Part 11

Tovin vaipui hän tuskallisiin mietiskelyihin... Hän etsi jotain, mutta ei tiennyt itsekään mitä...

Totta tosiaan, nyt se oli hänellä selvillä: yhdenmukaisuus kuularuiskujen inhoittavassa pulputuksessa, kuumeessa, joka tykytti hänen ohimoissaan, ja painostavassa raskasmielisyydessä, joka puristi kokoon hänen sydäntään... Hänen järkensä, joka oli kasvatettu miettimään ja tutkimaan, etsi nyt, kun se paloi kuumeessa, järjestystä ja lainmukaisuutta aivokummitusten leikeissä... Sillä se oli pettämättömän varmaa, että nämät vihamieliset voimat suunnitelmanmukaisesti työskentelivät toistensa kanssa käsi kädessä... Nainen, kuume ja kasakat... Ne olivat vihassa yhtä... Sana viha ei kuitenkaan miellyttänyt häntä... Onkohan vihaa luonnossa? Hän muisteli sanaa eräässä kullatussa kirjassa: "hävityksen tarkoitus on luominen." Mutta vihanhan tarkoitus olisi siis rakkaus... Niin varmaan oli hän nyt oikeilla jäljillä! Katóka vihasi miestään, sillä vaisto ajoi häntä muodostamaan perheen sellaisen kanssa, jota hän rakasti enemmän... Ja ryssät vuodattivat tämän verimeren levittääkseen omaa rotuaan, jota he rakastivat yli kaiken muun... Ja samoin olivat mikroobit kiinnittyneet hänen sisuksiinsa lisätäkseen omaa lajiaan... Niinhän se siis oli: nainen, kuume ja kasakat olivat rakkaudessa yhtä...

Niin pitkälle sai hän selvää vyyhdistä, mutta se kesti vain hetken, sitten sotkeutui taas kaikki yhteen ja uudelleen etsi hän miettien lankoja...

Ratsu tuntui keinuvalla ravillaan välttämättä tahtovan saada hänet uskomaan, että hän oli merellä.... Välistä voi hän kuulla koneitten rytmikkään jyskynnän, kuuman höyryn kohinan, ja höyrykoneiden lieska poltti hänen otsaansa...

Mutta heti tarttui hän itse itseään olkapäihin ja ravistelihe rajusti. Hahaa, missä on täällä laiva tai meri! Punainen tuli, joka loisti hänen silmiinsä, oli hämytaivaan alareuna...

Hänhän istui ratsun selässä ja hoiti ihmisten päällikkyyttä... Välistä tuntui hänestä siltä, että hän yksin veti mukanaan koko tätä ilman päämäärää harhailevaa massaa, kuten pyrstötähti, joka oli valjastettu vaunujen eteen, ja silloin valtasi hänet kuvaamaton väsymys... Mutta hän huusi ja luikkasi itselleen: pysyppä vain satulassa!

Juna oli tullut perille kallioseinän tuhansien portaiden juureen... Mustansiniset varjot nousevat tuskan käyristäminä ja horjuen kohti taivaan leiskuvaa punaa... Golgata! Tuhansien Golgata —!

Mutta eivät vain ihmiset ole siellä ylöspäin kipuamassa, pitkäkoipisia aaveita sekaantuu joukkoon... strutsikaulaisia kummituksia, epäsikiöitä, joilla on viikatteenmuotoiset kynnet ja pullistuneet tynnyrimahat, luurankohusaareja ratsujen selässä, joilla on yölepakon siivet...

Arató tiesi vain liiankin hyvin, mitä ne olivat: kuvat lavantautisairaan houreunelmissa heittivät tavallisesti tuollaisia omituisia varjoja.. Pois ne! Väistykööt ne! Muutoin hän ei kykene pysymään pystyssä satulassa.

Kuuman huurun, joka tihenee hänen ympärillään, repivät äkkiä rikki villit äänet.

