Part 7

Illalla hiipivät pojat liinavaatevarastoon vänrikinunivormussa ja rinnoissaan kunniamerkit. — Pal oli saanut kultamerkin ja Peter sen suuren hopeaisen, vaikka se yhtä hyvin olisi voinut olla päinvastoin.

Tämä oli Katalinin oma valtakunta. Pienoinen kirjoituspöytä seisoi ikkunan ääressä, ja pöydällä kukki kaksi ruusua lasissa.

Peter ja Pal piiloutuivat liinalaudakkojen väliin ja odottelivat kärsivällisesti.

Kesti välttävän kauan ennenkuin ovi aukeni. Pojat tekeytyivät kauhean viekasilmeisiksi... Katalin tulikin todella. Mutta ei yksin! Joku oli hänen kanssaan: kapteeni Milka...

Henkeään pidätellen painautuivat pojat seinää vasten piilopaikassaan, kun nuo kaksi keskustellen astuivat esiin laudakkojen välitse.

Toisin sanoen, vain kapteeni puhui...

Salin toisessa päässä avautui ovi sidehuoneeseen ja sulkeutui taas parin jälkeen, joka loittoni yhdessä...

Kaksoiset seisoivat edelleen piilopaikassaan... Liituvalkeina kasvoiltaan katsahtivat he toisiinsa. Heidän polvensa vapisivat, heidän täytyi tarttua laudakkoihin voidakseen pysyä pystyssä kaatumatta...

Mitä oli mies puhunut Katalinille? Mitä oli hän uskaltanut? — Katalle, veli Stefanin vaimolle? Ja käly oli mykkänä kuunnellut. Hän ei ollut lyönyt häntä, ei juossut, eikä huutanut apua!

Tämä tuntui heistä suorastaan hirviömäiseltä, niin että he tuskin uskalsivat ajatella...

Katalin? Heidän Katansa! Veli Stefanin puoliso!

Olivathan he itse nähneet elämässä kaikenlaista. Naisista tiesivät he myös yhtä ja toista. Mutta he olivat kasvaneet siinä pyhässä vakaumuksessa, että löytyi erikoinen luokka naisia, joka, kuten tähdet taivaalla, oli korotettu kaikkien epäluulojen ja kaiken heikkouden yläpuolelle, ehkä jopa ulkopuolelle luonnon järjestyksen, nämät naiset eivät olleetkaan ihmisiä, he olivat ilman sukupuolta, suloisia, puhtaita, pyhiä, hyviä, intohimottomia olentoja: Arató-suvun naiset.

Molemmat pojat voivat oikein pahoin... Heitä annatti ylen... Kunniamerkit poistivat he taas rinnoistaan, tunkivat ne taskuihinsa ja hiipivät, sairaina häpeästä takaisin huoneeseensa.

Ennenkuin Katalin lähti kotia, tuli hän hetkeksi kaksoisten luo. He olivat jo vuoteessa.

— Olen juuri keskustellut professori Kadarin kanssa. Ensi viikolla saadaan teitä hoitaa ulkopuolella sairaalaa, ja silloin muutatte kotia meidän luoksemme.

Pitkä hiljaisuus. Lopuksi tarttui Peter sanaan.

Matalasti ja kuivasti sanoi hän:

— Ensi viikolla emme ole täällä.

— Ette täällä? Missä sitten?

— Rintamalla. Huomenna ilmoittaudumme uudelleen palvelukseen.

Kata silmäili hämmästyneenä milloin toista, milloin toista veljeä.

— Oletteko tulleet hulluiksi? Miksi näin äkkiä haluatte takaisin?

— Sovimme paremmin sinne, vastasi Pal kuivasti.

— Paremmin kuin tänne?

— Niin.

Hänen silmiinsä pisti, ettei kumpikaan heistä enää kantanut kaulassaan hänen pyhäinkuvaansa.

