Part 12
— Ah, miten kehno sairaanhoitajatar olenkaan! Olen sallinut teidän kiihoittua tuolla tavalla —!
Arató viittasi häntä tulemaan lähemmäksi ja istuutumaan vuoteen ääreen.
— Meidän täytyy tehdä selvää näistä asioista, sanoi hän. Sillä on jotakin, joka ahdistaa minua pahemmin kuin itse kuume.
Nainen katsahti tuskaisesti häneen.
— Mitä luulette Katalinin tulevan tekemään, jos hän saa kuulla puhuttavan sairaudestani? — kysyi Stefan ja suuntasi katseensa jäykästi häneen.
— Hän tulee tänne, aivan varmasti tulee kiiruhtamaan tänne, sanoi sisar Maria.
— Niin luulen minäkin... Voi olla, että hän tekee sen säälistä, sillä hänellä on kyllä hyvä sydän, hän tekee sen yleisen mielipiteen painostamana, sillä hän on turhamainen... Hän tulee tänne ja silloin sekaantuu uusi, kummallinen aines taisteluun puolison ja rakastajan välillä: vaimon jalomielisyys!
Professorin kasvot tulivat tummanpunaisiksi kun hän jatkoi:
— Sisar Maria, kamppailen Jumalan enkelin kanssa, en tahdo, että valhe valvoo vuoteeni lähistöllä, että teeskentely rukoilee puolestani!
— Miten kauheista asioista puhutte, änkytti nainen.
— Sisar Maria, auttakaa minua!
— Mitä voin minä tehdä?
— Ilmoittakaa hänelle, että olen kuollut. Hänelle ja koko maailmalle. Minä istun kuoleman talon eteishuoneessa... Älkää salliko elämäni saarnamiesten ja velkojien seurata minua tänne...
Hetken loman jälkeen hän jatkoi:
— Saari on suljettu... Kukaan muu ei näe minua kuin te ja Frobischer... Professori ei osaa unkaria, ei lue sanomalehtiä eikä käy koskaan saaren ulkopuolella... Kaikki tiedot, jotka saavuttavat hänet ulkomaailmasta, kulkevat teidän kättenne kautta, sisar Maria... Jos pääsen täältä elävänä, tulen itse selittämään kaiken ulkopuolella oleville... Ja jos taas joudun jäämään tänne tosiasiain perusteella, niin ei ole mitään selittämistä...
— Kuolema on suuri herra... Se yksin säästää häpeästä ja epätoivosta.
Arató pani jotain pöydälle, joka seisoi sängyn vieressä. Se oli pieni, pyöreä esine, joka vieri yli pöydän ja hypähti alas lattialle ja edelleen sisar Marian jalkoihin.
Se oli vihkimäsormus, jonka hän tänään otti pois sormestaan ensi kertaa viiden vuoden kuluessa.
* * * * *
Sairas katseli tarkkaavaisesti ulos holvi-ikkunasta. Ikkunapuitteet rajoittivat viivoihinsa miltei epätodellisenkauniin, maalauksellisen maiseman, sellaisen, jonka näkee ovi- tai ikkuna-aukeamista vanhoissa italialaisissa pyhimysmaalauksissa.
Hopea-utuisessa etäisyydessä kohosi korkea, yksinäinen vuori taivasta kohti, sen rinteitä pukivat tummat metsät, sen huipulla lepäsi leveä, jyrkästi huipentuva kalliokruunu. Kivisaari ilman kristallivaltameressä, jonka rannoilla lehtiaallot myrskyten liikehtivät.
— Nyt en voi kauempaa nähdä Tikanlinnavuorta, sen peittää musta huuru, sanoi sairas.
Ja kuitenkin loisti aurinko kirkkaasti ulkona...
— Tikanlinnametsässä on nykyään paljon ikihärkiä, paljon ikihärkiä, alkoi hän uudelleen.
Hän houri. Hänen palava katseensa harhaili ympäri huoneita.
