Part 8

Verta vuotavin sydämin olivat he, menetettyään uskon, ylpeästi vaijeten ja lujina kuolemaan asti vetäytyneet sinne, missä kanuunat jylisivät.

Niin, sellainen turvapaikka sopi pojille!

Mutta kenen kanssa oli hän sitten itse elänyt yhdessä näinä viitenä vuotena!

Stefan istuutui mitään aavistamatonta puolisoaan vastapäätä ja otti sanomalehden käteensä. Vaimokin hautautui omaan lehteensä.

Mutta kumpikaan ei lukenut. Vaimo silmäili jäykin katsein ilmoituksia ja ajatteli samalla kapteenia; miehen ajatukset seurasivat häntä, vakoillen kuin tornihaukka, joka korkeudesta väijyy kotiin kulkevaa viiriäistä.

Professorin tutkiva katse osui Katalinin pieneen kirjoitustauluun, jonka hän tuokiota ennen oli heittänyt pöydälle. Vieras käsi oli omituisin, kaartelevin rivein kirjoittanut muutamia kirjaimia ja numeroita: Joh. I. IV. 18.

Vastenmielisyydestä, joka hänessä äkkiä heräsi, hän tunsi, ymmärsi, kuka ne oli kirjoittanut.

Hän antoi sanomalehden vaipua kädestään, nousi ja lähti hitaasti kirjalaudakkojen luo etsiäkseen Uutta Testamenttia, mutta ei löytänyt sitä paikastaan.

Hän ponnisteli rauhoittuakseen, sytytti savukkeen ja kulki vakoillen edestakaisin kerroksessa.

Pieni musta kirja oli flyygelin päällä, jonne Katalin oli sen unhoittanut.

Apostoli Johanneksen ensi kirjeessä löysi hän seuraavat sanat:

"Pelkoa ei ole rakkaudessa, sillä täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, mutta pelossa asuu rangaistuksen ajatus, ja se joka pelkää, ei ole täydellinen rakkaudessaan."

Katalin oli siis vielä arka, ja Raamattunsa tyystin tunteva kapteeni kiihoitti häntä apostolin sanoilla.

Stefan tunsi aivan samanlaista fyysillistä pahoinvointia, joka pari päivää sitten oli pojille aiheuttanut kuvotuksia.

Minkälainen nainen oli tämä?

Viisi vuotta olivat he olleet yhdessä yöt ja päivät, silloin oli Katalin antanut hänelle jok'ainoan ajatuksensa... Nyt oli hän ensikertaa omin päin, ja ensimäinen paras mies kadulta oli saanut ottaa hänet ja viedä hänet mukanaan kuin isännättömän esineen.

Oliko tämä Stefan Aratón vaimo? Stefan Aratón koirallekaan ei olisi koskaan voinut tällaista tapahtua.

Kenen kanssa oli hän asunut koko tämän ajan?

Oudolla uteliaisuudella tarkasti hän vaimoa, aivankuin näkisi hän hänet ensi kertaa. Hän voi rauhallisesti katsella häntä, Katalin oli vaipunut niin syvään hyväilevän kuumiin unelmiinsa, ettei hän huomannut mitään siitä, mikä tapahtui hänen ympärillään.

Aratón valtasi harvinainen, miltei hurmioinen kuvitelma.

Hänen Katansa oli kuollut. Ja tämä, joka istui tässä häntä vastapäätä, oli vieras nainen, joka oli ottanut Katan naamion päälleen ja näytteli nyt ilkeätä komediaa.

Ulkonainen samannäköisyys molempien naisten välillä ei tosin ollut erikoisen suuri... Minne oli kadonnut oikean Katan kultainen hymy, joka tavallisesti loisti hänen kasvoillaan vielä unessakin? Missä oli hänen teeskentelemätön vaatimattomuutensa ja viehkeä arvokkuutensa?

Piirteet, jotka hän nyt näki edessään, olivat jonkunlaisen raskaan ja äitelän haavemielisyyden sekä kypsymättömän tärkeyden omituisesti vääristämät.

