Kultahanhi: Grimm-veljesten satuja

Part 3

Chapter 31,603 wordsPublic domain

Hannu ajeli lehmäänsä rauhallisesti edellään ja onnitteli ajatuksissaan itseään onnekkaasta kaupasta. "Jos minulla vain on leipäkannikka, ja siitä ei kaiketi puutetta tule, niin saan särpimeksi voita ja juustoa milloin vain mieli tekee, ja jos janottaa, niin mitäpäs muuta kuin lypsän lehmääni ja juon maitoa." Näissä mietteissä hän sattui majatalon kohdalle, ja kun tunsi itsensä nälkäiseksi, poikkesi hän sisään ja söi sydämensä yltäkylläisyydessä yhteen menoon kaikki eväänsä, sekä päivällisen että illallisen, ja joi viimeisillä lanteillaan tuopin väkikaljaa palanpaineeksi. Sitten hän lähti jälleen ajelemaan lehmäänsä äidin kotia kohti. Puolenpäivän aikaan helle alkoi käydä polttavaksi, häntä hiotti ja kieli yritti juuttua kitalakeen. Silloin hän muisti nykyisen onnensa. "Mikäpä tässä janoa kärsimään", hän tuumiskeli, "kun on oma lehmä vierellä." Hän sitoi lehmän puuhun kiinni ja kävi lypsämään. Kiulua hänellä ei tosin ollut, mutta olihan nahkalakki. Mutta kuinka hän kyyrysillään ponnistelikin, ei lakkiin herunut maitopisaraakaan. Ja kun hän tottumattomana lypsäjänä kai kiusasi lehmääkin, antoi tämä viimein takasorkallaan hänelle sellaisen paukun otsaan, että Hannu parka keikahti kellelleen eikä vähään aikaan tiennyt tuon taivaallista missä olikaan. Onneksi tuli tietä pitkin teurastaja, joka työntökärryillä lykkäsi sianporsasta. "Mikä miestä vaivaa?" hän huusi ja auttoi Hannun jalkeille. Hannu kertoi hänelle pulansa, ja teurastaja purskahti nauruun. "Tuosta elukasta ei enää ole lypsettäväksi, siksi vanha se on, korkeintaan vetojuhdaksi tai teuraseläimeksi se kelpaa." -- "Katsoppa vain, kuka tuota olisi osannut ajatellakaan", päivitteli Hannu. "Hyvähän on teuraskin talossa, mutta mitä arvoa on vanhan naudan sitkeällä lihalla? Ei, toista maata on nuori rasvainen porsaanliha!" -- "Kuuleppa, Hannu", sanoi teurastaja, "sinun mieliksesi suostun vaihtamaan lehmäkopukkasi tähän lihavaan porsaaseen." -- "Taivas teitä palkitkoon hyvyydestänne, kuomaseni!" huudahti Hannu vedet silmissä, antoi lehmän teurastajalle, irroitti porsaan työntökärryistä, sitoi nuoran elikon kaulaan ja lähti lyhentämään taivalta.