— Missä on häränpää, joka minulla oli kotona edellisellä viikolla —? Tässä täytyy sen olla — tässä luolassa.
— Olkaa hiljaa! pyysi sisar Maria.
Sairaan harhaileva katse pysähtyi vanhaan, nahkaiseen nojatuoliin, jossa oli lyyrymäinen selkänoja... Hän hymyili.
— Tuollahan se on, näen sen... Komeat sarvet, eikö totta?
Hän kohottautui kyynärpäilleen sängyssä.
Mutta suuri, musta härkä, jonka jäljet eilen löysin metsässä, oli paljon, paljon suurempi.
Hän vaipui takaisin ja huohotti raskaasti.
— Se peto puski minua... Ja musersi jok'ainoan luun ruumiissani...
— Olkaa rauhallinen! — rukoili sisar Maria.
HÄRÄNTAPPAJA.
Havahdus syvistä unelmista.
Hän sukelsi ylös pohjattomista, kuohuvista syvyyksistä, kuin olisi hän tullut esiin luomisen alkusumusta.
Hän rupesi etsimään jotakin sokeassa hämäryydessä ympärillään ja hän löysi itsensä, lekuttelevan, tuntemattoman arvoituksen elämänveden rannalla.
Hämmästyneenä ja ihastuneena tarttui hän saaliiseen, joka pimeyden valtamerestä oli viskautunut hänen syliinsä. Varovasti käänteli hän sitä ja tähysteli sitä viekkaasti joka puolelta.
Kuka olet sinä, mitä olet sinä, sinä syvyyden lapsi?
Ei mitään vastausta.
Mietiskellen kokosi hän ne muistot, jotka hän oli tuonut mukanaan tuhatvuotisesta unelmamaailmasta. Hän muisti itsessään kymmenen ihmiselämää, rajusti ja sekasortoisesti heittelehtivät ne toistensa ympäri... Mitkä olivat ne oikeat?
Tiedemies, palkkasoturi, maanviljelijä, merimies, seikkailija, ikihäränmestaaja — mutta mikä näistä olen minä itse?
Nosta katseesi ylös? Älkäämme eksykö kerrostumiin, joita vuosisadat ovat pinonneet toistensa päälle!
Äkkiä kiisi polttava tuska hänen jäseniensä läpi...
Ikihärkä — musta ikihärkä!
Nyt hän tiesi: hän itsehän oli häräntappaja.
Hän oli täysin valveilla, hän kykeni muistamaan kaiken...
Eilenhän hän oli keksinyt sen vanhan härän, suurimman, joka koskaan on erotettu ikihärkäkarjasta.
Ei tuulenhengähdyskään liikahtanut syyshämärässä, taivas liekehti keltakullassa metsän mustan lehdistön takana, kun yhtäkkiä kristallikirkas hiljaisuus pirstautui tuhansiksi siruiksi päästäen pelottavan, syvän, vihlovan ulvahduksen.
Härkä tuli! Hän ei nähnyt sitä, mutta hän tunsi sen; maa jymisi sen jalkojen alla kuin pelonlyömä sydän...
Silloin pensaat jakaantuivat hänen edessään ja pakeneva ihmispari heiskahti häräntappajan ohi.
Se oli hänen vaimonsa, Talita, ja eräs vieras mies.
He eivät hellittäneet käsiään, vaan käsivarret kietoutuneena toistensa ympäri, häilyivät he yhteensulaneina yhdeksi ainoaksi kalpeaksi pilvijuovaksi läpi pensastojen vuorenrinnettä alas.
Kivettyneenä tuijotti häräntappaja heidän jälkeensä. Peitsi vapisi hänen kädessään — ensi kertaa hänen elämässään.
Mutta härkä tulee lähemmäksi... Sen mylvintä kasvaa villiksi pauhuksi kuin tyrskyjen tohina. Puut, ilma, kalliot korisevat, ja itse häräntappajan suonissa paisuu veri rajuksi ärjynnäksi.
Riehuten valmistautuu hän hyppäykseen — piilukirveeni!
