräkanaa kolisten kuin puukepit. Nuoria miehiä, joiden oli hyvin kuuma, tanssi nuorten tyttöjen kanssa; vanhempain sisarteni ympärillä oli alati paljon herroja, ja sisareni näyttivät hurmaantuneilta ja huvitetuilta. Olin neljäntoista vuotias, eikä minusta välitetty, minun oli ikävä. Eräänä päivänä sanoi muuan vanha herra minulle:

-- Miten nuo pienet hiuskiharat päänne ympärillä ovat kauniit!

Ja hän vei minut tarjoiluhuoneeseen.

Kun tanssi oli päättynyt ja kaikki vieraat menneet, oli lattialla kankaansirpaleita, kotiljonkikoristeita ja tallattuja kukkia. Tätini istuutui erääseen salin nurkkaan ja tuulahutteli itseään viuhkalla, samalla huokaillen. Oltiin väsyksissä. Ikkunat avattiin. Minä kuulin kellokkaiden kulkevan niityllä. Syötiin päivällistä kuten tavallisesti; oli vielä valoisata. Olin niin surullinen, teki mieleni itkeä. En ole senjälkeen koskaan tahtonut olla suuressa maailmassa.

17 p:nä elokuuta.