Part 1

KULTAHANHI

Grimm-veljesten satuja

Kirj.

JACOB ja WILHELM GRIMM

Satupirtti N:o 34

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

Kultahanhi. Satu pojasta, joka lähti maailmalle pelkoa oppimaan. Kolmenlaiset kielet. Jänis ja siili. Kettu ja hevonen. Onnekas Hannu. Seitsemän sysmäläistä.

Kultahanhi.

Olipa kerran mies, jolla oli kolme poikaa; nuorin niistä oli nimeltään Tyhmyri, ja häntä aina ylenkatsottiin ja pilkattiin ja joka tilaisuudessa syrjäytettiin. Sattuipa sitten, että vanhin veljeksistä lähti metsään puita hakkaamaan ja sai äidiltään evääksi kauniin munakakun ja simapullon, jotta poloinen ei nälkään ja janoon menehtyisi. Kun poika tuli metsään, niin näkipä hän siellä vastassaan pienen äijän, sellaisen harmaan mokoman, joka toivotti hänelle hyvää päivää ja haastoi: "Annappa minulle taskustasi palanen kakkua syödäkseni ja kulaus simaa juodakseni, sillä minä olen niin nälissäni ja janoissani." Mutta viisas poika vastasi: "Jos annan sinulle kakkuani ja viiniäni, niin jään itse ilman, mene matkoihisi vain", jätti äijän seisomaan ja meni työhönsä. Mutta kun hän rupesi puuta hakkaamaan, niin annappa olla, isku luiskahtikin syrjään ja kirves kävi häntä käsivarteen, niin että hänen täytyi palata kotiin ja antaa sitoa haavansa. Se oli harmaan äijän kosto.

Sitten lähti toinen poika vuorostaan metsään ja sai hänkin äidiltään evääksi kauniin munakakun ja simapullon. Hänellekin tuli vastaan vanha harmaja äijän kääppänä ja pyyteli saada palasen kakkua ja kulauksen viiniä. Mutta toinenkin poika vastasi järkevästi: "Jos annan sinulle eväistäni, niin jään itse ilman, mene siitä matkoihisi", jätti äijän seisomaan ja lähti työhönsä. Mutta eipä hänkään jäänyt rangaistuksetta suuresta järkevyydestään; kun hän oli iskenyt pari kertaa puuhun, niin iski hän kolmannella kerralla omaan sääreensä, ja hänet oli kannettava kotiin.

Silloin sanoi Tyhmyri: "Isä, annappa minunkin kerran lähteä metsään puita hakkaamaan." Mutta isä vastasi: "Veljesi, sinua viisaammat, ovat siinä työssä saaneet vammoja, pysy sinä vain poissa, mitä älyä sinulla siellä olisi." Mutta Tyhmyri pyyteli niin hartaasti, että isä sanoi: "No, menehän sitten, ehkäpä vahingosta viisastut." Äiti antoi hänelle evääksi kuivan leipäkyrsän ja pullon hapanta kaljaa. Kun Tyhmyri tuli metsään, tapasi hänkin siellä vanhan harmaan äijän, joka tervehti häntä ja sanoi: "Annappa minulle palanen kakkuasi ja kulaus pullostasi, minä olen niin nälkäinen ja janoinen." Tyhmyri vastasi: "Minullahan on vain kuiva kannikka ja hapanta kaljaa, mutta jos ne sinulle kelpaavat, niin käytä hyväksesi." He istahtivat syömään ja juomaan, mutta kun Tyhmyri otti kuivan kannikan taskustaan, niin olipa se muuttunut makeiseksi munakakuksi ja hapan kalja sulavaksi simaksi. No, he söivät ja joivat, ja sitten sanoi pikkuinen äijä: "Koska sinulla on niin hyvä sydän ja annat mieluusti omastasi toisellekin, niin minä tahdon luoda onnesi. Katsos, tuolla on vanha puu, käy sen luo ja hakkaa se poikki, niin löydät sen juurista jotakin."

