Part 10
Tosin ei hän elvyttänyt häntä sanoin, vaan sensijaan joka silmäyksin: itke vaan, itke, rakas ystävätär, miehesi on varmasti sen ansainnut, minua et sillä loukkaa.
Ja Katalin itki... Ah, suru on niin suloista, kun mustien pilviseinien yläpuolella aukenee kultainen valkeus, josta aurinko taas antaa loisteensa...
Milka ei ehkä olisi palannut ensi käyntinsä jälkeen, jollei hän olisi havainnut, että leski tarvitsi hänen palveluksiaan.
Katalin seisoi kuitenkin aivan yksinäisenä maan surun vyöryessä häntä kohti. Valtava surunvalituskirjeiden paljous saattoi hänet vallan neuvottomaksi.
Kaikki talossa pitivät komeasta sotilaasta, palvelijattaret aukaisivat hänelle ovia säteilevin kasvoin. Vain Kantorin itsepintainen ja ylpeä koiransydän ei tahtonut avautua hänelle.
Taivas tietää, mikä salaperäinen muisto jostain ikivanhasta rotuvihasta kiehahteli koirassa, mutta se suhtautui kapteeniin jyrkästi ja mitä katkerimmin vihamielisesti.
Kun se ja kapteeni kohtasivat toisensa ensi kerran, täytyi Katicán tarttua koiraan, jott'ei se olisi heti päässyt hyökkäämään Milkan kimppuun.
— Näin ei sen ollut koskaan tapana suhtautua herroihin, vain kissoihin, vakuutteli sisäkkö, joka oli Kantorin hyvä ystävä, koska he molemmat olivat kotoisin samalta seudulta.
Mutta myöhemminkin rupesi se murisemaan heti kun kapteeni tuli sen läheisyyteen, ja sen valkoiset hampaat säihkyivät esiin ylösvedettyjen huulien takaa.
Muuten oli suorastaan lystikästä havaita tyrannimaisia taipumuksia, joita nyt heräsi eloon koirapahasessa.
Jo ennen oli se usein saanut mustasukkaisuuden kohtauksia, jos joku tarttui Katalinin käteen, mutta Jumala varjelkoon, jos Milka nyt uskalsi lähestyä Katalinia.
Vielä tänä päivänä riippui eteisessä Stefan Aratón sadetakki, sillä koira ei sallinut ripustettavan sitä muualle. Jos joku kosketti takkiin, nosti se heti sellaisen hälinän, että se kuului aina kadulle.
Oli selittämätöntä, miten epätoivoisesti Kantor takertui vanhaan järjestykseen, ja miten se ei aikonut sallia mitään muutettavaksi talossa.
— Noin suuri koira ei sovi kaupunkiasumukseen, lausui kapteeni Milka. Ettekö ole vielä tuuminut lahjoittaa sitä eläintieteelliseen puutarhaan? Siellä kasvatetaan unkarilaisia rotuja.
Mutta Katalin ei tahtonut tästä kuulla puhuttavan.
— Ei, ei, siellähän ne panisivat Kantor-raukan häkkiin.
Ja nyt makasi koira tavallisella paikallaan lämmittämättömän kaakeli-uunin edessä. Kun se kuuli nimeänsä mainittavan, käänsi se surullisen katseensa Kataliniin.
Oli aivan naurettavaa, mutta asianlaita oli nyt kuitenkin sellainen, että sen katse kiusasi häntä niin että hänen täytyi kääntää pois päänsä...
Milka jatkoi peitetyin äänin, aivankuin hän olisi pelännyt, että koira olisi ymmärtänyt häntä!
— Minulla on hyvä ystävä maaseudulla, joka on aivan hullaantunut tuollaisiin koiriin... Siellä sen olo tulisi erinomaiseksi...
Katalin katsahti salavihkaa uunia kohti.
Hänkin alensi ääntään.
