Part 2

Toiseksi yöksi hän lähti jälleen linnaan, istui valkean ääreen ja viritti vanhan virtensä: "Kunpa minua vain pelottaisi!" Puoliyön lähetessä alkoi kuulua melua ja kolinaa, ensin hiljaista, ja vihdoin tuli aika metelillä ihmisen puolikas savupiippua pitkin ja putosi aivan hänen eteensä. "Hei, kuulehan", huusi poika, "tämä on liian vähän, tarvitaan vielä toinenkin puolikas." Silloin alkoi melu ja kolina uudelleen, kävi kuin tuulen tohina ja myrskyn mylvinä, ja sitten retkahti puuttuva puolikaskin alas. "Varroppa, kuoma", sanoi poika, "minä käyn ensin kohentamaan valkeata." Kun hän sen tehtyään kääntyi jälleen ympäri, näki hän molemmat puoliskot kasvaneen yhteen, ja hänen jakkarallaan istui vallan kamalan näköinen miehenkuvatus. "Kuuleppa, kuoma, tuo ei käy päinsä", sanoi poika, "jakkara on minua varten." Mies yritti tunkea poikaa tieltään, mutta tämä ei sellaista sietänyt, vaan antoi ukkelille aika sysäyksen ja kävi istumaan jakkaralleen. Sitten tippui savupiipusta yhä uusia miehiä yksi toisensa perästä, ja ne noutivat yhdeksän sääriluuta ja kaksi pääkalloa ja rupesivat heittämään keilaa. Poikakin sai halun leikkiin ja pyysi päästä mukaan. "Mikäpäs siinä, jos sinulla vain on rahaa." -- "Sitä riittää, mutta teidän pallonne eivät ole oikein pyöreät." Hän otti pääkallot, kiinnitti ne sorviinsa ja sorvasi ne pyöreiksi. "Kas noin, nyt ne vierivät paremmin", hän sanoi, "hei vain, nyt tästä hauskaa tulee!" Hän heitti keilaa miesten kanssa ja hävisi vähän rahaa; mutta kun puoliyön hetki löi, olivat kaikki kadonneet hänen näkyvistään. Hän kävi uudestaan makuulle ja nukkui levollisesti. Aamulla kuningas tuli tiedustelemaan yön menoa. "Mitäs nyt kuuluu?" kysyi hän. "Heitinpähän vain vähän keilaa ja hävisin muutaman pennin", poika vastasi. -- "Eikö sinua yhtään pelottanut?" -- "Eikös ja vähät", poika vastasi, "meillä oli oikein hauskaa. Kunpa vain tietäisin, mitä pelolla ymmärretään!"

Kolmantena yönä hän jälleen istui jakkarallaan ja pohti tuiki harmissaan vanhaa kysymystä: "Kunpa vain pelon oppisin!" Yösydämen aikaan tuli kuusi isoa miestä, jotka kantoivat ruumisarkkua. Silloin sanoi poika: "Katsoppa vain, siinähän on varmaankin orpanani, joka vasta pari päivää sitten kuoli", heristi kutsuvasti sormeaan ja huusi: "Hei, orpana kulta, käyppäs näkyviin!" Miehet laskivat arkun lattialle, poika kävi katsomaan ja kohotti kannen auki ja näki arkussa kuolleen miehen. Hän tunnusteli sen kasvoja. Ne olivat aivan kylmät. "Varroppa, minä vähän lämmitän sinua", sanoi poika, kävi valkean luo, lämmitti siinä kättänsä ja laski sen sitten kuolleen kasvoille, mutta siitä ei ollut apua. Nyt hän otti ruumiin ulos arkusta, istui lähelle valkeata ja otti sen syliinsä ruveten hieromaan sen käsivarsia saadakseen veren jälleen kiertämään suonissa. Kun sekään keino ei auttanut, arveli poika: "Kun kaksi makaa samassa vuoteessa, niin he lämmittävät toisiaan", nosti kuvitellun serkkunsa vuoteeseen, peitteli sen hyvästi ja kävi itse viereen. Kotvan perästä kuollut alkoikin lämmetä ja rupesi liikahtelemaan. Iloissaan poika huudahti: "Katsos nyt, serkkuseni, miten olisi käynytkään, jollen olisi sinua lämmittänyt!" Mutta kuollut kavahti istualleen ja karjaisi: "Nyt minä sinut tapan!" -- "Mitä hulluja", ihmetteli poika, "sellaisenko palkan minä saan? Jouduppa oitis takaisin arkkuusi", ja hän nosti kuolleen vuoteesta, kantoi sen arkkuun ja paiskasi kannen kiinni. Silloin tulivat kutsumatta nuo kuusi miestä ja kantoivat arkun pois. "Eipä tässä vain rupea pelottamaan", harmitteli poika, "en opi siihen ikipäivinä."