Mutta joku sulkee hänet syleilyynsä, pidättää hänet vuoteessa lempeällä väkivallalla.
Joku puhuu rauhoitellen ja rukoillen.
— Sinäkö se olet, Talita?
— Tässä on sisar Maria.
Talita ei tule enää koskaan takaisin.
* * * * *
Hän makaa murtuneena, voitettuna, jäsenet tuskan tempomina, raskaasti nöyryytyksestä korahdellen... Maahan poljettu häräntappaja.
Päänsä yläpuolella näki hän mustan kallioholvin, jonka yllä punainen tulenlieska loimotti, hän näki ikihärän sarvet, muinaiset voitonmerkit, jotka tulenhohteessa näyttivät aivan sinoberipunaisilta.
Se oli hänen luolansa, häräntappajan kalliolinna, joka vielä eilen oli kajahdellut Talitan naurusta.
Nyt näki hän koko elämänsä, se ympäröi hänet kuin värikäs piiri...
Ikihäränmetsästäjät asuvat ylhäällä Tikanlinnavuoren huipulla. Sen tietävät kaikki. He asuvat siellä ylhäällä kultaisten pilvien lomissa, hopeanhohtoisten kukkulain yläpuolella, korkealla, sinertäväin metsäin untuvavalkeitten laaksojen yllä. Ylpeässä yksinäisyydessään korkeammalla kuin itse elämän haltija.
Tahi ehkä oli kaikki vain unta! Vain satua? — Kaikki ehkä vain sairaan kiehuvaa verta, jo kauan mullaksi muuttuneiden isien perintöä, joka muistutti menneistä vuosituhansista.
Muinoin oli kaikki valta ollut ikihäränmetsästäjän käsissä.
Mutta vierasta väkeä oli murtautunut heidän joukkoonsa, sikiäviä, ahneita, ulisevia rotta-ihmisiä, jotka eivät ahdistaneet saalistaan keihäällä vaan pyydystivät sen paulalla — ja nämät anastivat nyt itselleen vallan.
Ne tulivat pohjatuulen mukana kuten syysusvat, ja niitä oli sata yhtä vastaan.
Maa joutui paulanheittäjäin valtaan, mutta pilvet jäivät ikihäränmetsästäjälle. Aina siitä asti on ollut vain yksi vapaa saari ilman taivaansini-meressä: vuorenhuippu.
Mutta senkin ympärillä rupesi nyt harmaata rottaväkeä hiipimään.
Kun sairas katsahtaa niihin, ryömivät ne nokkelasti piiloon, kangistuvat kiviksi ja puunjuuriksi, mutta jos hän kääntyy poispäin, ovat ne heti samassa hetkessä juoksussa ja pujahtavat porrasta korkeammalle...
— Hoijaa, häräntappaja, tartu kivääriin!
Sairas huutaa, — viileä, pieni käsi laskeutuu hänen kuumalle otsalleen — ja hän rauhoittuu...
— Anna kätesi jäädä, Talita!
— Olen Maria, herra professori!
"Herra professori." Tähtiavaruuksien kaukaisuudesta sarastaa tuttu heikko, pieni valonvälke... "Herra professori." Mutta se sammuu taas.
* * * * *
Talita oli paulanheittäjäkansan tytär... Hänen isänsä pyysi tyttärestään viisi lammasta, mutta nuoret miehet pitivät tätä liian kalliina.
Alhaalla laaksossa ostetaan, myydään, vaihdetaan tyttöjä, noita pelokkaita, valkeita eläimiä... Alhaalla laaksossa ei naisväellä ole mitään hintaa — jos joku haluaa kymmenen, voi hän ostaa ne itselleen.
Mutta ylhäällä vuorenhuipulla maksetaan joka naisesta miehen elämä.
On tukahuttavan kuuma!
Paulanheittäjät ovat laittaneet rovion laaksoon, ja tulen ympärillä tanssivat tytöt kukat kutreissa...
