Part 1
KUMMASTUNEET KASVOT
Kirj.
KREIVITÄR MATHIEU DE NOAILLES
Tekijättären luvalla ranskankielestä (Le visage émerveillé) suomensi
S. S:s [Sylvia Simelius]
Helsingissä, Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1909.
Nuorten tunteet ovat voimakkaammat kuin kuolema.
20 p:nä toukokuuta.
Puhtaus on se, mikä sinua, Herra, eniten miellyttää.
Menin aamulla Herran ehtoolliselle, koska niin tahdoin, ilman toivomuksia; minä koetin; tuntui niin tyhjältä päässäni, sydämessäni, siellä oli kirkas ja suloinen tyhjyys, ja minä toistin: Herra, minulla ei ole suuta, ei käsiä, ei katsetta, ei lämpöä; katso, olen edessäsi kuin ilmoihin kohoava kevyt savu, joka nousee kuin läpinäkyvä ja suora liekki.
Se on puhtautta. Minä kiitän sinua, Herra.
Sisar Catherinen alaspäin taivutettu, hellä muoto kuvastui sivuttaisin pyhällä pöydällä olevaan huntuun, liinaan ja pitsiin. Hän oli kuolemaisillaan; Herra, hän odotti sinua niin, että hän olisi kuollut, että hän olisi huutanut, jos et olisi tullut.
Hänen sormenpäänsä, hänen suunsa, kaunis huntu ja sinun jumalallinen ruumiisi muodostivat ihmeen ihanan ryhmän, pienen ja aivan erillään olevan.
Mutta sehän ei ole puhtautta. Herra?...
22 p:nä toukokuuta.
On niin ihanaa ulkona, että koko luonto on valoisa kuin keskusteluhuone kello yhdeltätoista.
Puutarha hymyilee päivänpaisteessa.
Kappelin ikkunoista valoi aurinko säteitään yli poskeni ja yli hihani. Saattoi nähdä pikku kärpästen lentelevän kirkossa; ja hiljaisuus ympärillämme huusi: Iloa! Iloa!
Olin niin tyytyväinen siksi että olin nuori, hyvin nuori; en tiedä miksi se tuottaa minulle niin paljon iloa. Yhtäkkiä näytti kirkossa niin kauniilta, että tuntui siltä kuin minun olisi pitänyt nauraa.
Kun ehtoollisleipä kohotettiin, painoivat kaikki sisaret tapansa mukaan päänsä alas. Mutta minä en painanut päätäni alas. Minä sanoin: "Herra, katso minun kasvojani..."
Tunsin että kasvoni olivat soikeat ja kirkkaat kuin pieni peili, joka minulla oli viidentoista vuotiaana ollessani ja jolle aurinko paistoi.
23 p:nä toukokuuta.
Sisar Catherine on kaunis rukoillessaan. Minä kunnioitan häntä, en katsele häntä, kun hän siten rukoilee; mutta tänä aamuna en voinut olla häntä katsomatta. Hän piti silmänsä lujasti kiinni; ristissä olevilla käsillään hän painoi sydäntään, ne olivat hänen sydäntänsä vasten, sitten rukousnauhaa ja vyötä vasten.
Teki mieleni huutaa hänelle hyvin hellästi ja pelokkain sydämin:
-- Sisar Catherine, sinä olet sairas!...
Kuinka hän kärsineekään rukoillessaan niin voimakkaasti.
24 p:nä toukokuuta.
Huoneeseeni kuuluu aamuin ja illoin töminä junan, joka kiitää Larunsista Bayonneen; joka kerta kun juna viheltää, laajentuu sieluni. Tämä junan jyrinä on ihanaa kuin hyvä tuoksu, joka äkkiä virtaa jonkun luokse pitkän matkan päästä, kuin tuberoosin Ja punaisen hyasintin tuoksu.
Minä ojennan käsivarteni.
Mitä näkevät nämä junat, jotka kiitävät, jotka pakenevat? Maitako? Mitä maita? Mitä kasvoja näissä maissa...