— Ei, en anna sitä pois kenellekkään... En voi... Mutta voin lähettää sen Oltváan. Tikanlinnavuorelle... Siellä se on niin mielellään... Kun joku tulee tänne Oltvásta, voi hän ottaa koiran mukaansa.
Katalinin sanat toteutuivat pikemmin, kuin hän itsekkään luuli.
Oltvásta tuli joku ja vei koiran mukanaan.
* * * * *
Kuusi viikkoa oli kulunut tahi ehkä kahdeksan... Kukahan ehkä nyt vielä puhui Stefan Aratósta?
Kohtalon tulivuorikita oksensi keskeymättömän virran loimuavia tapahtumia, ja toisena päivänä jähmettyi hehkuva laavakerros juuri elottomaksi käyneen päälle.
Kárpátit, Lemberg, Ivangrod, Varsova, Brest-Litowsk — kuka ehkä vielä tänään joutaisi puhumaan Stefan Aratósta!
Toisia nimiä tuli kiertokulkuun.
Nimiä, jotka salamoin ja jyrinöin louhiutuivat tajuntaan kuin valopommit.
Nimiä, joitten paukkeessa Jerikon teräskupoolit musertuvat ja käpristyvät kokoon kuin poltettu paperi.
* * * * *
Kapteeni Milkaa uhkasi yhteen aikaan vaara tulla uudelleen lähetetyksi sotanäyttämölle.
Mutta asia sai onnellisen käänteen ja koettuaan useita lääkärintarkastuksia määrättiin hänet harjoittamaan rekryyttejä.
Se oli oikea paikka hänelle. Hänen rautakätensä ymmärsi kurittaa nuorta verta, joka oli sodasta juopunut. Hän kykeni luomaan järjestystä sellaistenkin joukkoon, jotka halusivat käydä kuolemaan lakki sääntöjenvastaisesti vinossa.
Tällä välin eleli Katalin sangen yksinäisenä. Hän ei vielä tahtonut näyttäytyä ulkona ihmisten joukossa (tähän arveli hän Aratón nimen häntä velvoittavan), mutta ikuisesta paikallaan istumisesta taas oli se ikävä seuraus, että hän rupesi vahvasti lihomaan.
Sentakia rupesi hän tekemään pitkiä kävelymatkoja iltahämärässä. Luonnollisesti teki kapteeni hänelle seuraa.
Tänään vaelsivat he ylös Budan esikaupunkeihin, ja kun he vihdoin myöhään tulivat kotia, havaitsivat he portin jo suljetuksi.
Sehän ei nyt itse asiassa merkinnyt mitään, he voivat käyskennellä vielä puolisen tuntia väestä tyhjässä keskikaupungissa. Oli niin ihanaa olla yhdessä, niin vaikeata erota.
Samankaltaisin äänettömin askelin harhailivat he pitkin kapeita katuja. Ei yhtään elävää sielua näkynyt.
Milka puhui vainajasta ja tarttui samalla Katican käsipuoleen.
— Aratón elämä oli ihanaa elämää... Ihmisen elämää ei saa mitata vuosien vaan elämysten mukaan... Hänen elämäänsä sisältyi menestystä ja iloa enemmän, kuin kymmenen muun yhteensä... Hän saavutti kaiken, jota hän oli tavoitellutkin, koko hänen lahjakkuutensa pääsi oikeuksiinsa, ja hän sai itse korjata satoa...
Hän oli vielä kehittymässä, kun hän lähti pois... Tällaisen kuoleman takia voi Stefan Aratóa vain kadehtia, ei surra.
Yhä uudelleen hän palasi tähän puheenaineeseen, aivankuin hän olisi lopullisesti tahtonut asettua professorin haudalle.
Katica ei sanonut mitään, mutta jollain ihmeellisellä tavalla johtui hän ajattelemaan Oltván itkijättäriä, noita pieniä, mustia, mutisevia akkoja, jotka joka ruumisarkun ääressä uikuttivat samaa: Onnellinen hän, joka jo on voittanut.
