Part 6

Kun hän upseeriaikanaan kerran oli määrätty Budapestiin, tuli hän kosketuksiin taiteilijain kanssa, etupäässä maalari- ja kuvanveistäjäpiireissä. "Pojat" näkivät hänet mielellään seurassaan, heillehän ylimalkaan tuollainen "uhkea, typerä rotuhärkä" oli todellinen helmi.

Välistä hän soitti myöskin heille, jolloin taiteilijat keksivät hänen musiikkinsa levottomuutta herättävän mielenkiintoiseksi ja kutsuivat häntä neroksi.

Eräässä tällaisessa tilaisuudessa piirsi suuri kuvanveistäjä, joka oli kuulijain joukossa, hänestä pikakuvan edessään olleelle marmoripöydälle.

Kun Milka kotvasta myöhemmin, mestarin mentyä, katseli piirustusta tunsi hän hämmästyneenä siinä itsensä.

Kuva esitti sfinksiä, jonka pehmeällä naarasleijonanruumiilla oli Milkan pää. Sfinksi seisoi jyrkän kallio-obeliskin huipulla, josta se ei voinut päästä alas, siksi se katseli kieroon alas syvyyteen, sinne uneksien ikävöiden eteenpäin kallistuneena kuin kissa ylhäällä katonulkonemalla.

Mitä etsi se sieltä alhaalta — kuolemaa, elämääkö?

Tai olikohan vain oikukas sattuma ohjannut mestarin kättä, tai olikohan se hänen kuulemansa musiikin olemuksen ruumiillistuma?

Ja nyt soi siis kapteenin sello sairaalan upseerisalissa...

Sfinksin ääni valitti yön hiljaisuudessa.

Katalin seisoi käytävässä, nojautuneena ovipieleen. Kädet ristissä rinnoilla kuunteli hän syvimmällä hartaudella.

Hänestä tuntui, kuin tuolla sisällä tapahtuisi jotain suurta ja pyhää. Ihmissielu heitti yltään pimeyden kahleet ja astui autuaana kohti valkeutta...

Mutta musiikki keskeytyi äkkiä, ja Katalinin silmien edessä väikkyi hetkisen kuva taistelevasta ihmisestä, joka suinpäin syöksyi takaisin pimeyteen.

Empimättä aukaisi hän oven.

Kapteeni Milka istui pöydän ääressä, pää oli käsien varassa ja kyyneleet vuosivat virtoina. Kyynelvuo oli rukous, rannalle ajautuneen haaksirikkoutuneen suloiset kyyneleet.

Ja kyyneleet täyttivät myös Katalinin silmät.

* * * * *

Oma rakkaani. Stefan, kallis puolisoni.

Uskollisesti rakastaen tervehdin sinua, ja voin suuresti iloiten kertoa, että meidän on onnistunut pelastaa kapteeni Milka, jota Herra on niin raskaasti koetellut.

Toisin sanoen, voin perin täydellä vakavuudella ilman omahyväisyyttä väittää, että minun on onnistunut pelastaa hänet!

Oppineet tohtorit eivät saaneet hänestä tolkkua, mutta minä, yksinkertainen naisolento — poloinen, keksin aatoksen, joka loistavasti kesti kokeen.

Kun Sinä palaat, kerron laajasti koko tapauksen kulun, tiedän, että se tulee herättämään harrastustasi.

Näet siis, ettei Sinun pikku "kylkiluu"-raukkasi ole täällä sairaalassa mikään tyhjäntoimittaja.

Voin aivan vakavasti sanoa, että olen vilpittömän onnellinen siitä, että kaikessa tässä nimettömässä kurjuudessa, jonka tämä hirveä sota on tuonut meille, myös omalta osaltani olen voinut tuottaa vähäsen lievitystä.

Kadar sanoo, että hän tämän ihmeparannukseni jälkeen tulee ehdottamaan minut yliopiston kunniatohtoriksi. Mutta minä vastasin, että minä olisin sangen tyytyväinen, kunhan hän ei vain ilmiantaisi minua puoskaroimisesta.