Tyhmyri kävi puun luo ja hakkasi sen poikki, ja kun puu kaatui, niin oli sen juurissa hanhi ja sillä joka höyhen puhdasta kultaa. Poika otti hanhen kainaloonsa ja lähti astelemaan erääseen majataloon, jossa aikoi yönsä viettää. Isännällä siellä oli kolme tytärtä, jotka tulivat uteliaiksi tietämään, mikä tuollainen merkillinen lintu oli, ja jokainen heistä olisi mielellään tahtonut saada yhden kultahöyhenen. Vanhin arveli: "Tottapa tässä tilaisuutta sattuu, jotta saan nyhkäistyksi yhden höyhenen", ja kun Tyhmyri oli pyörähtänyt pihamaalle, tarttui hän hanhea siipeen, mutta sormet ja kämmen juuttuivat siihen kiinni. Kohta tuli toinenkin sisar samanlaisessa aikeessa, mutta hänpä ei päässyt vielä hanheenkaan käsiksi, vaan juuttui kiinni sisareensa. Ja kohta tuli kolmas, ja tälle huusivat molemmat toiset: "Pysy kaukana, taivaan nimessä, pysy kaukana!"

Mutta tyttö paha ei käsittänyt tuota varoitusta, vaan ajatteli itsekseen: "Miksikä minun täytyisi pysyä kaukana; koska toisetkin ovat hanhea nyppimässä, niin miksi en minäkin nyppisi." Ja kohta kun hän oli koskettanut toista sisartaan, juuttui hän tähän kiinni. Ja siten he saivat viettää yönsä hanhessa kiinni.

Seuraavana aamuna Tyhmyri otti hanhen jälleen kainaloonsa ja lähti patikoimaan edelleen, välittämättä yhtään tyttö paroista, jotka riippuivat hanhesta kiinni. Näiden täytyi yhä juosta hänen perässään, minnekä hän menikin. Keskellä tietä tuli kirkkoherra vastaan, joka ällistyneenä moisesta saatosta torui tyttöjä: "Hävetkäähän toki, hupakot, juosta tuolla tapaa pojan perässä, onko se säädyllistä?" Näin sanoen hän tarttui nuorimman sisaren käteen tahtoen tempaista hänet pois, mutta kohta kun hän oli siihen tarttunut, juuttui hänkin kiinni joukon jatkoksi. Sattuipa tuota ihmeellistä kulkuetta näkemään lukkarikin, joka peräti ällistyi nähdessään lihavan kirkkoherran juoksevan kolmen tytön perässä. Hän huusi ihmeissään: "Minnekä niin kiire, arvon kirkkoherra? Älkäähän toki unohtako, että meillä on kohta lapsi kastettavana." Näin sanoen hän tarttui kirkkoherran kauhtanan hihaan, mutta juuttui riippumaan siitä kiinni: Kun tuo viisihenkinen joukko tuolla tapaa ravasi tietä pitkin, joutui sitä ihmettelemään kaksi talonpoikaa, jotka kuokat olalla palasivat pelloiltaan. Heidät nähdessään kirkkoherra huusi, että he kaiken hyvän nimessä kiskoisivat hänet ja lukkarin irti. Mutta tuskin olivat miehet käyneet käsiksi perimmäisenä juoksevaan lukkariin, niin juuttuivat hekin tähän kiinni. Sillä tapaa oli seitsemäksi kasvanut se saattojoukko, joka juoksi Tyhmyrin ja hänen hanhensa perässä.

Tulipa hän sitten isoon kaupunkiin; siellä hallitsi kuningas, jolla oli niin totinen tytär, että mikään mahti ei saanut häntä nauramaan. Siitä murhettuneena kuningas oli antanut kuuluttaa, että ken prinsessan saisi nauramaan, se saisi hänet puolisokseen. Kun Tyhmyri kuuli tästä, lähti hän hanhineen ja saattolaisineen kohta prinsessan eteen, joka moisen näyn nähdessään purskahti niin isoon nauruun, ettei siitä tahtonut tulla loppuakaan. Silloin vaati Tyhmyri häntä morsiamekseen, mutta kuningastapa ei moinen vävypoika miellyttänyt, hän esteli ja teki kaikenlaisia verukkeita ja vaati viimein, että Tyhmyrin oli ensin tuotava hänen luokseen mies, joka jaksaisi juoda hänen viinikellarinsa kuiviin. Tyhmyri ajatteli kohta metsässä tapaamaansa harmaata äijää, joka kukaties kykenisi auttamaan häntä, lähti metsään ja näki siellä tuonaan poikkihakkaamansa puun lähellä peräti murheellisen näköisen miehen. Poika tiedusteli häneltä, mikä häntä niin suretti, ja mies vastasi: "Minua janottaa niin hirveästi, enkä voi sammuttaa janoani. Kylmää vettä ei vatsani kärsi, tyhjensin äsken tynnyrillisen viiniä, mutta mitäs se oli muuta kuin vesipisara kuumalle kivelle." -- "Kappas vain", sanoi poika, "minä voin sinut päästää pulastasi. Käy mukaani, niin saat juoda itsesi kylläiseksi." Hän vei janoisen miehen kuninkaan viinikellariin. Siellä mies kumartui isoimman viinitynnyrin yli ja rupesi juomaan, joi ja joi, kunnes hänen kupeitaan rupesi kumarruksesta särkemään, ja iltaan mennessä hän oli juonut kuninkaan viinikellarin kuiville.