Lämpimästi painautuneina toisiaan vastaan kääntyivät he eräälle vanhalle kapealle kadulle.
Nämät matalat, pienet talot, jotka nyt seisoivat siinä niin laimeina puolihämärässä, olivat kerran kaiullaan vahvistaneet Petőfi- ja Pilvax-nuorukaisten [Kahvila Pilvax oli v:n 1818 unkarilaisten vapaussankarien suosima kokoontumispaikka] äänet, kun he keskiyön hetkinä saattelivat toisiaan eri kotiasuntoihinsa ja kiintyessä keskusteluun, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua.
Jossakin lauloi sirkka. Ja kaukaa kuului viiriäisen ahkeraa viheltelemistä. Varmaan tuli se sisältä porttivahdin huoneesta.
Tukahuttava ja ummehtunut, mutta harvinaisen miellyttävä unelmatunnelma lepäsi kadun yllä, talot kohosivat suljettuina ja salaperäisinä, aivankuin niissä ei asuisikaan ihmisiä, vaan menneitten vuosisatojen muistoja, jotka piiloutuivat tummanviheriäisten ikkunaverhojen taa.
Katica puristi liikutettuna kapteenin käsivartta. Joku kulki heidän jälessään. Joku oli aivan heidän kintereillään... Nainen painautui hiipien lähemmäksi saattajaansa, antaakseen tilaa toiselle kapealla jalkakäytävällä... Joku kaarsi heidät ja jatkoi rauhallisin, hyvin tutuin askelin...
Se oli eräs upseeri... Hän kulki nojautuneena keppiin.
Hillitty, rytmikäs kitinä kaikui naisen korvissa. Tuttu ääni: juoksevan koiran kaulaketjun kalina.
Se oli suuri, valkea eläin. Aivan samanlainen kuin Kantor. Se kuului upseerille... Nyt saavutti se herransa ja juoksenteli tyytyväisenä hänen rinnallaan kuten ainakin koira, joka tiesi olevansa oikealla paikallaan... Välistä nuuski se innokkaasti kättä, joka heilui eteen ja taakse sen yläpuolella...
Mutta sitte jännittyi se yhtäkkiä ja alkoi ilkeästi muristen ajaa kissaa, joka äänettömästi hiipi taloviertä.
Kissa pujahti onnellisesti sisään eräästä kellarinreiästä, mutta koira oli miltei työntää kumoon kapteeni Milkan.
— Mutta sehän on Kantor! Varmaan on se Kantor —!
— Ja mies tuolla — taivaan Jumala!
Mies ja koira olivat kadonneet kadunkulman taakse.
Katalin ja Milka tuijottivat toisiinsa. Syvässä hiljaisuudessa voivat he miltei kuulla toistensa väkivaltaisen sydämenlyönnin.
Näittekö? Huomasitteko? Kyllä, minä näin... Mutta sehän on aivan mahdotonta! Mieletöntä! Sen täytyy olla erehdys... Sen täytyy!
Nainen oli irtautunut kapteenin käsivarresta. Hän alkoi kulkea kuin unissakävijä kadunkulmaa kohti. Hänen täytyi nähdä tuo mies, tuo sotilas, hänen täytyi saada katsoa häntä silmiin. Sillä, jollei nyt heti selvene, että kaikki oli erehdystä, silloin... niin silloin ei hän enää koskaan elämässään saa minuuttiakaan rauhaa...
Katóka juoksi kuolleen miehensä jälessä.
Oliko se unelma? Kyllä, se oli jatko erääseen vanhaan unelmaan, joka oli täynnä mitä syvintä kaihoa... Vainajat eivät kuole, he vain kätkeytyvät eläviltä. He piiloutuvat kalvava, parantumaton tuska sydämissään. He oleskelevat jossain salaisessa kokoontumispaikassa, jossa he aina, yhäti ajattelevat elossa olevia. Ja jos joskus tapaa heitä, kääntävät he kylmästi pois päänsä ja kiertyvät nopeasti kantapäillään, sillä he eivät voi antaa meille anteeksi, että me olemme niin pian heidät unohtaneet.
