Part 9

Seuraavana päivänä saavuimme vuoristoon. Kukkulain välissä näimme autereeseen verhottuja vihertäviä huippuja, pensaat muuttuivat männyiksi ja virta kuohui koskina. Toisinaan sivuutimme kömpelötekoisen hirsimajan, teltan tai katoksen. Omistajat olivat säännöllisesti poissa kotoa. Ensin luulimme hökkeleitä kullankaivajien asumuksiksi, mutta sittemmin sain tietää olleemme väärässä, sillä kultakentät olivat vielä sangen etäällä.

Saavuimme niille aivan odottamatta. Olimme juuri kiertäneet muutaman mäennyppylän, kun yhtäkkiä huomasimme alapuolellamme ehkäpä viidenkymmenen miehen innokkaasti kaivavan maata kuivuneessa joenuomassa. Toiset pirstoivat pintakerroksia, toiset olivat kaivautuneet soraan vyötäisiään myöten. Olivatpa eräät kadonneet vallan näkyvistäkin - ainoastaan kuopista lentävät maakokkareet osoittivat heidän olinpaikkansa. Kaikki ahersivat kuumeisella kiireellä ja heidän punaiset paitansa loistivat iloisesti auringonpaisteessa. Hiukan ylempänä kökötti rinteellä jokunen teltta, jopa pari hirsimajaakin, mutta varsinainen kaivoskaupunki samoinkuin suurin kaivosaluekin olivat joenmutkan toisella puolella.

Etsiskelimme polkua, jota myöten olisimme päässeet alas joelle, mutta tuloksetta. Oli jatkettava samaa tietä, jota olimme tulleet tännekin. Näin saavuimme lopulta Hangman’s Gulchin leiriin.

Leirin muodosti oikeastaan vain telttarykelmä. Joku matala vaja ja pari isompaa, puusta ja purjekankaasta kyhättyä rakennusta oli sivummalla. Ei ainuttakaan ihmistä ollut näkyvissä. Emme viipyneet kauan Hangman’s Gulchin nähtävyyksiä katselemassa, vaan riensimme leirin läpi hakien tietä, joka veisi meidät kultakentille.

Seurasimme virran suuntaan kulkevaa polkua joitakin satoja yardeja ja kiersimme kallioniemekkeen päätyen lopultakin sora-alangolle, jolla vilisi vaiteliaita, työskenteleviä miehiä.

Kuormahevosiamme taluttaen lähestyimme paria miestä ja silmäilimme heitä uteliaina. Toinen heistä piteli käsissään pajunoksista tehtyä siivilää, jota hän herkeämättä puisteli tavallisen kattilan yläpuolella. Toveri lapioi hitaasti maata siivilään. Kun kaksi kattilaa tällä tavoin oli saatu puolilleen hiekkaa, kannettiin ne varovasti veden partaalle. Seurasimme miehiä. Kattilat laskettiin hitaasti veteen ja niiden sisältöä sotkettiin käsin. Kevyt multa kohosi pinnalle ja solui kattilasta juoksevan veden mukana virtaan. Jonkun siunaaman kuluttua nostettiin kattilat varovasti pois ja vesi tyhjennettiin tyystin, minkäjälkeen miehet nousivat kuivalle.

— Saammeko nähdä? pyysi Johnny.

Pitempi miehistä silmäili meitä ja hevosiamme ja nyökäytti päätään. Aikaisemmin ei hän ollut suonut meille katsettakaan. Kattilan pohjalla oli melkoinen, musta hiekkakerros, jossa näimme kultahiukkasten kimaltelevan.

— Onko tuo kultaa? kysyin varmemmaksi vakuudeksi.

— On varmasti, virnisti mies. Kun hän huomasi mielenkiintomme, kävi hän puheliaammaksi ja selitti meille, että hiekka kuivataan ensin, minkäjälkeen se puhalletaan pois. Vihdoin palasi hän kärsimättömän kumppaninsa luo.

Talsimme vaivaloisesti kivenjärkäleitten ja rouhikon yli muitten luo. Kuivuneessa joenuomassa työskenteli ainakin sata miestä. Havaitsimme pian, että »pannujärjestelmää» pidettiin hyvin alkeellisena ja yksinkertaisena kullanerottamiskeinona. Useimmat kantoivat soralla täytettyjä, laakeita rauta-astioita veteen antaen virran huuhtoa kevyimmät ainekset pois, minkäjälkeen he osaavalia kädenliikkeellä kiepauttivat astiasta jälelläolevan soran, kunnes vihdoin vain kullansekainen, hieno, musta hieta oli pohjalla. Muuan nelimiehinen ryhmä huuhtoi kultaa oikein suuressa mitassa. He olivat rakentaneet kojeen, joka muistutti kannaksilla varustettua kehtoa ja johon kaadettiin soraa ja vettä. Kojetta liekutettiin tasaisesti, multaisen veden roiskiessa laitojen yli. Pohjaan oli naulattu pienoja estämään mustaa hiekkaa varisemasta.