Herra, me emme pysähdytä junia, jotka kiiruhtavat ohitse; niiden savu, niiden höyry, niiden huuto liikuttaa meitä syvimpiin sydänjuuriimme saakka, siksi minä kohotan käsivarteni sinua kohden, joka olet minua korkeammalla, käsivarteni, jotka kurottuvat ja tahtoisivat tavottaa sinut. Herra, kuinka olenkaan korkea, kuinka olenkaan sulettu, kuinka nousenkaan sinua kohden...
27 p:nä toukokuuta.
Katselen ulos ikkunastani. Näen kevään, se on niin selittämätön: niin kevyt, niin hieno, niin vihreä! Se on hilpeyttä ja hyvää tuoksua. Koko pikku puutarha kukkii. Kukkalavojen multa on kosteata ja möyheää. Tuolla on rivi tulpaaneja, rivi kolmikertaisia tuhatkaunoja, tiheinä, tuuheina joukkioina kuin juhannuskukkaset, ja rivi orvokkeja päät nuokkuen eri tahoille. Kukkalehtien sinipunervalla sametilla loistaa terävästi pieni keltainen pilkku, kuin olisi hippiäisen muna pudonnut puusta ja murskautunut.
Juna kiitää ohitse.
Junat vievät ajatukset iltaruskon kultaamiin kaupunkeihin, toisiin puutarhoihin, oranssilehtoihin...
30 p:nä toukokuuta.
Tänään on kaksi vuotta kulunut siitä kun tulin luostariin. Pieni puutarha, äiti prioritar, kirkko, kauniit laulut, ovat tehneet sen minulle suloiseksi ja kuninkaallisesi olinpaikaksi.
Tulin tänne siksi että rakastin Jumalaa, äiti prioritarta ja hiljaisuutta.
Niin kauan kuin olin vanhempieni luona, sai elämän köyhyys minut sairaaksi. Vaikka isäni olikin rikas, ei hän välittänyt mistään muusta kuin pitsitehtaastaan. Hän koetti myöskin kiinnittää äitini mieltä siihen, mutta silloin äitiä, kuten vielä tänäpäivänäkin, miellytti enemmän kotiaskareensa. Yksi sisaristani on naimisissa lakimiehen, toinen meriupseerin kanssa. Ei kukaan muu puhunut rauhasta ja mietiskelystä, puutarhoista ja rakkaudesta, kuin ainoastaan kirjani ja äiti prioritar, kun kävin häntä tervehtimässä.
Täällä sen sijaan on elämäni ihanaa ja suurta. Minulla on sinivalkoinen puku. Olen herkkä, minulle ollaan hyviä ja minua hoidetaan. Asun luostarin ensimäisessä kerroksessa erillään sisarista, huoneessa joka on muita suurempi ja sijaitsee keskellä. En tee mitään muuta kuin uneksin ja rukoilen. Yhteenliitetyt kapeat sormeni ovat työttömät ja herttaiset kuin pienet, palavat vahakynttilät.
Rakastan puutarhaa ja rakennusta. Eilen hyväilin kauniita kurjenmiekkoja, jotka niin tuoreina kohoavat korkeista ja loistavista kuvuistaan. Oli niin kaunista, ilmassa oli kuin pienten vihreiden herneiden tuoksu.
Sisar Catherine sanoi minulle:
-- Sisareni, kuinka rakastatkaan kaikkea mitä on puutarhassamme! sinä iloitset liian paljon kukkasista; minä näen ainoastaan sydämeni, joka palaa, joka on kuin tuoksuva hehku...
Hän lisäsi huoaten:
-- Sisar, vaivaavatko epäilykset sinua paljon?
Oi! näin kuinka ne vaivasivat häntä!
