Part 5

Pohjaltaan iloitsi hän äärettömästi siitä, että hänkin voi jollekin ylpeillen kertoa menestyksistään. Sairaalassa oli hän ylhäisen vaatimaton nainen, mutta se ei tehnyt Stefanille mitään, vaikka hän saikin vähäsen pilkistää esiripun taakse.

Arató kuunteli häntä erikoinen koulupoikamaisesti ilkkuvanvärinen hymyily suupielessä.

Kas vaan, tämäkin pikku olento luulee, että hän on keksinyt uusia voimia itsessään, mutta mitä hän luulee löytäneensä, onkin taas vain sota. Hän, joka tässä istuskelee myöhäiseen yöhön ja rakastettavan kuumeisesti supattelee Stefanin korvaan, ei suinkaan ole Kata, vaan yli koko maailman lakaisten kiitävä myrskytuuli, joka nyt panee liikkeelle niin monta pientä ja suurta myllyä.

Erityisen, joskin aivan mitättömän muutoksen keksi hän tosin vaimossaan, vieraan sormen jälkikuvan hänen herkässä mielessään ja tämä teki hänet alakuloiseksi. Tuskin huomattavia, uusia ja vieraita piirteitä. Hänestä näkyi, että hän tästedes kuului uuteen piiriin, yhteistyöhön, joka oli Stefanille vieras.

Sen huomasi hänen hymystään, jossa kuvastuivat sairaalalääkärien tavanomaiset sukkeluudet ja pila, osittain uusista sanoista ja silloin tällöin esiintyvistä oudoista liikkeistä.

Mutta sehän oli vain sodan vaikutusta. Tuuli voi akanat hajoittaa ikiajoiksi, mutta ihmisillähän on jalat löytääkseen taas toisensa, kun myrsky on vaimennut.

Stefanin kotiintulo muuten vieroitti Katalinin eräissä suhteissa hänen uudesta osastaan. Ja kun he vain yhden yön olivat hengittäneet samaa ilmaa, heräsi hän seuraavana aamuna entisenä Katana.

Hän ei mielellään noussut varhain ylös ja kaikessa salaisuudessa oli hän jo väsynyt sairaalaan.

Mutta tämä oli vain lyhyt vastavaikutus. Sairaalassahan häntä ylistettiin horjumattomasta velvollisuudentunnosta ja tätä mainetta hän ei halunnut panna alttiiksi. Niinpä hän siis nousi ylös ja työnsi päänsä päättävästi kylmään pesuveteen.

Päivällisaikaan saattoi hän Stefanin asemalle, ja kun he syleilivät toisiaan, heltyi hän vähäsen, aivankuin hän olisi kaivannut jotain.

— Tiedätkö, mikä olisi hauskaa? kysyi hän katse kosteana loistaen.

— Jos voisin ottaa sinut mukaani, eikö totta?

— Aivan niin.

— Se on mahdotonta, rakkaani. Mutta kerran kai solmitaan meidän yksityinen, pikku erikoisrauhamme.

* * * * *

Eilisessä kuljetusryhmässä saimme kaksi sairasta upseeria, sanoi professori Kadar, kun hän Katalinin ja alilääkärin seurassa teki kiertokäyntinsä sairassaleissa.

— Vaikeastiko haavoittuneet? kysyi Katalin ammatinomainen osanotto äänenvärissään.

— Toista, arvoltaan vänrikki, on lievästi ammuttu päähän. Itse hän ei hituistakaan välitä siitä.

Sillä hän sanoo olevansa vapaa székely... [Székelyt olivat alkuaan vanhoja unkarilaisia sukuja, jotka asettuneina rajavartioiksi Siebenbürgeniin, nauttivat erikoisia etuoikeuksia. — Suom.] Ja kuitenkin on hänen nimensä Stowasser, lisäsi apulainen hymyillen.

— Toisesta en ole vielä onnistunut pääsemään selville. Hän on saanut hermoiskun.