Äkkiä syntyi hänessä katkera epäluulo, ettei edes entinen Katalin koskaan ollut kuulunutkaan hänelle. Katan rakastettava olento oli ehkä ollut olemassa vain hänen unelmissaan, ja hänen leikkivä mielikuvituksensa oli sen siirtänyt vieraan naisen ruumiiseen...

Niin usein kuin hän oli halunnut katsahtaa hänen sydämeensä, oli hän löytänyt vain oman kuvansa, ei mitään muuta. Aratón ajatukset täyttivät Katan sielun, hänen tunteensa hänen sydämensä, hänen sanansa hänen suunsa ja hänen ylpeä itsetietoisuutensa loisti hänen otsallaan... Mutta missä oli Katalin itse?

Voihan myöskin olla mahdollista, ettei hän olisikaan todellinen ihminen, vaan vain peilin kehykset, jossa peilissä jokainen mies, joka halusi, voi löytää itsensä.

Mutta huolimatta kaikesta tästä, leiskahti Arató kuitenkin raivoon, ajatellessaan, että tämä nainen omasi hänen sielunsa syvimmät salaisuudet, jotka hän sitten lahjoitti tuiki vieraalle miehelle.

Sillä se, mitä Milka halusi naisesta, ei ollut Graczianin perheen, vaan Arató-suvun omaisuutta. Tämä luonnoton ja takaperoinen sekaannus kiihoitti ja nöyryytti professoria.

Hän tunsi vastustamatonta halua säikäyttää hereille unissakävijän. Heräisikö hän ehkä? Jos hän lujin kourin tarttuisi hänen sydämeensä, puhkeisiko hän itkuun?

— Sano, onko teillä edelleen paljon potilaita? kysyi hän.

Hämillään sukeltautui Katalin ylös unelmainsa syvyydestä ja katsahti synkästi häneen, silmin, jotka eivät nähneet mitään. Kesti hetkisen, ennenkuin hän käsitti että hänen tuli vastata.

— Ah ei, ei niin pahoin monta, vastasi hän syvin, verhotuin äänin.

— Onko se teeskentelijä vielä siellä? kysyi Stefan pilkallisesti.

Katalin kavahtui.

— Kuka teeskentelijä?

— Kapteeni Milka...

Katalin tuli aivan valkoiseksi. Hän liikutti suutaan, mutta ei saanut sanaa sanotuksi pitkään aikaan. Sitten vääntyivät hänen kalpeat huulensa karvaaseen, manaavaan hymyyn.

— Teeskentelijä! — kähisi hän. Kuinka arvostelet ihmisiä! Luonnollisesti — vain sinä itse merkitset jotakin! Vain sinä itse?

Halveksiva hymy takertui kiinni suupieliin. Sieraimet värisivät. Hänen sydämessään kiehui ja vaahtosi kapinallisen orjan luihu viha.

Sekunnin tuijottivat he hämmästyneinä toisiinsa kuilun yli, joka oli auennut heidän välilleen.

Professori ei kestänyt tätä kauempaa, hän nousi ja lähti viereiseen huoneeseen.

Joku hiipi hänen jälessään. Se oli Kantor. Se seisoi isäntänsä rinnalla...

Stefanista tuntui, kuin olisi hänet väijyksistä tyrkätty mustaan, pimeään suohon, josta ei löytynyt mitään pelastusta.

Hänen toverinsa, jonka kanssa hän vielä äsken oli kulkenut käsi kädessä onnellisena ja luottavaisena, oli potkaissut hänet alas. Mikä kataluus!

Hänen silmissään pyörrytti, sydän särki ja jyskytti...

Kyynelhunnun läpi, joka peitti hänen silmänsä, näki hän vaalean, hymyilevän miehen pään, vaipuneena omahyväisiin haaveiluihin.

Ja silloin heräsi aikoja sitten mullaksimuuttuneiden esi-isäin rajujen palkkasotamiesten veri uudelleen eloon hänen suonissaan.