Minä vastasin:
-- En, näetkös, sisar Catherine, en ole niin epäilevä, minussa on -- miten nyt sanoisinkaan -- jonkunlaista sävyisyyttä. Tyydyn itseeni sellaisena kuin olen. Samaten tyytyi myös äitini minun pienenä ollessani isäni luonteeseen; isä oli joskus hyvin hellä ja joskus taas niin kiivas äitiä kohtaan. Meissä on sävyisyyttä. Minä olen suvaitseva itseni suhteen, samaten kuin olisin suvaitsevainen sinun vikoihisi nähden, sisar Catherine, jos sinulla niitä olisi. Minulla on mielialoja, oikkuja ja hurmaavan ihastuksen hetkiä; mielelläni nauran ja itken, lyön veripisaran kukannuppuja toinen toistansa vastaan, ja kun on kuuma, juon mielelläni vähissä annoksissa varjokkaasta suihkukaivosta vettä, joka on kuin jäähdytettyä hopeaa. Minä olen suvaitsevainen itselleni, sisareni, ja joskus katson sinistä taivasta kohden ja kuvittelen Herran sanovan minulle:
-- Pikku tyttö, rakastan sinua sellaisena, jollainen olet...
2 p:nä kesäkuuta.
Eräs nuori mies oli aamulla kappelissa.
Hän ei ollut siellä messun vuoksi; hän hymyili koko ajan; hän oli tullut katsomaan taulua, joka riippuu kappelissa ja joka on erittäin arvokas maalareille...
* * * * *
Sisar Marthe on todellakin palvelijasielu. Äskettäin, kun suutuin eräästä muistutuksesta, jonka hän lausui koruompelukseni johdosta, sanoi hän minulle:
-- Sinä et ole nöyrä, sisar.
Hän puhuu aina nöyryydestä, hän on nöyrä, hänen liikkeensä ovat vailla tyyneyttä, hänen katseensa väistää, ja on kuin hänen kätensä pyytäisivät anteeksi sitä, että ne ovat käsiä.
Minä olen ylpeä.
Siksi, että se on kaunista ja että olen nuori, siksi olen ylpeä.
Mennessäni toisten nunnien kanssa kirkkoon tai aterialle tai kävelylle, sanon itselleni: "Minä olen minä, ja muut sisaret ovat muut sisaret".
Kun sisar Marthe, joka huohottaa rukoillessaan, polvistuu vieressäni penkissä, ajattelen: "Sisar, älä toki niin kovaa huohottele; näen sinut ja minä rupean halveksimaan sinua".
Rakastan äiti prioritarta siksi että hän on ylpeä. Hän vetäisee hienosti viittaansa, kun joku meistä menee liian liki häntä.
Minä olen ylpeä.
Mutta sinun edessäsi, Herra, olen kuin maassa kasvava mansikankukkanen; olen muratti joka painautuu kiinni sinun kirkkosi kiviseinään, olen sinun huokauksesi huokaus, tuska sinun puhkaistussa kyljessäsi, ja minä olen pyhän Magdaleenan hiukset sinun jaloillasi...
4 p:nä kesäkuuta.
Istun puutarhassa varjoisalla penkillä ja kirjoitan, pitäen vihkoani polvellani.
Vienot tuoksut täyttävät ilman. Ne nousevat ruohokentän sametista ja kultalakan untuvapeitteisistä lehdistä haihtuen avaruuden sineen. Kaksi pientä ruukuissa kasvavaa kuusta levittää voimakasta ja pistävää tuoksua, kun keskipäivän aurinko panee pihkan kiehumaan.
Oi! kuinka ilma polttaa!
Luulen että vaivun uneen sinisten lämpöpilvien tukehduttamana.
5 p:nä kesäkuuta.
Nuori mies, joka tässä tuonnoin oli läsnä messussa, saapui tänä aamuna uudelleen.
Hän katseli minua ja minä katselin häntä. Hänen kasvonsa ovat lempeät ja rakastettavat kuin veljen, jonka aikojen jälkeen tapaa. Hän ei hämmästyttänyt minua.
Ja sitten minä ajattelin Jumalaa, Pyhää Valeriaa, jonka juhlaa tänään vietämme. Nuori mies katseli minua vielä viimeisen evankeliumin aikana; minä huomasin että hänen silmänsä olivat kirkkaat ja suruisat, ja että hänellä oli vaalea parta ja vaalea tukka. Hän katsoi kuin olisi hän puhunut minulle, mutta minä käänsin pääni kokonaan poispäin.