— Hänen nimensä on Milka, jatkoi apulainen.

— Milka? Silloin hän kai on minun pikku lankojeni kapteeni, aprikoi Katalin.

— Hän on kapteeni honvéd-armeijassa... Pitkä, komea mies.

— Hermoiskun, sanoi professori?

— Hänen on täytynyt olla monessa kovassa mukana, miesraukka. Hän on kadottanut puhekykyjäkin.

— Eihän toki, kyllä hän kykenee puhumaan, puuttui puheeseen apulainen. Hän ei tosin vastaa kysymyksiimme, mutta mykkä hän ei missään tapauksessa ole.

— Millä perusteella arvelette niin?

— Silloin tällöin lausui hän sanan. Ja aina saman: Zaklikov.

— Tämä on perin omituinen ilmiö, arveli professori Kadar. On parast'aikaa tekemäisillään jonkun liikkeen, tai sanomaisillaan sanan, kun salama tai pommi iskee... Myöhemmin toipuu uhri ja silloin toistaa hän juuri saman liikkeen tai saman sanan. Klinikalla on eräs hermosairas, joka aina huitoo oikealla kädellään ilmassa... Kranaatin räjähtäessä kaatoi ilmanpaine hänet maahan, juuri kun hän seisoi pilkkomassa puita.

— Zaklikov lienee slovakin — tai puolankieltä.

— Ehkä venäjää...

Heidän pohtiessaan tätä, kuului matala bassoääni viereisestä sairasvuoteesta:

— Zaklikov on kylä Venäjän Puolassa, — toivottavasti ei herrasväki loukkaannu.

Alilääkäri kääntyi erääseen kunnon unkarilaiseen päin, joka rauhallisena makasi ja imi lyhyttä piippuaan sängyssään.

— Kas vaan, tehän olette Ijarto? Missä kunnossa on käsi?

Hänen murtunut kätensä oli kipsattu ja huojentaakseen tuskiaan oli hän saanut luvan silloin tällöin panna tulta piippuunsa.

Ijarto? Katalin muisteli joskus kuulleensa nimen...

— Emmekö tunne toisiamme?

— Haavoittunut nyökkäsi vakavana.

Kyllä, tunnen rouvan. Te tervehditte vaimoani ja poikaani rautatienasemalla.

Katalin muisti heti korean talonpoikaisnaisen Buddhan olkikruunu päässä... Ah, hänhän oli kaksoisten ylistämä korpraali.

— Te olette ollut yksissä kahden pikku lankoni kanssa, eikö totta?

Kyllä, ja tämän piipun olen saanut itse herra Peter Aratólta. Hän ei voinut sitä polttaa, se pisti häntä kieleen, sanoi hän ymmärtävästi hymyillen.

Professori Kadar johti taas puheen Milkaan. Tapaus jännitti hänen mieltään... Ja kävi ilmi, että Ijarto tunsi hyvin tapauksen kulun, hän oli koko ajan ollut kapteenin rinnalla.

Hän kertoi hermoiskun esihistorian mietteliäästi, vähäsen verkkaiseen tapaansa.

— Kahdentenakymmenentenä toisena olimme ensi kertaa tulilinjalla... Marssimme yöllä ja tulimme juuri läpi Zaklikovin kylän... Sanottiin, ettei kahdenkymmenen kilometrin piirissä ollut ainoatakaan vihollista... Mutta ryssät pettivät meidät...

Kun olimme keskellä pitkää puusiltaa, alkoivat he ampua konekivääreillä... Oli pikipimeätä, hevoset ja miehet kaatuivat sikin sokin toistensa päälle sillalla, ei kukaan päässyt eteen eikä taaksepäin, voin vakuuttaa, että siinä oli hirveä sekamelska... Ja menetimme paljon hyvää väkeä siinä... Jottemme kuitenkaan kaikki viimeiseen mieheen olisi kaatuneet siihen, lyöttäydyimme yhteen noin kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja ryntäsimme kohti koulua.