Poikien kortin liitän tähän mukaan. Nuo kaksi "Kasakkain kauhua" pyytävät suklaatia. Muuten voin hyvin ja ajattelen, kuten Kantor, uskollisella rakkaudella meidän molempien hyvää isäntää. Ja sitäpaitsi lähetän vielä satatuhatta suukkosta.

Kata.

SFINKSI JA NAINEN.

Mitä etäämmäksi menneisyyteen muistot Zaklikovista häipyivät, sitä vaikeampi oli kapteeni Milkan uskoa, että hän todella oli sairas.

Edelleen käyttäytyi hän vain kuin pieni pojannypykkä, joka pelkästä itsepintaisuudesta ei tahtonut tulla esiin pimeästä häpeänurkastaan.

Kunpahan hän ei vain lopettaisi näitä, ajatteli hän itsekseen, kun Katalin alkoi tehdä pelastusyrityksiään.

Mutta siitä seikasta voi hän olla levollinen: nuori nainen oli siksi ylpeä taistelusta, johon hän oli ryhtynyt pimeyden mahteja vastaan, ettei hän tulisi päästämään saalista ruusunpunaisista kynsistään.

Vaalea jättiläinen oli samalla kuuliainen lapsi, joka laimeasti alistuen antautui "sisar Katalinin" johdettavaksi. Hän söi ja joi, lepäsi ja jaloitteli, otti lääkkeitä ja soitti selloa, kaikkia hänen määräystensä mukaan.

Ei kukaan kysynyt, mistä nainen sai ihmeellisen valtansa: kun on kyseessä hermosairaat, ovat ihmeellisimmätkin asiat luonnolliset.

Joka päivä, kun Katalin oli lopettanut kierroksensa sairassaleissa, oli hänellä tapana lopuksi käydä tervehtimässä myös erikois-potilastaan.

Useimmiten lääkärien kanssa, mutta välistä myös yksin. (Tällaista hyväksyi Stefan Aratón puoliso itseltään!)

He jatkoivat musikaalista käsittelytapaa ja vain yhdestä ainoasta naisen sanasta, asetti kapteeni sellon polviensa väliin.

Tänään oleskeli hän taas sangen kauan Chopinin seurassa.

Nokturnojen hehkuvirtaan valoi hän vadillisen sokeria, omaa valmistetta ja uiskenteli nyt, kuten ainakin oman taiteensa uhri, ulos- ja sisäänpäinkäännetyin silmänvalkuaisin musikaalisessa punssiseoksessa.

Kun he olivat neljän silmän valossa, ei nainen koskaan istuutunut, vaan jäi seisomaan oven ääreen katse tutkivasti kiinnitettynä sairaan piirteihin, tapa, jonka hän oli oppinut lääkäreiltä.

Nämät piirteet muuttuivat soiton kestäessä yhä enemmän. Silmät olivat lujasti sulkeutuneina, paisuneissa huulissa näkyi tempaisuja...

Katalin tiesi etukäteen, mitä nyt tuli tapahtumaan: kapteeni Milkan rinta täyttyi siihen määrään tunteista, että purkaus oli välttämätön.

Hän olikin jo hypähtänyt seisaalleen ja katkaisi kovaäänisellä huudahduksella raskasmielisen kaksinpuhelun Chopinin neron kanssa.

— Mutta miksi elän? Niin, mitä se hyödyttää?

Sairas vaipuu yksinäisinä hetkinä takaisin entiseen hermoheikkouteensa; sellaisien kuilujen yli täytyy hänet auttaa armeliaalla kädellä...

Mutta ehkä sairas juuri tämäntapaisten kohtausten avulla haluaakin päästä kosketuksiin tuon lempeän käden kanssa.

— Lopettakaamme musiikki tältä päivältä. Se riittää täksi kertaa. Te olette vähäsen kiihtynyt, sanoo Katalin.