Heidän suunsa ympäri jännittyivät samallaiset kovat piirteet, jollaisilla Stefan Arató tavallisesti peitti mielenliikutuksensa. Oltválaisten hymy! Nyt he tosiaan huomiotaherättävästi muistuttivat kahta torvensoittajaa Naamioidun Neitsyen valtaistuimella.

Äkkinäinen viha nousi Katalinin päähän. Hän kohautti olkapäitään ja lähti heidän luotaan jäykkänä kuin puukuva. Näytti siltä, kuin yleinen hemmottelu olisi noussut poikasille päähän! No niin, ehkä he viisastuvat huomiseksi...

Mutta he eivät tulleet viisaammiksi. Jäykällä päättäväisyydellä, hillittömällä kärsimättömyydellä menivät he eteenpäin vaistonsa ohjaamaan suuntaan.

He tulivat ja menivät, kävivät päällystönsä luona ja kirjoittivat hakemuksia, he hankkivat suosituksia, vaikenivat ja käyttivät viekkautta vain tullakseen lähetetyksi takaisin rykmenttiinsä.

Budapestin ilma oli heille myrkkyä, he eivät kyenneet syömään eikä nukkumaan enää, jokainen hengähdys oli heille tuskaa.

Katalin piti heitä silmällä kasvavalla levottomuudella. Hänen sydäntänsä särki. Ja mitä sanoo Stefan?

Kapteeni Milka, jolle hän valitteli murheitaan, otti tehtäväkseen puhua heille. Hän luotti siihen, että hänen onnistuisi ylempiarvoisen arvovallalla pehmentää lapsukaiset.

Hän lähti iltahämärässä heidän huoneeseensa. He olivat jo kenttäpuvussa nahkasäärystimineen, sivullaan keltaiset pistoolikotelot. Hän keskusteli heidän kanssaan lämpimästi ja tuttavallisesti; isällisesti ja ystävällisesti värisi hänen syvä bassoäänensä.

Hän alkoi puhumalla verisestä kamppailusta, jota parast'aikaa käytiin Karpateilla, kuvaili heille talvisotaretken kauhuja, antoi tunnustuksen heidän tähänastiselle toiminnalleen, mutta tahtoi kuitenkin samalla varottaa heitä nuoruuden intomielisyydessä antautumasta menemään liioitteluihin... Sillä koko ratkaisuhan ei nyt toki riippunut vain kahdesta miehestä.

Pojat kuuntelivat mykkinä. He seisoivat jäykässä kunniantekoasennossa, mutta kummankin kasvoilla näkyi ilkkuva hymy.

Tämä saattoi Milkan jonkun verran hämilleen... Hän luuli, että hän innossaan ja hyväntahtoisuudessaan ehkä oli tullut esittäneeksi rauhaan kohdistuvia ajatuksia enemmän kuin sopi upseerille ja sen takia hän ponnisteli antaakseen selvityksiä. Hän ihaili itse kohdastaan persoonallista urhoollisuutta, piti suurtekona kaatua isänmaan puolesta, mutta luonnollisesti vain sillä edellytyksellä, että samalla palveli joitakin korkeampia päämääriä...

Poikien pilkallinen hymy vaihtui nyt ylpeäksi ja halveksivaksi irvistykseksi. Armoton ilme heidän nuorekkailla kasvoillaan näytti yhtä oudolta kuin toukokuun lumi pelargoniapenkereellä.

Milka aavisti, mitä he nyt ajattelivat. Kuumeesta omilla kasvoillaan hän tunsi, että hän punastui...

Hän puhui puhumistaan ja joutui samalla yhä enemmän hämmennyksiin, sillä hän tunsi, että hänen sanansa olivat täysin tolkuttomia.

Tuokiossa kuohahti hänessä hereille vanha kapteeni Milka, säälimätön rautaihminen. Hän kyllä tulee kurittamaan nuo kaksi itserakasta nulikkaa.