Valonloimu säkenöitsee kauas yöhön. Se houkuttelee ja viettelee nuoria metsästäjiä hylkäämään vuorensa...
Ja jos ikihäränmetsästäjä joutuu ansaan, seivästetään hänen päänsä paaluun. Se, joka asuu vuoren huipulla ja astuu alas laaksoon naisen tähden, on myös ansainnut kohtalokseen seivästämisen!
Ja kuitenkin tulevat nuoret metsästäjät. Hiljaa laskeutuvat he alas kuin yöpilvisuikaleet...
Kevätyö on tulvillaan kuumia tuoksuja. Laakso on täynnä kukkia, — naisia tuolla ylhäällä kallioilla ei kasva yhtäkään.
Tytöt juoksevat hulmuvin hapsin leimahtelevien liekkien läpi... Mustista tiheiköistä katselee himo, satoihin palaviin miehen silmiin pesiytyneenä, pehmeästi ja joustavasti kiitäviä vartaloita.
Nyt juoksee Talita kohti roviota... Liekki hulmahtaa ylös — hänen pitkät kutrinsa syttyvät tuleen...
— Apua! Hän palaa!
Mutta ei — sehän olikin vain mieletön uni!
Potilas herää... Miten hyvä olikaan, että hän havahtui! Täällä ei ollutkaan rovioliekkejä — kevät-aurinko kimalteli lehdistössä... Sirkkojen hopeaäänet soivat ja metsän lähteet lirisivät viileästi ja raikkaasti...
— Sairas herää...
Ja äkkiä helmeilee suloinen neitosnauru häräntappajan sydämeen ja punoutuu lähteen loruiluun kuin harpun ääni torven sointiin.
Alhaalla, syvällä kalliokattilassa seisoo alaston nainen ja ojentaa väristen ja nauraen nuoren ruumiinsa lähteen kristallisäteille.
Musta vuonannahka, jonka hän on irroittanut lanteiltaan, on pulleakupeisen saviruukun vieressä lähteen partaalla...
Hän on yksinään metsässä. Huultensa välissä pitää hän punaista kukkaa, ja kätensä kohottaa hän korkeuksia kohti, hänen solakka vartalonsa vavahtelee mielihyvästä kylmän veden sitä huuhdellessa.
Kevätaurinko loistaa kullanviheriän kupoolin läpi, vihertäviltä kallioilta virtaa viheriähohtoinen, silkinkiiltävä vesi, ja tytön hipiällä tanssii väriseviä viheriänkeltaisia valoläikkiä, jotka uurtelevat sitä kuin marmoria.
— Miten janoankaan! huohottaa sairas.
Pehmeä käsivarsi kietoutuu varovaisesti hänen päänsä ympäri, hän juo syvään ja kauvan.
— Kiitos, Talita.
— Ei Talita, olen Maria.
Kuume-uutimet ohenevat, helmikirkas valo sarastaa hiljaa — vuoteen yli kallistuvat tutut piirteet.
— Miten pääsit ulos metsästä, Maria?
— Olemme sisällä huoneessa, ei metsässä.
— Etkö kuule metsäsirkkojen ääntä?
— Sirkat laulavat täällä ikkunaimme alla... Mutta nyt täytyy teidän nukkua!
* * * * *
Hänen täytyi nukkua!
Mutta tuollahan istuu se vanha häräntappaja kokoonkutistuneena hänen sänkynsä ääressä... Hiukset ovat lumivalkeat, silmät kylmät ja kasvot kuin kupariin vasaroidut — voimakkaat, ilkeät. Ja kuitenkin muistuttavat ne nuorta sairasta itseään niin paljon, että hän välistä luulee niitä omikseen.