— Kuten käskette, vastaa Milka raskaasti.

— Huomenna tulen taas, silloin jatkamme. Olettehan samaa mieltä? kysyy Katalin.

— Milka säpsähtää — hänen ajatuksensa ovat harhailleet jossain kaukana...

— Ah, siitä tulee erinomaista!

Naisen käsi on jo ovenkahvalla, mutta hän ryhtyy uudestaan sanoihin.

— Mitä nyt siihen kysymykseen tulee: miksi kannattaa elää... Herra Jumalani! Ihmisellä on aina jotakin, jonka edestä kannattaa elää, tai sitten ei hänellä ole mitään...

— Minulla ei ole kerrassaan mitään! Ei mitään maailmassa, mutisee Milka katkerana.

Katalin katselee häntä vakavasti.

— Niin, vaikka ei minulla olisikaan mitään, olisi minulla kuitenkin jotakin. Tietoisuus siitä, että olen ihminen, enkä mikään puettu nukke... Ei aateluus velvoita, vaan järki. Se velvoittaa meitä mahdollisimman suurella arvokkuudella kantamaan elämän vastukset... Elämä ei ole mikään huvimatka!

— Miten voimakas te olette! Miten kadehtiikaan teitä! — kummailee Milka ja katselee häntä suurin, valoisin silmin, aivankuin hän nyt näkisi Katalinin ensi kertaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta pudistikin äkkiä päätään: ah, mitä se hyödyttää? — ja väsyneenä, kuin putoava lehti, vajoaa hänen mielikuvitelmansa kohti syvyyttä:

— Valitan, armollinen rouva, mutta viisainta, mitä voisin tehdä, olisi ampua Trommer-luoti otsaani.

"Sisar Katalin" rypistää mustia kulmakarvojaan valkean päähineen alla.

— Ja vakuutan teille, kapteeni, että jollen tietäisi tämän elämäänkyllästymisen olevan erään sairaustuntomerkin, halveksisin teitä vähäsen. Itsemurha? Se on sekavien aivojen ja puolisivistyneitten pakopaikka.

Milkan vaalea pää vaipui syyllisyystuntoisena.

— Niin voimakas! mutisi hän vimmaisesti.

Silloin valaisi Katalinin piirteet lämmin äidinhymy.

— Tiedättekö mitä, kapteeni? Menkää nyt kauniisti vuoteeseen ja nukkukaa aina huomiseen, varhaiseen aamuun. Jos olette nukkunut kahdeksan tuntia — mutta petosta ei sallita — saatte tulla tervehtimään minua aamulla liinavaatevarastoon.

Hän tahtoi mennä, mutta Milka pani kätensä ristiin ja katsoi rukoillen häneen.

— Vain yksi sana! Sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys... Olen kauan taistellut, mutta nyt täytyy minun kysyä... Sanokaa, halveksitteko minua?

Halveksia? Kata hymyili lempeästi, kuin nuori äiti, kun hänen pieni poikansa kysyy jotain oikein tyhmää. Ja tämä hymy teki hänen kasvonsa todella kauniiksi.

— Halveksia? Miksi niin? Siksikö, että kranaatti, joka olisi voinut kaataa kumoon kirkontornin, löi maahan myöskin teidät? Rakas kapteeni, en halveksi edes kirkontornia, ja se on kuitenkin paljon karkeampaa ainetta kuin te.

Hän tarttui Milkan käteen ja jatkoi:

— Tornin voi rakentaa jälleen, ja ihminen voidaan taas auttaa jalkeilleen. Ja ihminen on saanut järkeä ja tahdonvoimaa, ollakseen itse vähäsen mukana tässä auttamisessa... Ettekö tekin ole samaa mieltä?

Pystypäin, huulillaan voitokas ja ylevä hymy, seisoi Katalin hänen edessään valkeassa puvussaan.

Hän oli niin vahva, niin puhdas ja ylväs kuin marmorimöhkäle ylhäällä vuorenhuipulla.