Mutta kun hän läheni kaksoisia, jotka seisoivat jäntevässä huomiontekoasennossa, oli häntä vastassa kaksi häijyä, teräskovaa silmäparia, jotka säkenöivät vihaa huoneen pimeydessä.

Kapteeni ei käsittänyt heidän hillittömän vihansa syytä, mutta hän tunsi, että nämät kaksi villiä sudenpentua voisivat ryhtyä mihin tahansa.

Taas tunsi hän samanlaista kylmää turtumista sydämessään kuin yönä Zaklikovin luona.

Hämmentyneenä kangerteli hän:

— No tehkää, kuten haluatte... Ja hän lähti huoneesta.

Peter ja Pal eivät olleet lausuneet sanaakaan koko aikana.

Mutta vasta silloin kapteeni oikein sydäntyi, kun hän liinavarastossa teki selkoa käynnistään. Hänestä tuntui varmalta, että noilla kahdella röyhkeällä poikaviikarilla oli jotain huomauttamista hänen hermoiskustaan, mutta tätä hän ei tietenkään sanonut Katalle, joka muuten itse arveli aivan samaa.

— Ah, noita Aratója! Aivan ennenkuulumattomalla tavalla he uskalsivat käyttäytyä minua kohtaan! Urhoollisuusmuistorahat näyttävät täydellisesti sekoittaneen heidän päänsä... He eivät tahtoneet edes olla tekemisissä kanssani, he käänsivät selkänsä ja nauroivat minulle vasten naamaa.

Kauhistuksissaan tarttui Katalin kapteenin käteen aivankuin suojellakseen häntä...

Milka jatkoi:

— Koskaan ei minua ole kohdeltu niin loukkaavasti, voin taatusti sanoa, niin ylenkatseellisesti... Aivankuin minä en olisikaan ollut heitä korkea-arvoisempi, vaan joku aivan tavallinen — en osaa itsekään sanoa, mikä... Jos en ottaisi huomioon, että he ovat teidän sukulaisianne! —

Hän keskeytti ja heilautti kättään miettivästi. Äkkiä kaikui hänen äänensä sangen syvänä hänen sanoessaan:

— Olkaa rauhallinen, en ryhdy mihinkään heitä vastaan. Ei mihinkään. Kestän kaikki. Kaiken. Heillä on sama nimi kuin teillä.

Katalinin silmät olivat kyynelissä, hänen sydämensä täynnä katkeruutta.

— Kiitän teitä, sanoi hän — olen kiitollinen teille ja pyydän anteeksi... Minä olen syypää kaikkeen. Minun olisi pitänyt aavistaa — tunnenhan Aratót.

Ah näitä Aratója! Nyt jo katseli hän heitä kaukaisesta etäisyydestä kuin jotain vierasta rotua. Jokainen Arató oli kylmä, ylpeä ja pilkallinen. Kaikki he luulivat olevansa päätä pitemmät muita ihmisiä. Halveksivalla hymyilyllä he tahtoivat kuitata elämän ja kuoleman... Sellaiset olivat kaksoisetkin, Stefan samoin...

Katan päässä pyörivät ajatukset uskomatonta vauhtia... Ja äkkiä sukeltautui esiin katkera kysymys: rakastaneekohan Stefan vaimoaan?

Osasiko hän yleensä rakastaa? Niin paljon ainakin oli varmaa, ettei hän tarvinnut vaimoaan? Hän tarvitsi häntä aivan yhtä vähän, kuin kirkontorni pääskystä, jolla on pesänsä katonulottuman alla.

Mutta tästä ei voinut edes keskustella Stefanin kanssa. Sillä silloin heti ilmeni hänen kasvoillaan tuo Arató-hymy... Ah, miten Katalin oli värissyt Oltván häräntappajien pilkallisen hymyn edessä!

— Milka — sanoi hän itkevän naisen pehmeällä äänellä — unohtakaamme tämä... Jos tahdotte olla hyvä minua kohtaan, jos tahdotte olla oikein hyvä, niin antakaa tuoda tänne sellonne. Tänään tahtoisin kuulla Schumannia. Hän parantaa minut jälleen...