Mutta nytpä tuli sisään mies kaikkia edellisiä isompi ja vallan hirveän näköinen, partaakin hänellä oli polviin asti ja ikää kuin sammaltuneella tunturilla. "Vai niin, sinä nulikka", ärisi äijä, "vai ei sinua pelota? No kohtapa saat oppia pelkäämään, sillä sinun on kuoleminen." -- "Älkääpä, taatto, hätäilkö", sanoi poika, "jos minun on kuoleminen, niin se on juttu, johon tarvitsee kysyä minunkin mieltäni." -- "Sinut minä nykerrän kainalooni ja sillä hyvä", sanoi ukon kuvatus. "Siivolla, siivolla, ukkoseni, älähän niin mahtaile; kuinka väkevä lienetkin, niin en minäkään liene Pekkaa pahempi." -- "Sepähän pian nähdään", sanoi vanhus, "jos olet minua väkevämpi, niin päästän sinut menemään; koetetaanpas." Sitten vei äijä pojan monia pimeitä sokkeloja pitkin linnan pajaan, otti kirveen ja löi sillä alasimen yhdellä iskulla maan sisään. "Minäpä taidan vielä paremman tempun", sanoi poika ja meni toisen alasimen luo. Äijä tuli viereen ja kumartui katsomaan, jolloin hänen pitkä partansa valui alasimelle. Silloin poika sieppasi kirveen ja iski alasimen halki, niin että äijän parta juuttui halkeamaan. "Nyt olet kiikissä", uhitteli poika, "ja nyt on sinun itsesi kuoleminen." Hän tarttui isoon rautakankeen ja kävi sillä peittoamaan äijän hartioita, kunnes tämä rupesi vikisemään ja pyytelemään, että poika lakkaisi, ja lupasi antaa hänelle suuret aarteet palkaksi. Silloin poika nykäisi kirveen halkeamasta ja päästi toisen vapaaksi. Vanhus vei hänet takaisin linnaan ja näytti hänelle muutamassa kellarissa kolme arkkua kultia täynnä. "Noista on yksi köyhiä varten", hän sanoi, "toinen kuningasta ja kolmas sinua itseäsi varten." Samassa tornikello löi puoliyön hetkeä, kummitus katosi ja poika jäi pimeään. "Olisit yksin tein voinut viedä minut täältä poiskin", hän arveli, "mutta ehkäpä tässä yksinkin osataan."

Hän haparoi seiniä pitkin ylös ja löysi entisen huoneensa, jossa hän nukkui valkean ääressä aamuun saakka. Aamulla kuningas tuli taasen katsomaan poikaa ja kysyi: "No, nyt kai jo olet oppinut tietämään, mitä pelko on?" -- "Jopas vielä", sanoi poika, "mikäpä sen minulle olisi opettanut? Ensin tuli orpana-vainajani, sitten partasuu äijä, joka näytti minulle kellarissa isot aarteet, mutta kukaan ei ole sanonut, mitä pelko on." Silloin kuningas sanoi: "Sinä olet vapahtanut linnan lumouksesta ja saat tyttäreni puolisoksi." -- "Hyvähän tuokin", poika arveli, "mutta en tiedä vieläkään, mitä pelko on."