Hänessä roihusi himo kostoon, väkivaltaan, verenvuodatukseen, kuten salamoiva taivas vuorenhuippujen takana pimeinä öinä.

TALITA KUMI.

Tapahtui juuri se, mitä hän oli peljännyt.

Tuli sähkösanoma. Suuri parakkisairaala Karpateilta oli siirrettävä, vihollinen oli jo miehittänyt Rahon solan.

Päivänkoitossa oli autoja lähtevä rajalle. Aratón oli mentävä mukaan.

Hän rutisti sähkösanoman kokoon taskussaan. Katalinkin oli huoneessa, mutta hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Mitä liikutti häntä nyt Raho-sola, mitä yleensä koko sota!

Hän oli uudelleen laskeutunut unelman pehmeämutaiselle vuoteelle ja paahdatteli siinä itseään velttona ja voimattomana, mutta oli kuitenkin valmiina vihollisen ensi kosketuksesta kiukkuisena ärjäisemään.

Mies ei kuitenkaan tahtonut kauempaa häntä häiritä.

Hän seisoi ulkonemalla ja katseli alas Tonavalle.

Minkälainen olikaan tämä maailma? Kevätilman täyttivät hälytyskellojen läppäykset, yhden koko maailman osan peitti alituinen, verinen tihkusade, parakeissa lojui viisituhatta miesruhoa, jotka kuuntelivat kuumekiiluisin katsein lähenevää kanuunanjyminää, ja täällä Tonavan rannalla polttelivat suruttomat herrat savukkeitaan, iloiset neidit liehuivat sinne tänne näytellen pohkeitaan, ja tässä huoneessa istui nainen, joka pureskeli huulensa veriseksi ollen vakuutettu siitä, ettei koko maailman tuskaa voitu verrata siihen suloiseen väristykseen, jota hän tunsi suonissaan.

Kuka voi olla tasapainossa tällaisessa sekamelskassa?

Tuolla kaukana, toisen rannan kuninkaanlinnan yllä, vaeltavat hohtavat, valoisat kevätpilvet taivaan terässini-niityllä.

Kahdeksan, kymmenen samannäköistä pilvisuikaletta samoili hiljaa ja kainosti, pienimmät edellä, suurimmat jäljessä kuin oppilaat jossain ylimaailmallisessa naisopistossa.

Arató katseli niitä. Hänestä tuntuivat ne vanhoilta tutuilta. Hän oli tavannut ne ennen, ehkä jo pienenä poikana. Silloin myös oli kevät Tikanlinnavuorella, silloinkin vyöryivät ne esiin niin rauhallisesti ja riemuitsivat kaikessa yksinkertaisuudessaan uusista, heleistä vaipoistaan.

Ehkä ne juuri silloin olivat matkalla kouluun ja nyt oli tunti lopussa. Onhan mahdollista, että tuolla ylhäällä pilvikoulussa tunti kestää kolmekymmentä vuotta.

Kauan katseli hän ilman lasten valoisaa leikkiä ja koki samaa, kuin niin monta kertaa ennen sielullisen uupumuksen hetkinä...

Pilvetkin tunsivat jälleen matkaavan leikkitoverinsa katoavaisessa ikkunakomerossa, ja neuvokkaassa neitoshellyydessään kohottivat ne hänet ylös aurinkoiseen korkeuteensa.

Kevään jätti-virrasta, joka näkymättömänä vieri taivaankannella, tulvahti aalto Aratón sieluun. Koko hänen olemuksensa täytti äkkiä kristallikuulakka rauha.

Hänet nosti maasta sama voima, joka ohjasi pilvien kulun. Pilvet olivat hänen sisaruksiaan.

Halpa, sekava riitasointuisuus, joka äsken vapisutti hänen hermojaan, raukeni, hiljeni, kuoli pois syvyydessä.

Nyt ei Arató kuullut muuta kuin loistavan, synkän sinfonian, jossa viidentuhannen sairaan kuolintuska jyskytti.