Joku riemuitsee, joku on voittanut, joku juoksee ja häneltä otetaan pois jotakin: kuularuisku...

Ja rakastettu, hyvintunnettu nimi: Peter, Peter Arató...

Raikas tuulahdus levittää siipensä... Silmänräpäykseksi repeää utuseinä — ahaa, tämähän ei olekaan meri, tämä on maantie.

Mutta pian tihenee höyry taas vedeksi ja Aratón pursi paiskelehtii taas yksin aaltoilevilla aavoilla ja hän jännittää koko tahdonvoimansa voidakseen pysyä ylhäällä komentosillalla.

Äkäistä höyryveturin puuskutusta, lähtömerkkejä, hirnuntaa, vihellyksiä, manaamisia... Ratakiskoja, viheriäisiä ja punaisia lamppuja, jotka vilkkuvat päivänkoitteen valossa, loputtomuus tervavaatteilla peitettyjä lastivaunuja, sotilaita ja taas sotilaita... Kytkettyjä kiväärejä, suuria puulaatikko-varastoja, kanuunoja ylhäällä lastaussillalla... Jättiläinen, joka kokoaa jäseniään.

Aamu oli harmaankylmä, raitis, viileä sade tihkui taivaalta.

Aamun sarastaessa heikkeni taas Aratón kuume. Sairaus leikki itsepäisesti hänen kanssaan kissaa ja rottaa. Nyt se salli hänen taas hetkisen juosta vapaana, mutta piti päätään poiskääntämättä pistävät, keltaiset silmänsä häneen kiinnitettyinä.

Stefan seisoi erään vaunun ovella ja keskusteli erään kenraalin kanssa.

Tämä oli pieni, vanttera herra, jolla oli älykkäät, ilkeät sammakonsilmät ja ihmissyöjän alaleuka. Hänellä oli jostain kiiltävästä kankaasta tehty sadetakki.

— Eilen sain ilmoituksen hyökkäyksestä... Sotilaalliselta kannalta katsoen täysin mitätön... Mutta teille oli se luonnollisesti ikävä — turkanen, mukana niin paljon sairaita! Muutoin olen kuullut, että honvédit ovat kunnostautuneet. Kaksi upseeria on kadonnut — luonnollisesti, luonnollisesti! Nämät tyhjät junat vievät nyt teidät alas Oltvá-laakson parakkeihin... ja me ravaamme apostolin hevosin ylös Raho-solalle... Saamme kai nähdä, mihin voimme ryhtyä siellä ylhäällä... Mutta professori itse näyttää sairaalta. Tai johtuuko se vain yön jännityksestä? No niin, toivokaamme, ettei se ole mitään vakavanlaatuista! Onnellista matkaa, herra esikuntaylilääkäri!

Juna lähti liikkeelle ilkeästi tempoillen.

Siellä oli vaunussa muitakin kuin hän. Peterkin oli siellä, vasemmassa käsivarressaan kantoi hän muodotonta, valkoista käärettä, jota hän varovasti tuki oikealla kädellään. Hän oli perin kalpea, ja hänen suupielensä värisivät, jota ne eivät olleet koskaan ennen tehneet.

Jos hänen haavastaan jotain kysyttiin, kohautti hän olkapäitään — ei se ollut mitään.

Stefan katseli jäykästi häntä.

— Missä on toinen? puhkesi hän äkkiä.

(Näin kysyivät ihmiset yleensä aina, jos he näkivät toisen Aratón pojista yksinään).

Peter katseli kauan veljeään. Omituisen avuttomalla katseella, joka pyysi armahdusta. Hän suunsa ympärillä nykähteli.

— Emme tiedä, kuinka hänen on käynyt, sammalteli hän matalasti. Hän lähti matkaan mukanaan joukko vapaaehtoisia hyökätäkseen ryssien kimppuun selkäpuolelta ja vallatakseen heidän konekiväärinsä. He joutuivat käsikähmään... ja heitä oli vain vähän... ja niin...