-- Sinä, Herra, olet kauniimpi kuin hän!...
6 p:nä kesäkuuta.
Äiti prioritar on keskustellet kanssani tänään.
Hän ei puhu paljon Jumalasta, ei kirkosta eikä luostarista, hän puhuu tarmosta ja tahdonvoimasta.
Hän katselee aikaa ja elämää ylhäältäpäin; ei tiedä mitä hän näkee, mutta hän näkee varmaankin ne kauniit maat, joista kaikki maailman junat tulevat, sekin juna, joka kulkee tästä ohitse matkalla Bayonneen.
Minä kunnioitan häntä ja ihailen häntä.
7 p:nä kesäkuuta.
Minä ajattelen äiti prioritarta.
Hän on kaunis, hän on vielä nuori, häntä voi kunnioittaa eniten maailmassa.
Hän pitää itseänsä arvossa, mutta hän ei rakasta itseään.
Sellainen on kaunein luonne...
Mikä hyvä tuoksu tunkeutuu sisään avatusta ikkunastani? Oi! se on puutarhassa kukoistavan magnoliapuun tuoksua.
Hämärä laskeutuu sinervänä ja lempeänä kuin vuokkosade.
Kello on puoli seitsemän, ilmassa on jotain niin liikkumatonta; on kuin olisi aika seisahtunut. Kuu alkaa loistaa, ja sen likellä kimmeltää kaksi tähteä.
Eräs puutarhan puistokäytävä välkkyy punervana; vieno tuulenhenkäys koskee kulkiessaan ikkunani alla olevaan pieneen puuhun niin että kevyet ruskeat lehdykät rupeavat värisemään.
8 p:nä kesäkuuta.
Kaikki huvittaa sisar Marthea, joka on nöyrä.
Tänään hän on keittänyt muhennosta. Minä tiedän, että äiti prioritar ylenkatsoo häntä. Hän sanoi sisar Marthelle ystävällisesti hymyillen:
-- Hyvä on, sisar Marthe, keittäkää meille muhennosta.
Mutta hän sanoi sen, kuin olisi hän sanonut:
"Aasiseni, kanna sinä puut torille, sinä, joka et unelmoi..."
11 p:nä kesäkuuta.
Nuori mies oli taas aamulla kappelissa.
Minä katselin häntä, hän katseli minua. Hän pudotti pienen kokoonkäännetyn paperin, ja hänen silmäyksensä sanoi kuin väkevä ääni:
"Tuo paperi on teitä varten, sisareni".
Minä ajattelin: "En tahdo ottaa nuoren miehen kirjettä", sitten ajattelin: "Minun täytyy ottaa kirje, etteivät toiset sisaret löydä sitä, en saa tehdä väärin tuota nuorta miestä kohtaan".
Messun jälkeen otin paperin lattialta, siihen oli kirjoitettu nämä sanat:
"Tahtoisin tehdä uhrauksen teidän tähtenne".
Kaikkea tätä ajattelen paljon tänä iltana.
Avoimesta ikkunastani kuulen juuri nyt tuulen heikon huminan, kuulen sen koskettelevan joka lehteä, ja kyökissä kuuluvat kilahtelevan lautaset, joita järjestetään käytettäviksi.
Yö leimahtelee tuhansin tähdin, jotka kuumuudessa näyttävät kylmää vettä täynnä olevilta pikku kaivoilta...
Kaikki kimaltelee. Posliinilautasista, joita kyökissä kolistetaan, lähtee ääni, joka myöskin kimaltelee.
Tahdon nukkua.
12 p:nä kesäkuuta.
En ole ajatellut mitään, olen ollut onnellinen.
13 p:nä kesäkuuta.
Onnellinen on ihminen silloin, kun hänen sydämensä, ajatuksensa ja kätensä ovat tyhjät.
14 p:nä kesäkuuta.