Sitten noudettiin kullat kellarista ja pidettiin häät, mutta vaikka nuori kuningas rakastikin puolisoaan ja tunsi olonsa perin mukavaksi, pahoitteli hän kuitenkin yhtäpäätä: "Kunpa minua vain pelottaisi, kunpa minua vain pelottaisi!" Tuo kävi vihdoin puolison harmiksi. Hänen kamaripiikansa sanoi: "Minäpä tiedän keinon, jolla hän oppii pelkäämään." Tyttö meni puiston läpi juoksevalle purolle ja nouti sangon täyden nuoria kalanpoikasia. Kun nuori kuningas yöllä oli nukahtanut, neuvoi tyttö hänen puolisoaan vetämään peitteen hänen päältään ja tyhjentämään sangosta kylmän veden potkivine kalanpoikasineen hänen ylleen. Niin kun tehtiin, havahtui kuningas tuiki äkkiä ja huusi hartaasti: "Ah, kuinka minua pelottaa: ihan pintaa karmii, kultaseni! No, nytpä vihdoinkin tiedän, mitä pelko on."

Kolmenlaiset kielet.

Sveitsin maalla eli kerran kreivi, jolla oli vain yksi poika, mutta se niin typerä, ettei oppinut mitään. Sanoipa isä hänelle tuskastuneena: "Kuuleppas, poikani, minä en saa mitään pystymään sinun päähäsi, niin että koetelkaamme nyt toisenlaista keinoa. Sinun täytyy lähteä pois kotoa: ja minä annan sinut mainion oppimestarin käsiin, joka saa koettaa parastaan sinun suhteesi." Poika lähetettiin vieraaseen kaupunkiin ja viipyi siellä oppimestarin hoteissa vuoden ajan. Sen kaluttua hän palasi kotiin ja isä kysyi: "No, poikaseni, mitä hyvää olet oppinut?" -- "Isä, olen oppinut haukkumaan niinkuin koirat." -- "Armias taivas sentään!" huudahti isä, "siinäkö on kaikki, mitä olet oppinut? Minäpä lähetän sinut nyt toiseen kaupunkiin toisen oppimestarin luo," Poika viipyi senkin mestarin luona vuoden ajan. Kun hän sitten palasi kotiin, kysyi isä: "Poikaseni, mitä sinä nyt olet oppinut?" Poika vastasi: "Isä, olen oppinut lintujen puheen." Silloin isä närkästyi ja sanoi: "Oi sinä kadotuksen lapsi, olet ollut siellä niin pitkän ja kalliin ajan, etkä ole oppinut sen enempää, etkä kuitenkaan häpeä tulla minun kasvojeni eteen. Minä lähetän sinut vielä kolmannen oppimestarin luo, mutta jollet sielläkään opi mitään, niin en tahdo olla enää sinun isäsi." Poika oleskeli kolmannenkin mestarin luona vuoden ajan ja palasi sitten kotiin. Kun isä jälleen kysyi: "Poikani, mitä olet oppinut?" vastasi poika: "Rakas isä, tänä vuonna olen oppinut sammakkojen kurnutuksen." Silloin isä tulistui tuimasti, kavahti pystyyn, huusi väkeänsä paikalle ja sanoi: "Tämä ihminen ei ole enää minun poikani, minä hylkään hänet ja käsken teidän viemään hänet metsään ja siellä ottamaan hänet hengiltä." Palvelijat veivät pojan metsään, mutta kun heidän piti ruveta ottamaan häntä hengiltä, tulivat he niin täyteen sääliä, että päästivät hänet menemään. He leikkasivat metsävuohelta silmät ja kielen ja veivät ne isälle merkiksi pojan surmasta.