Kapteeni ei kohottanut hänen kättään huulilleen, vaan kumartui syvään ja suuteli hänen eetterintuoksuisia, pienoisia sormiaan.

Milka oli muuten aina kohtaamisesta asti rautatieasemalla usein ajatellut rouva Aratóa. Siihen aikaan olivat hänen ajatuksensa eräänlaisella oudolla, mietiskelevällä uteliaisuudella hiiviskelleet hänen solakan olentonsa ympärillä.

Kukaan ei tuntenut häntä pääkaupungissa — Arató eli syrjässä — mutta kuitenkin ympäröi häntä maine, että hän oli ylhäinen ja harvinaisen puoleensavetävä. Naisen, joka kykeni kiinnittämään Stefan Aratón, niinkuin hän, täytyi itsensä olla Arató naismuunnoksena.

Hyvän maineen lumivalkea helmikruunu loisti hänen viisaalla otsallaan.

Kun hän laupeuden lempeällä vakavuudella kumartui yksinkertaisen upseerin puoleen, tunsi hän äkkiä hänet jälleen. Hän, joka muuten aina oli seisonut vieraana naisten edessä, löysi nyt itsessään Katalinin kuvan, kuten suloisen, hyvin tutun olennon nuoruuden unelmista.

Ja millainen nainen oli hän?

Niin todellinen, niin ehyt, ja niin kallis, kuin olisi hän leikattu yhdestä ainoasta, suuresta kristallista. Vain se raikas tuoksu, joka virtasi hänen olemuksestaan, todisti, ettei valheen lika ollut koskaan koskettanut häntä.

Kaikki se, jota Milka oli ikävöinyt ja jota hän jo luuli löytyvän vain unelmissa taivaan tähtien alla, kaikki se loisti ja hehkui pyhänä todellisuutena tämän naisen sielusta.

Kuinka hyvältä tuntuikaan, että sittenkin löytyi tällaisia naisia kirkuvien riikinkukkokanojen riveissä! Juuri sellaiset tekevät tämän surkean, löyhkäävän elämän lämpimäksi, tuoksuavaksi, kotoiseksi.

Elämä! Milka ei nyt tietänyt mitään parempaa, kuin laskea uudelleen saavuttamansa elämän Katalinin kapeiden, valkoisten kenkien eteen.

Asettaa se siihen uhrilahjana puhtaasta kiitollisuudesta, että löytyi maailmassa sellainen olento kuin Katalin.

Panna se siihen ilman vähintäkään toivoa, hänhän tiesi niin hyvin, että Katalinin elämä kohosi yli hänen elämänsä, kuin pilvet yli maan.

Chopin-illan jälkeen sai hän varmuuden siitä, mihin hän enää ei ollut uskonut: hänestä voi vielä tulla ihminen muitten ihmisten parissa.

Sellainen nainen kykeni vapauttamaan lentävän hollantilaisen. Hänen yksi ainoa hymynsä pystyi ratkaisemaan kaikki Milkan sfinksi-elämän tuskantäydet arvoitukset.

Ylhäällä tuntureillakin joutui mykkä lumi liikkeeseen. Se mitä Milka tähän asti oli luullut ikuiseksi jääksi, muuttui keväiseksi kukkaseksi.

Ja kaikki se, johon hän ei ennen ollut tohtinut uskoa: elämä, nuoruus, voima, nainen, rakkaus, vyöryi nyt kuin tuoksunhuumaama kukka-laviini häntä vastaan.

* * * * *

Kata riisuutui parast'aikaa, mennäkseen levolle sen illan jälkeen, joka oli pyhitetty Chopinille.

Hetkeksi pysähtyi hän seisomaan pukuhuoneensa suuren peilin eteen ja samalla kysyi hänen sisässään joku ylimielinen ääni: tietääköhän tuo pitkä sotilas, kuinka kaunis me olemme?

