Part 4
Luonnollisesti kaikki oli vain lapsellisuutta, hänhän tiesi niin hyvin, että Stefan, Jumalalle kiitos, oli reipas ja terve ja että hän juuri parast'aikaa työskenteli uudessa laboratoriossa Rákosissa, mutta huolimatta kaikista yrityksistään hallita itseään särki hänen sydäntään, aivankuin hän olisi ollut huoneessa, missä joku lepäsi ruumiina.
Vihdoin viimein sai hän nousta vaunuihin.
Hämärän tihetessä kasvoi myrskyn voima. Kuohuavan ilmameren kristalliaallot vyöryttivät mukanaan etäisten metsien tohinan ja toisiaan vastaan ritisevien oksien räiskeen.
Tämä epäsointu teki Katalinin kiihtyneeksi ja surulliseksi. Siitä asti, kuin sota oli hänelle opettanut, että maailma oli täynnä jättimäisiä hirmuolentoja, jotka olivat irroittautuneet kahleistaan ja nyt polkivat jalkoihinsa kansoja ja maita, siitä alkaen oli hän tullut pelkuriksi.
Hän kurottautui ulos vaununikkunasta ja vielä kerran katsahti taakseen taloon päin. Tikanlinnasta ei näkynyt oikeastaan muuta kuin viheriä, sammaltunut pärekatto, kaikki muu peittyi paksun villiviinin verhoon.
Katon ympärillä lentää lepatteli tuhansittain pieniä karmiininpunaisia lintuja iltaloisteessa — näky oli kaunis ja yllättävä, mutta ennen pitkää tuli hän selville, että se olikin tuuli, joka pyöritteli villiviinin kuolleita lehtiä aavetanssissa, ja tämä saattoi hänet taas synkkään mielentilaan.
Katon harjalla istui yksinään riikinkukkokyyhkynen. Se kuului siihen kyyhkysperheeseen, jonka, Palko ja Peter viisi vuotta sitten olivat antaneet kälylle "häälahjana". Kata tunsi hyvin ruostetäpläisen linnun, sen oli tapana aina pysytellä yksikseen.
Vaunut ajoivat porttiholvin alitse Oltván vanhalle kaupunginportille; se oli yhtä tyhjä ja musta kuin räppänä avonaisen takan yllä.
Tullakseen asemalle, täytyi kulkea poikki koko kaupungin.
Oikealla ja vasemmalla on ikivanhoja, kaitapäätyisiä, vinoja ja kallellaan olevia taloja, niitten kaarikäytävät ovat kokoonvaipuneet ja katot suippopäiset, ja ne tuijottivat unisin silmin kalisevia vaunuja.
Kaarikäytävien pienissä, autioissa ja tyhjissä myymälöissä vilkkuu jo lamppuja. Majoissa liikkuu karuja, kalpeita pieniä ihmisiä, jotka harjoittavat ammattiaan samannäköisinä ja aivan samoin elein, kuin kerran heidän esi-isänsä, jotka kuusisataa vuotta sitten aloittivat liikkeet.
He elävät elämätään ikuisessa puolihämärässä kuin erakkoäyriäinen merenpohjassa.
Kaitselmus-apteekin edustalla katsahti Katalin ulos ikkunasta ja odotti kummastuksissaan näkevänsä täytetyn krokotiilin vielä riippuvan holvikaaressa; pikkutyttönä oli hän aina silmäillyt sitä mielihyvänsekaisesti väristen. Silloin — Jumala suokoon sen hänelle anteeksi! — oli hän aina luullut että Kaitselmus oli sen näköinen.
Vikuksen myymälän edustalla seisoi komeita porvareja, jotka painoivat lakin päähänsä molemmin käsin. Tuuli nosteli säädyttömästi heidän takin liepeitään, silloin he hämillään katselivat suurta, harvinaista matkakirstua, joka kohosi kuskipenkin yläpuolelle...
Tuomiokirkon edustalla antoi Katalin kuskin pysäyttää.