Eräs toinen jatkoi hänen sijastaan, suurinenäinen, pitkä, tarmokas kadetti...

— Hänen nähtiin kaatuvan — joukko kasakoita oli hänen ympärillään... Pian senjälkeen onnistui hyökkäyksemme — Peter johti — ja silloin etsimme kaikkialta, mutta häntä ei enää silloin löytynyt sieltä. Hän on varmasti joutunut vangiksi, ne ovat ottaneet hänet mukaansa — aivan varmaan...

Peter rupesi uudelleen puhumaan. Hirveä suru tukahutti hänen ääntään:

— Juuri niillä seuduin on syviä kuiluja ja vuolaita vuorivirtoja...

— Olemme niistäkin etsineet, puuttui kadetti innokkaasti puheeseen ja parast'aikaakin jatkavat he etsimistä...

Vaunuun tuli syvä hiljaisuus.

Pikku Peter raukka oli niin yksinäinen, hyljätty ja avuton ilman kaksoisveljeään. Hänestä itsestään tuntui, kuin olisi hän leikattu keskeltä kahtia.

Viisas, vakava pikku Peter oli jälellä, mutta mikäli Aratón perheessä oli ollut tulta, viehätystä ja suloa, se oli jäljettömiin kadonnut Palkón mukana.

* * * * *

Juna kiisi pitkin Oltván rantaa.

Vesi oli malakiittiviheriäistä; siellä, missä sillä oli suuri kiire, viittoili se tupsuhunnulla.

Kauempana lientyy virta ja tanssii miellyttävän arvokkaasti, kuin neito kirkkotiellä, läpi laajojen, aurinkoisten aavain.

Ympärillä kohoaa vihertäviä vuoria levein kaarin.

Ne näyttävät jättiläis-stadionilta. Ruohomatolla seisoo omituisia, uskaliaita puita järjestymättömissä ryhmissä, niillä on lehtiä aina nilkoista asti ja kaikki ne kallistuvat yhteen suuntaan aivankuin uroot, jotka odottavat kilpakamppailun alkamista.

Päivällisen jälkeen saivat he nähdä joukon tervakattoisia puutaloja lähenevän sotilaallisesti järjestyneinä neljä rivissä.

Piikkilankojen aitaamana levitteli puutarha, joka vielä oli kapalolapsiasteella, yksinkertaisia hyasinttipenkereitään ja vihtoja muistuttavia, pienoisia puuntaimiaan, jotka juuri olivat ruvenneet lehdittymään.

Sulkuportin yllä riippui Punaisen Ristin lippu uinaillen iltapäiväauringossa.

Oltiin Oltvá-laakson parakeissa.

KAIPUUN SAARI.

Muutaman minuutin matkan päässä parakkien alapuolella häämöitti suuri, lehtevä saari tummanviheriänä.

Ennen aikaan oli sen nimenä ollut Neitoskartano, silloin olivat Siebenbürgenin ruhtinattaret siellä hoivanneet laajalti ylistettyjä ruusulehtojaan, mutta aikojen kuluessa olivat ruusupuut kuivuneet ja paikan nimi jokapäiväistynyt aarrekammiosaareksi.

Kun Stefan Arató kulki pitkin uutta puusiltaa, joka johti saarelle, johtui hänelle äkkiä mieleen, miten hartaasti hän ennen muinoin oli tänne kaivannut.

Pikku poikana oli hän välistä juossut kotoa — tänne oli jalkaisin Oltván kaupungista kolmen tunnin matka — istuakseen puolet päivät virran rantaman värikkäitten kivien joukossa ja katsellakseen kaipuunsa saarta.

Toisella puolen seisoi valtavia poppeleita vahdissa. Silloin tällöin humisivat ne juhlallisesti kuin kaikkivaltiaan Jumalan urut. Joku yksinäinen tornihaukka kaareili tuulessa tuutivien puunhuippujen yllä.

Kerran auringonlaskun aikana oli hän nähnyt riikinkukon nukkuvan kaukana toisella rannalla.