Nuorukainen vaelsi murhemielin eteenpäin ja tuli jonkun ajan kuluttua erääseen linnaan, jossa pyysi yösijaa. "No", sanoi linnanherra, "jos tahdot viettää yösi tuolla vanhassa tornissa, niin käy sinne, mutta minä varoitan sinua jo etukäteen, että se on hengenvaarallista, sillä torni on täynnä raivoja koiria, jotka haukkuvat ja ulisevat yhtämittaa, ja määräaikoina on niille viskattava uhriks ihminen, jonka ne paikalla syövät suuhunsa. Koko seutu on senvuoksi täynnä surua, mutta kukaan ei osaa auttaa." Mutta nuorukaista ei lainkaan pelottanut ja hän sanoi rohkeasti: "Laskekaa minut vain menemään sinne haukkuvien koirien pariin ja antakaa minulle jotakin, minkä voin viskata niiden eteen; minulle ne eivät tee mitään." Koska hän pysyi itsepintaisena päätöksessään, antoi linnanväki hänelle vähän koiranruokaa ja vei hänet torniin. Kohta kun hän tuli sisään, eivät raivot koirat haukkuneetkaan hänelle, vaan keräytyivät ystävällisesti hänen ympärilleen ja heiluttivat häntiään ja söivät, mitä hän pani niiden eteen; eikä hänelle tapahtunut vähintäkään vahinkoa. Seuraavana aamuna hän palasi kaikkien kummaksi elävänä ja hyvinvoivana ja sanoi linnanherralle: "Koirat ovat omalla kielellään ilmaisseet minulle, minkävuoksi ne ovat niin villiytyneet ja aikaansaattavat turmiota koko seudulle. Ne ovat loihdittuja ja pakotetut vartioimaan suurta aarretta, joka on alhaalla vanhan tornin kellarissa, eivätkä ne saa rauhaa ennenkuin aarre on nostettu sieltä päivänvaloon. Ja senkin ne ovat ilmaisseet minulle, miten tuo kaikki tapahtuu." Silloin iloitsivat kaikki, jotka sen kuulivat, ja linnanherra lupasi ottaa hänet omaksi pojakseen, jos hän pystyisi suorittamaan tuon ihmetyön. Nuorukainen lähti jälleen torniin, ja koska hän tiesi mitä hänen oli tehtävä, toi hän ihmisten ilmoille kultarahoilla täytetyn lippaan. Siitä hetkestä lähtien ei enää koskaan kuultu raivojen koirien ulinaa, ne katosivat jäljettömiin ja maa oli vapautettu kirouksesta.

Jonkun ajan perästä nuorukainen sai päähänsä lähteä Roomaan. Matkan varrella sattui hän kulkemaan ohi suohetteen, jossa sammakoita istui kurnuttamassa. Hän pysähtyi kuuntelemaan niitä, ja ymmärrettyään niiden pakinan hän kääntyi sangen murheelliselle mielelle. Viimein hän saapui Roomaan. Siellä oli paavi juuri kuollut ja kardinaalit olivat suuressa pulansa, kenet valitsisivat hänen seuraajakseen. Vihdoin he pääsivät yksimielisyyteen siitä, että paaviksi valittaisiin sellainen mies, jonka taivaallinen ihme siksi merkitsisi. Ja juuri kun tämä asia oli päätetty, astui nuori kreivi kirkkoon, ja samassa lensi kaksi lumivalkeaa kyyhkystä sisään ja asettui istumaan hänen kummallekin hartialleen. Papisto oli huomaavinaan siinä taivaan tahdon ja kysyi häneltä, tahtoiko hän ruveta paaviksi. Nuorukainen seisoi epäröiden, hän kun ei tiennyt kelpaisiko hän paaviksi, mutta kyyhkyset kuiskuttelivat rohkaisevasti hänen korviinsa ja hän vastasi viimein suostuvansa. Kohta hänet vihittiin ja voideltiin paaviksi; ja siten täyttyi se, mitä hän matkan varrella oli sammakoilta kuullut ja mikä silloin oli niin murehduttanut hänen mieltään. Kohta vihkimyksen jälkeen hänen piti toimittaa messu; siitä hän ei tiennyt sanaakaan, mutta molemmat kyyhkyset istuivat yhä hänen hartioillaan ja sanoivat hänelle kaikki valmiiksi korvaan.