Portti oli selkiselällään, ja vielä kesti koko tunnin, ennenkuin juna lähti... Hän ehti lukea rukouksen hunnutetun Pyhän Neitsyen alttarin ääressä.
Täytyi laskeutua kolme tai neljä porrasaskelta, jos uskaltautui astua iäkkään temppelin suitsutuksesta tuoksuavaan kellarihämärään.
Vasemmalla loistivat pyhimykset, kukkaköynnökset ja pyhimystarujen eläimet korkeista, kapeista ikkunoista.
Hehkuvassa iltavalaistuksessa, joka tunkeutui sisään maalatuista ikkunoista, seisoi Naamioidun Neitsyen alttari aivan yksin.
Tästä kirkosta olivat ennen muinoin protestantit ja katolilaiset käyneet taisteluja.
Kuvainraastoajan raekuurot olivat myös hävittäen kiitäneet pikkukaupungin yli, ja silloin oli joku heittänyt palavan soihdun alttarikuvalle. Taulu ei tosin syttynyt tuleen, mutta Pyhän Neitsyen kasvot olivat mustuneet, ja siitä asti näytti siltä, kuin kuvalla olisi ollut naamio kasvoillaan.
Vanhat katolilaiset eivät olleet sallineet korjauttaa kuvaa. Puoliksi vääräuskoinen Oltvá ei ollut kyllin arvokas katselemaan Neitsyen kasvoja — sanoivat he. Ja uudet sukupolvet luulivat, että niin piti ollakin, että Oltvássa Jumalan Äiti kantoi mustaa naamiota.
Katalin polvistui alttarin eteen. Hän oli aivan yksin suuressa, pimeässä kirkossa.
Alttarikuvan oikealle sivustalle oli maalattu panssaripukuinen mies, joka kantoi rinnallaan häräntappajain vaakunaa. Päässä oli sillä leveälierinen rautahattu ja käsi sulki kouraan peloittavan piilukirveen. Vasemmalla sivustalla seisoi kaksi nuorukaista, niilläkin oli häränpäät, panssaripaidat ja käsissä pitkät torvet.
Perimätiedot kertoivat, että kaupungin teurastajain ammattikunta oli perustanut alttarin ja että sivukuvat esittivät silloista ammattikuntamestaria ja hänen kahta poikaansa. Mutta eräs tiedemies Kolozsvárista oli todistanut, että alttari oli siebenbürgeniläisten puhvelimetsästäjäin ikivanha, salaperäinen hartausalttari.
Eräs Katalinin mielipäähänpistoja oli että mies piilukirves kädessä oli hänen miehensä näköinen. Moni muukin rouva Oltvássa olisi voinut miehestään väittää samaa, sillä heidän syrjäisessä laaksossaan olivat eräät tyypilliset piirteet periytyneet vuosisatain takaa.
Häräntappajan kypärälierin alta loisti esiin selvä, kylmä järki, ja terävä- sekä lujaviivaisia huulia mutkisti aivan sama, miehekkäästi pilkallinen hymy, joka tavallisesti levisi Stefan Aratón kasvoille, etenkin silloin, kun hän tahtoi salata jonkun mielenliikutuksen.
Hämmästyneenä teki Katalin sen huomion, että kun Palko ja Peter olivat varttuneet täysikasvuisiksi, olivat he alkaneet tulla kahden torvea soittavan nuorukaisen näköisiksi. Myös heidän huulillaan näkyi joskus vilahdus Oltválaisesta hymystä, jonka vanhan mestarin tottumaton sivellin ehkä sulasta sattumasta oli ikuistuttanut alttaritauluun.
Kolmen häräntappajan hymyilyssä ei muuten ilmennyt mitään loukkaavaa. Jos tarkasti heidän päättäväistä ryhtiään, heidän viisaita ja uskollisia katseitaan, jotka kiinteästi liittyivät pyhään Neitsyeen, sai heti miellyttävän tunteen siitä, että Jumalanäidin valtaistuin oli hyvin vartioitu.