Viisi tuhatta miestä odotti häntä parakeissa.

* * * * *

Stefan oli jo vuoteessa. Katalin puuhaili vielä pukuhuoneessa.

Tulisikohan Katalin vielä sisään sanomaan hyvää-yötä?

Nyt narisi sänky tuolla sisällä... Hän oli mennyt makuulle! Hän ei tullut sisään. Merenneidon luolassa pimeni. No niin, siis hyvin tähän asti.

He makasivat hiljaa, mutta kumpikaan ei nukkunut, molemmat jännittivät kuuloaan hillityin hengityksin viereiseen huoneeseen päin...

Huolimatta kevätyöstä asettui raskaita syyspilviä heidän päittensä päälle. Marraskuun tuuli suhisi kautta huoneitten.

Yö oli jäähyväisyö, kuihtumisen, syksyn, kuolonyö.

Se, mikä vielä eilen kukki ja tuoksui Aratón sielussa, putosi nyt kuin kuuro lakastuneita lehtiä hänen ympärilleen.

Menneisyyden muistot, tulevaisuuden toiveet, ihanat päivät, hymyävät minuutit liehuivat väsynein siivenlyönnein varjokatteisessa syvyydessä.

Ketä varten kukkivat nyt Tikanlinnavuoren valkeat sireenit? Kuka ruokkii riikinkukkokyyhkyset?

Katalinin turkinsininen kimono, jota aamutuuli jännitti puutarhassa vattupensaitten välissä, vaipui hämäryyteen kuin suuri, kuihtunut kukka...

Pelilaatikon sävel, jota hän ennen tavallisesti oli kuunnellut lapsellisella hartaudella, puhkesi soimaan räikein riitasoinnuin...

Seudut, jotka he olivat nähneet yhdessä, kirjat, jotka he olivat lukeneet, tunteet, jotka heillä olivat olleet yhteiset, kuihtuivat, putosivat, kuolivat...

Ruosteenpunainen Rooma, ametistinsininen Pariisi, helmiäisloistava Venedig, joissa kaikissa he olivat yhdessä vaeltaneet menneinä päivinä, kaikki haihtui savuun; sumuun ja huuruun vaihtuivat myös Ateenan norsunluukeltaiset ihanuudet, uduksi katosi myös kultainen Byzantium, jonne he olivat aikoneet yksissä matkustaa tulevina päivinä...

Kaikki häipyi syksyn varjoihin.

Katoavaisuuden synkkämielisyys täytti yön ja asettui raskaana myös Katalinin sydämelle. Ja hetkeksi heräsi hänessä menneen kesän palava kaipuu.

Hetkisen taisteli hän vastaan, mutta mennyt oli voimakkaampi kuin hän, se voitti, vangitsi ja raahasi hänet mukanaan. Ja sinä hetkenä kuuli Stefan kevyttä melua sinisestä huoneesta: kuuliaiset, pienet paljaat jalat lähenivät hiljaa tassutellen.

Hän tunsi kielon tuoksua — vaimo seisoi hänen vuoteensa ääressä.

Hän tarttui hänen käteensä, jännitti sitä ja heittäytyi sitte äkkiä sen varaan, puhjeten samalla katkeraan itkuun.

Yön hämärän läpi loistivat Stefania vastaan hyvin tutut piirteet. Katan entiset, rakastettavat kasvot. Hämmästyneenä oli hän nähnyt sekä itsensä että miehensä. Mitä olikaan täällä tapahtunut?

Arató ei sanonut mitään, veti vain hänet hiljaa luokseen. Kaulallaan tunsi hän hänen kuumat kyyneleensä.

Aivan varmaan voisi hän valloittaa hänet takaisin, jos haluaisi. Aamulla seuraisi Katalin häntä, ja sitten ei hän enää koskaan laskisi häntä luotaan... Kata tulisi jakamaan hänen kanssaan vaarat ja vastukset. Nyt hoitaisi hän kolera- ja lavantautipotilaita — aivan varmaan tulisi hän näin tekemään, olihan hän hänen vaimonsa.