Se oli istuutunut sammaleiselle kivimuurille, villihumalan rehevien köynnösten väliin pää siipien alla.

Sillä kertaa oli pikku poikanallikan vallannut surumielinen, satutunnelmainen ikävöinti tuolle saarelle, samallainen kaipuu, jota hän tähän asti oli kokenut vain nähdessään sateenkaaren tai heloittavan pilviportin iltaruskotaivaalla.

Vielä tänäpäivänä oli saari kaipuun saari, mutta nyt oli kompassineula päinvastaisessa suunnassa; saaressa asuivat nyt sellaiset, joita näivetti halu ulkomaailmaan. Sillä neitossaarelle olivat nyt sotilaskulkutautisairaalat rakennetut.

Ennen syksyisin olivat kulkutaudit kasvaneet jättiläislohikäärmeiksi, jotka levittivät siipensä yli koko maan; onneksi olivat ne taas käpertyneet kokoon ja oleilivat lymypaikoissaan rajalla kuin pienet myrkylliset käärmeet. Parakkileiri oli niistä vapautettu, nyt mahtuivat sairaat pienelle saarelle.

Stefan Arató kysyi vahdilta sisar Mariaa. Heti lähetettiin sotilas koleraparakeille.

Professorikin ohjasi askeleensa sinne. Sisällä pensaikossa kuhersi lukuisia tunturikyyhkysiä ja niitten syvät, helmeilevät äänet helisivät, kuin itse auringon valo, joka kätkeytyi oksien ristikkoverkkoihin, olisi saanut äänen ja alkanut puhua.

Hartauden tunne sai vallan Aratóssa. Hän vaelsi pyhällä paikalla; täällä poppelien juhlallisen pylväistön alla istui tuomarina itse Luonto.

Se, jonka se pani oikealle puolelleen, sai mennä rauhaan Äitinsä syliin. Niitten taas, jotka jäivät vasemmalle puolelle, täytyi vielä kerran palata puusiltaa pitkin takaisin elämän ahdinkoon ja myllerrykseen.

Kun hän siellä väsynein askelin kuljeksi lehtitunnelissa, hiipi saaren raikkaus ja tyyni rauha hänen sydämeensä. Miten ihanaa olisikaan saada unohtaa kaikki, ja tulla uudelleen lehdeksi, metsäkyyhkyseksi tahi tomuhiukkaseksi, joka tanssi auringonpaisteessa!

Hiekka kitisi nopeitten, keveitten askelten alla; Maria Uzon tuli käyden.

Kun hän tuli lähemmäksi jättiläispuitten alla, tuntui professorista taas siltä, kuin olisi hän saapunut hyvin kaukaa, ja että hän oli vaeltanut yksinään tuhannen vuotta.

Sisar Maria tunsi heti Aratón. Ja omituista kyllä, hänkin ajatteli jotenkin samaan suuntaan sinä hetkenä: miten yksin kulkeekaan tuo mies täällä korkeitten puitten alla!

— Olen kuullut, että olette tullut alas Karpateilta sairaitten kanssa, tervehti hän.

Stefan nyökkäsi. Niin, niitten puolesta oli hän nyt valmis.

— Saanko puhutella Frobischeriä? kysyi hän.

— Ylilääkäri on juuri alhaalla ja kylpee Oltvássa alilääkärin kanssa... Mutta jos on kiire —

— Eihän toki. Nyt on minulla todella hyvää aikaa.

Saarella oli sillä kertaa vain kaksi lääkäriä, molemmat amerikalaisia, Frobischer ja hänen apulaisensa. Vain sattumalta oli sota yllättänyt heidät Unkarissa — he olivat juuri olleet paluumatkalla Persiasta — ja kun he arvelivat voivansa palvella ihmisyyttä Unkarissakin, pysähtyivät he sinne.

— Tuletteko tarkastamaan sairaalan? kysyi nainen.

Arató pudisti hymyillen päätään.