Ja ylpeänä, valppaalla hellyydellä Katalin ajatteli niitä kolmea miestä, jotka suojellen seisoivat hänen oman elämänsä vartijoina, kuten kolme häräntappajaa Naamioidun Jumalanäidin äärillä.
Hän rukoili, että taivas pitäisi suojelevan kätensä hänen oman, pienen pesänsä yllä, niin ettei mahtava myrsky sitä maahan raastaisi.
Sillävälin pudisteli tuuli paholaisrajuudella korkeita kirkonikkunoita, ja siellä ylhäällä huippukaarisen holvin alla pauhasi kaiku kuin merentohina. Äkkiä kuului myös omituinen ääni, aivan kuin nukkuvat urut olisivat huudahtaneet unessa.
Katalin havahtui ja taivutti päänsä niin syvään, että otsa miltei kosketti portaita. Hän pelkäsi myrskyjä, sekä niitä, jotka repivät kattotiilejä katonharjoilta, että niitä, jotka pyyhkäisivät maasta koko kaupunkeja taloineen päivineen.
Aika oli kulunut, Katalin teki ristinmerkin ja kiiruhti kaikuvin askelin ulos kirkosta.
Kun vaunut saapuivat vanhalle, katetulle puusillalle, loi hän silmäyksen Graczianin taloon. Holviporttikäytävineen ja kaksine pyöreine ikkunasilmineen sen yläpuolella näytti se haukottelevalta ihmiseltä. Katankin täytyi haukotella.
Ei hetkeksikään tullut hänen mieleensä pistäytyä tervehtimään vanhuksia. Hänen sukunsahan nimi oli Arató! Sitäpaitsi ei ollut olemassa mitään häntä varten. Vanhat Graczianit voivat olla iloiset päästyään hänestä.
Asemapäällikkö odotti jo ja ilmoitti, että Stefan oli tilannut hänelle oman makuuvaunun. Katalin tunsi miehensä hellän huolenpidon hemmottelevan häntä liiaksi. Tuskin itse Naamioidusta Neitsyestä pidettiin parempaa huolta kuin hänestä?
Hän astui lämpimään, valoisaan vaunuun ja tunsi taas olevansa kotona. Tunne hyljätyn yksinäisyydestä ei painanut häntä enään. Junassa ei hän nukkunut paljoa, ja sentakia ei ole varma, valveilla vai unessako hän sai eriskummaisen päähänpiston, että Oltván kaupunki, kunnioittaakseen suurta poikaansa, Stefan Aratóa, aikoi maalauttaa Katalinin pään Naamioidun Neitsyen olkapäille.
Voisikohan todella ajatella jotain tällaista mahdolliseksi? Renessanssin aikana oli sellaista sattunut...
* * * * *
Tähän aikaan työskenteli professori aamusta iltaan uudessa laboratoriossa Rákosissa, saadakseen valmiiksi suuret määrät serumia koleraa, lavantautia ja isoarokkoa vastaan.
Oikeastaan ei Arató koskaan ollut harjoittanut käytännöllistä lääkärintointa.
Se taistelu, jota sisäelinten hoito jossain vanhentuneessa tai pilautuneessa inhimillisessä elimistössä käy itse luontoa vastaan, tuo sidotuin silmin taistelevan tiedemiehen kamppailu logiikkaa vastaan ei ollut koskaan viehättänyt häntä.
Hänen mielenkiintoansa herätti vain suuri kokonaisuus, tahi oikeastaan vain sen alkuperä: tautien syntylähde, se suuri inhimillisten kärsimysten säiliö, jonka kuuma myrkky kihisee jossain näkymättömässä maitokiehumossa ja joka sadoistatuhansista salaisista raoista tihkuu elämään.
Hän tahtoi etsiä, tukkia, hävittää sen viemärijärjestelmän, asettua elämän ja kuoleman väliin, kasvot kuolemaa kohden: tämä oli hänen kutsumuksensa.