Jänis ja siili.

Tämä juttu kuulostaa kerrottaessa valheelta, pojat, mutta totta se kumminkin on, sillä isoisäni, jolta sen kuulin, oli tapana sitä kertoessaan lisätä: "Tottahan sen toki täytyy olla, poikaseni, muutenhan sitä ei voisi kertoakaan." Tähän tapaan se juttu kävi.

Olipa kaunis sunnuntai-aamu elonleikkuun aikaan, juuri kun tattari kukki, aurinko oli kiivennyt korkealle taivaalle, aamutuuli puhalteli lämpöisesti puitten latvoissa, leivoset livertelivät ilmassa, mehiläiset surisivat tattarin kukissa ja ihmiset kävivät parhaissa pyhäpukimissaan kirkkoon ja kaikki eläimetkin tunsivat mieluista oloa, niinpä siili-ukkokin.

Siili-ukko seisoi tupansa ovella, kädet ristissä rinnalla, antoi suvituulen sivellä poskiaan ja hyräili iloista laulunpätkää niin hyvästi tai huonosti kuin siilin on yleensä tapa hyräillä leutona suvisena sunnuntai-aamuna. Siili-ukon täten hilpeästi hyräillessä pesi ja puki siili-muori lapsikakarat, sillä hänen tarkoituksenaan oli, että perhe lähtisi sunnuntaikävelylle läheiseen tattaripeltoon katsastamaan, miten päästäiset ja etanat siellä jaksoivat -- nämä näetsen kuuluivat siiliperheen vakinaiseen pyhäruokajärjestykseen -- ja hän huusi ukkoakin tulemaan perästä. No, mitäs tuosta, sanottu ja tehty. Ukkosiili lukitsi tuvanoven varmasti kiinni ja lähti käydä köntystelemään hänkin tattaripeltoon. Mutta hän ei ollut vielä ennättänyt kotoa sen kauemmaksi kuin sen ison oratuomipensaan kohdalle, joka kasvaa pellon edustalla, kun hän tapasi jäniksen, joka oli jokseenkin samanlaisilla asioilla, näet menossa katsastamaan, kuinka hänen kaalinsa menestyivät. Jäniksen nähtyään siili-ukko toivotti ystävällisesti hyvää huomenta. Mutta jänis, joka olemukseltaan on paljon ylhäisempi herra ja sen ohessa julman koppava, ei vastannut siilin tervehdykseen, vaan kysyi tältä mahtavan ivallisella sävyllä: "Mitäs sinä näin kauniina aamuna täälläpäin maleksit?" -- "Olenpahan vain menossa kävelemään", sanoi siili. "Vai kävelemään?" nauraa jänis, "minusta tuntuu, että voisit käyttää sääriäsi parempiinkin asioihin." Tuollainen tyly vastaus harmitti siiliä mahdottomasti, sillä kaikkea muuta hän voi rauhallisesti sietää, mutta sääriänsä hän ei suvainnut ivailtavan, vaikkapa ne luonnostaan olivatkin vääränlaiset. "Kuvittelet kaiketi", hän sanoi äkämystyneenä, "että itse mukamas voit omilla säärilläsi toimittaa jotain enempääkin?" -- "Sitäpä juuri tarkoitankin", sanoo jänis. "Voipihan koettaa", sanoo siili, "arvaanpa, että jos juoksemme kilpaa veikasta, niin pyyhkäisen sinun edellesi." -- "Tuollaiselle puheelle ei voi olla nauramatta", sanoi jänis, "sinä muka väärillä säärilläsi pystyisit minut voittamaan! Mutta samapa se minun puolestani, jos sinulla kerran on halua. Mistä pannaan veikkaa?" -- "Kultakolikosta ja viinipullosta", ehdottaa siili. "Olkoon menneeksi", sanoo jänis, "tuohon käteen, ja kilpailu voi alkaa vaikka paikalla." -- "E-ei, niin kiirettä ei minulla ole", tuumii siili, "vatsani on vielä tyhjillään. Ensin menen kotiin murkinoimaan, mutta puolen tunnin perästä olen paikalla."