Mutta kullakin vainajalla on uskottunsa elävien joukossa, joka on salaisuuteen vihitty, se nimittäin, joka voi pysyä uskollisena aina haudan taakse. Ja Stefan Aratóllekin oli yksi pysynyt uskollisena: Kantor.
Ja Katóka juoksi särkevin sydämin miehensä jälessä...
Hän saavutti kulman. Hän katsahti alas katua, se oli aivan tyhjä. Ei miestä, ei koiraa, vain vaalea kuutamo.
Äkkiä suhahti suuri, musta auto hänen ohitseen. Se oli jo kaukana poissa, kun miehen piirteitten peilikuva yhä tarkemmin alkoi selvetä Katalinissa.
Pelottavan kalpeat, sisäänpainuneet, täysiparran reunustamat kasvot... Aivan vieraat piirteet. Mutta tuo omituinen, kankea hymy — se oli sama hymy kuin Oltván häräntappajalla.
— Lapsellisuutta, luulottelua, sanoi kapteeni Milka väräjävin bassoäänin, kun hän saavutti Katican. Löytyyhän samannäköisiä... Löytyy jopa yllättävää samannäköisyyttä ihmisten kesken... Ja valkoisia koiria on paljon maailmassa... Uskallan lyödä vetoa, että kun tulette kotiin, makaa Kantor kotona ja silloin saamme aiheen hyvään nauruun.
Varmaan, kaikkihan riippui juuri siitä, löytävätkö he koiran kotoa vai ei...
Katalin kiiruhti kotiin.
— Jään tänne, sanoi Milka. Jos jotain on hullusti, niin sano se ikkunasta.
Kesti sangen kauan ennenkuin hän näyttäytyi. Kapteeni käveli ainakin kolmekymmentä kertaa edestakaisin kahden katulyhdyn väliä.
Hän ei pelännyt. Mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt olla peloissaan? Stefan Arató oli kuollut. Sanomalehtimiehet olivat nähneet hänen hautansa, valokuvanneet sen, jopa toimittaneet sen kuvallisiin aikakauslehtiin... Kummituksiin ei hän toden totta uskonut! Ei kummituksiin, mutta tiedetäänhän arvoituksellisista ilmiöistä, jotka kuuluvat telepatian alaan. Hänhän oli jonkun verran lukenut sellaisista. Eräs täysin luotettava henkilö oli tullut kotiin eräänä yönä ja nähnyt itsensä makaavan sängyssä... Jos hänelle itselleen, Milkalle, olisi tällaista sattunut, olisi hän tullut hulluksi.
Ylhäällä ensimäisessä kerroksessa ratisi ikkuna. Kapteeni kohotti päänsä. Katalin kallistui alaspäin ja kaasulyhdyn valossa näkivät molemmat, miten kalpeat he olivat.
— Matkustan Oltváan huomenna, sanoi nainen omituisen syvällä äänellä.
— Ja koira? kysyi kapteeni harvinaisen kimeästi.
— Sitä ei ole talossa...
— Kuka on sen noutanut?
— Siitä ei kukaan ole selvillä.
Joku oli tullut Oltvásta ja ottanut sen...
Kapteeni Milka tunsi taas kylmän turtumisen sydämensä ympärillä, Zaklikovin puutumisen.
Pitkän aikaa seisoi hän liikkumattomana, sitten hyvästeli hän äkkiä ja meni.
Hän kulki eteenpäin kumarassa, särmikkäin liikkein. Ei asuntoonsa, vaan kasarmiin. Yön aikoi hän nukkua ajutantin sohvalla.
Nainen katseli kauan hänen jälkeensä.
Ei koskaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista yksinäisyyttä kuin nyt.
Ja omituista kyllä, suuressa hyljätyn tunteessaan etsi hän turvaa juuri hänestä, jota hän pelkäsi. Stefan Aratósta.