Tällöin Ijarto kääntyi Kataliin päin ihmeen lempeästi hymyillen ja jatkoi:

Molemmat herrat Arató olivat myöskin mukana...

Me iskeydyimme sisään ovista, ajoimme moskovalaiset huoneesta huoneeseen, ylös ullakolle, siellä jo leimusi palo kirkkaasti liekehtien, ja pian teimme heistä lopun... Vapaaehtoinen Robek sai luodin vatsaansa juuri ullakon portailla...

Katalinin koko ruumis vapisi, ja hän tuli aivan kalmankalpeaksi kuunnellessaan kuvausta näistä villeistä tapauksista.

— Mutta pojille ei ole mitään vahinkoa sattunut? kysyi hän epävarmalla äänellä.

— Ei vähintäkään. Jälkeenpäin istuuduimme ja söimme makkaran, jonka Palko oli tilannut papilta.

— Ja kuinka kävi kapteeni Milkan? kysyi professori.

— Yöllä emme häntä edes nähneet. Sitäpaitsi ei hänelle silloin mitään onnettomuutta tapahtunutkaan... Mutta seuraavana aamuna päivänkoitossa alkoivat ryssät pommittaa kylää... vanhoilla kanuunoilla. Me olimme saaneet määräyksen pitää sen, kävi kuinka tahansa. Herra kapteeni oleskeli suojushuoneessa ja minä olin lähetetty hänen luokseen tiedonannolla. Hän oli jo pahasti sairas, sillä hänen kasvonsa olivat aivan harmaat. Hän kysyi juuri: Mikä on oikeastaan tuon kurjan paikan nimi? — Zaklikov, herra kapteeni, vastasin minä, ja silloin iski kranaatti läpi suojeluskaton ja hautasi meidät kaikki kolme. Kolmas oli herra kapteenin tensikka. Tämä raukka oli eniten ulkona, sillä hänet maamöhkäleet puristivat kuoliaaksi. Minä sain vain vamman käsivarteeni... Ja silloin kapteenin sielu tuli mykäksi...

Nyt oli professori Kadar saanut tietää, mitä halusi.

Katalin erosi lääkäreistä ja jatkoi yksinään kiertokulkua. Nyt oli hän palannut miehensä luota, hänen henkensä ja sielunsa kotiutuivat taas.

Hän rakasti tätä ympäristöä: tummia miespäitä, jotka lepäsivät valkoisilla patjoilla, hiljaa tapsuttelevia hoitajattaria ja palavia lamppuja pitkissä käytävissä. Vieläpä hän piti kylmästä ja vastenmielisestä eetterinhajustakin.

Ja hän tiesi, että kun hänen hoikka, valkea haahmonsa äänettömänä liukui salien läpi, herätti se vienon heijastuksen kuumeisissa, raukeissa katseissa...

Hän oli sairaalan suojelusenkeli! Ja hän rakasti tätä ympäristöä kuin näyttelijä riemuvoittojensa näyttämöä.

* * * * *

Sattuma järjesti niin, että Katalin vielä samana iltana sai nähdä kapteeni Milkan.

Kun hän kulki ohi upseerisalin, oli ovi paraikaa avoinna, sinne kannettiin huonekaluja.

Kapteeni istui keskellä huoneita. Kaunis, komea mies, joka kaksoisten lausuman mukaan "kykeni kohottamaan maasta miehen kivääreineen ja muine varustuksineen", oli murtunut, muuttunut harmaaksi ja vanhaksi siitä päivästä, kun hän löi kantapäänsä yhteen Katalinin edessä asemalla.

Leuassa kasvoi kahden viikon vanha parta, hänen vaatteensa olivat siivottomat, silmät tuijottivat kuin kaksi murheellista valeikkunaa ulos tyhjään olemattomuuteen.