Kuukauden kuluttua tulisi hän unohtamaan, tuon toisen. Kahden kuluttua sanoisi hän itkien miehelleen: kiitos, ettet ollut ylpeä, kiitos, että pelastit minut itseltäni...

Ja kolmen kuukauden kuluttua? Silloin nauraisi Kata joskus itselleen ilman mitään ymmärrettävää syytä eikä millään ehdolla maailmassa tahtoisi sanoa, minkä tähden, mutta hänhän tietäisi, että nyt Kata muisteli tuota omituista, näivettynyttä kapteeni Milkaa.

Ah, niin, aivan varmaan voisi hän voittaa hänet takaisin, jos tahtoisi.

Peloissaan ja kuumissaan puristautui Katalin miestänsä vastaan.

Professori tunsi pistoksen niskassaan. Se tuli amuletista, jota vaimo kantoi rinnallaan. Mutta se ei ollut entinen Katarinan kuva, vaan uusi amuletti, pieni lasitettu risti.

Kas vaan, myös kolmas, viimeinen Katariinan, kuva oli poistettu omistajansa kaulalta!

— Etkö enää kanna Katariinanrahaa? kysyi hän matalasti.

Nainen jäykistyi. Stefan miltei tunsi, miten hän kylmeni.

— Etkö kanna sitä enää?

— Se on särkynyt — ketju on särkynyt — valehteli hän.

— Mistä olet ostanut tuon ristin?

— Ristin?

— Mistä olet ostanut sen?

— Olen saanut sen.

— No keneltä?

— Niin — ylihoitajattarelta.

Hän tiesi, ettei mies uskonut häntä.

Pitkän aikaa istui hän liikkumattomana, jäykkänä ja kylmänä hänen rinnallaan. Jopa hengitystäänkin hän pidätti, vain sydämen epätasaiset lyönnit kuuluivat kaukaa etäisyydestä.

Vanhan aleksandrialaisen Katariinanrahan oli hän saanut Stefanilta jo tyttönä. Jo silloin oli hän ollut selvillä siitä, että tämän lahjan jälkeen oli myös sen antaja tuleva hänen omakseen.

Kultarahasta oli tehty muistokotelo, ja siinä säilytti Katalin puolisonsa kuvaa.

Takasivulle oli Stefan pienen pienin kirjaimin kaiverruttanut:

"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin olen antava sinulle elämän kruunun."

Katalinilla oli ollut sellainen taikauskoinen käsitys, että vain niin kauan, kuin hän kantaisi tätä kaulallaan, onni olisi hänen mukanaan. Kerran oli hän kadottanut sen ollessaan uimassa ja silloin oli hän ollut sairaana kiihtymyksestä kaksi päivää, kunnes aarre jollain ihmeellisellä tavalla taas saatiin takaisin.

Silloin oli hän selittänyt, että kuva oli pantava hautaan hänen kanssaan. Tai oikeammin sanottuna heidän kanssaan, sillä Katalin piti kiinni sellaisesta päähänpiintymästä, että hän ja hänen miehensä tulisivat kuolemaan samana päivänä.

Ja nyt oli hän ottanut sen pois jonkun ristin tieltä. Pienen lasitetun ristin tieltä, jonka kapteeni Milka paljon tinkien oli ostanut Ruzicskan muinaisesineitten kaupasta.

Omituista! Tämä uskottomuuden vertauskuva toi hänelle enemmän tuskaa kuin itse uskottomuus!

Ei, tälle tolalle eivät asiat saaneet jäädä.

Varastaako puoliso takaisin varkaalta —? Ei! Sellaisessa hämärän ja varkaankätkemisrakkaudessa olisi enemmän nöyryytystä kuin onnea.

Hän ei voinut enää katsoa Katalinia omakseen. Hän ei voinut enää katsoa häntä syvälle silmiin.

Joko oli hänen vaimollaan sielu, tahi ei ollut.