Hän sanoi itsekseen:
— Tulkoon mitä tahansa, minulle ei hän tee mitään pahaa. Minulle ei hän koskaan tee mitään.
NAINEN, KUUME JA KASAKAT.
Stefan Arató oli vielä elossa.
Itse oli hän toivonut, että kertomus hänen kuolemastaan leviäisi. Hän luuli itsellään olevan oikeutta ja syytä siihen.
* * * * *
Kymmenen viikkoa aikaisemmin oli professori erään toukokuun aamun koittaessa jättänyt asuntonsa Budapestissä ensin annettuaan sille pienelle kanssaihmiselleen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli kutsunut puolisokseen, nuo kaksi sanaa: Talita kumi.
Hän nousi autoon, joka seisoi portin edustalla, kiiruhtaakseen sinne, missä häntä niin kiihkoisasti odotettiin: parakeille ylhäällä Karpateilla.
Aratón matkatoverit havaitsivat hänet sinä päivänä tavallista vilkkaammaksi. Hän punoi suunnitelmia, pohti toimenpiteitä, joihin oli ryhtyminen, tutki karttoja ja keskusteli sotilasten kanssa, joita he tapasivat.
Jokainen hänen ajatuksensa oli suuntautunut tulevaisuuteen, menneisyyteen oli hän nyt sulkenut oven. Oven takana maatui hänen murhatun avioliittonsa kuollut jäte, mutta hänellä ei nyt ollut aikaa järjestää maahanpaniaisia, tuhannet ihmiset kipujen kiusaamina odottivat häntä ylhäällä parakeissa.
Auto karkasi mielettömästi eteenpäin, syöksyi mölyten ylös mäkiä ja kiisi täyttä vauhtia alas rinteitä.
Mutta Aratón työtarmo oli sittenkin edellä kilpakiidännässä, ja jos hänen voimansa hetkeksi olikin masentumaisillaan, iski tahdonvoima, heti siihen kannuksensa, piiskasi sitä eteenpäin...
On niin helppoa sanoa: murhattu — kuollut! mutta viha naisessa, joka antoi myrkkyhampaansa välkkyä silloin, kun hän oli kutsunut Milkaa teeskentelijäksi, se viha eli nytkin vielä.
Katóka ei edes itse tiennyt tästä, uusi onni oli taas liennyttänyt hänet sovinnolliseksi, hän ei lainkaan tiennyt, että hänen vihansa oli irtautunut hänestä, itsestään ja eli nyt itsenäistä vampyyrielämää, kamppaillen taisteluissa, jotka ulottuivat haudan toiselle puolen, kuten Csaba-päällikön kummitusarmeija.
Katóka ei tästä tiennyt, mutta Arató tunsi, miten vihamielinen hengentarmo ahdisti häntä, kietoutui kiinni häneen, imi hänen vertaan ja poltti särkeviä haavoja hänen ruumiiseensa...
Myöskin nyt professori puhui, antoi ohjeita ja johti autostaan, mutta tästedes teki hän sen vain koneellisesti, hitaasti ryömi kylmä, lamauttava väsymys hänen sydämeensä, kuin käärme kätkyeeseen.
Herrat olivat laskeneet, että heidän piti perillä nauttia ilta-ateriansa, mutta ylhäällä vuoriteillä joutuivat he lukemattomien kuormastorivistöjen joukkoon ja sen jälkeen voivat autot tunkeutua eteenpäin vain katkonaisin syöksyin.
Otettiin esiin ruokavarat. Stefan yhtyi seurueeseen.
— Liikkuu taas paljon lavantautia näillä seuduin, sanoi joku suu täynnä ruokaa.
Kaadettiin viiniä, mutta Arató kieltäytyi ottamasta, hän tahtoi vain vettä, koskaan elämässä ei häntä ollut vaivannut sellainen jano kuin tänään.