Ääni kuului jollekin, joka aina Katan koulutyttöajoista asti oli asunut hänen sielunsa salatuimmassa sopukassa ja joka tänä päivänä oli aivan sama pikkunirppu kuin kymmenen vuotta sitten.

Hän nuhteli kuitenkin tuota sivu-Katalinia; niin miettivässä mielentilassa, kuin missä hän tänään oli, ei hän tahtonut tietää moisesta kevytmielisyydestä.

Niin huolehtivalla arvokkuudella, kuin naiselle yöpaidassa ja paljain jaloin oli mahdollista, asteli hän siniseen huoneeseen ja ryömi huoaten leskivuoteensa peitteen alle. Merenneidon luola oli muuten myöskin kylmä sinä päivänä.

Hän ei tuntenut vielä itseään uniseksi, mutta silti sammutti hän lampun, solmi kätensä yhteen niskansa taakse ja odotteli tavallisia yövieraitaan...

Yölliset vieraissakävijät olivat kapteeni Milkan ajatukset. Tänä hiljaisena hetkenä löysivät ne aina tien hänen luokseen, samoinkuin Bachus-jumalan kesyt pantterit Ariadnen luo.

Ne tulivat Nokturnien kuumain tuulten kantamina, keskiyötaivaan tuulisten pilvien seurassa. Ne kohottivat vastustuskyvyttömän naisen kullanhohtoisille, hiljaa tuutiville aalloilleen ja veivät hänet mukanaan kauas pois.

Lyhyesti sanoen: Stefan Aratón puoliso lepäsi leveässä jacaranda sängyssään, jonka hänen miehensä oli leikkauttanut hänelle eräällä székelyläisellä tuhattaiturilla, ja uneksi jalkaväenkapteenista...

Nyt soitteli rouva Katalin itselleen kultaviululla:

Tämä on puhtain, jaloin tunne, joka koskaan on saattanut naissydämen sykkimään. Mutta ei! Muut naiset, tavalliset naiset, jotka etsivät vain hakkailua ja huvittelua, eivät koskaan kykenisi tuntemaan mitään tällaista.

Sillä hänet sitoi salaperäisen, henkisen äitiyden langat tähän ihmiseen. Milka oli hänen luomuksensa, hänen kasvatuksensa hedelmä, hänen omaisuutensa.

Hän katseli kapteenia, kuin mykkää, ravintoa nauttivaa alkusolua; hän näki hänet lallattelevana, horjahtelevana lapsena; myöhemmässä hoidon asteessa häpeissään olevana ihmispelkopojanvetkaleena; ja viimeksi näki hän jaloilleen autetun ihmisen täysinkehittyneenä miehenä.

Oliko sitte ihmeellistä, jos tämän suuren lapsen vaalea pää herätti Katalinin sielussa lämpimän ja hellän peilikuvan.

Mutta todellisuudessa oli tapahtunut jotain paljon merkittävämpää, kuin mitä Katalin itsekään olisi uskonut.

Kauniin Zolkyn tytär oli nimittäin siirtynyt kokonaan uuteen rooliluokkaan.

Tähän asti oli hän vain vaihtanut osia elämän näyttämöllä. Puvut olivat vaihtuneet kuten sävelmät, joita hän oli näppäillyt kultaviulustaan, mutta rooliluokka oli pysynyt samana: hän oli kuuluisan miehen pikku Kata.

Mutta tällä kertaa oli hän siirtynyt uuteen rooliluokkaan korkeampaa tyyliä. Sievästä, pikku Eikenestäkin oli tullut Joku. Persoonallisuus. Ihminen, jonka pään ylle ihmiskohtalon pilvet keräytyivät.

Niitten monien eri Katalinojen joukossa, jotka toinen toisensa jälkeen häämöittivät esiin hänen mielikuvituksensa esiripun takaa, ei mikään ollut niin täysin uusi, niin kiihoittavan mielenkiintoinen, niin totinen ja suurtyylinen kuin tämä, jonka kuva heijastui kapteeni Milkan silmissä.