Tyhmyri vaati uudelleen morsiantaan, mutta kuningasta suututti ajatus, että hänen pitäisi antaa tyttärensä höpelölle pojalle, jota kaikki sanoivat Tyhmyriksi, ja asetti yhä uusia ehtoja. Tällä kertaa, hän tahtoi saada luokseen miehen, joka kykenisi syömään kokonaisen leipävuoren. Tyhmyri ei asiaa pitkältäkään aikaillut, vaan palasi jälleen metsään ja näki siellä miehen, joka kiristi vatsaansa nahkaremmeillä, irvisteli surkeasti ja sanoi: "Söin tässä äsken välipalaksi uunin täyden ohrakakkuja, mutta mitäpä mokomasta murusesta minulle, jonka nälkä on kylläytymätön. Vatsani pysyy yhäti tyhjänä ja minun täytyy kiristää sitä nahkaremmeillä, jotta en nälkään menehtyisi." Siitäkös Tyhmyri kävi iloiseksi ja sanoi: "Lähdehän kanssani, niin saat kerrankin syödä kylliksesi." Hän vei miehen kuninkaan linnan pihaan, jonne kuningas oli antanut tuoda kaiken jauhon koko valtakunnastaan ja leivottanut siitä vuoren korkuisen leivän. Mies metsähinen istahti jättikakun viereen, alkoi syödä reunasta, söi ja söi, ja iltaan mennessä koko vuori oli kadonnut.

Tyhmyri vaati nyt kolmannen kerran morsiantaan, mutta kuningas koetti vieläkin päästä pälkähästä ja vaati, että hänelle oli tuotava laiva, joka kulki sekä maalla että merellä. "Jos saavut sellaisella laivalla linnani pihaan, niin saat heti tyttäreni avioksi." Tyhmyri lähti vielä kerran metsään. Siellä istui sama pikkuinen harmaa äijä, jolle hän oli antanut kakustaan, ja tämä sanoi hänelle: "Minä se join ja söin sinun hyväksesi, ja nyt tahdon antaa sinulle laivankin; kaiken tämän teen senvuoksi, että olit armelias minua kohtaan." Ja hän antoi hänelle sellaisen laivan, joka kulki sekä maalla että merellä, ja kun kuningas sen näki, ei hän enää voinut kieltää tytärtään. Häät pidettiin kohta, ja kuninkaan kuoltua Tyhmyri peri valtakunnankin ja eli kauan onnellisena puolisonsa keralla.

Satu pojasta, joka lähti maailmalle pelkoa oppimaan.

Olipa isällä kerran kaksi poikaa, vanhempi älykäs ja taitava kaikissa toimissaan, mutta nuorempi niin höpelö, ettei pystynyt mitään ymmärtämään ja oppimaan, ja ihmiset sanoivat hänet nähdessään: "Kylläpä isä paralla tuosta mokomasta tulee surua olemaan!" Jos mitä oli tehtävä, sai vanhempi joka kerta lähteä sitä tekemään; mutta jos isänsä myöhään illalla lähetti hänet jollekin asialle, jolloin oli kuljettava hautuumaan tai muun sellaisen kaamean paikan ohitse, vastasi poika; "Ei, isä, sinne en mene, siellä minua niin pelottaa." Tahi kun iltaisin takkavalkean ääressä kertoiltiin satuja, jotka panivat ihon karmimaan, saattoivat kuulijat monesti parahtaa: "Oh, minua niin pelottaa!" Alati istui nuorempi poika loukossaan ja kuunteli muiden mukana kykenemättä lainkaan ymmärtämään, mitä tuo oikein merkitsi: "Aina ne sanovat: minua niin pelottaa! minua pelottaa! Minua itseäni ei pelota ollenkaan. Kyllä se mahtaa taaskin olla jokin tuollainen taito, josta minä en tiedä hölynpölyä."