Poikasena oli hän kerran sattunut pudottamaan lattialle äitinsä neulomalaatikon. Kun hän näki, miten joka suunnalle vieri lukemattomia nappeja, hakasia, kerä, lasihelmiä, neuloja ja saksia, pelästyi hän hillittömästi ja hänet valtasi toivoton tunne siitä, ettei niitä enää koskaan saisi kootuksi.

Nyt oli hän miltei samankaltaisessa tilassa.

Sota oli yhdellä salamaniskulla heittänyt kumoon koko hänen elämänsä sisällyksen. Niitten kauhujen jälkeen, jotka hän oli kokenut, tulisi olemaan aivan mahdotonta jälleen käydä kahviloissa, kertoa kaskuja ja jaloitella vastasililetyissä housuissa.

Hän oli kadottanut itsensä, luopunut itsestään, elämästään. Hän tunsi itsessään vain kylmyyttä ja pimeyttä; ei tahtoa, ei itsetuntoa, ei halua, ei toivoa hehkunut hänen suonissaan.

Hän vain istui samassa paikassa ja katseli äärettömästä etäisyydestä elämänsä monia koreita ja hyödyttömiä sirpaleita. Ja samalla taisteli hänen järkensä, joka alkoi pimenemistään pimetä, jonkun salaperäisen, pienen kummituksen kanssa, joka porautui hänen aivoihinsa, imi, kiusasi ja pisti.

Hän ei tietänyt, mitä se oli, eikä mistä se tuli, miksi se kiusasi häntä. Hän tiesi vain sen nimen ja hän kertaili sitä nytkin hiljaa, kysellen, kiusattuna mietiskellen:

— Zaklikov.

GOLDMARKIN SARJA.

Zolyomin kirkkotarhassa on kolkka, jota heikkohermoiset kirkossakävijät tarkoituksella välttävät. Jos joku kuitenkin harhautuu sinne, vetäytyy hänen sydämensä kokoon, sillä kahdeksan tarkkaan samanlaista, pientä hautakiveä seisoo siellä tasaisessa, somassa rivissä kuin pienet, kuuliaiset pojat.

Teodor Milka, rikas slovakialainen nahkakauppias on sinne haudannut kahdeksan poikaansa. Vanhin haudattiin kolmetoistavuotiaana, nuorin kuusikuukautisena, rautarenkailla vyötetyn, suuren kivipaaden alle.

Luonto oli pyhällä säälimättömyydellä lausunut julki tuomiopäätöksensä olla pitämättä kauempaa elossa sukua, jonka veren joku peritty kirous oli saastuttanut.

Teodor Milkan yhdeksäs lapsi sai kuitenkin armon. Äidin onnistui tuhansin rukouksin varastaa pikku Karoly kuoleman käsistä. Näyttää siltä, kuin äidin sydämen ainakin joskus onnistuisi muuttaa luonnon järjestystä.

Mutta Kari oli niin viheliäinen, ryppynaamainen ja vähän toiveita herättävä kuin lokakuun kananpoika.

Hän kasvatettiin sananmukaisesti pumpulissa ja oli kuusivuotiaana nokkela ja valmis pikku luulosairas. Itse tarkasteli hän pientä, huippupäistä kieltään peilissä, ja pöydän ääressä laski hän usein lusikan lautaselle ensin kysyäkseen: äiti, luuletko tämän olevan minulle vahingollista?

Naapurien lapset ajoivat kiljuen toisiaan takaa ylös vuorille ja söivät hatun täydet raakoja hedelmiä. Kari puolestaan istui mietteliäin elein uunin ääressä ja pedanttisella huolellisuudella otti sisäänsä rautarohtoja ja maksarasvaa.

Hän oli aina naisten seurassa ja hänessä alkoikin kehittyä naisellisia taipumuksia. Hän oli mieltynyt leikkiruuanlaittoon keittiössä, valmisteli naisten käsitöitä ja ylpeili pitkistä, kiharista kutreistaan.

Hänen koulutoverinsa antoivat hänelle usein korvatillikoita ja nimittelivät häntä tavallisesti neiti Karolaksi.