Matkatessaan Hannu mietiskeli merkillistä onneaan: kuinka pahat sattumat lopulta aina muuttuivat suotuisiksi seikoiksi. Matkan varrella hänen seuraansa liittyi samanikäinen nuorukainen, jolla oli kaunis valkoinen hanhi kainalossa. Kummallakin oli aikaa pakinoida, ja Hannu rupesi juttelemaan onnestaan, kuinka edullisia vaihtokauppoja hän oli sen päivän kuluessa tehnyt. Poika kertoi vievänsä hanhen joihinkin ristiäiskemuihin. "Koetappa tuota", hän sanoi ja koppasi hanhen siivet yhteen, "kuinka raskas se on, mutta sitä onkin syötetty kahdeksan viikon aika. Joka sen paistista palasen leikkaa, se saa nuoleskella rasvaa kummaltakin puolelta." -- "Raskas on, peto", sanoi Hannu tunnustellen hanhea, "mutta eipä minun porsaanikaan ole laihaa poikaa." Mutta matkatoveri alkoi tarkastella porsasta puolelta ja toiselta ja virkkoi viimein päätään pudistellen: "Enpä luule, että porsaasi asiat on vallan oikealla kannalla. Siinä kylässä, mistä minä tulen, varastettiin tuonaan kylänvoudilta porsas, ja pelkäänpä, että se on juuri tuo sinun elikkosi. Väkeä on paraikaa etsiskelemässä porsasta ja varasta, eikä olisi varsin hauskaa joutua kiinni varastetun tavaran säilyttämisestä." Hannu parkaa rupesi puistattamaan. "Ah, kaikkeen sitä eläissään joutuukin; auta, hyvä mies, neuvolla tai toimella minua pulasta." -- "Niinhän se onkin: auta miestä mäessä äläkä vasta mäen päällä", sanoi toinen, "tahdonpa siis koettaa pelastaa sinut pulastasi." Näin sanoen veijari tarttui porsaan talutusnuoraan ja poikkesi aika joutua syrjätielle, ja onnekas Hannu lähti jatkamaan matkaa lihava hanhi kainalossa. "Kun asiaa oikein ajattelen", puheli hän itsekseen, "niin etua lähti tästäkin vaihtokaupasta: ensiksikin kelpo paisti, sitten rasvaa, mikä paistista tihkuu leivän päälle pantavaksi monien kuukausien ajaksi, ja vihdoin kauniit valkoiset höyhenet, joista laitan itselleni pehmoisen pieluksen, jolla nukun vaikka heijaamattakin. Kuinka iloiseksi äitimuori tuosta tuleekaan!"

Kulkiessaan viimeistä edellisen kylän läpi Hannu tapasi veitsenterottajan, joka pyöritti ratastaan ja lauloi hilpeätä lauluaan:

"Ma veitsiä terotan ja ratasta jyrrään, on eloni suruton kuin tuulessa hyrrän."

Hannu seisahtui katselemaan miehen toimitusta ja puhutteli häntä vihdoin: "Tuo ammatti arvatenkin vetelee, kun se noin laululla käy." -- "Niin tottakin", vastasi veitsenterottaja, "tässä ammatissa mies seisoo kultaisella pohjalla. Oikea terottaja löytää aina taskustaan kolikon, kun vain kätensä sinne työntää. Mutta mistä olet ostanut noin kauniin hanhen?" -- "En minä sitä ole ostanut, vaan vaihtanut porsaaseen." --. "Entä porsaan?" -- "Sen sain lehmästä." -- "Entä lehmän?" --- "Sen sain hevosesta." -- "Entä hevosen?" -- "Sen sain pääni kokoisesta kultakimpaleesta." -- "Entä kullan?" -- "Seitsenvuotisesta palveluksesta samalla isännällä." -- "Sinäpä sitten oletkin joka kerta osannut hyvin pitää puoltasi", sanoi veitsenterottaja, "pääsisitpä nyt vielä niin pitkälle, että joka aamu herätessäsi tiedät rahojen virtaavan päivän kuluessa taskuun, niin olisit iäksesi onnekas mies." -- "Kuinkas minä niin onnekkaaseen asemaan pääsisin?" kysyi Hannu. "Sinun pitää ruveta veitsenterottajaksi niinkuin minä olen: siihen ei oikeastaan tarvita muuta alkua kuin tahko, kaikki muu tulee sitten itsestään. Tuossapa sattuu minulla olemaan ylimääräinen kivi, joka on tosin vähän viallinen, mutta muutapa en siitä vaadikaan kuin tuon hanhesi; suostutko kauppaan?" -- "Vieläkö häntä kysyttekin", ihastui Hannu, "minustahan tulee onnekkain mies mitä maan päällä on; kun minulla kerta tulee olemaan rahaa kohta kun käteni taskuun työnnän, niin mitäpä muuta voin enää pyytääkään?" -- ja hän ojensi miehelle hanhen ja sai tahkokiven sijaan.