Tähän asti ei Katalin ollut paljoa ymmärtänyt musiikista, mutta Milkan taide oli aukaissut hänelle sointujen portin.

Juuri sellaista musiikkia hän tajusi, se oli kuin kuuma kylpy, jonne viluisa sielu autuaana voi vaipua ja sen tenhoon ikävöi hänen verensä joka pisara.

Niinpian kuin sello lauloi, lensivät heidän vapautuneet ajatuksensa tasaisin siiveniskuin rinnan toistensa kanssa seikkailuihin, ja kun Milka lopuksi pani pois jousen, tuntui miltei omituiselta, että he voivat käyttää keskenään tavallista jokapäiväistä puhetapaa...

* * * * *

Peter ja Pal olivat varustautuneet matkalle lähtöön.

Ijarto, joka seurasi samaa marssipataljoonaa Karpateille, kuin he itsekin, oli jo edeltäpäin mennyt matkatavarain kanssa asemalle, sillävälin he ottivat nopeat jäähyväiset sairaalassa.

Lääkärit ja sairaanhoitajattaret toruivat ja säälivät heitä.

Katalinillehan täytyi heidän myös jättää hyvästit. Heidän piti suudella hänen kättään ja mennä pois sanaa sanomatta...

Liinavaraston edustalla tuli heitä vastaan keltahipiäinen nunna.

— Onko kälyni sisällä? kysyi Pal.

— Kyllä.

— Kuka on hänen luonaan?

— Kuka muu siellä olisi kuin kapteeni? kähisi harmaa noita. Hän loi heihin pistävän katseen ja tallusteli sitten kopeillen pois laajassa poimutetussa hameessaan.

Pojat seisoivat kuin jähmettyneinä oven ulkopuolella. Sisällä vallitsi painostava hiljaisuus. Jos joku siellä sisällä olisi puhunut, olisi ääni kuulunut ulos... Miksi eivät he puhuneet?

Peter ja Pal eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. He häpesivät, ja karvas mustasukkaisuus raateli heidän nuoria sydämiään.

Äkkiä katkesi hiljaisuus. Sellon ääni soi siellä sisällä. Pitkin, hehkuvin, aistillisesti värisevin jousenvedoin... Sfinksi — kollikatti naukui iltahämärässä.

Pojat kuuntelivat pidätetyin hengenvedoin. Mutta sitten heittivät he luotaan kietovien kahleitten leudot syleilyt.

— Tule.

Ja he lähtivät hyvästelemättä.

Mutta kadulla sanoi Pal, että ainakin Kantorille piti sanoa hyvästit. Peterinkin mielestä kuului tämä aivan asiaan. Kun lähtee sotaan, haluaa, että ainakin joku vähäsen sääliikin.

Kantor näyttäytyikin poikain myötätunnon arvoiseksi, kaikin mokomin tahtoi se seurata heitä sotanäyttämölle ja ulvoen se yhäti raapi eteisen ovea, kun sen poistuvat ystävät jo aikoja sitten olivat ehtineet kadulle.

Katalin katkeroitui äärettömästi, kun hän sai tietää, että pojat olivat lähteneet matkaan hänelle hyvästejä sanomatta.

— Oh, noita Aratója! Heillä ei ole sydäntä, ei kenelläkään heistä. Mutta tästä puhun Stefanille.

Peter ja Pal istuivat sillävälin vuokravaunussa, jota veti suuri, laiha, ruskea hevonen. Hevonen kiisi eteenpäin omituisin loikkauksin ja heitteli samalla yhtämittaa suurta päätään.

Kun he ajoivat Ring-puistokadun läpi, sädehtivät lamput huvittelupaikkojen edustoilla häikäisevin loistein. Siellä täällä sisäänkäyntiportaitten luona, jotka uivat valossa, seisoi ryhmissä herroja takinkaulukset pystyssä sekä lyhythameisia ja korkeakorkoisia naisia.