Hänellä ei enää ollut mitättömän kamarineidin viehkeät ja ruusuiset posket, vaan sankarittaren jalot voimakkaat ja ihanat, inhimilliset profiiliviivat.

Kapteeni Milkassa oli hän löytänyt ymmärtäväisimmän yleisönsä ja siksi oli hän nyt vakuutettu siitä, että hän oli löytänyt itsensä ja elämänsä todellisen päämäärän.

Proteuksen tytär niitti nykyisessä olomuodossaan suurimpia menestyksiään ja eli sentakia nyt todellisinta elämätään.

VELJEKSET ARATÓ.

Yhteen kokonaiseen kuukauteen ei Katalin ollut nähnyt miestään, tiedot koillisrajan erikohdilta saapuivat myös perille epäsäännöllisesti suuressa sekasorrossa, joka nyt vallitsi, mutta odottamatta sähkötti hän silloin Kassasta.

"Molemmat pojat haavoittuneet. Haavat vaarattomat. Ei mitään levottomuuden syytä. Anotaan sijoja sairaalassasi. Saapuvat huomenna päivällä Malteser-junassa."

Katalin aivan jäykistyi.

Omituista kyllä, hänen päähänsä ei ollut koskaan edes pälkähtänyt, että joku vakavampi onnettomuus olisi voinut heitä kohdata. Hänen sydämensä syvyydessä eli lapsellinen taikausko, että sallimus kohteli jokaista Aratóa poikkeuksellisesti.

Professori Kadar lohdutti häntä, mikäli voi. Jos ei se ollut mitään vaarallisempaa — niinhän Arató oli ilmoittanut, ja silloin oli se myöskin niin — oli parempi iloita tästä tapahtumasta. Nythän hän tiesi ainakin jonkun aikaa saavansa pitää pojat erillään verestä, ja heille itselleen ei suinkaan ollut vahingollista saada kerrankin nukkua kunnollisesti.

Päivä kiertyi myöhäiseen iltaan, ennenkuin Malteser-juna saapui. Katalin ja alilääkäri odottivat kolmea Arató-veljestä asemalla ja ohjasivat heidät sitte sairaalaan.

Mitään vakavampaa ei todella ollutkaan tapahtunut, sillä matkalla sairaalaan puhuivat he kaikki yhtä suuta. Suuri huomio, jota he herättivät, toiselta puolen viehätti heitä, mutta toiselta puolen saattoi heidät hämilleen; he arvelivat, ettei asiasta kannattanut puhua, vain tuhmuuksia kaikki. Paljaasta vaatimattomuudesta rupesivat he kauhean kovaäänisiksi.

Kadar itse irroitti kääreet sitomohuoneessa, joka kylpi sähkövalossa.

Pojat olivat aina syntymästään asti miltei taikauskoisella johdonmukaisuudella jakaneet toistensa kohtalot. Tuhkarokko oli heillä ollut samalla kertaa, Kolozsvárin kimnaasista oli opettajakunta käskenyt heidän molempien poistua myöskin yhtaikaa ja myös nyt oli heidät molemmat tulessa haavoittanut sama venäläinen konekivääri.

Luoti oli lävistänyt luun Peterin olkavarressa, Palilla taas oli haava hartioissa.

— Koska haavoituitte? kysyi Kadar.

— Kuusi päivää sitten.

— Ilkeätä ruutia...! sanoi ylilääkäri, joka mielellään tahtoi esiintyä vähäsen karkeana. Voitte kiittää isäänne, että hän on antanut teille perinnöksi niin hyvää verta!

Heidät kylvetettiin ja pantiin sänkyyn. Laihtuneet he olivat poissaolonsa aikana, ehkä myös hitusen kasvaneet, kasvonsa olivat tulleet ruskeiksi ja piirteet kovettuneet.