Eräs husaari, joka ajoi ravia auton rinnalla, kallistui läkkipulloineen alaspäin ja tarjosi Stefanille juoda. Puheenparresta päättäen tuntui hän kansallisuudeltaan olevan slaavi.
Hän oli muuten omituinen, säikyttävän laiha ilmestys. Koko kasvojen alaosan muodostivat pelottavan suuret hampaat, joita eivät hänen herpaantuneet, kouristuksentapaisesti tempoilevat huulensa voineet peittää.
Näissä seuduissa on kielletty nauttimasta muuta kuin keitettyä vettä... Samalla kun Arató kaasi pullosta aluminiumipikariinsa, tuli hän ajatelleeksi, kuinka usein hän oli varoittanut kevytmielisestä vedenjuonnista... Sielullisessa löyhyystilassaan salli hän — ehkä ensi kertaa elämässään — vieraan tahdon ottaa yliherruuden itsessään: pitkähampaisen sotilaan.
Jostain selittämättömästä, väärästä kainoudesta ja ollakseen loukkaamatta miestä, voitti hän vastenmielisyytensä ja kohotti pikarin huulilleen.
Vesi oli ummehtunutta — mutta kuitenkin nieli hän sen itselleenkin ihmeeksi... No niin, samantekevä! Ja olankohauksin surmasi hän oman tieteensä...
* * * * *
Vasta seuraavana päivänä saapuivat he perille.
Suuren parakkileirin yllä lepäsi pelko, kuin musta, tukahuttava savu.
Mitä tahansa sairaat ja hoitajat vain sanoivat tai tekivätkin, samalla he alati suuntasivat kuulonsa pois etäisyyteen, jossa kanuunat jyrisivät sydäntä ahdistavin paukuin...
Rajarautateitä ei voitu enään käyttää, senjälkeen kuin edellisenä päivänä maasilta Rahon luona oli vaipunut kuilun pohjaan. Sodan vasara oli musertanut sen holvikaaret.
— Meidän täytyy Szentpál-vuorelle ylös ja sitten yli, sieltä pääsemme Oltvá-laakson sivuradan yhteyteen, arveli Arató.
Mutta kestäisi ainakin kolme päivää, ennenkuin tilatut vaunut olisivat perillä...
Toisen päivän iltana tunsi Stefan, että hänellä oli lievä kuume.
Ratsumies pitkine hampaineen!
Olisi kummallista, jos rotat nyt rupeaisivat kalvamaan kuuluisaa rottien tappajaa.
Kuinka kävikään, voi hän pysyä jalkeilla vielä pari päivää, ja siksi ehtisi hän saada kaikki järjestykseen. Muuten tunsi hän katkeraa ja kuvaamatonta vahingoniloa itseään kohtaan, aivankuin talonpoika, joka puimavarstalla enentää rakeitten tuhoa.
Seuraavan päivän aamuna saapui joukko sotilaita parakkeihin. Se oli se turvajoukko, jonka he olivat pyytäneet matkaa varten.
Stefan luuli olevansa kuumemielikuvitelmien uhri, kun hän näki molemmat veljensä edessään.
Mutta se ei ollut unta, molemmat veljekset, Peter ja Pal, olivat todella saapuneet.
Joukon johtaja oli székely Stowasser, joka sitte viime näkemän oli korotettu aliluutnantiksi.
Veljekset keskustelivat vain hetkisen toistensa kanssa, kunkin ajan otti miesten järjestely.
Katalinia he eivät maininneet sanallakaan, mutta eräästä erikoisesta pienestä rypystä heidän samankaltaisesti muodostuneitten suittensa ympärillä voi nähdä, että heille kaikille kolmelle oli entisestä suloisesta Katalinista tullut surun Katalin.
Hämärän laskeutuessa olivat heidän matkavarustelunsa valmiit. Viipymättä oli sairaat siirrettävä pois...