Näin sanoen siili lähti patikoimaan kotia, mutta matkalla hän tuumiskeli seuraavaan tapaan: "Jänis luottaa pitkiin sääriinsä, mutta ehkäpä minä hänestä sittenkin selviän. Hän on tosin ylhäinen herra, mutta monessa suhteessa sangen typerä veikkonen, ja vedonlyönnin hän saa joka tapauksessa maksaa." Kotiin tultuaan siili puheli muorilleen: "Eukko, vedähän kiiruusti vaatteet yllesi, sinun täytyy lähteä kerallani läheiseen kesantopeltoon." -- "Mikä nyt on hätänä?" kysyy muori. "Minä olen pannut jäniksen kanssa veikkaa kultakolikosta ja viinipullosta, jotta voitan hänet kilpajuoksussa, ja sinun pitää olla siinä leikissä mukana." -- "Hyvä Isä sentään, ukko rukka", parahtaa muori, "olitko sinä aivan järjiltäsi, kuinka sinä jäniksen kanssa pystyt kilpaa juoksemaan?" -- "Tukkea suusi, eukko", ärähtää ukko, "se on minun asiani. Älä sekaudu miesväen asioihin. Ala joutua, laita pyhävaatteet päällesi ja lähde sitten mukaan." Mitähän siili-ukko teki muorillaan kilpajuoksussa? Se selviää seuraavasta.

Kun he yhdessä patikoivat tattaripellolle päin, opasti ukko eukkoaan jutun juoneen. "Kuulehan nyt tarkkaan, mitä sanon. Katsoppas, tuolla pitkällä kesantopellolla meidän kilpailumme tapahtuu. Jänis juoksee yhtä vakoa pitkin ja minä toista, ja tuolta yläpäästä me alamme. Sinulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin että käyt istumaan vakoon, ja kun jänis tulee toista vakoa pitkin kohdallesi, huudat hänelle vastaan: 'Kas tässä minä jo olen!'"

Näillä puheilla he olivat jo ennättäneet kesantopeltoon, siili näytti eukolleen tämän vartiopaikan ja lähti itse taapertamaan pellon yläpäähän. Siellä jänis oli jo odottamassa. "Joko alotetaan?" kysyy jänis. "Mikäs siinä, alotetaan vain", sanoo siili. Kumpikin asettuu vakonsa päähän. Jänis lukee: "Hei yks, hei kaks, hei kolme!" ja lähtee patistamaan kuin myrskytuuli vakoa alaspäin. Mutta siili juoksi vain kolme askelta ja istahti sitten levollisesti vakoonsa.

Kun nyt jänis tuli täyttä lentoa peltoa alaspäin, huusi siili-muori hänelle vastaan: "Kas tässä minä jo olen!" Jänis hätkähti peräti kummissaan; hän ei osannut muuta ajatellakaan, kuin että hänellä oli edessään ukkosiili itse, sillä kuten tunnettu tässä luomakunnan lajissa ovat molemmat sukupuolet hyvin toistensa näköiset. Jänis arveli kumminkin: "Ei tämä mahda olla puhdasta peliä." Sitten hän huusi: "Uusi yritys, käännös ympäri!" Ja nyt hän lasketti jälleen kuin myrskytuuli, niin että pitkät korvat painuivat pitkin selkää. Mutta siili-muori jäi rauhallisesti paikoilleen, ja kun jänis tulla suhisuttaa, huutaa hän taas vastaan: "Kas tässä minä jo olen!" Jänis joutui vallan suunniltaan ja karjaisi: "Vielä kerran uusi yritys, käännös ympäri!" -- "Ei minulla ole mitään vastaan", sanoo ukkosiili vakonsa yläpäästä, "juostaan vaikka iltaan saakka". Ja sitten juosta patisti jänis kilpamatkan seitsemäänkymmeneen ja kolmeen kertaan, ja ukkosiili pysytteli koko ajan vakonsa yläpäässä. Ja joka kerta, kun jänis tulla suhisutti kilparataa alaspäin, huusi siili-muori: "Kas tässä minä jo olen!"