Ja jos hän oli saavuttanut menestystä taistelussa tarttuvia tauteja vastaan, oli hän tästä kiitollisuuden velassa ensi sijassa yleisinhimillisille ominaisuuksilleen. Jollei sattuma olisi johdattanut Aratóa lääkärinuralle, olisivat nämät ominaisuudet ehkä tehneet hänestä kelpo soturin, kuuluisan taiteilijan tai menestystä saavuttavan kauppamiehen.
— Tunnetko lopun Kultaviulusadusta? kysyi Katalin illallisen päätyttyä.
— Mistä kultaviulusta? kummasteli professori.
— Löysin sen sieltä kotoa isoisän kirjojen joukossa.
(Vaikka he asuivat kymmenen kuukautta vuodesta Budapestissä, oli Tikanlinna kuitenkin aina koti heille).
Stefan muisti hyvin isoisän siniset kirjat, mutta tätä satua ei hän ollut koskaan lukenut.
— Jos sinä innostuit siitä, mikset ottanut sitä mukaasi? kysyi hän.
Katalin puristi painokkaasti päätään.
Isoisän kirjoja rautatievaunussa? Prinsessa Unissakävijä täällä Frans-Josef-rantakadulla? Vain ajatuskin siitä miltei pelottaa! Ei, nukkukoot ne vain levossa ja rauhassa kunnes palaamme taas niiden luokse. Silloin luen lopun sadusta. Mutta Herra Jumala, koskahan se tapahtuu?
— Voi sattua, että ensi viikolla minun itse täytyy matkustaa Siebenbürgeniin, sanoi Stefan hetkistä myöhemmin.
— Oltváan? Kotiin?
— Ei, matkustan vain Oltván kautta. On ollut puhetta rakentaa suurehkoja parakkeja Oltvá-laaksoon. Osan sairaista siirrämme Bukovinasta sinne.
— Saanko tulla mukaan? kysyi Katalin tuikkivin katsein.
— Mahdotonta, sydänkäpyseni. Mukaan tulee vain miesväkeä, pelkästään sotamiehiä. Jumala tiennee, missä saamme yösijan ja missä ruokaa. Yleensä täytyy sinun tottua siihen ajatukseen, että sinun tästälähin täytyy pilkiksi ajoiksi jäädä yksiksesi... Minun täytyy alati pitää tarkastuksia sairaaloissani, ja ne sijaitsevat pitkin rajaa huomattavan etäällä toisistaan.
Stefan meni makuuhuoneeseensa, Katalin viipyi tavoilleen uskollisena vielä kauan pukuhuoneessa.
Hänellä oli valkoinen pyyheliina kädessään, ja kun hän hetkeksi pysähtyi suuren peilin eteen pitkähihaisessa yöpaidassaan, kääri hän — noin vaan huvikseen — pyyheliinan tukkansa ympäri ja pani ristiinsolmitut päät esiin harteilleen.
Samana hetkenä ilmestyi Maria Ember hänen ajatuksiinsa, hän, joka nyt jossain maailmalla hoiteli lavantautipotilaita ja jolla luultavasti oli tällainen valkea päähine...
Hän oli sitä mieltä, että valkea liina oikeastaan sopi mainiosti hänen punaruskeaan hipiäänsä ja sädehtiviin silmiinsä.
Itse aavistamatta aiheyhteyttä, alkoi hänen sydämensä heti, kun hän vain kuvitteli olevansa sairaanhoitajatar, miellyttävästi sulaa ihmisrakkauden lempeässä lieskassa.
Hän riensi miehensä luo.
— Stefan, minulla on sinulle jotain sanomista.
— Mitä sitten, sydänkultani?
— Tahtoisin tulla sairaanhoitajattareksi.
— Oletko juuri nyt tullut sitä ajatelleeksi? ihmetteli mies.