Mutta kuume oli taas ottanut valtoihinsa Aratón, nyt voimakkaammin kuin edellisenä päivänä, ja turruksissa ja välinpitämättömänä istui hän sohvalla eräässä sairaalan konttorihuoneessa. Nuoremmat lääkärit halusivat mieluummin lähteä jo huomisaamuna, mutta professori kohautti olkaansa — hänelle oli aivan yhdentekevää, he voivat yhtä hyvin lähteä sitä seuraavana aamuna...
Mutta keskellä pimeätä yötä heidät herätettiin, vain parin kilometrin päässä hiipivät kasakat metsässä!
Kukaan ei käsittänyt, miten vihollinen oli sinne päässyt. Jos ei se ollut lentänyt sinne siivitetyin hevosin, oli sen täytynyt puikkia esiin läpi lumen salaisia piiloteitä.
Kas, nyt kurotti viha, joka ulottui toiselle puolen haudan, kyntensä kohti tuhansia miehiä!
Yhdessä hetkessä oli professori jalkeilla. Mitä tämä merkitsi? Stefan Arató, sallitko elämäsi hukkua tähän pimeyteen?
Hillittömällä voimalla riisti hän yltään turtumisen pakkoröijyn.
Matkaan! Matkaan!
* * * * *
Kun aurinko nousi, virtasi unenkaltainen, eriskummainen virta tuskaa ja kärsimystä viheriähohteisilta vuorilta.
Pelko oli lakaissut puhdasta jälkeä parakkien hämärissä sopissa, ja se, mikä nyt tuli päivänvaloon, oli hirveää. Ihmisyyden akanoita, jotka sodan valtava moukari oli heittänyt luotaan survotuin jäsenin.
Vaikeimmin sairaat nousivat ratiseviin rattaihin kuin vainajien sielut Charonin veneeseen. Kellankalpeina, tylsinä tuijottivat he räpäyttelevin pöllönsilmin häikäisevään kevääseen.
"Lievemmät tapaukset" laahasivat itseään eteenpäin jalkaisin, takertuen kiinni vaunujen reunuksiin, vetäen toisiaan perässään. Valkeissa siteissään, kirjavissa sairaspuvuissaan vuodepeitteet hartioille heitettyinä lähtivät he matkaan kuin haamuina esiintyvä karnevaalikulkue.
Jos tällainen surullinen armeija sodanjulistamisyönä olisi astellut kaunomarssia Europan kuningasten unissa, niin ehkä kanuunat olisivat seuraavana päivänä yhä edelleen vaienneet.
Kapteeni Hänen Majesteettinsa Kuoleman armeijassa, Stefan Arató, nousi ratsaille; autonsa oli hän lastauttanut täyteen sairaita.
Armeija katsoi häneen kuin vapahtajaansa; keltasilmäistä kummitusta, joka istui kyykyllään hänen takanaan satulassa, sitä ei kukaan nähnyt.
Joku puhutteli häntä.
Aliluutnantti Stowasser rämpi ratsumiehen rinnalla kainalosauva käsivarrellaan ja savuke suupielissä.
Ne koirat ovat kintereillämme... Aivan varmaan tulevat he iskemään meihin... Eräs miehistämme kierähti juuri äsken alas satulasta luodin lävistämin päin... Se oli kaukaasialainen kasakka...
Hän kulki ja kiukkuili savukkeensa kanssa, oli häpeä, että hänen kaikki tavaransa olivat läpimärät.
Hetkisen tallusteli hän ääneti ja masentuneena eteenpäin ja sanoi sitte äkkiä:
— Putoa, piilukirves, putoa! Tulee mitä tulee, Isä Attila auttaa meitä kyllä!
Tämän hän lausui samanlaisella uhmailevalla itseironialla, joka aina kaikui hänen äänessään, kun hän viittaili hunnilaiseen vereensä.
Ja näytti tosiaan siltä, kuin Attila sittenkin olisi tullut heille avuksi: luutnantti kohotti päänsä ja meni selkä suorana ja joustavan lujin askelin takaisin jälkijoukkoonsa.