Sattuipa kerran, että isä sanoi hänelle: "Kuulehan, sinä siellä loukossa, kohta sinustakin tulee iso ja väkevä, joten on aika, että opit jotakin, jolla taidat leipäsi ansaita. Katsohan kuinka veljesi puuhaa ja askartaa, mutta eipä sinusta koskaan tule kunnollista miestä." -- "Kuulkaapas, isä", sanoi poika, "tahdon minäkin mielelläni jotain oppia. Kaikista kernaimmin oppisin tietämään mitä pelko on; siitä en ymmärrä vielä tään taivaallista." Vanhempi veli nauroi tuollaiselle puheelle ja ajatteli itsekseen: "Hyvä Isä sentään, mikä hölmöläinen veljeni on! Hänestä ei ikipäivinä tule mitään, sillä mikä luokkipuuksi on aiottu, sen täytyy jo nuorena taipua." Mutta isä huokasi ja sanoi: "Pelkäämään sinä kyllä aikanasi opit, mutta et ikinä leipääsi ansaitsemaan."

Pian sen jälkeen tuli lukkari taloon vieraisille. Hänelle valitti isä huoltaan ja kertoi, kuinka hänen nuorempi poikansa oli joka suhteessa niin höpelö ja huonolahjainen, ettei tietänyt mitään eikä oppinut mitään. "Ajatelkaas, kun kysyin häneltä, millä hän aikoi leipänsä ansaita, niin hän sanoi kernaimmin tahtovansa oppia pelkäämään." -- "Jollei hän muuta tahdo", sanoi lukkari, "niin sen taidon hän oppii minun luonani; antakaa hänen lähteä mukaani, niin minä hänet kyllä höylään." Isä oli tyytyväinen ajatellessaan, että saisihan poika kirkonmiehen luona edes jotain sievistystä. Lukkari vei siis pojan kotiinsa ja pani hänet soittamaan kirkonkelloja. Parin päivän perästä lukkari herätti hänet puoliyön aikaan ja lähetti hänet ylös kirkontorniin jälleen soittamaan. "Nytpä saat oppia, mitä pelko on", ajatteli lukkari itsekseen ja lähti salaa edeltä ulos, ja kun poika oli päässyt ylimpään kerrokseen ja kääntyi ympäri tarttuakseen kiinni paksuun soittoköyteen, niin näki hän portaiden yläpäässä, akkuna-aukon kohdalla, ison valkoisen haamun. "Kuka siellä?" hän huusi, mutta haamu ei vastannut eikä edes liikahtanut, "Vastaa, mies", huusi poika, "taikka laitakin, että lähdet joutua alas täältä, täällä sinulla ei ole mitään tekemistä yön aikaan." Mutta lukkari pysyi yhä hievahtamatta, jotta poika uskoisi hänen olevan kummituksen. Poika huusi toistamiseen: "Mitä sinä täältä tahdot? Puhu, jos olet kunnon väkeä, taikka ma nakkaan sinut portaita alas." Lukkari arveli, ettei tuo toki ollut niin vakavassa mielessä sanottu, ja hän jäi yhä seisomaan äänettömänä ja liikkumattomana kuin mikäkin kivikuva. Silloin poika huusi hänelle kolmannen kerran, ja kun siitäkään varoituksesta ei ollut apua, otti hän vauhtia ja potkaisi kummituksen portaita alas sitä menoa, että se hurahti ainakin kymmenen astinta alaspäin ja lyhistyi makaamaan porrasloukkoon. Sitten poika palasi soittamaan kelloa, lähti kotia, pani sanaakaan virkkamatta maata ja nukahti sikeästi. Lukkarin muori odotteli miestään kauan, mutta tätä ei vain kuulunut kotiutuvaksi. Silloin hän alkoi hätäytyä, herätti pojan ja kysyi: "Etkö tiedä, minne minun mieheni on jäänyt? Hänhän lähti torniin sinun edelläsi." -- "En", vastasi poika, "mutta seisoipa siellä joku akkuna-aukossa, ja kun se ei vastannut puheisiini eikä tahtonut mennä matkoihinsakaan, niin pidin sitä jonain veijarina ja lykkäsin portaita alas. Menkää itse katsomaan, oliko se teidän miehenne; jos niin on, niin on mieleni hyvin paha." Lukkarin muori juoksi kellotorniin ja löysi sieltä miehensä, joka virui porrasloukossa ja parkui pahasti, sillä hän oli taittanut säärensä.