Myös se oli merkki hänen naismaisuudestaan, että hän kuumeisella ja huumeisella rakkaudella antautui harrastamaan musiikkia. Hän soitti myös itse, hän yritteli soittaa miltei kaikkia soittokoneita, mutta yhä antoi hän kykynsä kehittyä hillittömästi; järjestelmällistä opetusta, vaivaloisia harjoituksia ei voimaton lapsi koskaan olisi kestänyt.

Suuresti takautuneena odotteli hän neljättätoista syntymäpäiväänsä. Perheen keskuudessa oli sellainen taikauskoinen käsitys, että tämä päivä olisi Milka-lasten vaarallisin. Jos jonkun onnistuisi elää yli tämän päivän, voi hän tulla yhtä vanhaksi kuin itse Metusalem, mutta sitä ei vielä kukaan Teodor Milkan lapsista ollut voinut.

Vaarallinen päivä meni ohi. Kun vanha kello oli lyönyt viimeiset kaksitoista lyöntiänsä, kuului makuuhuoneesta keskiyönhiljaisuudessa ylen onnellinen ja oudoksuva ääni:

— Äitikulta, minä elän.

Kuolonenkeli oli kääntynyt kynnykseltä.

Ja nyt alkoi Kari, aivan kuin hän äkkiarvaamatta olisi päässyt irti jostain hämäräperäisestä — vankiluolasta, aivan yllättävästi varttua auringonpaisteessa ja tulla voimakkaaksi ja jänteväksi. Ja sellaisella vauhdilla ja voimalla, kun lopultakin leppynyt luonto olisi halunnut antaa täyden vahingonkorvauksen menneeltäkin ajalta.

Seitsentoistavuotiaana oli hän jo koko päätä pitempi isäänsä.

Tämä oli aivan uutta Milkan kääpiöperheessä: Karista tuli oikea jättiläinen lihaksisine jäsenineen, punakoine poskineen ja säteilevine silmineen.

Nyt katseltiin häntä kaupungissa aivan toisin silmin. Vanhemmat riippuivat hänessä ylpeinä ja innostuneina. (Kun heidät nähtiin yhdessä, tuli ajatelleeksi lammaskoiran leijonanpentua). Toverit katselivat häntä kunnioittavin silmäyksin, jopa Zolyomin slovakkilaistytötkin punastelivat, kun he menivät hänen ohitseen kadulla ja keveästi keikuttelivat lanteitaan.

Mutta omituisinta oli, että koko tämä suuri muutos pysähtyi vain hänen ulkoiseen olemukseensa, sisäisesti jäi jättiläislapsi siksi, mikä hän ennenkin oli ollut: mietiskelevä, pehmeä ja voimaton, piskuinen kääpiöneito Karola.

Ja hän hinasi mukanaan omaa, valtavaa ruumismassaansa kuin Peukaloinen isänsä vanhaa lammasnahkatakkia. Kananpojan sielu asui kotkanruumiissa.

Mutta tämä oli hänen oma, pelokkaasti ja vavisten säilytetty salaisuutensa. Maailman silmissä oli hän komea nuorukainen, avokatseinen, ylväsryhtinen ja rakastettava, vaikka ehkä vähäsen karkean suorasukainen. Mutta suurella huolella ja näyttelijätaidolla esitti hän vankkaa lihasihmistä.

Naisia kohtaan ei hän koskaan tuntenut mitään erikoista viettymystä, mutta velvollisuudentuntoisena käyttäytyi hän kuitenkin kuin parantumaton hamemetsästäjä. Ei hän myöskään viinistä paljoa välittänyt, ei edes kunnolla sitä sietänyt, mutta silti hän juhli paljonkin upseeritoveriensa kanssa. Hänen suurin nautintonsa oli ottaa viulu mustalaisen kädestä ja itse soittaa myrskyisän hillittömiä sävelmiä juomatovereilleen.