Älä nouda itsellesi vaimoa laaksosta viedäksesi hänet vuoren huipulle. Teet sen turhaan: vaimon ilmava ruumis kohoaa tosin ylös, mutta hänen savisielunsa jää alas. Laakso ottaa hänet vielä kerran sinulta takaisin, ja jos olet sallinut hänen juurtua sydämeesi, tulee veresi vuotamaan kuiviin. Laakso katsoo aina kademielin ylöspäin ja luulee itse kokoavansa lähemmäksi huippua sillä, että se saa houkutelluksi joitakin ylhäältä alas luokseen... Alhaalla on naisen hintana viisi lammasta, mutta jos heistä vain ainoakin tulee vuoren huipulle, maksavat he hänestä kymmenenkin... Jos panet sädekruunun naisesi päähän, vie hän sen alas laaksoon — katso, olen kymmenen lampaan arvoinen. Ylpeytesi purppurakaavun laahaa hän laakson pölyyn, jotta paulanheittäjäin naiset kadehtisivat häntä.
Sairas karkoitti pois ilkeän vanhuksen. Hänenhän täytyi nukkua?
Hän vetää yön kuin peitteen päänsä yli ja sitten laskeutuu yhä uusia pilvipeitteitä hänen ylleen. Hän lepää syvällä sametinpehmoisen yön kätkyessä.
Etäisyydessä, kaukana hänestä loistaa lempeä, hopeansinervä utupallo: se on kuu, joka paistaa hänen luolaansa.
Ja silloin valtaa hänet äkkiä häräntappajan pyhä, salaperäinen yksinäisyys.
Mutta kuule —! Raudankiinteässä äänettömyydessä kuuluu samassa silmänräpäyksessä hiljainen, lämmin, pehmeä ja rytmikäs tykytys vastauksena hänen oman sydämensä lyöntiin... Suloinen, uupunut varjo värisee hänen rinnallaan... Kuuma, nöyrä ääni kuiskaa:
— Olen Talita, laaksossa olen syntynyt, mutta ikävöin vuorille, ja jos tahdot, herra, rupean palvelijattareksesi!
Ja yön tuhannet sirkanäänet sulavat hopeasointiseksi psalmiksi:
Askelensa korven polun kohtaa, kautta okahisen tiheikön tiensä uurtaa, ikimetsän otsoluolat kokee, kalvaana, mutt' ylväänä hän taistotietään uhmaa, vaikka pilviin nousis'.
Unikulkijana vain hän huimain kuiluin ansat väistää, vaikka jalka verta vuotaa, jänne järkkyy, sydän särkyy, saavuttaa hän huipun.
Äkkiä pimeydessä kuului potilaan nauru...
Mutta tämähän on hulluutta — lapsellisia aivokummituksia!
Minähän olen Stefan Arató, tohtori Stefan Arató. Makaan kulkutautisairaalassa, sairastan lavantautia, ja olen kuumehoureitten kiusaama...
Olenhan myös professori ja elän kahdennellakymmenennellä vuosisadalla — eikä minulla ole mitään tekemistä häräntappajain tai paulanheittäjäin kanssa.
Minulla ei ole mitään tekemistä niitten kanssa — mutta kuitenkin tulevat ne, taas ovat harmaat kuumekuvitelmat läsnä.
Kun tömistän jalkojani, putoavat ne pelästyneinä maahan ja rapautuvat värittömiksi maamukuroiksi, mutta kun käännyn toisaalle, iskevät ne tirskuen toisilleen silmää ja ovat loikkauksen edempänä heti taas esillä...
Laaksossa maksetaan naisesta viisi lammasta, mutta kun hän on noussut vuorelle, maksetaan hänestä jopa kymmenenkin.
Nyt istuvat he kyykistyneinä suon rannalla puoliympyrässä ja tuijottavat himokkain katsein Talitaan...
Tirkistelkää vaan halukkaasti minua, ruikuttakaa vain minulle mielin määrin hääviisujanne, te ihmispäiset sammakot — minä olen Stefan Arató, ja minä tiedän, että kaikki tämä on vain unta, ei mitään muuta.
Mutta vaikka tämä nyt onkin unta, vaikka tämä olisi sadoin kerroin unta, niin miksi sinä, Talita, yhä tuijotat laaksoon?