Muori raahasi hänet alas ja juoksi sitten ääneen parkuen pojan isän luo. "Se teidän poikanne", hän huusi, "on tehnyt pahoja, hän on viskannut minun mieheni portaita alas, niin että tältä sääri taittui. Noutakaa se hulttionne oitis pois meiltä!" Isä säikähtyi, juoksi lukkarin taloon ja haukkui poikaansa pahanpäiväisesti. "Mistä tuollaiset konnantyöt oikein ovat mieleesi tulleetkaan, tuntuu itse paholainen niitä päähäsi ajaneen!" "Isä", vastasi poika, "kuulkaahan rauhassa, minä olen vallan viaton. Hänhän seisoi siellä pimeässä kuin mikäkin pahantekijä, ei puhunut, ei liikahtanut. Enhän tiennyt kuka se oli, ja varoitin häntä kolmesti joko puhumaan tai menemään tiehensä." "Ah", huokasi isä, "sinusta on vain pelkkää onnettomuutta, en jaksa sinua kauempaa nähdä. Lähde tiehesi silmieni edestä." -- "No hyvä, isä, varsin mielelläni, vartokaahan vain siksi kunnes päivä nousee, silloin lähden maailmalle oppimaan sellaista pelkoa, joka miehensä elättää." -- "Opi mitä mielesi tekee", äyskähti isä, "minä siitä vähät välitän. Tässä saat viisikymmentä kolikkoa, niiden turvissa lähde täältä kauaksi äläkä sano yhdellekään ihmiselle, ken olet ja kuka isäsi on, jotta minun ei tarvitsisi hävetä sinun takiasi." -- "Hyvä on, isä, aivan niin kuin tahdotte. Jos ette minulta sen enempää vaadi, niin tottahan tuon kykenen pitämään mielessäni."

Päivän valjettua poika pisti viisikymmentä kolikkoa taskuunsa, lähti patikoimaan valtamaantietä pitkin ja mutisi lakkaamatta itsekseen: "Kunpa minua vain pelottaisi!" Tulipa siihen mies, joka kuuli pojan mutinan ja liittyi hänen matkaansa. Kuljettuaan kappaleen taivalta tulivat he hirsipuun kohdalle, ja silloin mies sanoi: "Katsoppas, tuolla kasvaa puu, jossa seitsemän miestä on pitänyt häitä nuoranpunojan tyttären kanssa, ja nyt ne opettelevat lentämään. Istu sen puun juurelle ja odota yön tuloa, silloin opit tietämään, mitä pelko on." -- "Jollei siihen muuta tarvita", sanoi poika, "niin se on helposti opittu; mutta jos minä niin helposti opin pelkäämään, niin saat minun viisikymmentä kolikkoani palkaksesi hyvästä neuvosta. Tule huomenna varhain noutamaan ne." Poika meni hirsipuun luo, istahti sen juurelle ja odotti iltaan asti. Ja kun häntä rupesi palelemaan, sytytti hän nuotion eteensä, mutta puoliyön aikaan alkoi tuulla niin kylmästi, ettei tulikaan häntä lämmittänyt. Ja kuullessaan, kuinka hirtettyjen ruumiit tuulessa heilahtelivat yhteen, hän ajatteli: "Sinua palelee tässä nuotion ääressä, mutta kuinkahan noita miesparkoja tuolla ylhäällä oikein paleleekaan, koska ne toisiaan niin taputtelevat." Ja kun hänellä oli sääliväinen sydän, nosti hän tikapuut hirsipuuta vastaan, nousi ylös, irroitti hirtetyt yhden toisensa jälkeen ja kantoi ne alas tulen ääreen, jotta nekin raukat vähän lämpiäisivät. Mutta nepä eivät näyttäneet elon merkkiäkään, vaikka tuli tarttui niiden vaatteisiin. Silloin sanoi poika: "Varokaa toki itseänne, hölmöt, taikka ma ripustan teidät jälleen tuonne ylös." Kuolleet eivät välittäneet hänen varoituksistaan, istua jukottivat vain totisina, vaikka valkea kulutti niiden vaatteita. Silloin poika suuttui: "Jollette itsestänne osaa varoa, niin en minäkään voi teitä auttaa, mutta enpä tahdo palaakaan tässä teidän kanssanne", ja hän ripusti ne vuoron perään kaikki jälleen hirsipuuhun. Sitten hän paiskautui pitkäkseen nuotion ääreen ja nukahti heti. Aamun koittaessa tuli se mies saamaan luvatut viisikymmentä kolikkoa ja kysyi pojalta: "No, jokos nyt tiedät mitä pelko on?" -- "Enkä", poika vastasi, "mistä minä sen tietäisin? Nuo veitikat tuolla ylhäällä eivät avanneet suutansakaan ja olivat niin typerät, että päästivät tulen vaateriepuihinsa sitä yhtään varomatta." Siitä mies ymmärsi, etteivät nuo viisikymmentä kolikkoa ainakaan hänen taskuihinsa siirtyisi, ja hän lähti tiehensä mutisten mennessään: "Enpä ennen ole mokomaa nähnyt."