Kun pitkän, kiemuroivan karavaanin etujoukko oli saapunut alas pitkin Szentpál-solan rinnettä, kuuluivat kiväärinlaukaukset kaukaa takaa.
Jonon etupäässä ajettiin hevoskaakkeja huudoin ja tihein ruoskanpaukkein. Kauhun aalto vyöryi kautta koko kulkueen.
Vähää myöhemmin kannettiin haavoittunutta Aratón ohi.
Hän katseli haavoittuneen kasvoja ja kohtasi parin rehellisiä, meripihkankeltaisia koiransilmiä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin Kantorin...
Vääpeli Ijarto — sanoi joku pian läheisyydessä. Ja myöhemmin lisäsi hän: Raukalta on luoti lävistänyt selkärangan.
Eräs toinen haavoittunut tuli nilkuttaen omin jaloin ja mutisi, että ryssiä on hirveän paljon.
— Ja kuularuiskuja on heillä myös, kun me olemme ilman... Aliluutnantti Stowasser sanoo, että hän tulee ne ottamaan heiltä, vaikka panisi henkensäkin alttiiksi...
Tuolla jossain kaukana kävivät honvéd-sotilaat vastahyökkäykseen; heidän sotahuutonsa kaikuivat matkan päähän kuin mieletön melu, jollaisen koulupojat tavallisesti saavat aikaan, kun he leikkivät ryövärejä.
Taas kannettiin haavoittunut ohi. Se oli upseeri. Mutta kun häntä ruvettiin sitomaan, oli hän jo luopunut arvostaan sekä ihmisenä että upseerina — hän oli kuollut. Aliluutnantti Stowasser oli saanut toisen ja viimeisen luodin päähänsä.
Tuo komea poika oli jotenkin joutunut szekyläisten satujen tenhopiiriin, hän kunnioitti kuningas Attilaa epälaillisena esi-isänään ja hänen suonissaan hehkui myöskin pisara sitä hirmuista, sotaista uljuutta, joka kerran Katalaunisten kentillä tahtoi rakentaa rovionsa hevosten satuloista ja sotavaunuista. Sitä oli vain yksi ainoa pisara, mutta siinä oli kyllin jättämään hänet ryssien kuularuiskun uhriksi.
Myös tämä ruumis oli periytyneen vihan uhri; jos Arató olisi lähtenyt matkaan iltaa aikaisemmin, ei vihollinen koskaan olisi päässyt heidän jäljilleen.
— Kuka nyt johtaa joukkoja? kuuli hän erään alilääkärin kysyvän.
Eräs mies, joka oli kantanut luutnantin paareja, vastasi:
— Vänrikki Peter Arató!
— Mitä kuuluu toiselle Aratólle? jatkoi nuori lääkäri kysymistään.
— Hänestä emme tiedä mitään. Emme ole nähneet häntä.
— Hänestä eivät he tiedä mitään! Professorin silmäin eteen avautui äkkiä musta läiskä ilmaan, aivankuin siinä olisi auennut reikä tyhjään olemattomuuteen.
Hämärissä tuli laukausten vaihto yhä vimmaisemmaksi. Jälkijoukkoa ahdistettiin rajusti. Vihollinen seurasi takaa-ajavien susien röyhkeällä itsepintaisuudella haavoittuneitten jälkiä.
Välinpitämättömänä kuin itämainen epäjumalankuva antoi Arató haavoittuneitten rivien virrata ohitseen. Kun he katsahtivat hänen kivikasvoihinsa, tulivat he rauhallisemmiksi; mikään todellinen vaara ei tässä voinut olla matkassa.
Mutta hänelle itselleen oli jokainen sydämen lyönti rukous ja lupaus. Kunpa hän vain jaksaisi pysyä satulassa! Kunpa hän vain jaksaisi pysyä pystyssä!
Kuume nousi tunti tunnilta...
Vaunujen kitinä, piiskojen paukut, valitus ja laukaustenvaihdon melske kerääntyi sameaksi pilveksi hänen ympärilleen...