Kullankaivajat olivat hyvin uutteria ja vähäpuheisia, mutta samalla ystävällisiä. Saimme seurata heidän hommiaan niin läheltä kuin ikinä halusimme. Enimmäkseen olivat he parrakkaita ja auringonpaahtamia veikkoja ja heidän vaatteisiinsa oli tarttunut runsaasti punertavaa liejua. Näimme myös pari hilpeätä nuorukaista, joiden yllä oli jätteitä mitä hienoimmista puvuista. Kummallakin oli nuhrautunut silinterihattu päässä. Kauempana uurastivat meksikolaiset ja kalifornialaiset. He eivät vaivautuneet kantamaan hiekkaa joelle asti, vaan tyytyivät viskomaan sitä ilmaan purjekangaspalan yläpuolella.

Katseltuamme hetkisen kullanhuuhtojia aloimme tuntea samantapaista jännittynyttä levottomuutta kuin pikkupojat nähdessään uuden pyssyn, jota eivät vielä ole saaneet koetella.

Lopulta rohkaisi Yank mielensä ja lähestyi muuatta miestä.

— Toveri, sanoi hän. Tämä kaikki on meille vallan uutta. Tahtoisitteko sanoa, missä mekin voisimme koettaa onneamme?

Puhuteltu suoristautui ja mitteli Yankia katseellaan. Hän oli huvitetun näköinen.

— Ellei teillä olisi tuota kahdeksantoista jalan pituista tykkiä kyynärtaipeessanne ja vähän kylmänlaista kiiltoa harmaissa silmissänne, ohjaisin teidät tuonne kukkulalle ja nauttisin sitten hikoilustanne. Mutta nyt lienee minun parasta myöntää, että voitte kaivaa missä haluatte, kunhan ette vain astu toisten päälle.

— Voimmeko yrittää tässä teidän vieressänne? kysyi Yank nyökäten päällään vähän matkan päässä olevaa ehyttä maapalasta kohti.

Kullankaivaja kompuroi varovasti kolostaan, tutki kaikki taskunsa ja kaivoi lopulta esille tupakkavehkeet. Kun hän oli saanut piippunsa sytytetyksi, kumarsi hän syvään Yankille.

— Kiitos kohteliaisuudesta, sanoi hän. Huomautan vain kaiken varalta, että tämä paikka ei ole erikoisen tuottava. Aion itsekin yrittää vähän edempänä.

— Ettekö löydä ollenkaan kultaa?

— Aina jonkun unssin päivässä.

— No, se riittää minullekin aluksi, ratkaisi Yank. Tulkaa, pojat!

Kullankaivaja loikkasi takaisin koloon, mutta nosti tovin kuluttua päätään ja huusi:

— Muistakaa pysyä viidentoista jalan päässä!

Otimme kiireesti kuokkamme ja lapiomme, nostimme esille rautasankomme ja aloimme kaivaa kuin henkemme edestä.

Johnny piteli sankoa ja Yank ja minä kilpailimme siitä, kumpi ensiksi saisi lapiollisensa siihen tyhjennetyksi. Seurauksena oli, että sanko täytyi oikein kukkuramitalla, ja meidän täytyi kaataa siitä paljon hiekkaa pois. Sitten riensimme kaikki kolme joelle ja vuorottelimme sangon sisällyksen möyrimisessä, aivan kuten olimme nähneet muidenkin kullankaivajien tekevän. Se oli aikamoinen urakka, ja lopulta havaitsimme, että sangon pohjalle oli jäänyt paksu kerros pieniä kiviä ja soraa.

— Emme muistaneet siivilöidä sitä! huudahdin.

— Eihän meillä ole siivilääkään! huomautti Johnny.

— Perataan käsin koko roska, ehdotti Yank.

Päätimme tehdä niin, ja kädenkäänteessä oli sanko typötyhjä. Ei niin jälkeäkään tuosta hurmaavasta, mustasta hiekasta.

— Ehkei sitä tule joka kerralla, sanoi Johnny pettyneenä. Koetetaanpa uudestaan!