Poikakin lähti patikoimaan edelleen ja mutisi lakkaamatta itsekseen: "Ah, kunpa minua vain pelottaisi! Ah, kunpa vain osaisin pelätä!" Sen kuuli hänen takanaan tuleva ajomies, joka kysyi: "Kuka sinä olet?" -- "En tiedä", poika vastasi. "Kukas sinun isäsi on?" -- "Sitä en saa sanoa." -- "Mitä sinä noin itseksesi pidät puhetta?" -- "Tietäkääs, hyvä mies", sanoi poika, "minä tahtoisin että minua pelottaisi, mutta kukaan ei tahdo sitä opettaa minulle." -- "Älä hulluttele", sanoi ajomies, "vaan käy mukaani, koetanpa auttaa sinut yöksi katon alle." Poika lähti ajomiehen mukaan, ja illalla he saapuivat majataloon, johon aikoivat yöpyä. Vierastupaan käydessään poika taas sanoi ääneen: "Kunpa minua pelottaisi! Kunpa minua vain pelottaisi!" Sen kuuli isäntä, joka nauroi ja sanoi: "Jollet muuta kaipaa, niin täällä saat siihen tilaisuutta." -- "Ah, hyvä mies, vaikene jo", torui hänen vaimonsa, "kuinka monet hurjapäät ovatkaan jo tuossa leikissä menettäneet henkensä; sääli olisi noita kirkkaita nuoria silmiä, jolleivät ne enää huomenna näkisi päivänvaloa." Mutta poika sanoi: "Vaikkapa se olisi kuinka vaikeaa, niin tahtoisin sen kerrankin oppia, koska sitä varten olen maailmalle lähtenytkin." Eikä hän antanut isännälle rauhaa, ennenkuin tämä kertoi, että lähellä oli loihdittu linna, jossa kuka hyvänsä oppisi pelkäämisen taidon, jos vain rohkeni viettää siinä kolme yötä peräkkäin. Kuningas oli luvannut sellaiselle uskalikolle tyttärensä puolisoksi, ja se oli ihanin prinsessa, mitä maailmassa oli nähty. Linnassa oli paljon aarteita, joita kehnot henget vartioitsivat, ja jos uhkayritys onnistuisi, vapautuisivat aarteet lumouksestaan ja tekisivät köyhästä upporikkaan miehen. Paljon oli sinne jo mennehiä, mutta ei yhtään palanneina. Seuraavana aamuna poika meni kuninkaan puheille ja sanoi: "Jos sallittaisiin, niin pitäisin kolmena yönä peräkkäin vartiota tuossa loihditussa linnassa." Kuningas katseli puhujaa, ja kun tämä häntä miellytti, niin hän vastasi: "Saat pyytää kolmea asiaa, mutta niiden pitää olla elottomia esineitä, ja ne saat ottaa mukaasi linnaan." Silloin poika sanoi: "Pyytäisin tulta, sorvin ja höyläpenkin ynnä siihen taltan."