En ole sittemmin nähnyt tuota nuorta miestä, hän ei ole palannut kappeliin...
* * * * *
Tänään on ilma liian kaunis, niin kevyt, nuori, iloinen, helisevä ja huumaava, kuin olisi se ruusuilla koristettu ja kasteesta kimalteleva hopeakello.
Aikaisen suven ja puutarhan suloinen tuoksu tekee minut joskus niin surunvoittoiseksi, siksi että se lumoo minut, leijailee kaikkialla; enkä minä voi hengittää sitä täysin siemauksin.
Kun kävelen hiekkakäytävillä, on kuin joku olisi ympärilläni, kuin joku kuiskaisi pääni päällä, ja kun käännyn, katso, silloin on kesä kaikkialla, ylt'ympäri...
Sisar Marthelta oli jäänyt posliinimalja penkille.
Tämä puutarhassa oleva valkoinen malja oli yksinkertainen ja tyyni kuin viaton sydän.
15 p:nä kesäkuuta.
Sisar Catherinella on vihko, johon hän kirjoittaa rukouksia; niitä hän itse sepittää, luulen ma. Aamulla avasin vihon ja luin eräältä sivulta:
"Jumalallinen Jesus, jota palvelen ja rakastan ja joka herätät minussa myötätuntoa, siksi että olet laiha, vertavuotava ja vaalea".
16 p:nä kesäkuuta.
Nuori mies ei ole tullut...
On päiviä, jolloin äiti prioritar ei ole lempeä. Hän johtaa luostaria hyvin ankarasti, niinkuin isäni johti pitsitehdastaan.
Hän ei välitä siitä mitä me puhumme, ei tahdostamme eikä elämästämme; hän välittää koneistosta, johon kuuluvat sisarkunta, säännöt, luostarin talous.
Hänen hyvyytensä on suuri, mutta on olemassa päiviä, jolloin hän olisi valmis kulkemaan kyyneleittemme ylitse. Kappelissa ei hänen ryhtinsä ole samankaltainen kuin muiden nunnien. Hän seisoo suorana, pää pystyssä, hän on hallitsijatar, joka puhuu hallitsijalleen eikä pelkää. He hoitavat kumpikin toimensa, kuten tulee.
Kello kymmenen illalla.
Tänä iltana näin äiti priorittaren itkevän, hän ei oikein itkenyt, mutta hänen silmänsä olivat ylevästi kosteat; muuten hän tukahdutti tuskansa.
Minä tulin hänen luokseen puhuakseni itsestäni, aioin sanoa: "En ole sellainen, jollainen minun tulee olla, katso, millainen olen, minä olen onnellinen..."
Mutta sain nähdä hänet, ja minä sanoin aivan matalalla äänellä:
-- Äitini!
Ja minä pitelin hiuksiani enkä tiennyt mihin paeta.
Silloin hän sanoi minulle:
-- Jääkää!
Hän sulki varovasti, hätäilemättä pienen lippaan, joka oli hänen polvellaan, ja katseli minua sitten ystävällisesti. Tuntui siltä kuin hänen kyyneleensä olisivat valuneet suuhuni. Ja minun katseeni kiintyivät häneen kuin kädet jotka hakevat tukea, ja minun äänettömyyteni sanoi vain, kuin lohduttaakseen, kuin uneen uuvuttaakseen:
"Oi, äitini, oi äitini..."
17 p:nä kesäkuuta.
Nuori mies oli aamulla kappelissa. Minä hymyilin hänet nähdessäni, sillä meitä ilahutti nähdä toisemme jälleen. Kappeli on kuin valkoinen sulettu laiva. Ikkunat ovat siniset, keltaiset ja sinipunertavat. Tiedän, että kun nuori mies on siellä, niin hän unhottaa tuolla ulkona olevan kaupungin ja sen ihmiset; hän näkee avaruuden, samankaltaisen kuin minäkin, sinisen, keltaisen, sinipunervan.
Hän ei nyt pudottanut kirjelippua kuten viime kerralla.
Minä pidän enemmän siitä...