— Oletteko sairas? — kysyi sisar Maria, joka ei hetkeksikään ottanut pois katsettaan hänen kasvoistaan.

— Sentakia olen tullut...

— Kulkutautisairaalaan?

— Minulla on ollut lavantauti nyt jo viisi päivää. Mieluimmin haluaisin päästä vuoteeseen nyt heti, olen väsynyt...

Naisen suuret silmät tulivat vielä suuremmiksi.

— Alhaalla puutarhapaviljongissa — sanoi hän hiljaa.

Paviljonki oli alhaalla joen rannalla. Se oli ikivanha, muodoton, mutta omalla tavallaan tyylikäs kivitalo, joka oli jäänyt jälelle aina saaren kulta-ajasta asti ja kerran olivat ruhtinaalliset naiset siellä laittauttaneet tuoksuvat vuoteensa.

He kulkivat kahdeksankulmaisin tiilin kivetyn, valkeaksi maalatun käytävän läpi ja sisar Maria aukaisi kapean tammioven.

— Herra Szakács, nyt tarvitsemme huonetta!

Pieni punaisenkeltainen mies, jolla oli suippo leukaparta, tirkisti ulos ovesta. Mefisto, jonka sairaus oli taltuttanut. Hän oli uskomattoman laiha, ja hänen ulkonevat korvansa olivat aivan läpinäkyvät.

Sisar Maria sanoi hänelle:

— Lähden alas varastohuoneeseen, saatte laittaa kimpsunne kuntoon sillä aikaa. Kun palaan, pitää herra Szakácsin olla valmiina.

Matalapuheinen nainen oli tuokiossa tullut sangen jyrkäksi.

Herra Szakács teki kunnioittavan viittauksen kädellään — se oli hänen mieliliikkeensä — otti sitten esiin selkäreppunsa ja heitteli siihen kiukkuisesti kaikki, mitä hän sai käsiinsä.

— Olen jo niin perin kotiutunut tänne — mutisi hän — ja kuitenkin lähetetään minut pois. Se on todella ikävää! Katsokaahan, olen ihminen, joka pidän yhdessä paikassa elämisestä... Koskaan en ole, Jumala paratkoon, löytänyt paikkaa, jossa olisin saanut olla rauhassa...

Hän oli vain tavallinen sotamies, mutta ei kuitenkaan ollut millänsäkään Aratón kultareunuskauluksesta, ehkä hän jo nyt vainusi hänessä kärsimystoverin.

Kun hän siinä seisoi kumartuneena säkkinsä yli, vilkaisi hän olkansa takaa professoriin.

Lavantauti? kysyi hän tuttavallisesti virnistellen. Minullakin on se ollut. Se ei ole mikään ikävä tauti, saa vaan nukkua ja nähdä unta mitä ihmeellisimmistä asioista, muuten ei sairaille voi mitään tehdä, joko kuolee itsestään tai myös voi tulla terveeksi...

Taas viittasi hän kädellään, ettei siitä asiasta edes kannattanut puhella — ja pisti luonnosvihon ja joukon piirustustarpeita säkkiin.

— Taiteilijako? kysyi Arató, joka ei mitenkään voinut pitää tuota punaista miestä sen todellisempana kuin jotakin kuluneiden öitten unihaahmoja.

Vastauksen asemesta kalasti Szakács luonnosvihkonsa ylös selkärepusta, selaili sitä vähäsen ja piti sitä Aratón silmien edessä.

— Teidän armonne voi katsella! (Hän kutsui esikuntaylilääkäriä armoksi).

Se oli lyijykynäpiirros. Maria Emberin muotokuva. Pää, joka oli piirretty puritanisen yksinkertaisesti ja hämmästyttävällä luonnehtimistaidolla. Arató johtui ajattelemaan Holbein nuoremman muotokuvatutkielmia Windsor Castlessa.

Omituista kyllä, huolimatta siitä, että kuva esitti rouva Uzonia korkeassa kauluksessa ja uusimuotisessa hiuslaitteessa, vaikutti se ehdottomasti madonnan päältä.