Kuningas antoi viedä pyydetyt esineet linnaan. Yön lähetessä poikakin lähti sinne, laittoi iloisen valkean erääseen huoneeseen, asetti höyläpenkin talttoineen valkean viereen ja asettui itse sorvin ääreen, "Ah, kunpa minua vain pelottaisi!" hän puheli itsekseen, "mutta täälläkään sitä tuskin opin." Puoliyön tienoissa hän kävi kohentamaan sammuvaa valkeata, ja juuri kun hän siihen puhalsi, kuului äkkiä nurkasta parkaisu: "Au, miau, kuinka meitä palelee!" -- "Senkin hölmöt", huusi poika vastaan, "mitäs te turhia parutte? Jos teitä palelee, niin tulkaa tänne valkean luo lämmittelemään." Ja tuskin hän oli tuon saanut sanotuksi, kun nurkasta loikahti kaksi isoa mustaa kissaa näkyviin, ne asettuivat hänen kummallekin puolelleen ja tirkistelivät häneen hurjasti tulisilla silmillään. Hetken aikaa lämmiteltyään kissat puhuivat pojalle: "Hei, toveri, eikös käydä lyömään korttia?" -- "Ka, miksikäs ei", vastasi poika, "mutta näyttäkääpä ensin käpäliänne." Kissat työnsivät pitkät kyntensä näkyviin. "Kas vain", sanoi poika, "onpa teillä siivottoman pitkät kynnet, ne minun on ensin siistittävä." Näin sanoen hän koppasi kissoja niskasta, nosti ne höyläpenkille ja puristi niiden käpälät ruuvien väliin. "Sitten kun näin teidät niin pitkäkyntisiksi, katosi minusta kerrassaan halu kortin lyöntiin", sanoi poika, löi kissat kuoliaaksi ja viskasi ne akkunasta virtaan. Mutta kun hän oli näin selvinnyt noista kahdesta ja aikoi jälleen istua valkean ääreen, alkoi joka nurkasta ja loukosta lappaa esiin mustia kissoja ja mustia koiria kuin mitäkin tulista nauhaa. Ne rääkyivät ja ulisivat kamalasti, kävivät valkean kimppuun ja yrittivät sammuttaa sen. Kotvan aikaa poika rauhallisesti katseli tuota menoa, mutta viimein häntä rupesi harmittamaan ja hän tarttui talttaansa ja kävi niiden kimppuun. Osa niistä juoksi tiehensä, toiset hän iski hengiltä ja viskasi virtaan. Päästyään jälleen omiin oloihinsa hän kohensi valkeata ja lämmitteli. Mutta tulen ääressä istuessaan häntä rupesi nukuttamaan ja silmät pyrkivät painumaan kiinni. Katsellessaan ympäri huonetta hän keksi eräässä nurkassa ison vuoteen. "No, tuopa sattui kohdalleen", poika arveli ja kävi pitkäkseen vuoteeseen. Mutta kun hänen piti ummistaa silmänsä, rupesi vuode itsestänsä liikkumaan ympäri liimaa. "Kas, tämäpä vasta menoa on", ihmetteli poika, "tiukenna vauhtia vain." Ja vuode kiiri eteenpäin kuin kuuden hevosen vetämänä yli kynnysten ja lattiain, ylöspäin ja alaspäin. Mutta sitten yht'äkkiä -- hei vain! -- se otti niin korkean hypyn, että pääpuoli keikahti ympäri ja koko vuode lensi kumoon pohja päällepäin ja poika allepäin, niin että hänen rinnoillaan oli kuin vuoren paino. Mutta äläppäs -- poika potki patjat ja pielukset päältään, nousi jälleen pystyyn ja tuumi: "No, nyt saat lentää ja kiikkua miten vain haluttaa", ja kävi pitkäkseen valkeansa ääreen ja nukahti siihen. Huomenissa kuningas tuli katsastamaan, ja nähdessään pojan pitkänään lattialla hän luuli kehnojen henkien ottaneen tämän jo päiviltä. "Sääli noin sievää nuorukaista", hän puheli itsekseen. Sen kuullessaan poika havahtui, nousi pystyyn ja virkkoi: "Ei tässä sentään vielä niin pitkällä olla." Kuningas tuli kummiinsa, mutta oli samalla iloinen ja tiedusteli, millainen yönvietto oli ollut. "Mukiin meni", tokaisi poika, "yksi yö on nyt mennyt, ja arvaanpa, että menettelevät ne kaksi muutakin yhtähyvin." Kun hän palasi majataloon, ei isäntä ollut uskoa silmiään. "Enpä luullut sinua enää kahden jalan kulkevana näkeväni", hän sanoi, "oletko nyt oppinut tietämään, millaista pelko on?" -- "Enkä", vastasi poika, "yhtä turhaa vaikka mitä yrittäisin; kunpa sen joku voisi minulle sanoa!"