Talita riippuu vuorenharjalla kuin pilvi pullistunein purjein, valmiina matkaan... Keskipäivänaikaan oli hän kultapilvenä, mutta iltahämyssä kalpeni hän harmaaksi pilvenhattaraksi.
... Jokin lähestyy... Nimetön, muodoton, musta kummitus nousee sumumerestä... Valtava pilvihärkä jättiläismäisin kyttyröin ryntää esiin syvyydestä...
Sen silmät tihkuvat verta, häntä piiskaa rintaa ja kauhistuttava pää painuu pusku-asentoon...
Kohtalo, musta kohtalo lähestyy...
Häräntappaja seisoo jäykkänä kuin kuvapatsas... Sydän jyskyttää vimmaisesti... Kalliot vapisevat raskaassa rytmissä... Kolkot, uhkaavat, rämisevät, yhä voimakkaammiksi paisuvat vasaraniskut täyttävät avaruuden hänen ympärillään.
Silloin sivelee lempeä, pehmeä kätönen hänen takovia ohimoitaan. Kaikki yön hehkuvat kauhut sammuvat, haihtuvat pois.
— Kuka se on? kysyy hän.
— Maria... Ettekö tunne minua?
— Vai sinä olet Maria... Naamioitu Maria, häräntappajain suojeluspyhimys...
Hän huohottaa raskaasti, sitten sanoo hän:
— Niinkauan kuin olimme voimakkaat ja nuoret, salasit piirteesi... Mutta kun musta härkä on jonkun polkenut maahan, poistat naamarisi tämän edessä...
Nainen ei vastaa.
— Jäätkö ainaiseksi luolaani? — tuskailee taas sairas.
— Kyllä, jään tänne. Mutta tämä ei ole luola, vaan paviljonki.
Paviljonki! Mietiskellen vääntelee ja kääntelee hän tätä omituista sanaa. Hän aavistaa, että siinä on ihana ydin ja että hän voittaisi paljon, jos hän voisi irroittaa kuoren... Mutta pyöreä, sileä sana luiskahtaa hänen kömpelöistä käsistään ja putoaa unimaailman syvyyteen...
* * * * *
Mutta sitten — tunnin tai ehkä kuukauden kuluttua — avaa hän silmänsä.
Ja hänen katseensa nauttii vienosta, lumoavasta valosta.
Kauan ja tarkkaavana silmäilee hän sitä, ihmetellen, mitähän se lienee, kunnes hän lopulta käsittää, että se on pieni sateenkaari, jonka ikkunalasi taittaa kalkitulle, valkealle seinälle.
Valo katoaa, tutut kasvot kumartuvat vuoteen yli.
— Onko professori nukkunut?
— Kiitos, olen nukkunut. Mutta oletteko te itse nyt taas valvonut koko yön?
— Ah, ei, olen itsekin nukahtanut silloin tällöin tuolillani — tulen toimeen vähällä nukkumisella... Mutta miten te muuten voitte tänään?
— Luulen, ettei minulla ole lainkaan kuumetta... Mutta meillä on ollut kolkko yö, sisar Maria!
Rouva Uzon hommaili aamumaidon kanssa.
— Olitte levoton...
— Minusta tuntuu, kuin olisin puhunut paljon tyhmyyksiä!
— Teillä oli paljon vastusta jostakin mustastahärästä ja paulanheittäjistä... Ja te mainitsitte nimen Talita.
— Uneksin pilvistä.
— Sehän oli hyvä, tehän pidätte pilvistä, eikö totta?
Professori katselee taas pientä taivaankaarta seinällä.
— Paulanheittäjät ovat pilviä... särkyneitä, harmaita pilvenrippeitä alimpana taivaanrannalla... musta härkä on myös pilvi... kultareunuksinen myrskypilvi.
Sisar Maria kohottaa lasin korkealle ikkunaa vasten ja kaataa siihen maidon.
— Onko Talitakin pilvi? — kysyy hän.
Sairas nyökäyttää laimeasti, pikemmin katse kuin pää antoi vastauksen.