* * * * *
Pöydälläni on kaksi ruusua kristallimaljakossa; punaisen ruusupensaan kukat ovat kuin oivallisella kallisarvoisella voiteella sivellyt. Ne saavat minut huokailemaan.
Ruusu, jonka jokaisesta terälehdestä virtaa vieno tuoksu, valkoisen kammion hiljaisuus ja, etäisyydessä, raskas ja uhkuva, kyyhkysen lailla henkivä kesä, kaikki tuo herättää kaipuuntunteen, uuvuttavan, hämmentävän kaipuuntunteen...
Miksi viemme kätemme sydämellemme, kun emme voi käydä käsiksi siihen mikä lumoaa meidät?
Siksiköhän, että kaipaamme!
Sisar Marthe ja sisar Colette nauroivat aamulla, kun tapasivat minut seisomassa ruusupensaan edessä mietteisiin vaipuneena, kuin ääniä kuullen.
-- Näytät olevan haltioissasi, sisar, lausui sisar Marthe iloisella ja kevyellä äänellä.
Ja nuori sisar Colette nauroi tyhmästi.
Hän on maalaismaisen ruma.
Hänen kasvonsa ovat hieman vinot, pienet ja happaman näköiset ja itseensä sulkeutuneet ja tuovat mieleen syyslinnut, jotka muistuttavat katajaa ja berberispensasta.
Sisar Catherine on hirmuisesti laihtunut. Hän on ihmeen kaunis. Mennessään Herran ehtoolliselle hän ikäänkuin sammuu, ja kun pappi jakaa leivän, pitää hän käsiänsä sydämellään kuin olisi se halkeamaisillaan. Näyttää siltä kuin hän auttaisi pappia, vahvistaisi häntä ja sanoisi hänelle: "Isäni, isäni, sinä ja minä, olemmehan ainakin me molemmat kylliksi vahvat kestämään tällaista onnea?..."
Minä olen kertonut äiti priorittarelle, että nuori mies on alati ajatuksissani, ja etten voinut olla alati katsomatta häneen; minäkin olen tehnyt rippini.
Äiti prioritar ja rippi-isä nauroivat ja pyysivät etten enää sitä ajattelisi.
18 p:nä kesäkuuta.
Nuori mies tulee jälleen, hän antaa minulle kirjeitä ja minä olen vastannut hänelle salaa puutarhurin välityksellä...
Kuinka elämäni hämmenee. Pelkään mennä Herran ehtoolliselle.
Jesus on sanonut: "Syökää, juokaa, tämä on minun ruumiini ja vereni".
Sinun ruumiisi ja veresi. Herra!
Miksi on olemassa sinun kaltaisiasi ihmisiä... minä pelkään.
19 p:nä kesäkuuta.
Ilmaisematta salaisuuksiani olen uskonut äiti priorittarelle, että tunnen levottomuutta, epäilyksiä.
Hän ymmärsi ja pyysi, etten pelkäisi ja että odottaisin.
Minä en tee mitään pahaa. Tiedän kuka tuo nuori mies on, hän on maalari; hän on tullut kaupunkiin levätäkseen; hänen nimensä on Julien Viollette. Minä näen hänet kappelissa. Ajattelen häntä, hän kirjoittaa minulle; minä en ajattele mitään pahaa; voin käydä Herran ehtoollisella. En sano rippi-isälleni, että otan vastaan nuoren miehen kirjeitä. Vaan kun lähestyn pyhää pöytää, ajattelen: "Herra, avaan omantuntoni sinulle, katso, ja pane sanat suuhuni, jolla ei ole voimaa..."
20 p:nä kesäkuuta.
Kävelin sisar Catherinen kanssa pitkin puksipuukäytävää, ja kysyin häneltä, miltä hänestä tuntui yöllä, kun hän ei saanut unta ja kun hän ajatteli Jumalaa. Hän vastasi:
-- Äärettömän tuskaisalta siksi että he ristiinnaulitsivat hänet.
Ja minä sanoin vielä:
-- Hän laskee kätensä otsallesi ja pitää sinusta enemmän kuin muista?