Ennenkuin Katalin meni kotiin miehensä kanssa, katsahti hän vielä kerran heidän yksityiseen huoneeseensa. Hänellä oli muassaan heille kullekin annettavaksi täytetty suklaakakku silkkipaperissa. Heidän kaulassaan avonaisten yöpaitojen alla näki hän Pyhän Katarinan kuvan.

— Millaisia terveisiä vien mestari Kantorille? kysyi hän.

— Tervehdi sitä ja sano, että odotamme tervehdyskäyntiä huomenna.

Sitten jäivät Pal ja Peter yksikseen. Hitaasti ja harkiten imivät he suklaatejaan ja samalla toivat kovaäänisesti ilmi ihastuksensa, kuten koulupojat kesälomalla.

— Hei, miten hieno sänky!

— Huomenna nukumme kymmeneen.

— Ja saamme kahvia ja pyöryköitä aamiaiseksi.

— Ja kaksi munaa. Minä tahdon kaksi munaa.

Kiitollinen isänmaa on minulle velkaa kaksi pehmeäksi keitettyä munaa.

— Mikäli voin päättää professorin eleistä, ei hän laske meitä takaisin kuuteen, seitsemään viikkoon.

— Niistä kuudesta jäämme neljäksi veli Stefanin yksityispotilaiksi.

— Miten ihanalta tuleekaan tuntumaan loikoa leposohvalla taasen ja lukea Zoltán Karpathya!

Sitte vaipuivat he uneen kuten ennen äitinsä syliin. Ei ryssien raskaan tykistön sulkutuli, eivät siperialaisen hyökkäyskomppanian hurraahuudot, eivätkä kuvat viime viikon pistintaisteluista häirinneet heitä.

Unessakin nauttivat he huoneen lempeästä lämmöstä ja joustosängyistä. Molemmat kuulivat jotain aivan hiljaista sanomattoman suloista musiikkia, se oli veri, joka suhisi ja lauloi heidän korvissaan.

Oli keskiyö, ennenkuin Arató ja Katalin ehtivät kotiin omainsa luo.

Matkalla oli Stefan kertonut, että pojat oli sotanäyttämöltä siirretty Kassaan. He olivat tahtoneet salata kotiväeltä, että he olivat haavoittuneet, mutta kun sairaalan päällikkö Kassassa oli saanut tietää, että kaksi vapaaehtoista olivat professori Aratón nuoremmat veljet, oli hän sähköteitse ilmoittanut tälle.

Professori oli muuten harvinaisen painostuneessa mielentilassa. Lavantauti levisi kuin räjähdyksen voimalla pohjoisarmeijassa, suojelusrokotus edistyi sensijaan hitaasti... Aamujunalla kiiruhti hän itse takaisin rintamalle, antaakseen reippaampaa vauhtia työlle.

Hän paneutui heti vuoteeseen ja vaipuikin parin minuutin kuluttua syvään uneen.

Aamun koitossa astui hän saappaissa ja säilä kupeella Katalinin vuoteen ääreen antaakseen hänelle hyvästijättösuukon. Vaimo tunsi nahanhajun, näki silmäripsiensä lomitse kauluksen kullan säteilyn, mutta oli niin väsynyt, että hän vain matalasti ähkäisten ojensi kätensä, kun hän samassa tunsi miehensä huulet poskiansa vastaan, puhumaan hän ei kyennyt.

* * * * *

Peter ja Pal viihtyivät erinomaisesti sairaalassa. Heidän sallittiin olla päivittäin pari tuntia ylhäällä, silloin he heti lähtivät löytöretkeilylle saleihin, missä he tulivat hyviksi ystäviksi kaikkien ihmisten, lääkärien, sairaanhoitajattarien ja potilaitten kanssa.

Kun he saivat kuulla, että kapteeni Milkakin oli siellä, vaihtoivat he nopean, pelästyneen silmäyksen...

Ja kun sattuma saattoi heidät kohtaamaan hänet käytävässä, he aivan jäykistyivät hämmennyksestä.