— Niin... Aamulla oli se ruusunpunerva, päivällä kullanhohtava —
— Ja illalla —?
— Illalla ei sitä yleensä ollutkaan. Se oli hajonnut harmaaseen pilvilietteeseen.
Sisar Maria panee tyhjän lasin takaisin pöydälle, nyt tulee pesuvadin vuoro.
— Sanon teille jotakin, sisar Maria, — alkaa taas potilas — mutta älkää puhuko siitä kenellekään, sillä se on vuoren asukasten suuri salaisuus...
Sisar Maria katsahtaa häneen kysyvästi — houriikohan hän nytkin?
— En puhu siitä.
Stefan Arató kertoo hänelle salaisuuden.
— Pilvien kulkutien yllä on taivas ikuisesti sininen.
Sisar Maria ajattelee hetkisen, hän ei vastaa mitään, mutta ilo luo häneen kauniin ilmeen, joka valaisee hänen piirteensä, koko huoneen.
YLI PILVIEN TIEN.
Vielä muutaman kerran hypähti kuume hätäillen ylös, peräytyvä vihollinen käännähti vielä pari kertaa kantapäillään ja osoitti hänelle hampaitaan, mutta sen hyökkäykset olivat jo laimeampia, ja eräänä kauniina päivänä katosi äkkiä tuo synkkä mahti, joka äsken oli sukeltautunut esiin läkkipullon kaulasta. Se vaipui takaisin tuntemattomaan syvyyteen.
Aratón ruumiinrakenne selviytyi voittajana kaksintaistelusta.
"Voittaja" astui taas sillalle, joka johti elämään. Hän oli nyt laiha, surumielinen, vanhentunut mies, jonka päätä huimasi, jonka silmiä huikaisi ja joka miltei surren totesi, että hänen tiensä vei takaisin elämään.
Se ei houkutellut häntä, se muistutti aivan vaarallisesti kirkkomaata, joka oli täynnä suuria kiviä arvoituksellisine kirjoituksineen, eikä hänellä ollut mitään kiirettä ottamaan selkoa, mitä lepäsi niitten alla.
— No niin, huomenna siis! Vielä tämän päivän viipyi hän saarella...
Juhlallinen poppelipuistokäytävä, jota pitkin hän vaivaloisesti keppinsä avulla oli kompuroinut, tuntui hänestä nyt maanalaisten varjojen kävelypaikalta.
Kaksi kalpeata sotilasta, joista ei kolera eikä lavantauti ollut huolinut, otti aurinkokylpyä synkästi vaieten.
Vain metsäkyyhkyset kuhertelivat kuumeisesti ja riutuvan haikeasti kuin kuolleet sielut, jotka janoavat elämää.
Sisar Maria näytti hänelle kirjettä, joka oli tullut aikoja sitten.
Se oli Katalinin käsialaa... Hän oli sen osoittanut itse arvoisalle sairaalan hallinnolle ja pyysi ystävällistä tietoa siitä, milloin hän voisi saada tilaisuuden matkustaa hyvän, rakkaan puolisonsa haudalle ottaakseen huolekseen hänen lopullisen ja hänen arvolleen kuuluvan hautauksen.
Arató silmäili sen läpi ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta. Katalinin käsiala oli niin ihmeesti muuttunut — ja muuten, keneltä hän oli oppinut tuon liikemiehille ominaisen tavan hykertää käsiään ja käyttää puheessaan kohteliaita lauseparsia?
— Mutta nyt täytyy teidän tulla mukanani vanhoille torninraunioille, sanoi sisar Maria, sitä ette tule katumaan.
He ohjasivat kulkunsa kukkivien seljapensaitten läpi. Tuhannet mehiläiset surisivat, heidän korvissaan.
Tuolla kaukana toisella rannalla istui nuori sotilas; aivan samanlaiseen kaihoon vaipuneena katseli hän virran yli toiselle rannalle, kuin muinoin pikku Stefi Arató.