Herra Szakács tarkasteli itsekin kuvaa silminnähtävällä ihastuksella ja alkoi ylistää sitä teeskentelemättömällä sulavuudella. Nyt ei hän enää viittaillut kädellään, selvästikin nyt kannatti puhua asiasta...

Tämä on kuva, jota ei moni tee perässäni... Nykyään ei yleensä ole ketään, joka voisi tehdä sen perässäni. Hän ei edes ole istunut mallina, hän ei edes tiedä, että olen piirtänyt hänet. Onko teidän armonne katsellut sisar Marian piirteitä? Katsellut niitä oikein tarkasti? Niissä on syvyyttä joka, joka — niin yhdellä sanalla: niissä on syvyyttä. Hän piilotteleiksee, aivankuin hän kainoksuisi, että hän on sellainen kuin on... Tavallisesti näyttää hän siltä, kuin kantaisi hän paksua huntua tai naamiota — huntua, jonka hän on itselleen kutonut kainoudesta, tahi ehkä ylpeydestä, tahi en oikein tiedä, mistä... Mutta minä olen urkkinut kaikki hänen salaisuutensa. Minulle on huntu kohotettu, kasvot ovat puhuneet. Olen nähnyt hänet kyynelissä ja rukouksessa, olenpa nähnyt hänen nukkuvankin... Hän rukoili puolestani, kun hän luuli, että laskisin kelkkamäkeä... Yökaudet katselin häntä, jokaisen hänen piirteensä otin omakseni, ja nyt osaan hänet ulkoa... Hänellä on naisellisimmat, lempeimmät piirteet, mitä koskaan olen nähnyt elämässäni. Sanokaa minulle, oletteko nähnyt sisar Marian nauravan? Se on sinänsä jotakin aivan erikoista: auringonnousu kasteisen niityn hohteessa... Hänen hymynsä on otsonin kyllästyttämää...? Mutta hymyilevä Maria on minulle käyttökelvoton, tahdon saada surullisen Marian. Teidän armonne saa kyllä nähdä, jahka vain olen sen värittänyt alttaritaulua varten! Lähimpinä aikoina en tulekaan maalaamaan muita kuin madonnan-kuvia... Tästä tulee oikea Jumalanäiti, nainen kaikkia naisia korkeammalla, kuningatar ja palvelijatar samassa persoonassa: Mater perfecta.

Arató piti luonnosvihkoa kädessään.

Tämä herra Szakács, tai mikä hänen nimensä nyt taas olikaan, oli nerokas jäljittelijä Isän Jumalan armosta, hän oli niin täynnä mukailutaitoa, että sitä miltei täytyi pitää luomisvoimana.

Hän oli nähnyt ja kuvaillut sellaista, mitä Arató tähän asti oli vain aavistanut Marian kasvoissa olevaksi: sielun. Hänen puhtaan ja kuitenkin haaveellisen, ylvään, mutta silti nöyrän, voimakkaan mutta kuitenkin naisellisen sielun.

Ulkopuolella kaikui askelia tiililattialla. Sairaalan palvelijat tulivat lakaisuvehkeineen ja vuodevaatteineen.

Herra Szakács otti vihkon Aratón kädestä, heilautti säkin selkäänsä, teki kunniaa hienommin kuin minkään kansallisuuden sotilas tähän asti ylempiselleen ja meni.

* * * * *

Herra Szakács oli aivan oikeassa väittäessään: lavantauti ei ole mikään ikävä sairaus; sairaalla ei ole vähintäkään vaivaa siitä.

On aikaa ajatella, vaikka tietenkin ajatukset kulkevat jättiläissaappaissa, ja jos kuume nousee, on vain kissanloikkaus Pohjantähdestä Orioniin.