— En tietenkään! vastasi Katalin loukkaantuneena. Olen kauan mietiskellyt asiaa... Ja nyt, kun olin yksin Oltvássa, ajattelin sitä paljon... ja sitten junassa...
Kaksi minuuttia aikaisemmin ei hänellä ollut ollut etäisintäkään ajatusta siitä, mutta yhdellä iskulla täyttyivät siitä pää ja sydän, ja nyt luuli hän itsekin, että se oli hänessä vanha ikävöinti.
Hän istuutui sängynlaidalle. Häh puhui matalalla äänellä ja häpeissään, aivan kuin hän olisi tunnustanut syntinsä.
— Oltvássa menin hetkeksi kirkkoon. Rukoilin Naamioitua Neitsyttä ja... pyydän, älä naura minua noloksi! — ja silloin tein lupauksen... Minä rukoilin Jumalan-äitiä suojelemaan sinua sodan vaaroilta. Ja siksi lupauduin minä itse palvelemaan sairaanhoitajattarena.
Professori ei nauranut. Hän otti Katalinin pienet, kuumat kasvot käsiensä väliin ja sanoi hellästi:
— Minä rakastan sinua paljon päätöksesi johdosta, mistä se sitten liekään alkuaiheensa saanut. Tällaisina aikoina ei puolisoni voi istua toimettomana kotona kamiinin ääressä...
— Niin, eikö totta! Sitähän minäkin sanon! puhkesi Katalin riemuissaan.
— Minä keskustelin eilen Kadarin kanssa, jatkoi professori. Sinä ehkä muistat hänet? Pontevin meidän nuoremmista kirurgeistamme. Hän kertoi, että hän aikoo pystyttää sairaalan tänne aivan meidän läheisyyteemme, numeroon kaksikymmentä. Illeshazy-rahasto maksaa kustannukset. Siitä tulee uusi, nykyaikainen sairaala. Ja Kadar sanoi, että hän tarvitsee jonkun sivistyneen naisen, joka ottaisi ylivalvonnan... Etupäässä keittiötä ja varastohuoneita pitäisi pitää silmällä. Minä tuumin vakavissani sinua.
— Suostutaan! suostutaan! huusi Katalin ihastuneena.
— Sovimme siis siitä. Huomenna ilmoitan puhelimitse Kadarille...
Kiihtymys ja ihastus pitivät vaimoa vielä kauan valveilla.
Miten iloinen hän tästä olikaan! Hän tuli aina onnelliseksi, nähdessään itsensä uudessa osassa...
Mutta mistä ihmeestä hän keksikin jutun lupauksestaan Oltvássa?
Kun hän kertoi asian Stefanille, hämmästytti häntä itseäänkin; mutta kun hän havaitsi, että hän sillä vain tuotti iloa rakastetulle, jumaloidulle puolisolleen, riemuitsi hän itsekin aarteesta, jonka oli löytänyt.
Unissakävijä! Kultaviulu...
Äkkiä muisti hän taas isoisän sinisen kirjan ja nyt hänestä tuntui, kuin ymmärtäisi hän sadun.
Niin, varmaan, niinhän se olikin, kaikki naiset, jotka rakastuvat, kaikki todelliset naiset puhuvat kultaviulun pehmeällä, kauniilla äänellä teräslankapartaiselle kuninkaalleen. Todellisuuden pieniä, limaisia, kylmiä ja sähiseviä käärmeitä eivät he päästä ulos Unissakävijän suusta.
Tämä ei ole valhetta, tämä on runoa. Naisen suloutta, miehen onnea, elämän runollisuutta.
Mutta omituisinta oli, että Katalinkin oli saanut kultaviulunsa Stefanilta, kuten prinsessa kuninkaalta.
Kun hän ensi kerran tapasi tulevan miehensä, oli hän seisonut hänen edessään köyhänä, tyhjänä kaksin paljain käsin.