Kun professori taivutti lehvästöä sivulle, valtasi hänet liikutus,
— Peter!
Hänestä tuntui, kuin olisi hän aivan heikosti muistanut, että poika oli uudelleen lähetetty sotanäyttämölle... Tahi oliko hän vain uneksinut, kuten niin paljon muuta?
— Tietääkö hän, että elän? kysyi Arató hiljaa.
Rouva Uzon nyökkäsi.
— Kyllä, sanoin sen hänelle. Mutta vain hänelle.
Jos Arató olisi ollut täysin tajuissaan, olisi hän itsekin pyytänyt sisar Mariaa sen tekemään.
Aluksi ei Peter edes tuntenut veljeään. Mutta heti, kun hän kuuli veljensä äänen, leimahti valo hänen kasvoilleen.
— Stefan!
Hymyillen ja liikutettuna katseli hän yli virran leveän, hiljaa kohisevan veden sen toiselle rannalle.
Hänellä oli valkea hansikas vasemmassa kädessään ja sormet olivat omituisen kankeat kuin mannekiinilla puodinikkunassa.
— Mikä kättäsi vaivaa? kysyi professori samalla kun epäluulo äkkiä hänessä heräsi.
— Ah Jumalan kiitos, ei mikään, se on sangen hyvässä kunnossa... Nyt odotan vain protisia.
Stefanin keltaiset kasvot muuttuivat viheriään vivahtaviksi.
— Ovatko he leikanneet sen pois? kysyi hän epävarmalla äänellä,
Poika hymyili hämillään ja nyökkäsi — niin ovat tehneet.
Hän ei ollut vielä kahtakymmentä vuotta... Stefan Arató muisteli hänen kuollutta äitiään... Sitten teki hän selvän, mielevän liikkeen ja sanoi:
— Samapa se, pikku Peter, yksikätinenkin voi olla täysi mies. Ja olen sitä mieltä, että me kaksi silti kolminekin käsinemme tulemme hyvin toimeen elämässä, eikö totta?
Peter seisoi matkan päässä pää alaspainuneena. Laskevan auringon valossa näkyi hänen pitkä, ohut varjonsa.
Professori oli jo nyt näkevinään hänen kasvoillaan leudon ja kömpelön ilmeen, joka on niin tavallinen raajarikoilla.
Tässä tarvittiin nyt hienoa ja viisasta kättä, osittain äidin, osittain uskollisimman toverin, ehkä sellainen voisi ohjata hänet takaisin nuoruuden aurinkoisiin korkeuksiin, mistä hän oli liukunut alas...
Kunpa Herran enkeli ottaisi itselleen naisen muodon, löytäisi hän tässä kiitollisen tehtävän.
Miten tarkka vainu olikaan Katókalla ollut, kun hän oli ajoissa jättänyt kentän, minne musta härkä oli merkinnyt kulkunsa!
Vaieten katselivat he toisiaan viheriän veden yli ja molemmat ajattelivat sitä kolmatta. Ja molemmat ymmärsivät toistensa vaitiolosta, ettei vieläkään ollut mitään kuulunut Palkosta.
Täällä on vielä yksi, joka ei mitenkään tahtonut uskoa, että sinä olit kuollut — sanoi Peter heti jatkoksi.
— Kukahan se lienee?
— Ijarto.
— Ijarto... Luulin, että miesraukan selkäytimen oli luoti lävistänyt... Ehkä olen sellaista vain uneksinut.
— Ei, ikävä kyllä, se on totta. Hän on viikkokausia taistellut kuoleman kanssa.
— Ja hän puhuu minusta?
— Alati... Hän sanoo, että hänellä on teille jotakin puhumista. Hänen vuoteensa on parakissa numero 4.
— Arató muisti, miten tärkeä sija vääpelillä oli hänen nuorukaistensa sydämissä.
— Tule, menkäämme hänen luokseen!
Nyt ei hän enään voinut kauempaa odottaa huomispäivää, heti lähti hän sillan yli elon taisteluun.