Hän vastasi:
-- Tunnen että hän kärsii ihmisten syntien tähden...
Ja hän huokasi syvään.
Sisar Catherine ei rakasta Jumalaa niin suuresti kuin luulin.
21 p:nä kesäkuuta.
Puutarha on kaunis, käytävien hiekka näyttää aivan yhtä heleältä kuin lammikon tai suihkukaivon vesi. Siellä on kurjenpolvista muodostettu kukkaisaita, joka on niin sileä kuin olisi joku sivellyt sen sellaiseksi kädellään. Hiljaisuus puhuu kukille ja vaiti olevat kukat vastaavat.
Sisar Marthe kävelee puutarhassa, hän sanoo, ettei tänä vuonna saada luumuja juuri ensinkään.
-- Mutta katso, sisareni, kuinka auringonlasku levittää tänä iltana vienoa loistetta Gélosin laaksojen yli. Näetkös tuota keltaista juovaa? Se on kuin sydäntäni vasten asetettu pieni kultainen tikari...
30 p:nä kesäkuuta.
Ei kukaan, ei äiti prioritar eikä rippi-isä aavista minun tekojani, minä olen ainoa joka ne tiedän. Olen kirjoittanut Julien Viollettelle, että tänä iltana puolen yön aikana tahdon nojautua ulos ikkunastani, niinkuin hän on pyytänyt minua tekemään. Vielä minulla on aikaa jättää se tekemättä... En halua jättää sitä tekemättä... Jumalani, minussa on jotakin, joka noudattaa sitä mitä miehet tahtovat, ne miehet, jotka eivät ole pappeja. Kun lääkäri, joka tulee tänne, pyytää minulta jotakin, teen minä sen. Jumalani, käske, että heti jätän suletun ikkunani...
Oi! onko keskiyö ohitse? enkö vielä ole avannut ikkunaani...
Kello kaksi aamulla.
Avasin ikkunani nähdäkseni oliko hän tullut. Hän seisoi siellä, tunsin itseni loukatuksi hänen läsnäolostaan. Sanoin kiivaasti ja suuttuneesti:
-- Herra, en tiedä mitä tahdotte.
Mutta hän puhui, ja kun vastasin pyytääkseni häntä poistumaan, huokui yön hempeä henkäys vastaani, ja minä itkin ja sanoin:
-- Menkää, menkää, on väärin että olette täällä...
Hän vastasi minulle:
-- Se ei ole väärin, minä vannon teille, että se ei ole väärin.
Uskon häntä.
Minä sanoin:
-- Ette saa puhua minulle, pelkään niin kovin.
Hän sanoi:
-- Älkää pelätkö.
Minulla on suuri luottamus häneen. Hän oli niin kaunis seisoessaan siinä puutarhan kivillä, aivan valoisassa yössä. Kuu hopeoitsi hänet, matalan muurin, ikkunani alla kasvavan kamelian.
Minä seisoin kauvan siinä, nojauduin silmänräpäykseksi enemmän ulos kuullakseni paremmin; hän sanoi minulle pelästyneenä:
-- Älkää olko varomaton, hyvä sisar!
Ah! koko olemukseni laskeutui hänen luokseen kuni avatut hiukset putoavat hartioille, kuten jyrkänteeltä syöksyvä puro vierii laaksoon...
Olin hänestä kaukana, mutta kun hän puhui, olivat kasvoni käännetyt hänen kasvojaan kohden.
Olen onnellinen, mielessäni tuntuu hyvältä, olen rauhallinen.
Se, mitä olen tehnyt, ei ole syntiä.
2 p:nä heinäkuuta.
Eilen en häntä ajatellut, hän täytti sydämeni niin valtavasti, että ajatuksille ei jäänyt tilaa. Teki mieleni nauraa, keittää muhennosta sisar Marthen kanssa, vaikkapa auttaa liinavaatehuoneessa. Olin samallainen kuin pienenä tyttönä.
Syleilin äiti prioritarta ja hän syleili minua.