Jos hänellä oli, saisi hän oman järkensä avulla päättää ja omin jaloin mennä minne hänen täytyi. Hän oli kuitenkin eksynyt liian kauas kotomaista, jotta hän olisi voinut ottaa hänet syliinsä ja kantaa hänet kotiin.

Ja jos hänellä ei ollut sielua, silloin — — —

Minkä niin helposti voi kadottaa, ei ole sen arvoista, että sitä kannattaisi koettaa säilyttää.

Tilit olivat selvät...

— Aamulla nousemme varhain ylös, sanoi Stefan.

Katalin ymmärsi hänet. Hän nousi heti ja hiipi kiiltoristeineen siniseen luolaansa.

* * * * *

Jo varhaisena aamuhetkenä oli Arató matkavalmis.

Kun hän tirkisti sisään Katalinin ovesta, lepäsi tämä sängyssä lujasti kiinnisuljetuin silmäluomin.

Kylmässä aamuvalossa, joka siivilöityä sinisten uudinten läpi, piti hän suunsa itsepintaisesti kiinni.

Hänellä oli renkaat silmien ympärillä, siis ei hänkään ollut yöllä nukkunut...

Hän ei liikahtanut ja kuitenkin oli hän aivan varmaan hereillä. Koko hänen marmorivalkea ruumiinsa oli vain uhmaa, vastalausetta ja suostumattomuutta.

Hän ei enään tahtonut muistuttaa sitä Katalinia, joka yöllä oli noussut sängystä ja tullut sisään paljain jaloin.

Nyt oli hän taas leukaan asti kääriytynyt lumottuun pukuunsa, joka ulospäin teki hänet jääkylmäksi, mutta sisäänpäin kylvetti hänen jäseniään mitä suloisimmassa lämmössä...

Stefan katseli häntä kauan...

He eivät olleet saaneet lapsia. Mutta kuinka monelle henkiselle jälkeläiselle he olivatkaan antaneet hengen! Ne viruivat nyt makuukammarinmatolla, rauennein silmin ja suut kauhusta ammollaan. Heidän äitinsä oli heidät surmannut, kuten Medea lapsensa.

Heidän äitinsä, joka nyt kalpeana ja uhittelevana, kavalasti suljetuin silmäluomin sekä valheen tahraamin huulin lojui tuolla vuoteessa.

Oliko se tapahtunut häijyydestä? Ei, varmaankaan ei. Aratólle selveni, että hän surkutteli Katalinia enemmän kuin itseään.

— Jää hyvästi, Katalin Graczian! sanoi hän hiljaa.

Kun hän meni läpi työhuoneen, näki hän Katalinin pienen kirjoitustaulun pöydällä.

Hän otti sen käteensä ja kirjoitti tarmokkain, sapeliniskua muistuttavin kirjaimin kaksi sanaa kapteeni Milkan kirjoituksen alle:

Talita Kumi!

Se, joka pitää hurskaista lainalauseista, voi tämänkin löytää Markuksen evankeliumista. Se on aramean kieltä ja merkitsee: Neito, nouse ylös!

Oikeastaan kirjoitti hän sen vain sentakia, että häntä hävetti, jos hän ei ollut suora. Ihmeisiin hän ei tietenkään uskonut, hän tunsi, että tällä kertaa Jairuksen tytär ei nukkunut, vaan että hän oli kuollut.

Yksinään astui hän eteiseen.

Mutta siellä odotti häntä joku ja tämä syöksähti häntä vastaan, eräs, jonka vain eron ajatuskin teki onnettomaksi.

Se oli Kantor.

Ja miten omituinen onkaan ihmissydän! Stefan Aratón sydäntä lämmitti ajatus, että talossa oli ainakin joku, joka oli ikävissään hänen lähdöstään.

Hän kumartui Kantorin puoleen, taputti sitä kaulalle ja sanoi hymyillen:

— Niin, Kantor, tiedän. Löytyy kuitenkin vielä uskollisuutta maailmassa.