Yritimme uudestaan. Ja yhä uudestaan, Tulos oli aina sama. Kätemme turposivat ja kävivät verisiksi ja mielemme muuttui yhä alakuloisemmaksi.

Menimme parisataa askelta kauemmaksi, mutta meitä ei onnistanut sen paremmin.

— Ehkä pitäisi yrittää syvemmältä, tuumaili Yank.

— Mutta nuo toisethan näyttävät löytävän kultaa ihan pinnaltakin, väitti Johnny.

Otimme suurimmat kuokkamme ja kalvoimme parisen jalkaa syvemmältä. Aurinko poltti selkää ja käsiin ilmestyi kipeitä rakkuloita. Yank ja minä olimme kuitenkin tottuneet tuollaiseen työhön paremmin kuin Johnny parka, joka mahtoi kärsiä kovasti. Karkeimman soran alta ilmestyi pian näkyviin hienompaa hiekkaa. Päätimme taas yrittää huuhtomista. Tulos oli kuitenkin yhtä masentava kuin edellisilläkin kerroilla.

Siirryimme jälleen vähän kauemmas. Muutamalla kivellä istui sinisilmäinen, pitkäpartainen ystävämme piippuaan imeskellen.

— Onkos teillä tupakkaa, pojat? kysyi hän. Minulla ei ole hiukkastakaan, ellen saa teiltä lainaksi.

Yank onki esille tupakkakäärön, josta mies täytti nysänsä.

— Ette ole tainneet löytää oikeata soralajia? jutteli hän, ojennellen raajojaan ja vihdoin nousten. — Ette suinkaan aio huuhtoa tuollaista kivikasaa! huudahti hän sitten, osoittaen sankoamme.

Ja nyt saimme tietää, että kultaa saattoi löytää vain eräänlaisesta sinisestä savesta tai pulverisoidusta graniitista. Tosin oli tätä kultapitoista soraa joskus maan pinnallakin, mutta useimmiten oli sitä kaivettava syvemmältä.

— Pintakerros on täällä jo tyhjennetty, joten teidän on paras tonkia syvältä, neuvoi mies. Minun valtauksessani on kultapitoinen kerros neljän jalan syvyydessä ja täällä se on luullakseni vieläkin syvemmällä. Parempi olisi siis teidän palata paikkaan, missä ensin yrititte.

Yank suoristautui.

— Kuulkaahan, veikkoset, sanoi hän, ollaan nyt järkeviä. Hevosillamme on yhä raskaat taakat selässä, meillä ei ole mitään leiripaikkaa katsottuna, eikä ruuasta ole tietoakaan. Kaivelemme vain maata kuin hullut kanat. Huomennakin on päivä.

Johnny ja minä myönsimme, että hän oli oikeassa, vaikkakin luovuimme työstämme hyvin vastahakoisesti. Kullankaivaja silmäili meitä myötätuntoisesti.

Hän otti sankomme, käveli työpaikalleen, täytti astian soralla ja palasi.

— Menkäähän nyt huuhtomaan! kehoitti hän ystävällisesti.

Riensimme juoksujalkaa rantaan ja huuhdoimme soran pois. Pohjalla oli nyt mustaa hiekkaa ja siinä loisti muuttama himmeänkellervä hitu. Olimme huuhtoneet ensimmäisen kultamme!

Ystävämme tarkasteli saalista,

— Kahdentoista sentin saalis, luullakseni, sanoi hän lyhyesti.

Olimme luonnollisesti otaksuneet löytävämme miljoonia ensimmäisellä lapionpistolla, joten »kaksitoista senttiä» kuulosti kovin mitättömältä. Uusi ystävämme selitti kuitenkin, että tulos oli varsin hyvä.

Yank, joka oli meitä vanhempi ja tyynempi, oli jäänyt odottelemaan, ja mörähteli nyt, että »kaksitoista senttiä tietysti oli varsin hyvä asia, mutta mitä sanoisitte, jos niitä ansaitessanne menettäisitte hevosenne ja ruokavaranne?»

Vetojuhtamme olivat näet väsyneet odottelemaan ja lähteneet kävelemään kaikkine kampsuinemme. Pistimme saamamme neuvon mukaan lapiot ja kuokat pystyyn kaivamaamme reikään merkiksi siitä, että paikka oli meidän valtauksemme, ja lähdimme etsimään karanneita hevosia. Pian ne löytyvätkin ja levottomuutemme katosi. Hevoset olivat osuneet vähäiselle nurmikolle, jolla kasvoi rehevää ruohoa ja kukkia. Kun vettäkin oli lähistöllä, päätimme pystyttää leirimme tänne.