Vihdoin viimein — lopultakin istuivat he hämärässä, savuisessa toisenluokan vaunussa, ja kitisten ja töyttäyksin lähtivät pyörät heidän allaan liikkeelle...

Paitsi heitä, oli vaunussa kuusi upseeria, jotka kaikki olivat jo syvässä unessa. Eräs istui kallistuneena oikealle, toinen vasemmalle, joku kuorsasi ylpeästi, kun taas toiset tyytyivät vaatimattomaan tuhisemiseen.

Oli onni, että muut nukkuivat, niin ei Arató-poikien tarvinnut hävetä kuumia lapsenkyyneleitään, jotka vierähtelivät alas pitkin heidän poskiaan, aina siksi kunnes he olivat itkeneet itsensä uneen.

KEVÄT SAIRAALASSA.

Tarmokkain vuorivuohihypyin tulivat alilääkäri ja eräs medisiinareista juosten alas portaita pohjakerrokseen. Jälkimmäinen, sileäksi ajeltuine, tarmokkaine piirteineen unkarilais-ameriikkalaisen tyypin edustaja, sanoi tahallisen laulavalla äänenpainolla:

— Näkyy, että tulee kevät. "Mamma" on rakastunut.

Portaiden käänteessä olivat molemmat nuoret miehet iskeytymäisillään yhteen erään kultakauluksisen upseerin kanssa, joka oli matkalla ylös.

Alilääkäri aivan kalpeni hämmästyksestä ja tervehti kumartaen.

Alhaalla pohjakerroksessa kuiskasi hän käheästi ja kiihoittuneesti medisiinarille.

— Tiedättekö, kuka se oli? Professori Arató!

Toinen löi nyrkillään otsaansa ja kuiskasi vastaukseksi:

— Oletteko koskaan nähnyt sellaista pöllöpäätä kuin minä?

Stefan Arató oli tällävälin ehtinyt ylös valtavan ikkunan ääreen. Sieltä näkyi alas sairaalan pihaan.

Professorin katse kiintyi pienoiseen idylliseen kuvaan.

Pihalla kasvoi hevoskastanja. Musta puunrunko ojenteli keveästi ja aistikkaasti oksiaan kohti taivasta. Vesat, jotka hehkuivat iltapäiväauringon valossa kuin tuhat pientä kultaista nyrkkiä, pitivät ponnistuksesta väristen lujassa otteessaan kevättä, joka tahtoi särkeä siteet.

Huomenna särkyvät nyrkit ja peittävät kaikki oksat kullanviheriäisin lehdin.

Puun alla oli lepotuoli, missä komea vaalea sotilas oleili. Hänellä ei näkynyt sidettä, mutta hänen ilmeensä oli kärsivä. Hänen vieressään istui hento sairaanhoitajatar päähuntuineen ja luki suloisella vakavuudella punakantista kirjaa.

— Aivan sellaista, kuin kymmenenpennin kuvapostikorteissa kuvattu väki, jolla on kainot vaatimukset, tavallisesti ostaa. "Kevät sairaalassa."

Mutta kas vaan, sairaanhoitajatarhan on Katalin.

Arató, joka vastikään oli saapunut pääkaupunkiin, seisoi hetkisen epäillen ikkunassa, mutta päätti kuitenkin ensiksi puhua virkatoverinsa Kadarin kanssa.

Hän voi ehkä selittää hänelle, mitä Peterin ja Palin liian aikainen lähtö merkitsi, josta Katalin oli vähitellen hänelle kirjeellisesti kertonut vasta liian myöhään.

Mutta Kadaria ahdisti hän kysymyksillään turhaan.

Pojat olivat todella aluksi iloinneetkin sairashuoneessa olostaan, mutta sitten olivat he odottamatta rynnänneet takaisin sotanäyttämölle niin hillittömällä kärsimättömyydellä, kuin jos enkelit kultatorvien toitotuksilla olisivat heitä kutsuneet.