Jottei häntä olisi pidetty pelkurina, oli hän ärsyttävä ja väkivaltainen ilman syytä. Hän kuljeskeli kaupungissa kuin liiaksi lihoitettu siitossonni. Mutta siinä oli myös oma uhkansa; alati täytyi hänen heikkoine hermoineen ja pehmenneine lihaksineen pelätä jonakin päivänä kohtaavansa silmä vasten silmää sen Davidin, joka tulisi riisumaan häneltä hänen Goliatpanssarinsa.

Hänen onnensa oli, että ihmiset aina antoivat hänen ulkomuotonsa vaikuttaa itseensä, joten hän ei koskaan joutunut kokeenalaiseksi.

Myöhempinä vuosina oppi hän toteamaan, että samoinkuin ei hänen voimansa ollut todellista voimaa, vaan sen kaipuuta, samoin hänen koko elämänsä oli vain elämän ikävöimistä.

Meluavimmassakin seurassa tunsi hän itsensä yksinäiseksi, hän ei osannut olla ihminen ihmisten joukossa, hän oli vain kummitus ihmisasussa. Ja kuitenkin hän tulisesti rakasti ihmisiä, etsi heidän seuraansa!

Lentävä hollantilainen... Hänenkin aluksensa risteili kaihoten pitkin elämän kukkasrantoja, mutta se ei voinut koskaan laskea maihin.

Hänen irstailunsa, seikkailunsa ja ystävyysliittonsa, hänen tuskansa ja riemunsa eivät olleet koskaan oikeita ja todellisia, vain tyhjiä heijastustunteita, jotka elämä rannattomasta etäisyydestä vain kuvitellen loihti esiin. Se oli samanlaista elämää kuin sähköllä liikutetun sammakonreiden.

Se palava halu voiman käyttelyyn, mikä oli ominaista Milkan perheelle, teki Karista sotilaan. Hän haaveksi, että kun hän vain pukeutuisi upseerikaapuun, hänen elämänsä äkkiä tulisi täyteen itsetietoista voimaa, intohimoista todellisuutta. Lihasnousukas tahtoi tulla voimaylimykseksi.

Valaakseen voimaa pehmeään sydämeensä, pakoittautui hän olemaan ankara esimies. Ja silloin tapahtui, kuten tavallista, kun heikot ihmiset ovat kyseessä: he eivät kykene olemaan voimakkaat, vaan vain julmat.

Sodanjulistuksen otti hän vastaan silminnähtävällä ilolla. Ehkä sodan raaka todellisuus lopultakin musertaisi hänen vankilansa paksut kristalliseinät, ja halkeamasta pääsisi hän itse ulos elämään. Suuri kuolema toisi hänelle elämän täydellisyyden. Hän odotti alati vain ulkonaisista tapahtumista omaa vapautumistaan.

Mutta kun hän Puolan synkän taivaan alla kuului lähestyvää kanuunanjyminää, kutistui hänen sydämensä kokoon, sillä hän aavisti, että nyt vedetään hänen elämänsä valhe tuomioistuimen eteen.

Ja kun sitten veren ja tulen helvetti pauhaten avautui hänelle Zaklikovin yönä, oli hän selvillä siitä, ettei hän tulisi kestämään.

Se ei ollut pelkuruutta — hänen joka hengenvetoinahan oli rukous, että vapauttaja — kuolema saapuisi — vaan hänen hermonsa yksinkertaisesti pettivät uupumuksesta, ne lyyhistyivät kokoon kuin kuolemanraukeaksi ajettu otus.

Toiset kestivät. Hänen oma luutnanttinsa kykeni palavien talojen valossa kirjoittamaan raportin everstille... Ja hän näki korpraali Ijarton lataavan kivääriään piippu hampaissa... Ja veljekset Arató, nuo poikaset, joilla oli rusahteiset tytönposket, syöksyivät pajunetit tanassa helvetillisessä ulinassa vihollista vastaan, samoinkuin he muutamia vuosia sitten hyökkäsivät rumanialaisia lapsimukulia vastaan, jotka näyttivät heille kieltänsä...