Mutta välistä kuume myös laskee, potilas ajaa Orionista maahan kuin lapsi halkopinon harjalta ja sillä on omat vastenmieliset seurauksensa: jos on haavoja sairaan muinaisessa maisessa olomuodossa, alkavat ne uudelleen vuotaa verta.

Heti kun sairas palasi kotiin maapallolle, seisoi hän silmä vasten silmää Katalin edessä. Katalinin vartalo sukelsi esiin kuumehuurusta kuin julma arvoitus.

Hänen puolisonsa tiesi kaikki hänestä, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt mitään. Kuka oli tuo nainen?

Kiinalaisten Kirin juolahti hänen ajatuksiinsa... Kirin on eläin, jolla on pirun haahmo ja joka voi itselleen ottaa ihmismuodonkin... Tuntematon ottaa kauniin tytön, jonka hän tapaa metsässä, puolisokseen... Monta vuotta elävät he levossa ja rauhassa, mutta kerran, kun aviopari kulkee metsässä, muuttuu nainen taas eläimeksi ja puikkii nauraa hohottaen näreikköön... Hän ei ollutkaan nainen, vaan Kirin.

Ja ne vuodet, jotka mies oli elänyt onnellisena Kirinin kanssa, tuntuvat hänestä vielä kauheammalta ja nöyryyttävämmältä muistolta kuin itse erehdys.

* * * * *

Arató heräsi äkkiä sängyssä.

Sisar Maria seisoi avonaisen ikkunan ääressä ja katseli mustia pilviä, jotka viettivät päivällislepohetkiä kaukana taivaanrannalla tahi ehkä hän kuuntelikin villikyyhkysten yksitoikkoista kuherrusta.

Kun sairas liikahti, käännähti sisar Maria ja tuli äänettömin askelin vuoteen luo, kädessään kuumemittari.

— Vetäkäämme vuode lähemmäksi ikkunaa — ehdotti Arató. Maisemaa en tosin näe, mutta sitä enemmän taivasta.

Sisar Maria tunsi sairaan mieltymyksen pilviin. Hymyillen hän sanoi:

— Taivaalla ei ole mitään uutta tänään. Vain tuonne kauas vuorten taakse ovat eilisestä alkaen pilvijättiläiset leiriytyneet.

Kuumemittari ei tällä hetkellä osoittanut olevan kuumetta juuri nimeksikään.

Professori pyysi saada nähdä kuumekaartansa. Hän heitti silmäyksen kaariviivaan, josta nainen piti tarkkaa huolta, ja sanoi:

— Lumiröykkiöt kasvavat. Tänään tai huomenna alkaa minun pitkä viikkoni.

Silloin sanoi Maria odottamatta:

— Koska saapuu puolisonne?

— Hän ei tule lainkaan — vastasi sairas kuivasti. —

— Hän ei ehkä tiedä, että olette sairas.

— Ei.

Sisar Maria istui vaiti hetkisen ja kysyi sitten hiljaa:

— Lähetänkö sähkösanoman?

— Ei, älkää tehkö sitä.

Nainen meni pois ikkunan luo, mutta tuli kuitenkin takaisin.

— Luuleeko professori, että meillä on oikeus pitää tämä häneltä salassa?

— Kyllä, olen sitä mieltä.

Maria silitti tyynyä sairaan pään alla. Lempeästi, miltei nöyrästi hän sanoi:

— Älkää pitäkö minua ujostelemattomana, mutta — se ei varmastikaan ole viisasta! Pelkään, että te sulasta hellyydestä tulette kovin suututtamaan Katalinin... Eräät elämän hetket täytyy vilpittömäin aviopuolisojen kokea yhdessä — Teidän elämänne on nyt tullut sellaiseen kohtaan...

— Vilpittömät aviopuolisot — niin, se on totta. Mutta minä ja Katalin emme olekaan aviopuolisot, — sanoi Arató suljetuin silmäluomin.

Sisar Marian herkkä ihonväri tuli lumivalkeaksi.

Arató aukaisi taas silmänsä.