Neljännelläkahdeksatta kerralla jänis ei enää päässyt radan päähän asti. Keskellä peltoa hän keikahti nokalleen ja veri pärskähti hänen suustaan. Mutta ukkosiili otti hilpein mielin vastaan kilpapalkinnon, huusi eukkoansa ja molemmat taapersivat tyytyväisinä kotia, ja jolleivät he ole kuolleet, elävät kumpikin vielä.

Tämä juttu opettaa meidät ymmärtämään, ettei kukaan, vaikka pitäisi itseänsä kuinka ylhäisenä, saa tehdä pilaa halpa-arvoisemmastaan, olipa tämä vaikka vain hidas siili.

Kettu ja hevonen.

Olipa talonpojan hevonen käynyt ikäkuluksi ja työhön kykenemättömäksi, niin että isäntä rupesi kitsastelemaan siltä ruokaa ja sanoi senvuoksi vanhalle uskopalvelijalleen: "Eihän sinusta enää ole mihinkään, mutta hyvää sydäntäni osottaakseni lupaan pitää sinut edelleen ruoassa, jos tuot jalopeuran metsästä käsiini. Ja nyt ala laputtaa!" Niin sanoen hän ajoi elikkonsa ulos pahaan ilmaan.

Allapäin lähti hepo rukka astua löntystelemään metsään saadakseen siellä puiden katveessa suojaa rankalta sateelta. Siellä tuli häntä vastaan Kettu Repolainen, joka tiedusteli: "Miksis kuljet noin yksin ja pää riipuksissa, kuoma?" -- "Ohhoo", hevonen, vastasi, "ahneus ja uskollisuus eivät aina asusta saman katon alla. Isäntäni on unhottanut, kuinka monet vuodet olen uurastanut hänen hyväkseen, ja kun en enää kykene auraa vetämään, epäsi hän minulta rehun ja ajoi tänne korpeen kuolemaan." -- "Ilmanko vähintäkään armoa?" kysyi kettu. "Armot olivat kehnot, hän näet lupasi pitää minut edelleenkin ruoassa, jos toisin hänelle metsästä jalopeuran, mutta arvasihan hän hyvin, etten sellaiseen enää vanhoillani pysty." Silloin kettu, mielevä mies, kävi lohduttamaan: "Tahdonpa auttaa sinua miesparkaa, käy tuohon kellellesi, ojenna sorkkasi suoriksi ja ole olevinasi ihan kuin kuollut."

Hevonen teki niinkuin kettu käski, ja tämä ovela auttaja lähti jalopeuran pakeille, jolla oli luolansa lähistöllä, ja haasteli tälle: "Tuolla metsässä on kuollut hevonen, käy sinne saamaan hyvä paisti, kuningas kulta." Mitäs siitä, jalopeura lähti, ja kun molemmat seisoivat hevosen vieressä, kävi kettu panemaan paulojaan. "Tässä ei paisti ole sinulle oikein sopivassa kohdassa, tokkos onkaan? Minä sidon sen hännän sinun ruumiiseesi, jolta voit vetää sen luolaasi ja siellä syödä suuhusi kaikessa rauhassa." Neuvo oli jalopeuran mieleen, ja jotta kettu voisi kiinnittää hevosen hännän sen ruumiiseen, pysytteli se aivan hiljaa. Mutta ketun pahus köyttikin hevosen hännällä jalopeuran käpälät yhteen niin lujasti, että se ei millään mahdilla kyennyt saamaan niitä irti. Saatuaan työnsä valmiiksi kettu taputti hevosta olalle ja sanoi: "Vedä, kimo, vedä!" Silloin hevonen kavahti jaloilleen ja alkoi vetää köytettyä jalopeuraa perässään. Jalopeura karjui kaikista voimistaan, niin että metsän pikku lintuset lehahtivat kauhuissaan ilmaan, mutta hepo-vanhus antoi metsän kuninkaan karjua ja veti sen peltojen poikki isäntänsä tallinoven eteen. Tuon kumman nähdessään talonpoika sai tunnonvaivoja ja sanoi uskopalvelijalleen: "Tänne sinä jäät ja hyvät päivät sinulla pitää olla niin kauan kuin elät."