Tänään olen väsynyt, hämmentynyt. Muistan, elän ajatuksissani yön hetket uudestaan; hän seisoi tuolla, aivan lähellä muuria, puutarhan kivillä...
Hän palaa tänne kolmen päivän kuluttua.
En tahdo sitä enää ajatella...
En pidä rippi-isästämme. Hän nyt kerta kaikkiaan on papinkauhtanassaan, mutta se ei tee häntä arvokkaammaksi, ei lempeämmäksi, eikä varovaisemmaksi. Hän niistää kuuluvasti nenäänsä. Hänen papinkauhtanansa lieve lyö hänen kenkiänsä vastaan kun hän liikkuu. Papinkauhtanan liepeenkin pitäisi olla jotakin pehmeätä, jotakin hurskasta.
En mainitse hänelle ripissä, että olen puhunut ystäväni kanssa, sanon vain, että olen ollut utelias, että olen ollut malttamaton; se on samaa; ja sanon sielussani Jumalalle: "Sinä näet..."
Oi! miten levoton ja suruissani olisinkaan, jos edessäni olisivat pitkät talvi-illat mietteineen! Mutta kesä on liikkuvainen kultatie, joka vie meidät mukanaan; ulkona huutaa ääni: "Tule! tule!..."
Kas, kuinka päivä paistaa käsilleni. Oi aurinko! joka kuvastut lintujen silmissä, joka panet talvikinsydämen sykkimään, joka valaiset tuhannet pienet onnen ikkunat...
3 p:nä heinäkuuta.
Tiedän että olen kaunis, että olen nuori, minä tunnen sen. Tunnen elämäni ja nuoruuteni joka hetki; tiedän että sileän pukuni alla on pehmeä ruumis, joustavat jäsenet. En ole sitä koskaan ennen ajatellut. Luulin että nunnat olivat aina vain nunnia, mutta nyt tiedän, että jos he ovat ilman pukujaan ja huntujaan, niin he ovat alastomia.
Rippi-isämme ei tiedä sitä; jos hän sen tietäisi, ei hän kohtelisi meitä niin ankarasti, hän määräisi meille pitkiä katumustöitä, hän ei ohitsemme kulkiessaan niistäisi nenäänsä niin äänekkäästi, hän katselisi meitä joskus hymyillen ja olisi hyvä.
* * * * *
Sisar Marthe on onnellisin täällä, hän istahtaa illoin puutarhaan ja oihkii. Hän on kuin pysähtyvä juna. Hän puhaltaa itsestään kaiken jälellä olevan höyryn, kaiken jälellä olevan voiman, ja sitten hän on tyytyväinen.
Liljan huokausta, liljan, joka on kuin kello, missä on neljä halkeamaa ja mikä on käännetty ylösalaisin, ei hän kuule, eikä myös satakielen laulua; jos illan unelmat tunkeutuisivat hänen mieleensä, niin huiskisi hän ne pois kuin kärpäsen, joka pyörii nenän ympärillä...
4 p:nä heinäkuuta.
Hän tuli taas yöllä.
'Koko ihana yö, suloinen kuu ja sydämeni olivat häntä vastaanottamassa...
En tiedä mitään, en tiedä enää mitä sanoimme. Nojasin ikkunan pieleen. Luulen, että kerran kysyin häneltä:
-- Eikö meitä eroita se, että olen nunna?
En tiedä miksi utelin häneltä sitä. Hän rakastaa minua, hän tahtoo nähdä ja kuulla minua usein. Hän on ystäväni, hän rakastaa minua kuin sisartaan, oikeata sisartaan.
5 p:nä heinäkuuta.
Herra, oi kuinka levottomana käännän silmäni sinun puoleesi, katso, miten sairas olen. Kun vastaanotan sinut sydämeeni, en tunne iloa kuten ennen, en pyhää vakavaa kunnioitusta; en tunne mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä; ja kun saan Herran ehtoollisen, tarkastelen rippi-isäämme, havaintoja tehden ja selvästi, ja ajattelen: "Miten hän on kömpelö!"