Hannu kääri pyöreän kiven nenäliinaansa, laski mytyn olalleen ja lähti tyytyväisenä tallustamaan eteenpäin. "Minäpä vasta onnenpoika olen", hän huudahti loistavin silmin, "mitä ikinä toivonkin, se käy kohta toteen." Mutta kun hän oli ollut matkalla päivänkoitosta alkaen, rupesi häntä jo pahoin uuvuttamaan; nälkäkin kalvoi hänen suoliaan, koska hän oli syönyt kaikki eväänsä jo aamupäivällä, iloissaan onnekkaasta lehmäkaupasta. Ja pahimmoiksi alkoi raskas tahkokivi painaa ja hieroa hänen olkapäätään. Jopa hän rupesi ajattelemaan, kuinka hyvä olisi, jollei enää tarvitsisi mokomaa taakkaa raahata mukanaan. Ilokseen hän keksi tien vieressä kaivon ja kumartui juomaan siitä, mutta silloin putosi mytty kivineen hänen olaitaan kaivon. Ilosta huudahtaen Hannu kavahti pystyyn, polvistui sitten ja kiitti kyyneleet silmissä taivasta tästäkin armosta. "Niin onnekasta ihmistä kuin minä tuskin lienee maan päällä", hän ajatteli ja lähti ruumis ja sydän keventyneenä hilpein mielin juoksemaan kotia kohti.

Seitsemän sysmäläistä.

Kerran oli seitsemän sysmäläistä sattunut yhteen, ensimmäinen oli nimeltään Mölhönen, toinen Melhonen, kolmas Suopas; neljäs Saapas, viides Kenonen, kuudes Nenonen ja seitsemäs Pölhövuori. Kaikki seitsemän päättivät lähteä kokemaan maailmaa, etsimään seikkailuja ja suorittamaan urotekoja. Mutta jotta niin mainio matka kävisi turvallisesti, olivat he hankkineet itselleen keihään, tosin vain yhden ainoan, mutta kerrassaan vahvan ja aimo pitkän. Kaikki seitsemän miestä olivat yhteisen keihään varressa, ensimmäisenä rohkein ja väkevin joukosta -- se tietysti oli Mölhönen -- ja muut kuusi peräkanaa hänen takanaan, viimeisenä Pölhövuori.

Sattuipa sitten tuolla mainiolla matkalla, että urosten heinäntekohelteessä pyrkiessä yöksi lähimpään kievariin he kuulivat turilaan lentävän tien poikki ja pitävän tavanomaista surinaansa, Mölhönen säikähtyi siitä niin, että keihäs oli pudota hänen vapisevista käsistään ja tuskan hiki peitti koko hänen ruumiinsa. "Kuunnelkaa, kuunnelkaa", hän huusi tovereilleen, "hyvä Isä sentään, minä kuulen rummutusta!" Melhonen, joka kulki hänen takanaan ja haisteli ties mitä lemua, sanoi: "Jotakin kamalaa on tekeillä, minä haistan ruutia." Nämä pahaenteiset sanat kuultuaan miehuullinen Mölhönen kääntyi joukon etunenästä käpälämäkeen, mutta sattui astumaan heinämiehiltä jääneen haravan piihin, niin että varsi lennähti pystyyn ja antoi hänelle kelpo paukauksen vasten naamaa. "Armoa, armoa", mylvi Mölhönen, "ota minut vangiksi, minä antaun, minä antaun!" Toiset kuusi juoksivat ja kaatuilivat Mölhösen yli yhteen kasaan ja huutelivat hekin: "Jos sinä antaut, niin antaun minäkin, jos sinä antaut, niin antaun minäkin!" Vihdoin, kun ei minkäänlaista vihollista ilmautunut heitä köyttämään ja poisviemään, huomasivat sankarimme pettyneensä; ja jotta juttu ei pääsisi ihmisten korviin ja aiheuttaisi tekemään heistä pilkkaa, vannoivat he juhlallisen valan pitääkseen sen omana tietonaan ja muilta salassa, kunnes jonkun suu avautuisi noin vain vahingossa. Mutta seuraava hirmu ja vaaranpaikka, joka heitä sitten kohtasi, oli niin peräti kamala, ettei edellistä voi siihen verratakaan. Muutaman päivän kuluttua heidän tiensä kävi kesantopellon yli, ja siellä istui jänis ja nukkui päivänpaisteessa keskellä peltoa, korvat jäykästi korkeutta kohti ja lasimaiset silmät suoraan sankarijonoamme kohti tuijottavina. Noin hirvittävän villipedon nähdessään urhot pahasti pelästyivät ja pitivät keskenään neuvoa, mikä keino pulasta pääsemiseksi olisi vähimmän vaarallinen. Sillä jos he yrittäisivät kääntyä pakosalle, oli enemmän kuin mahdollista, että hirviö lähtisi heidän peräänsä ja nielaisisi heidät karvoineen kynsineen. Siispä oli yksimielinen päätös: "Meidän täytyy valmistua suureen ja hirvittävään kamppaukseen; rohkea se rokan syö!" Kaikki seitsemän tarttuivat tanakasti keihään varteen, Mölhönen etummaisena ja Pölhövuori perimmäisenä. Mölhönen tahtoi yhä seistä paikallaan keihäs tanassa, mutta taimpana seisova Pölhövuori tuli täyteen jaloa miehuullisuutta, vaati rynnättäväksi ja huusi joukon johtajalle:

"Nimessä Sysmän, jo heiluta kalpaa, emmehän oo mitään heimoa halpaa."

Mutta hänen edessään oleva Nenonen tiesi satuttaa naapurinsa arkaan kohtaan ja sanoi:

"Nimessä hornan, kelpaa sun puhua, itse sä säikyt jo paljasta huhua."

Kenonen huusi:

"Ei puutu muuta kuin hiuskarva juuri, ettei tuo peto oo pääpaha suuri."

Sitten tuli Saappaan vuoro lausua arvelunsa:

"Jollei se itse, niin toki sen muori, niin se on suori kuin Kyöpelin vuori."

Suoppaalle tuli hyvä päähänpisto kutitella vähän tausmiestään:

"Käyppäs, oi Saapas, eellinnä meitä, terästä luontos ja keihäämme heitä."

Mutta Saapas ei kuullut sillä korvalla, vaan vastasi:

"Kunnia kuuluu se Mölhöselle, minulle liikaa on tämmöinen helle."

Silloin tunsi Mölhönen aikalaisten ja kansakunnan luottamuksen kohottavan hänen luontoaan, hän puristi kahta tanakammin keihäänvarren latvustaa ja haastoi arvokkaasti:

"Käyppä siis taistohon pääpahaa vastaan sankarin työtä se on ainoastaan."

Ja koko joukko samosi miehuullisesti hirviön kimppuun. Mölhönen siunaili itseään ja huusi taivasta auttamaan häntä jalossa edesottamisessaan; mutta kun mitään tuliteräistä miekkaa heiluttavaa enkeliä ei näkynyt ja muu joukko työnsi häntä armotta eteenpäin, rupesi hän karjumaan suuressa hädässään: "Hau! Hau! Hurlehau! Hauhau!" Siitä jänis havahtui, säikähti ja otti lipetin.

Menestyksestään rohkaistuneena sysmäläissakki lähti etsimään uusia seikkailuja ja tuli leveälle virralle. Sen yli vievä silta oli jossain alempana näkymättömissä, joten miehiltämme nousi tie pystyyn. Virran toisella rannalla askarteli mies, jolta he huutaen kysyivät neuvoa, miten päästä tuon vaarallisen väylän yli. Mies sattui olemaan asikkalainen eikä oikein ymmärtänyt sysmäläistä, jonkavuoksi hän vastasi kotimurteellaan: "Hah?" (Häh, mitä?) Se kuulosti sankariemme korviin kuin kehotus: "Kahlaa!" Koska kulku ei siis ollut sen vaikeampi, hyppäsi etumies Mölhönen virtaan ja rupesi kahlaamaan. Kohta jalka ei enää tavannut pohjaa, ja uimataidoton kun oli, painui hän pohjaan kuin kivi. Hattu jäi kuitenkin pinnalle uiskentelemaan, se ajautui toiseen rantaan ja sille kiipesi sammakko kurnuttaen kaunista säveltään "Kak, kak, kak!" Tämän kuulivat toiselle rannalle jääneet kuusi ja haastelivat keskenään: "Toverimme Mölhönen kahlasi kunnialla ylitse ja kehottaa meitäkin kahlaamaan." Niinpä siis kaikki kuusi hyppäsivät virtaan, jossa heidät peri Mölhösen kohtalo. Sammakko surmasi siis sysmäläisistä kuusi miestä, mikä on arvattava kunniakkaaksi päätökseksi heidän toimintarikkaalle elämäntyölleen.