Mutta heti oli hän vaistomaisesti tajunnut, minkälaisen vaimon tämä mies tarvitsi ja siitä asti oli hän aina joko tahtoen tahi tahtomattaan soittanut Stefanin puolison sävelmää.
Eiköhän se olekin naisen rakkautta: näyttäytyä aina sellaisena, kuin mies tahtoo hänet nähdä?
ZAKLIKOV.
Kaksoiset lähettivät ahkerasti kirjeitä sotanäyttämöltä. He alkoivat jo lähimmällä asemalla, missä juna pysähtyi ja jatkoivat sitäseuraavalla.
Vähän myöhemmin voivat he onnellisessa kiihoitustilassa ilmoittaa eräästä puolalaisesta seudusta, jonka nimeä oli mahdoton lausua, että he kuulivat etäistä kanuunanjyskettä.
Vihollisen lentokone, joka heitteli pommeja heidän junaansa kohti, tuotti heille silminnähtävän suurta tyydytystä... Tästä kaikesta eivät he olisi halunneet paljoa menevän hukkaan, toteutuihan nyt yksi kimnasistivuosien unelmista.
Sitte oli muutaman päivän tukahduttavan hiljaista. Ja tuli tieto, että he olivat olleet mukana taistelussa.
Veljekset eivät olleet kärsineet mitään vahinkoa, mutta Kornelius Robek raukka, luokan humoristi, hän, joka niin mainiosti osasi matkia kapteeni Milkaa, oli kuollut sankarikuoleman. (Jo ennen oli professori Hanko, kun Robek oli ampunut paperikuulia hänen nenäänsä, ennustanut, että hän tulisi lopettamaan päivänsä vankilassa).
Mutta siitä hetkestä muuttui kenttäpostikorttien sävy.
Tästälähinkin olivat ne kirjoitetut ylimieliseen kondottieri-tyyliin — Zaklikovin luona rapsimme moskovalaiset ulos koulutalosta pajunetinkärjin... — mutta rivien välistä voi kuitenkin kutakuinkin lukea, että peloittava luurankokuningas, jota he eivät millään ehdolla tahtoneet ottaa vakavalta kannalta, seisoi lamauttavan lähellä heidän selkäänsä takana ja hymyillen arvoituksellisesti katseli, mitä he kirjoittivat...
Kauheita asioita mahtoi tapahtua siellä ylhäällä Puolan lohduttoman taivaan alla.
Prutista Valkeaan mereen olivat slaavien laumat ruvenneet liikehtimään ja vyöryivät nyt humisten Unkarin rajaa kohti.
Ja maa pani niitten eteen sulun, jonka osasina olivat kukoistavat, nuoret ihmisruumiit. Sulun Unkarin äitien silmäteristä.
Kasvot kalpeina, jäsenet suunnattoman voimankokeen käyristäminä jännittivät uljaat pojat murtuvia jäntereitään hirveän painon alla.
Heidän korahteleva hengityksensä muuttui huuruksi ja ihmisten kärsimykset vyöryivät kuin kauhistuttava, veriruskea pilvi kohden taivasta...
Ja kun heillä oli hetkinen aikaa lähettääkseen ajatuksen kotiin, hymyilivät he rauhoittaakseen kotona olijoita.
Ja kuten hyvinkasvatetuille pojille kuuluikin, suutelivat he kälynsä käsiä, tervehtivät veli Stefania eivätkä myöskään unohtaneet huvitettuina kysyä Kantor-koiran vointia...
* * * * *
Pitkiä junia saapui Budapestiin.
Junia, jotka olivat täynnä tuskaa, joka tunkeutui läpi luun ja ytimen, muassaan tylsyys, joka halasi vain rauhaa maan povessa, seurassaan sekavia, polttavia kuumehoureita. Ne levittivät ympärilleen kalman hajua ja rypivät veressä.
Ruskeahipiäisiä, voimakaslihaksisia talonpoikaisrenkejä, jotka vain muutama viikko sitten kukkakoristeisina ja laulun saatoin olivat marssineet läpi kaupungin, nostettiin nyt vaunuista värittöminä ruumiina. Muutamat paarit olivat niin litteät, että aivan hypähti, kun silmäpari katseli tyhjien vilttien lomasta.