Onnekas Hannu.

Hannu oli palvellut samaa herraa seitsemän vuotta, ja seitsemännen vuoden päätyttyä hän sanoi isännälleen: "Isäntä, pestiaika on lopussa ja nyt tahtoisin palata kotiin äitini luo, antakaa siis minulle palkkani." Isäntä vastasi: "Hyvin ja uskollisesti sinä oletkin minua palvellut, ja palkkasi tulee olemaan palvelusta myöten." Näin sanoen hän antoi rengilleen kultakimpaleen, joka oli tämän pään kokoinen. Hannu otti nenäliinan taskustaan, kääri kultakimpaleen siihen, nosti mytyn hartioilleen ja lähti ilomielin patikoimaan kotia. Hänen maantietä mitellessä ja asettaessa jalan toisen eteen tuli vastaan virkulla raudikolla ratsastava herra. "Hohhoijaa", huokasi Hannu ääneen, "kelpaa sitä hevosen selässä lasketella! Satulassa istuu kuin tuolilla, kengänanturat säästyvät ja matka katkeaa kuin lentämällä." Ratsastaja, joka tunsi Hannun ja kuuli hänen huokauksensa, pysähdytti hevosensa ja sanoi: "Katsoppas Hannua, mikä pakko sinun on patistaa jalkaisin?" -- "Pakkohan minun on nyt omissa oloissani ollen", vastasi Hannu, "ja tällainen kultakimpale on vielä lisäksi hartioita painamassa." -- "Tiedätkös mitä", sanoi ratsastaja, "tehdäänpä vaihtokauppa: sinä saat minun hevoseni ja annat minulle tuon kultakimpaleesi." -- "Vallan mieluusti", vastasi Hannu, "vaikka säälikseni käy teidän vaivanne tämän mokoman kanssa." Ratsastaja laskeutui alas satulasta, otti kullan, auttoi Hannun satulaan, antoi hänelle suitset käteen ja opasti menemään. "Jos tahdot pitää kiirutta, niin maiskuta suutasi ja huuda: hop hop."

Hannu-poika se vasta oli mielissään, kun istui hevosen selässä ja kuvitteli näin komeata kotiatuloa. Hetken hiljaa ajettuaan hänen teki mielensä parantaa vauhtia, ja hän rupesi maiskuttamaan suutansa ja huutamaan hevoselle: hop hop. Ratsu pani laukaksi ja ennenkuin Hannu arvasikaan, makasi hän maantien ojassa. Hevonen olisi mennyt menojaan, jollei sitä olisi pidättänyt vastaantuleva talonpoika, joka talutti lehmää nuorasta. Hannu tarkasteli, olivatko kaikki jäsenet vielä ehjät, ja kompuroi ylös ojasta. Mutta hän oli pahalla tuulella ja puheli talonpojalle: "Huonoa huvia tuo ratsastaminen on, varsinkin mokoman kiikkulaudan selässä; siinä hypittää ja ravistaa ja pian taittaa niskansakin. Ei, toista maata se on tuo teidän lehmänne, tiedän mä, sen perässä on rauhallista astuskella ja päällepäätteeksi tietää varmasti joka päivä saavansa maitoa ja voita ja juustoa. Mitäpä antaisinkaan, jos minulla olisi tuollainen lehmä!" -- "No, mieltäsi tahdon noudattaa", sanoi talonpoika, "anna sinä minulle hevosesi, niin saat lehmäni." Hannu oli tuiki tyytyväinen kauppaan, ja talonpoika nousi satulaan ja ratsasti joutuin tiehensä.