Part 6

Näen lapsuuteni ja elämäni, ja kaikki olet sinä. Sinä olet se kumpu, jolla lapsena leikin syksyisin kuivilla oksilla, joita tuuli taitteli puista, pistelevien kastanjien ja loistavien apiloitten seassa. Sinä olet kevään ensimmäinen puu, jonka alle istuin, nähdäkseni lehtien välitse sinistä, kirkasta, tummansinistä taivasta.

Ajattelen pähkinäpuu-käytävää, joka kätki auringonsäteitä, lokakuun kastehelmistä kiiltäviä begonioita, raikkaita ja vilpoisia kuten kellon-ääni päivänkoitteessa; sinua...

Ajattelen myöskin, oma rakkaani, sitä etten milloinkaan ole ollut sinulle sydämessäni suuttunut.

Jos joskus olen vastustellut, kun olet ollut ärtyisä ja kärsimätön, jos olen äkkinäisesti vastannut moitteisiisi, niin älä usko minua, silloinkin on vaistoni minua vaatinut hyväilemään kättäsi. Emme teitä tuomitse; intohimon, jota meitä kohtaan tunnette ja johon me vastaamme, otamme vastaan kuin suuren kohtalon, jossa kaikki on salaperäistä ja välttämätöntä.

Tiedät hyvin, etten ollut kapinallinen. Ymmärsin aivan heti, että nainen ja mies eivät ole samanlaisia rakkaudessa.

Muistan hellän ja lempeän ivasi, kun kasvoistani luit sen silmänräpäyksen tulleen, jolloin nunnan rinnassa kiusaus voittaa omantunnon varoitukset.

En ole sinulle siitä vihainen. Emme voi moittia rakkauden vääryyttä emmekä sen pahuutta, vaan ainoastaan sen vähenemistä.

Olet rakastanut ja vihannut, moittinut ja ylistänyt minua; olet täyttänyt minut sielullasi, olet minulle kaikki antanut.

Sitä usein ajattelin, silloin -- muistathan -- kun lepäsin vasemmalla sivullani, molemmat käteni yhteenliitettyinä poskeni alla, ja puhumatta katsoin sinua, sellaisella sydämen hellyydellä, jota ei milloinkaan voi saada tietää...

Juuri tällä hetkellä lankee Marthe sisaren sormille ja työlle auringon säde.

Minä katselen.

Pelkään mitä vielä saan kärsiä, kun kauniit ilmat taas tulevat.

Ajattele, oma armaani, mitä on kesä! -- sinitaivas! -- Kesällä, jolloin aamusta alkaen kaikki rauhaiset luostarin ikkunat kimmeltävät valosta, kun ilmassa on pitkällistä kuumetta ja kaihoavaista sykintää, kun auringon säteissä loistavat viljalyhteet hajoavat ikäänkuin sanoen: "Miksi pelkäätte? hengittäkää syvästi, tahdomme täyttää suunne onnella..."

Sisar Marthe kysyy mitä kirjoitan. Vastaan: "En mitään, kirjoitanpa vaan vihkooni."

Katso, miten minua pidetään silmällä.

Ja kun olen heikko ja väsynyt, epäilen hieman koko maailmaa, pelkään.

En ollut koskaan peloissani sinun kanssasi...

20 p:nä joulukuuta.

Melkein joka aamu tulee äiti prioritar luokseni kirje kädessä ja sanoo minulle:

-- Kas tässä kirje; pyydän teitä, pieni rakas tyttöni, pyydän teitä ettette avaa sitä. Antakaa sen jäädä minulle, niin hävitän sen...

Olen heikko, olen vuoteenomana, ja priorittaren katse vallitsee minua kokonaan, saa minut tekemään uhrauksen. Vastaan, samalla kuin sieluni murtuu ja kuolee:

-- Äitini, tehkää miten tahdotte...

Ja tartun kiinni hänen käsivarteensa molemmilla kylmillä käsilläni. Painan pääni alas, itken, ja hän suutelee hiuksiani...

4 p:nä tammikuuta.

Elämä vaihtelee, on olemassa onnettomuuksia, jotka ovat vielä suurempia kuin minun.

Näen priorittaren sellaisena jollainen hän oli tänä iltana, istuessaan sänkyni vieressä. Hiljaisuus ja hirveä kouristus kuvastui hänen kasvoillaan, en mielelläni utele, mutta kuitenkin sanoin:

-- Mikä teidän on?

Hän vastasi:

Sain juuri uutisen ystävän kuolemasta, ystävän jota en ole nähnyt kymmeneen vuoteen.