Nämät katseet olivat kankeat ja tyhjät, aivankuin mykistyneet mahdottomiksi ottamaan uusia kuvia niitten kauhunäkyjen jälkeen, joita ne olivat kohdanneet taistelukentillä.
Ne olivat loppuunkäytettyjä, tyhjiä ihmiskuoria. Nuoruus, tuli, voima, jonka he olivat omistaneet, oli valunut sodan pelottavaan sulattoon, missä uusi maailma valetaan.
* * * * *
Sairasten vuo täytti pian myös Illeshazy-sairaalan suojat.
Katalin oli sairaalan sielu.
Se salaperäinen käsi, joka yhdelle toisensa perästä aukaisi ovet sielujen petohäkkeihin, se arvoituksellinen voima, joka pakoitti kansat vastoin tahtoaan kahlaamaan kautta veren ja tulen, tempasi ohimennessään mukaansa myös Stefan Aratón pikkuvaimon, aivankuin pyörretuuli repäisee irti yksinäisen lehden samalla kuin kirkontornin katon.
Katalin näki itsensä äkkiä aivan uusilla teillä ja täysin uudessa haahmossa.
Tähän asti oli hän ollut pienoinen, mukavuutta rakastava, oikullinen ja arkasydäminen nainen. Mistä johtui, että hän nyt aamusta iltaan repiytyi kovassa ja rasittavassa työssä?
Nyt, kuten aina, otti hän myös itsestään vaarin kuluttavan uteliaasti ja mittaili itseään sivultapäinkatselijan silmillä.
Tämä kaunis, solakka, tumma nainen, jonka piirteihin lempeä, nunnamainen arvokkuus sopi yhtä mainiosti kuin lumivalkea, sileä laupeudensisaren puku hollantilaisine päähineineen hänen vartaloonsa — tämä nainen miellytti häntä enemmän, kuin kaikki ne edelliset muunnokset hänestä itsestään, joihin hän ennen oli tutustunut.
Hän oli sodan tytär, niitten suurten aikojen arvoinen, jotka hänet olivat synnyttäneet.
Ihmeteltävällä keveydellä löysi hän rikkaasta, henkisestä pukukammiostaan ne tarveaineet, joitten tuli täydellistykää hänen uusi persoonallisuutensa.
Mutta hänen ei tarvinnut edes etsiä: tuntemattomuudesta nousi uusia tunteita, uusia ajatuksia ja uusia tapoja kuin meteoreja ja vaipui hänen sieluunsa.
Kun hän kallistui vuoteitten yli, joissa lepäsi kalpeita miehiä rikkoutuneine jäsenineen, tunsi hän pyhää, lämmintä, äidillistä osanottoa. Hän löysi voimaa, joka teki hänet kykeneväksi avustamaan verisissä, kauhuaherättävissä leikkauksissa.
Hän, joka ennen ajatteli kuolemaa kalisevin hampain, kykeni nyt rauhallisen rohkeasti laskemaan vilvoittavan kätensä kuolevan kuumehohtoiselle otsalle.
Saamattomuudesta herätetyn naisen sammumaton toimintahalu ja kaikkea uhmaileva rohkeus sykki hänessä.
Ja kun "sisar Katalinin" pikéhame kahisi huoneiden läpi, loisti jokikinen mieskatse yhtä puhtaan ja lempeän palavasti. Tämä oli ulkonainen tunnustus hänen täydelliselle onnistumiselleen.
Hänhän tiesi, että he kaikki olivat rakastuneet häneen, mutta niin, kuin on tapa rakastua pilvissä hallitsevaan ihanteeseen tai samoin kuin latinalaiset kansat palvovat madonnaansa.