Katalin ei edes liikahtanut, kun hän kuuli auton hälyten lähtevän liikkeelle hänen ikkunansa alta.

Hän ei edes silmiään aukaissut, mutta silmäripsien alta pusertui esiin raskaita kyyneleitä.

KATICA.

Niinkauan kuin Stefan oli ollut kotona, oli vaimo aina tuntenut jonkunlaista mielettömän voimatonta vihollisuutta, aivankuin vanki nähdessään vankilaristikon.

Kun mies oli lähtenyt, voi Katalin muistella häntä ilman vähintäkään nurjamielisyyttä, niin, jopa eräänlaisella hellyydenkaltaisella osanotollakin, kuin jotakin kunnioitettavaa, vierasta vainajaa.

Arató ei antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään kahteen viikkoon, mutta sitä Katalin tuskin itse asiassa pani merkillekään siinä ihanassa, toimettomassa kuutamotunnelmassa, jossa hän nyt oli.

Sanoja, jotka kapteeni Milka lausui, katseita, joilla hän hyväili häntä, kantoi hän muassaan, minne hän vain kulkikin, kuin hehkuvia hiiliä.

Illoin, kun kapteeni ennen illallista tuli liinavarastoon, lehahti täyteen liekkiin kaikki se, joka ennen hiljaa oli hänessä kimallellen kytenyt.

He istuivat kullanhohteisessa udussa. He eivät nähneet mitään muuta siitä, mikä oli heidän ympärillään, kuin toistensa silmäparit, joitten lämpimään syvyyteen heidän sielunsa haltioituneina vaipuivat.

Jos nuoret medisiinarit sellaisina hetkinä sattuivat kulkemaan varaston oven ohi, rypistivät he pilkallisesti nenäänsä. Milka ei vielä ollut edes suudellut häntä.

He vain puhuivat. Mutta välistä putosivat yksityiset sanat kuin värähyttävät suukkoset heidän musiikin vapauttamiin sieluihinsa.

Rakkauden pääsiäishetket olivat lahjoittaneet heidän sanoillensa lennon ja kauneuden kaiun. Heidän mielikuvituksensa kohosi sanan taivaankaarin huimaavaan korkeuteen, ja siellä katselivat he hurmautuneina toisiaan.

He tahtoivat olla hyvät, jalot, ja toistensa arvoiset.

Milka, joka tuli sairaaksi valheesta, jumaloi naisessa totuutta ja puhtautta, ja Katalin rakasti hänessä sitä kesytettyä voimaa, joka kuuliaisena seurasi häntä silkkisiteessä kiinni, kuten leijona Erosta.

Milkaa harrastutti huomattavan paljon Katalinin entinen aviollinen yhdyselämä. Tuntui siltä, ettei hän rakkautensa määrättömyydessä voinut tyytyä vain hänen tulevaan elämäänsä, vaan että hän samalla tahtoi hallita myös hänen mennyttään.

Mutta itse asiassa ilmeni myöskin tässä vain, hänen kummitus- ja vampyyriluonteensa. Hän osasi rakastaa vain silloin, kun hän sai imeä verta toisen rakkaudesta.

— Vastaatteko suoraan, jos kysyn teiltä jotakin?

— Tiedättehän, Karoly, ettei minulla teille ole mitään salaisuuksia.

— Teidät pakoitettiin menemään naimisiin Aratón kanssa, eikö totta?

— Ei, ei kukaan pakoittanut minua, menin aivan, vapaaehtoisesti.

Herttainen, kaihomielinen, vähäisen ivallinen Leonardo-hymy poimutti naisen huulet. (Kaikkea sinä minulta kysytkin — ja kuitenkin sinä tiedät, että vain yksi asia on minulle kallis!)

Mutta kapteeni kaivautui hekkumoiden yhä syvemmälle ja syvemmälle Katalinin menneisyyteen, aivankuin kultakuoriainen kukkakupuun.