Sitten hän lisäsi hiljaisella äänellä ja kuin tahtoen näissä sanoissa nauttia koko tuskaansa:

-- Se mies, jota olen rakastanut, on kuollut...

Äitini, hän on kuollut; mies, jota olette rakastanut, on kuollut.

Aivomme sitä ei vielä käsitä, ei voi ymmärtää sitä, se ei vielä ole totuutta meille, onnettomuuden ymmärtäminen vie aikaa, se ei ole selvä samassa, mutta hän on kuollut.

Hän kuoli kaksi tuntia sitten, kohta siitä on kaksitoista tuntia, ja sitten kaksikymmentä neljä tuntia, ja viimein päiviä; hän on ainiaaksi kuollut, huomenna hän on vielä enemmän kuollut kuin tänäpäivänä, ja vuoden kuluttua vielä enemmän.

Olento, jota rakastamme, on kuollut. Ne ovat tavallisia ja yksinkertaisia sanoja, mutta sanoja, jotka eivät milloinkaan taukoa kaikumasta korvissamme...

* * * * *

Se mies, jota rakastan, elää, hän hengittää, hän on jossakin osassa maailmaa, hän puhuu, hän nauraa, hän suuttuu, hänellä on ajatuksia, tottumuksia, toivoja, suunnitteluja, kuvailuita. Hän syö, hän nousee ylös, laskeutuu levolle, nukkuu. Hän nauttii vedestä, ilmasta, hyvistä tuoksuista. Hän elää. Kun päivä paistaa, niin hän on iloisempi, ja joskus häntä ikävystyttää, hän on vaihteleva, kärsimätön, kiivas.

Hän ajattelee vielä minua, mutta sitten hän ei enää ajattele, hän ajattelee toisia naisia, hän rakastaa niitä...

Elä, hellästi rakastettuni, ympäröiköön elämä sinua, kylvettäköön, hyväilköön, loistakoon sielussasi ja hiuksillasi, olkoon sitä kätesi ympärillä, jalkojesi alla ja pääsi ympärillä...

Ajattelen korvia jotka eivät enää kuule; jos huutaa niiden kuultaviksi nimen, niin ne eivät kuule. Se on kuoleman kamalaa itsepäisyyttä ja hiljaisuutta...

16 p:nä helmikuuta.

Prioritar ja minä emme puhu paljoa. Mitäpä me voisimme sanoa! Mutta sydämemme ilmoittavat tilansa toinen toisellensa koko ajan. Unenikin valvoo hänen ylitsensä.

Minusta tuntuu siltä kuin ilma hänen ympärillään olisi tunteellista ja surunvoittoista. Kun joku puhuu, kun joku liikkuu, pelkään että häneen koskee kipeästi. Oi äitini, missä olette? Pimeys, pimeys on ympärillämme. Kaikki tuntematon painaa teitä ja tekee teidät kumaraksi. Joskus hymyätte, kasvoillanne kamala autuuden ilme. Ette enää koskaan ole keskuudessamme, olette kuolleen miehen kuollut puoliso!

26 p:nä helmikuuta.

Ei mitään, aika kuluu tyyneesti.

28 p:nä helmikuuta.

Sentään, Jumalani, en voi kärsiä sitä ajatusta että hän olisi onneton...

Oi, rakastaako hän minua vielä? kärsiikö hän tähteni? ovatko hänen kätensä kylmät? Mutta maailmassa on naisia. Ehkä nainen on hänen luonaan! Kaikki naiset ovat kaiketi miehille samoja, köyhiä ja ihania. Nainen pitäköön hänen kättään, hyväilköön sitä; vetäköön hänet pehmeästi puoleensa, ja olkoot he kaksi olentoa jotka lämmittävät toisiaan, jotka uneksivat, jotka värisevät, jotka ovat itsepäisiä ja katkeria, jotka unohtavat, oma armaani unohtavat kaiken maailman tuskan...

16 p:nä maaliskuuta.

Tulin huoneeseeni, pysähdyin hämmästyneenä; tunsin että joku oli vaaleassa huoneessa; ja maaliskuun hämärähän se oli kotiutuneena siellä, näytti istuvan tuolilla, niin lempeänä.

1 p:nä toukokuuta.

Pyhä neitsyt Maria, minä uhraan sinulle toukokuun, toukokuun, jolloin kyyhkyset kuhertavat ja ihanat yöt palavat kuten valkoiset kynttilät, jolloin kaikkein nuorten naisten sydämet särkyvät, jolloin jasmiinien tuoksu avonaisten ikkunain luona on väkevämpi kuin koko heidän rohkeutensa...