Niin paljonhan tiesi Stefan itsekin.

Katalinin kohtasi hän portaissa.

Hän teeskenteli suurta väsymystä ja sanaakaan sanomatta ojensi miehelleen kylmän otsansa suudeltavaksi.

— Arvelen tällä kertaa voivani jäädä tänne pariksi päiväksi — tervehti professori. Siksi ajaksi saat sinäkin vapautta sairaalasta.

Vaimo kohotti kummastuneena vakavat kasvonsa miestänsä kohti.

— Se on mahdotonta, Stefan! Olen niin sidottu — aivan hirveästi sidottu... Ja kun kerran on ryhtynyt...

Tämä kypsymätön kiihkoilu hermostutti Aratóa.

— Puhuin juuri nyt Kadarin kanssa... Hän sanoi, että tällä hetkellä täällä ei ole mitään sellaista, jota ei kuka tahansa voisi toimittaa sinun sijastasi... Sinä voit tarvita vähäsen lepoa, näytät väsyneeltä.

Katalin painoi päänsä alas tuumaillen.

Pari seikkaa täytyi hänen kuitenkin järjestää. Avaimethan täytyi hänen myöskin jättää jollekin. Sanalla sanoen, olisi parasta, jos Stefan menisi edeltäpäin, ennen illallista olisi hän itsekin kotona.

* * * * *

Professorin huoneen vieressä sijaitsi poikain entinen pesä.

Nytkin oli se täynnä kaikenlaisia siviilielämän tarpeita, jotka nyttemmin tulivat kuulumaan reserviin: vapaakuosisia urheilupukuja, miekkailuhansikoita, tennismailoja sekä kuvia voimistelevista, ratsastavista, purjehtivista, kylpevistä pojista ja tytöistä...

Stefan seisoi tarkkaillen kynnyksellä, aivankuin hän tässä olisi etsinyt vastausta kysymykseen, joka teki hänet yhä levottomammaksi.

Miten oli poikain laita? Tähän asti oli heidän ollut tapana niin suurissa kuin pienissäkin asioissa tiedustella veljensä mielipidettä — he eivät olisi ostaneet edes kupukyyhkystä ilman hänen hyväksymistään — mutta nyt käyttäytyivät he siten kuin pakenisivat he juuri häntä itseään.

Katalin sanoo: "urhoollisuuskunniamerkit ovat nousseet heille päähän."

Mutta se ei tosiaan olisi Peterin ja Palin tapaista eikä itse lausuntokaan muuten ollut Katalle ominainen.

Pöydällä on nahkarasia. Se kuuluu toiselle pojista. Lukko on särkynyt, ja omistaja on nuorekkaassa unohtamistavassa laiminlyönyt korjata sen.

Rasiassa on suuri sinetöity kotelo omistusleimalla: "Testamenttimme — saadaan aukaista vasta kuolemamme jälkeen."

Juhlallisesti käännähtelevästä tyylistä näkyy, miten heidän omanarvontuntoaan on mairitellut saada kirjoittaa sana testamentti...

Mutta toiselta puolen, kun he ensi kertaa matkasivat sotakentälle, olivat heidän ajatuksensa kaukana sellaisesta kuin testamentin kirjoittamisesta.

Pieni, pyöreä apteekkirasia helisee Stefanin kädessä.

Hän avaa sen: siinä on kaksi kultarahaa kumpikin ohuine ketjuineen, näissä Pyhän Katarinan kuvat, jotka käly oli heille antanut.

He ovat jättäneet ne kotiin?

Professori muisti, minkä loputtoman ilon amuletit olivat tuottaneet heille... He eivät enää välittäneet joutua tuleen ja liekkeihin Maria-Teresia-tähdistön takia ja kalliolujalla päättäväisyydellä olivat he ripustaneet ne kaulaansa, eikä edes kuolema tulisi irroittamaan niitä.

Ja nyt olivat he kuitenkin itse ottaneet ne pois... Peter ja Pal eivät tahtoneet enää kantaa Katalinin muistoa.