Mutta hän ei jaksanut, hän ei sitä käsittänyt.

Kumea tyhjyys aivoissa, jäsenet kankeina, seisoi hän hirmumyrskyssä. Toimettomana ja voimattomana.

Voiman komedia oli lopussa. Sammutettiin lamput. Kapteeni Milka jäi yksin pimeyteen eikä enää välittänyt ihmisten suosionosoituksista. Hän ei enää halunnut, että häntä olisi pidetty voimakkaana.

Miehellä, joka vedettiin esiin sirpaleista, ja joka nyt istui täällä upseerisalissa, ei ollut juuri mitään yhteistä rohkean ja komean kapteenin kanssa.

Hän oli taas Teodor Milkan arka ja säälittävä pikkupoika, jota toverit muinoin pilkaten nimittivät neiti Karolaksi...

* * * * *

Rakas hyvä mieheni!

Ei poikien, vaan minun on syy. He kirjoittavat sangen säännöllisesti, mutta minun aikani on ollut niin hirveän sidottu, etten ole saanut tilaisuutta lähettää heidän korttiaan Sinulle. Ethän kuitenkaan suutu minuun?

He ovat olleet tulessa monta kertaa, meidän poloiset urhoolliset poikamme, mutta näin pinnalta katsoen voivat he täysin hyvin, ainakin he kirjoittaessaan ovat aina hyvällä tuulella. He sanovat, että minun Pyhä Katarinani on antanut heille onnea.

Itse voin hyvin, vaikka minulla on paljon tekemistä. Sairaala vaatii aikani aamusta iltaan, usein sattuu myöskin, että saamme yönaikalähetyksiä.

Naamioitu Neitsyt Oltvássa on todistajani, että vain Sinun tähtesi ja Sinun omiesi hyväksi teen työtä, koska minun jokainen tekoni ja joka ajatukseni on Sinun.

Kapteeni Milka, poikien kapteeni — olen kai kirjoittanut, että hän on tullut tänne sairaalaan hermoiskun takia — osoittaa oireita synkkämielisyyteen. Jospa näkisit, mitä on tullut tästä voimakkaasta komeasta miehestä! Kauheata, hirveää on tämä sota!

Kuulehan, nyt kutsutaan minua taas leikkaussaliin! En saa kirjoittaa enempää. Mutta ehkä onni suo minun uneksia Sinusta yöllä. Ajattele minua ja rakasta minua.

Väsynyt Kata-raukkasi.

Zaklikov on venäläis-puolalainen kylä Sann-joen varrella...

Parin viikon kuluttua selvisi tämä tosiasia myös kapteeni Milkalle, ja senjälkeen lopetti hän kylän nimen kertaamisen.

Mutta mitään keskustelua ei toistaiseksi voinut hänen kanssaan solmia, ei myöskään häntä saatu suostutetuksi jättämään huonettaan.

Sillä niin pian, kuin hän jättäisi kotonsa, syöksyisi häpeän tunne hänen päällensä kuin karjuva villipeto ja iskisi hänet maahan.

Hän häpesi hirveästi, sanomattomasti, kuolettavasta

Ratisevin hampain hapuili hän ympäri pitkin sairaalan seiniä... Mitenkä voisi hän lähteä täältä? Ulos ihmisten joukkoon? Kuinka voisi hän taas näytellä kapteeni Milkan entistä osaa?

Mieluummin kaivautuisi hän alas maahan, lattian alle. Kuinka suloista olisikaan maatua mullassa, kadota ikuiseen pimeyteen, hiljaisuuteen... Tulla mykäksi ja sokeaksi... Silloin ei kukaan koskaan voisi katsoa silmiin, ei kenkään konsanaan kysyä mitään...

Professori Kadar aavisti, mitä kapteenilta puuttui.