— En tarkoita fyysillistä pakkoa. Ei ole puhetta mistään sellaisesta, että teidät väkivalloin olisi laahattu alttarin eteen... Mutta kokematonta nuorta tyttöä voidaan moraalisesti pakoittaa tuhansin muodoin...

— Mitä tarkoitatte, Karoly?

— Graczianit kohtelivat teitä pahoin?

Pieni, heikko marttyyrihymy valaisi Katalinin piirteitä.

— Minulla oli synkkä nuoruus, sitä en tahdo kieltää. Minun oli paljon kestäminen. Tiedättehän: syntyperäni —!

Tämä oli jo usean kerran ollut heidän kesken puheenalaisena, ja niin oli isoisä Graczian, tuo paksumahainen vanha herra sillan viereisessä talossa, vähitellen kasvanut eräänlaiseksi kansanlaulun ylpeäksi ja julmaksi isäksi, uudeksi herttua Tankrediksi, joka oli valmis Oltván Ghismondalle lähettämään hänen Guiscardonsa verisen sydämen.

Milkan katse hyväili hellän osaaottavasti Katalinia.

— Minun oli usein tapana rukoilla Jumalaa, että hän olisi antanut minun kuolla, kuiskasi nainen, jota äärettömästi miellytti saada osakseen sääliä.

— Katica-raukkani...

Hän kutsui häntä Katicaksi, ja hän piti tästä nimestä, jota ei kukaan ennen ollut hänelle antanut.

— Kun Arató pyysi kättäni, näin hänessä vapauttajan.

— Mutta te ette rakastanut häntä, vannaan ette rakastanut!

— Ah, tiesinköhän sitte, mitä rakkaus on? Tiesin vain, että olisin menehtynyt, jos minun olisi täytynyt kauemmin viipyä isovanhempaini luona... Minä olin vielä lapsi, joka ei tiennyt mitään muusta elämästä, kuin että — se teki pahaa!

Tästä lausumastaan tuli hän itse niin liikutetuksi, että hänen silmänsä kyyneltyivät. Mutta myös kapteenin suuret, vaaleat silmät kylpivät epäilyttävässä kiilteessä.

— Juuri sellaista minä tarkoitan siveellisellä pakolla — mutisi hän liikutettuna.

— En pidä siitä sanasta, Karoly! — sanoi Katalin sovitellen. Mieheni kohteli minua aina hyvin, hänestä täytyy puhua suurimmalla kunnioituksella, sen on hän ansainnut.

Tällainen ylhäinen suhtautuminen miellytti Milkaa. Oikeastaan oli hän sellaista odottanutkin Katicalta.

Oli vielä eräs seikka, joka miellytti häntä, nimittäin se, ettei rouva Arató eilisestä päivästä alkaen enää kantanut vihkimäsormustaan... Mainiten tekosyyksi, että se oli esteenä sairaalaelämän välttämättömissä pesuissa, oli hän pannut sen pois.

— Minä en syytäkään teidän miestänne, vaan Gracziania, sanoi hän vältellen. Stefan Aratóa ei kukaan voi arvioida korkeammalle kuin minä.

He hymyilivät hellästi toisilleen; tässä asiassa olivat he jo aivan yksimieliset.

— Aratóhan ei voinut sille mitään, ettei hän kyennyt tekemään teitä onnelliseksi, sanoi kapteeni vähän myöhemmin.

— Ah, enhän silloin vielä edes tiennyt, mitä on onni... olinhan lapsi, vastasi Katica.

Milka hymyili katkerasti.

— Ei tosiaankaan voi olla kylliksi ihmettelemättä sitä tapaa, jolla meidän oloissamme solmitaan avioliittoja! Nuori tyttö, joka ei tunne elämää eikä itseään, jätetään ventovieraan miehen haltuun!

Tätä vastaan ei voinut väittää mitään, sillä tässä oli hän, ikävä kyllä, täysin oikeassa.

Mutta Katalin-Katiczalla oli tänään tarve olla aivan erikoisen jalo miestään kohtaan.