Tässä piilee joku tuskainen salaisuus haudattuna.... Satoja kysymyksiä vilisi toinen toisensa jälkeen Stefanin päässä. Ja otaksuttavasti olivat pojat paenneet tiehensä juuri päästäkseen vastaamasta.

* * * * *

Kerroksen toisesta päästä kuului Katalinin ääni.

Tuntui siltä, kuin olisi hän juuri tullut kotiin, mutta hän ei mennyt Stefanin luokse, vaan tiedusteli illallisruokaa keittiössä.

Professori pukeutui suurimmalla kiireellä siviilipukuunsa. Hän tarvitsi kengännapitinta, mutta ei löytänyt sellaista eikä hänen soittoonsa vastannut kukaan.

Koko taloudenpito näytti joku aika sitte joutuneen hajoamistilaan. Palvelusväki järjesti otteluja väitellessään kunkin eri toiminta-aloista ja ikuisesti lopen uupunut Katalin oli vaiti eikä välittänyt siitä mitään.

Professori kulkee yksikseen jätetyn mieshenkilön neuvottomuudella edestakaisin huoneessa.

Välistä tuntee hän katseen hellästä ja osaaottavasta silmäparista: se on Kantor, joka kaikkialla on hänen kintereillään. Ah, kunpa se vain olisi kyennyt auttamaan, millä onnentunteella se olisikaan sen tehnyt!

Koira seurasi myös herraansa rouvan siniseen huoneeseen, josta tämä miesten tavoin etsi napitinta mitä uskomattomimmista paikoista. Jopa hän etsi Katalinin yöpöydänkin laatikosta. Kengännapitinta hän ei tosi löytänyt, mutta sensijaan sai hän valokuvan käteensä: kapteeni Milkan valokuvan.

Mitä sillä oli täällä tekemistä?

Kaksi, kolme kertaa oli hän vaihtanut kädenpuristuksia kapteenin kanssa ja silloin aina tuntenut sitä salaista, määräämätöntä vastenmielisyyttä, jolla hänen oma luonteensa tavallisesti toi ilmi vastalauseensa tällaisiin erikoislaatuisiin ihmissieluihin kohdistuvana.

Mutta hänhän tiesi, että Kata oli erityisellä tavalla mieltynyt kapteeniin, joka "sai kiittää häntä elämästään" ja sentakia hän itse oli taistellut oman hermojärjestelmänsä harhaluuloja vastaan.

Mutta joka tapauksessa — mitä oli Milkalla hänen puolisonsa laatikossa tekemistä?

Äkkiä irvisteli inhoittava epäluulo häntä vastaan — odottamatta kuin tuhkasta putkahtanut piru... mutta hän tukahutti sen jälleen.

— Niin, sitäkin nyt vielä puuttuisi! — Olemmepa me miehet itse asiassa perin yksinkertaiset. Säädyllisinkin meistä on kuitenkin nähnyt niin paljon mutaa elämässään, että hänen on vaikea uskoa puhtauteen.

— Katalin! Kata! Hänen puolisonsa!

Pohjaltaan luokitti Stefan, huolimatta siitä, että hän oli nähnyt elämässä kaikenlaista, naiset aivan samoin kuin kaksoisetkin: meidän ja muiden. Ihmis- ja naissieluntutkiskelun lait olivat pätevät vain muita naisia arvostellessa.

Myöhemmin löysi hän puolisonsa työhuoneestaan.

Kietoutuneena suureen, villaiseen hartiahuiviin, istui hän viluisena ja itseensä vaipuneena suuressa nojatuolissa.

Nytkin vaikutti hän yhtä hajamieliseltä ja masentuneelta, kuin yleensä viime aikoina. (Lapsiraukka, miten kovin sairaalatyö olikaan koetellut hänen voimiaan!)