Kapteeni luuli, että kunnioitus saattoi heidät hämilleen, kun taas pojat ujostelivat sitä, että he kuvittelivat tapaamisen vaivaavan Milkaa.

Sitä enemmän he ihastuivat keksiessään Ijarton. Riemu-ulvahduksin he syöksähtivät hänen luokseen ja senjälkeen viettivät he joka päivä osan päivästään numero kolmessa. Näytti siltä, että hänellä oli suuri sija heidän sydämissään.

Mitään kokemuksia sodasta he eivät voineet kertoa, turhaan tiukkasi heitä eräs vapaaehtoinen, joka sairasti keuhkokatarria, ja joka ei vielä ollut käynyt rintamalla. Heidän suhteensa sotaan oli sama kuin kesälomalle päässeen pojan kouluun, heitä ällötti muistella sitä.

Vain kokonaan vähäpätöisiin sivutapahtumiin he kiintyivät, sodan pikku arabeskeihin. Sellaisia oli esimerkiksi tarina pienestä ruskeasta koirasta, joka oli liittynyt pataljoonaan; haikarasta, joka kierteli palavaa talonpoikaistupaa; lippumies Botlikin kärventyneistä housuista.

Melko pian pääsivät he selville siitä, etteivät kälyn asiat olleet oikealla tolalla. Aina ennen oli heidän kolmen kesken vallinnut eräänlainen salainen vapaamuurarisukulaisuus, joka ilmeni etupäässä siinä, että he silloin tällöin voivat puhjeta nauruun ja nauraa aivan tikahtuakseen muille ihmisille täysin käsittämättömistä syistä.

Nyt sitävastoin heittelivät he pieniä kultakoukkujaan kälylleen aivan turhaan, ne vain soluivat sivuun hänen vastustuksensa edestä.

— Mutta se lienee sodan syy! lohduttelivat he toisiaan.

* * * * *

Luutnantti Sarrethy, ajutantti reservipataljoonasta, saapui sairaalaan tapaamaan Stovasseria.

Sattumalta näki hän Aratón pojat.

— Kas vaan, te täällä? Rykmentti toimittaa teistä tiedusteluja kaikkialla. Juuri nyt olen kirjoittanut Kassan sairaalaan saadakseni tietää, mitä teille kuuluu.

— Mitä on tekeillä? Jotain erikoistako? kysyivät pojat tuskaillen.

— Kyllä, nyt on asianlaita siten, että te molemmat olette tulleet vänrikeiksi liian aikaisin. Sitäpaitsi on toinen teistä saanut kultaisen urhoollisuusmuistorahan, toinen suuren hopeaisen. Mutta sitä en tiedä, kumpi kuuluu toiselle, kumman saa toinen, tuskin sitä tietää itse sotaministerikään.

— Pidättekö meitä narreina, luutnantti?

— Kunniasanani! vastasi Sarrethy tarmokkaasti.

— Kunniasananne upseerina?

— Minun vastuullani voitte turvallisesti neulotuttaa kultaraidat. Muistorahat lähetytän tänne ennen keskipäivää.

Jotakin tunnustusta olivat he tosin odottaneetkin, hehän tiesivät, että heidät oli ehdotettu mahdollisiksi, mutta tällaista eivät he kuitenkaan olleet uskaltaneet toivoa. Eiväthän he myöskään olleet saaneet aikaan mitään erikoista. Paluumatkalla oli heidän komppaniansa saanut määräyksen hinnalla millä tahansa pitää hallussaan sillan pään Luzanin luona, kunnes viimeinen kuormastovaunu oli ehtinyt yli toiselle puolelle.

He olivat siis sen pitäneet hallussaan. Vieläpä silloinkin, kun heidän molemmat upseerinsa ja kaksikolmasosaa miehistöstä virui vedessä. Everstiluutnanttihan oli antanut määräyksen, mitenkä he olisivat uskaltaneet muuta kuin totella?

Niin, mutta tästä tulee suurenmoinen yllätys Katalinille ja Ijartolle!