Ei ole helppoa houkutella häntä takaisin elämään... Täytyy rakentaa hänelle jonkinlainen silta, punoa Ariadne-lanka... Silloin — ehkä onnistumme... — Musiikki! Soitannon mahdilla! — sanoi Katalin.

Hän oli kerran kuullut puhuttavan sairaasta, jonka musiikin sointu oli valaissut ulos ikuisesta yöstä... Milkahan oli suuri soittoniekka, siitähän olivat kaksoiset niin usein maininneet.

Pitäisi noutaa tänne hänen sellonsa! ehdotti Stowasser, vapaa székely, joka kierteli käytävässä pää upotettuna valkeaan kypäriin.

Vänrikki selitti, että Milka kykeni seurustelemaan minkä soittokoneen kanssa tahansa, mutta mieluimmin hän soitti selloa.

Katalin otti huolehtiakseen tästä. Erinäisten tiedustelujen jälkeen onnistui hänen saada käsiinsä kapteenin sello, jota hänen huonekalujensa mukana säilytettiin eräässä varastohuoneessa.

Eräänä iltapuhdehetkenä otti eräs sairaalan nostoväkiläinen sen mukaansa Milkan huoneeseen ja asetti määräyksen mukaan sanaakaan sanomatta mustaksi lakatun laatikon erääseen nurkkaan.

Ja sitten seisoivat kaikki vaanimassa, nappaisiko kala koukkuun.

Kauan odottivat he hukkaan. Mutta sitten yht'äkkiä —.

Tenhoava sävel kaikui yön hiljaisuudessa. Se tuli kaukaa, alhaalta syvyydestä, kuin noidan laulu maan uumenista.

Hiljaa, kuin tukahdutettu nyyhkytys tuli se lähemmäksi, pelokkaana hapuillen, aivankuin se vielä epäilisi oikeuttaan elää.

Sitten kapusi se korkeammalle, kerjäten kiihkeästi ja intohimoisesti...

Äkkiä kohotti se päänsä ahneesti ja janoavasti...

— Hän soittaa Goldmarkin sarjaa, sanoi alilääkäri, joka ymmärsi jonkun verran musiikkia.

Se oli omituista musiikkia. Hurjasti virtasi se esiin Milkan slaavilaisen veren kiihoittamana ja tuprutti mukanaan monta kirjavaa kiveä, jotka olivat huuhtoutuneet irti kerroksista, jotka peittivät tuntemattoman syvyyden.

Joka musikaalinen ajatus, mikä siilautui läpi kapteenin hermoston seulan, tuli uskomattoman pehmeäksi, suloiseksi, tuliseksi ja tunnelmalliseksi.

Hänen jousensa käyrä pyörensi joka kulman, ja hioi jokaisen epätasaisuuden.

Säveltäjäin joukosta ihaili hän vain suuruuksia; kaikkien lentoa voi hän seurata, mutta vain kuten lihava villihanhi nousevaa haikaraa: jalat laahaten sammakonliejussa.

Kun hän soitti, tuli Bach hempeäksi, jopa Beethovenkin lientyi. Jättiläisistä, jotka nostivat maapallon harteillaan, teki hän lihavia kukankantajia barokkityyliin. Sävelin soivat katedraalikirkot täytti hän tekokukilla, silkillä ja myrtintuoksulla.

Hänelle oli musiikki syntinen intohimo, unijuoma, haschisch, jota hän imi ahneesti ja punottavin poskin.

Musiikin hehkussa suli hänen sielussaan kaikki, mikä oli voimakasta ja miehekästä, ja vain Karola jäi jälelle, Karola, joka hentona ja väristen puhkesi nyyhkytyksiin kokiessaan aikoja sitten maatuneitten musiikkisankarien hengen tarmon.

Musiikki kaivoi salaisia, maanalaisia käytäviä hänen sieluunsa, missä outoja, värittömiä, unelmanhaihtuvia olentoja nousi oraalle.