Hermostuneihin sormiinsa hän punoi pientä hopeaketjua, jossa välkähteli sakset ja pienoinen kirjoitustaulu. Hänellä oli tapana kantaa sitä sairaalapukunsa vyössä.

Professori ei tahallaan tiedustellut vaimon huonon tuulen syytä, vaan rupesi puhumaan lähimmistä tarkoituksistaan. Mutta koko ajan ajatteli hän Milkaa ja kaksoisia.

Lähimmät näköalat eivät olleet erikoisen aurinkoiset.

Jos vihollinen, joka verisellä sitkeydellä piiritti rajasolaa, pääsisi Rahon vuorelle, täytyisi parakkisairaala numero kolme siirtää muualle.

Rukoile Jumalaa, Kata, ettei tule sähkösanomaa, lopetti Stefan matalalla äänellä. Viidentuhannen sairaan siirto vuoren yli! Vain ajatus tästä kierrättää kylmiä väreitä selässäni!

Katalin ei ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä miehensä oli sanonut.

Kokoonpainuneena, liikkumattomana tuijotti hän eteensä tyhjin katsein, suun ympärille oli majoittunut jäätävä ja sairas hymy — vain otsan kiusautumista kuvastavat rypyt ilmaisivat, miten Stefanin ääni vaivasi häntä ja millaista tuskaa hänelle tuotti miehensä alituinen edestakaisin käynti hänen edessään...

Arató katsoi hämmästyksissään häneen. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisena... Hän oli kuin tyhjä näyttämö, kun kaikki koristeet on viety pois. "Tänään ei ole näytäntöä, seurue vierailee muualla."

Niin se olikin, Katalin oli lopettanut näyttelemisen. Hän ei tahtonut miellyttää. Se ei vaikuttanut häneen mitään, vaikka Stefan huomasi hänet tyhjäksi, kalpeaksi, yksinkertaiseksi.

Tämä vihamielinen välinpitämättömyys oli selvästi luettavissa hänen kasvoiltaan, jotka olivat kadottaneet hymynsä rakastettavaisuuden, hiuksista, jotka järjestämättä riippuivat otsalla, epänaisellisesta ryhdistä, jopa siitäkin, miten kömpelösti hän salli hameensa mennä kurttuihin...

Aratón sielun läpi tunkeusi salamana vakaumus siitä, että hän nyt ajatteli miestä. Vierasta miestä.

Miehen kaipuu ympäröi kuin hyväilevä neste hänen vaimoansa ja hän antautuu autuaassa voimattomuudessa suloisen virran vietäväksi...

Hän oli miltei tuntevinaan kilpailijansa vastenmielisen hajun — kauhu, viha, inho olivat hyydyttämäisillään hänen sydämensä.

Harvinaisella sisäisellä havaintokyvyllään, joka välistä saattoi hänet pystyväksi muutamista äärettömän pienistä, värittömistä täplistä, jotka hän oli mikroskoopilla havainnut, selvittämään koko sukupolvien synnit ja synnin ainekset, käsitti hän salamankirkkaasti, mitä nyt tapahtui hänen ympärillään.

Katalin oli rakastunut... Siihen mieheen, jonka seurassa hän näki hänet hevoskastanjan alla... Jonka kuvaa hän säilytti yöpöytänsä laatikossa. Aivan viime päiviin saakka oli hän aina kirjoittanut hänestä paljon kirjeissään, viime päivinä vaikeni hän hänestä...

Ajatukset risteilivät salamannopeina hänen aivoissaan. Nyt johtui hänelle mieleen myös tuon sileäksi ajellun medisiinarin yksinkertainen lause.

Stefan puri hammasta — mitä oli tämä nainen tehnyt hänen nimellään?

Ja nyt selvisi hänelle myös Peterin ja Palin käyttäytyminen! Pojat olivat päässeet perille jostakin, olivat nähneet jotakin sairaalassa... Ja sitten olivat, he menneet, paenneet häntä, he eivät olleet tahtoneet syyttää, vaijeta he eivät olisi voineet...