— On parempi, että puhumme suoraan. Elämäni tulee nyt viikkokaudet olemaan teidän käsissänne — ja silloin ei ole mitään tarkoitusta salata sitä, joka minussa on pahempi sairaus kuin lavantauti... No hyvä: avioliittoni on särkynyt pirstaleiksi... Katalin rakastaa toista, siinä on koko totuus.

Sisar Maria katseli professoria kauhistuneena ja voimattomin ilmein. Mutta sitten pudisti hän äkkiä päätään:

— Se on aivan mahdotonta. Ei, sitä en voi uskoa! Katalinilla voi olla kadehtijoita, vihamiehiä...

Stefan keskeytti hänet:

— Sen mitä tiedän, olen nähnyt omin silmin. Maria solmi kätensä yli rinnan.

— Sitä en tule koskaan käsittämään. En koskaan! — jupisi hän.

— Viisi vuotta elin yhdessä naisen kanssa, joka on minulle vieraampi kuin kuka tahansa, joka kadulla menee ohitseni tuntematta minua, vastasi Arató! Etsin selitystä, mutta en löydä muuta kuin sanoja. "Sodan sielu". Miten tyhjä onkaan tämäkin sana! Sota vapisuttaa maailmaa ja repii perusteiltaan kaiken suuripiirteisen ja katalan ihmissieluissa... Mutta se, joka kohoaa pinnalle, se oli olemassa jo ennenkin, vain piilossa sielujen syvyydessä!

— Nämät tällaiset ovat hirveitä asioita! — mutisi sisar Maria.

Niin toivoton tuska kuvastui hänen piirteissään, kuin olisi kaikki se katkeruus, jonka petetyt miehet ovat kokeneet, nyt yhtyneenä painanut hänen sydäntään.

Kärsivän naisen edessä oli Arató aina ja heti aseeton.

— Jättäkäämme tämä, sanoi hän. Sairaus tekee minut kiihoittuneeksi. Ehkei minulla ole vähintäkään oikeutta esiintyä tuomarina... Totuus on aina suhteellista ja ehkä Katalinillakin on oma, yksilöllinen totuutensa. Voi olla niinkin — mutta en ymmärrä häntä, yleensä en koko asiasta ymmärrä mitään.

Vasta nyt hän huomasi, että Marialla oli kyyneleet silmissä.

— Te itkette! Mutta tehän tuskin tunsitte Katalinia. Tuskin te tunsitte meitä kumpaakaan...

— En tahtonut tunkeutua suruunne, sanoi rouva Uzon matalalla äänellä. En itkekään teidän tai teidän kadonneen onnenne takia, vaan jonkun muun takia, erään takia, jonka itse olen menettänyt.

— Mitä olette menettänyt.

— Sitä ei ole helppo selittää... Mehän tuskin olimme nähneet toisiamme, mutta kuitenkin ajattelin minä teitä paljon etäälläkin ollessani — ajattelin niin paljon Katalinia... Tiedän hyvin, että se voi tuntua omituiselta, mutta asian laita on nyt kuitenkin sellainen, että teidän avioliittonne oli yksi niitä harvoja kiinteitä kohtia, jotka pitivät minua tasapainossa... Se ajatus, että hyvät ja järkevät voivat tehdä toinen toisensa onnellisiksi, antoi minulle rauhallisuutta ja voimaa... Siksi rakastin Katalinia ja iloitsin hänen onnestaan... Ja sen uskon olen nyt kadottanut. Ja luulen, että kaikki naiset ovat sen menettäneet samalla kuin minäkin... Taas on ilkeä sattuma, taas on se arvaamaton ja käsittämätön, jota niin äärettömästi pelkään, voittanut elämässä... Elämä on taas tullut raskaammaksi ja surullisemmaksi...

Hän meni ikkunan ääreen kuivatakseen kyyneleitään. Mutta sitten kuuli hän professorin väsyneen, läähättävän hengityksen ja hän kiiruhti pelästyneenä ja häpeissään takaisin sängyn luo.