Katalin tiesi myös, ettei Stefan Aratón puoliso hetkeksikään niin monen miehen parissa saanut luopua puoliksi nunnamaisesta, puoliksi ruhtinatarmaisesta, lempeästä, viileästä ylpeydestään. Tätä odottivat hänen ihailijansa häneltä.
— Totta tosiaan, en tiennyt, kunniani kautta, en tiennyt, että löytyi tuollaisia naisia maailmassa, lausui eräässä tilaisuudessa ylilääkäri, professori Kadar, joka muuten oli pinttynyt vanhapoika.
Katalin ei ollut sitä itsekään tiennyt... Tähän asti oli hän ollut miehensä kiertotähti, suuren professori Aratón vaimo; mutta nyt sitävastoin kulki hän omaa uraansa ja loisti omaa valoaan.
* * * * *
Eräänä iltana tuli Stefan Arató kotiin aivan odottamatta, oltuaan poissa pääkaupungista useita viikkoja. Hän etsi puhelimitse vaimoaan kautta puolen kaupungin, lopuksi tuli hän ajatelleeksi sairashuonetta, josta hän, aivan oikein, hänet löysikin.
— Olen kotona, pikku sydänkäpyseni, ja jään huomiskeskipäivään... Tulen juuri Oltvásta ja matkustan Ungvariin... Niin, koska sinä tulet kotiin?
— Ah, rakkaani, juuri on saapunut uusi sairaslähetys... Minun täytyy ehdottomasti viipyä, kunnes olemme sijoittaneet heidät sänkyihin... Mutta noin tunnin kuluttua olen kotona... Ethän suutu?
Tällainen sotilasmainen velvollisuudentunto yllätti Stefanin ja teki hänet miltei ylpeäksi.
Tällä kertaa täytyi hänen siis tyytyä Kantorin seuraan. Koira oli suunniltaan ilosta. Se seurasi huone huoneelta herraansa; jos tämä istuutui, ojentautui koira hänen jalkainsa juureen eikä irroittanut hänestä verestäviä, hämmästyttävän viisaita, keltaisia silmiään.
Tällä Kantorilla oli muuten jotain keikarimaista mielihaluissaan ja taipumuksissaan; palvelusväestä se ei erikoisesti pitänyt ja se tunsi itsensä sangen hyljätyksi herrasväen ollessa poissa.
Kului tunti, vieläpä kaksikin, ennenkuin Katalin vihdoinkin lensi miehensä kaulaan. Hän toi muassaan sairashuonetuoksun, sekaisin eetteriä ja karbolia, ja hänen ennenvanhaan niin silkinpehmeä kätösensä oli tullut kovaksi, jopa terävätuntuiseksi desinfisioivan suovan ja kynsisaksien käsittelemisestä.
Hän oli väsynyt, tuskin jaksoi hän pysyä jalkeilla, mutta esiintyi kuitenkin puheliaana ja hyvätuulisena.
Tehtyään pari kysymystä Stefanille ja kun tämä oli kertonut, että hän Oltvá-laakson sairaalassa oli tavannut Maria Emberin, joka toimi sairaalan johtajattarena, johti hän heti puheen omaan sairaalaansa.
Hän ei ollut vielä laannut tästä puhumasta', kun Arató jo lähti makuulle viereiseen huoneeseensa. Myöhemmin lähti Katalinkin hänen luokseen ja istuutui tapansa mukaan vuoteen laidalle.
Hän kertoi potilaistaan, lääkäreistä, jopa sairaalan vahtimestaristakin. Olisi voinut luulla, että Illeshazy-sairaalaan oli kokoontunut Unkarin erikoisemmat persoonallisuudet.
— Heillä on siellä esimerkiksi eräs vanha nostoväkiukkeli, joka tavallisesti piileksii ullakolla ottaakseen päivällislevon...
Kata katseli koko sairaalaa eräänlaisessa lämpimässä ja tenhoavassa valaistuksessa, joka teki kaiken ja kaikki mielenkiintoiseksi ja puoleensavetäväksi.