Kävelimme nurmikon yli metsän liepeelle. Siinä oli leppoisa paikka ja siihen heitimme pitkäksemme. Yläpuolellamme lauloi tuuli puissa ja kultainen päivänpaiste tulvi yli etäisten vuorten. Tuhannet linnut livertelivät pensaitten piiloissa ja aivan kynnyksemme alapuolella avartui kirjava, ahkerasti työskentelevä maailma.

XVI luku.

KULTA.

Nousimme makuulta ennen päivänkoittoa, sidoimme hevoset liekaan, jätimme keittoastiat puhdistamatta ja kiiruhdimme kaivuupaikalle juuri auringon noustessa. Meillä oli kaikki »pannut» ja työkalut mukana. Muut kullankaivajat tuntuivat vielä nukkuvan. Puskimme työtä oikein hartiavoimalla ja vaikka väsyimmekin jo verrattain pian, jatkoimme itsepintaisesti kaivamista, vuorotellen ison kuokan ja lapioiden käytössä.

Kului tunti. Naapurimmekin alkoivat jo ilmestyä näkyviin. Haukotellen ojentelivat he käsivarsiaan, sylkäistä ruiskauttivat pitkään, ja tarttuivat lapioihinsa. Eilinen ystävämme nyökkäsi meille iloisesti ja loikkasi koloonsa.

Heitettiin monias lapiollinen soraa ja kivensirua syrjään ennenkuin sininen savi alkoi näkyä. Mutta lopultahan siihenkin päästiin käsiksi ja tuotapikaa unohtui sekä nälkä että väsymys. Taisimme hihkaista hiukan.

— Hei! huudahti ystävämme, kavuten kolostaan. Mitä te oikein olette löytäneet? Tulivuorenko? Hän tuli lähemmäksi. — Vai niin, kultapitoista soraa. No, mitäpäs huutamista siinä on? Ei se käsistänne livahda.

Mitäkö huutamista? Yhtä hyvin olisi hän voinut kehoittaa meitä kääntämään selkämme kaikelle. Kalvoimme kuin löylynlyömät ja saimme lopulta huuhteluastiamme täyteen sekalaista soraa. Ryntäsimme rannalle. Johnny kompastui vierinkiveen ja hänen pannunsa sisältö lensi joka suunnalle. Kuin pillastunut ori säntäsi hän takaisin kaivamaan uutta.

Huuhdoimme soran huolimattomasti ja paljon arvokasta hiekkaa meni hukkaan, mutta astiain pohjalla kimmelsi kuitenkin kulta. Ja nyt me tulimme aivan mielettömiksi. Pitkä matka vaivoineen ja seikkailuineen oli siis todellakin päättynyt. Emme enää voineet epäillä olevamme päämäärässämme. Pienet kultahiukkaset olivat jonkinlaisena symboolina. Nauroimme ääneen, potkimme kuin varsat, puristimme toistemme käsiä ja lopulta pistimme villiksi piirileikiksi.

Joka taholta riensivät kullankaivajat luoksemme piirittäen meidät huutaen ja kysellen.

— Mitä on tapahtunut, pojat? Oletteko törmänneet kultasuoneen? Missä on valtauksenne? Hiekkaako vai hiutuja? Hei, näyttäkääpä!

He tunkeilivat ympärillämme yrittäen kurkistella saalistamme. Me selkisimme siinä paikassa hurmiostamme ja olisimme varmasti lähteneet lipettiin, jos vain olisimme löytäneet työkalumme.

— No, vieköön minut piru! hoilasi muuan Mainen mies halveksivasti. Eipä tässä ole kultasuonesta hajuakaan! Nuo ovat varmasti karanneet hourujenhoitolasta.

Tieto »löydöstämme» levisi kuin kulovalkea ja tovin kuluttua naurettiin meille kuorossa. Useimmat olivat suuresti huvitettuja, mutta toiset suuttuivat ja pitivät käytöstämme melkein henkilökohtaisena loukkauksena.

— Saattaisipa luulla, että he ovat joitakin kirottuja »keskidiitä» [keskidil (Qu’est ce qu’il dlt?) — ranskalaisten herjausnimitys. — Suom.], elleivät he puhuisi ihmisten kieltä, murisi heistä eräs.

Miehet hajaantuivat kukin taholleen ja me kokosimme, punoittavina kuin kukot, kaikki astiamme ja vehkeemme ja palasimme valtauksellemme. Naapurimme, joka äsken oli viis välittänyt metelistä, kysäisi:

— Miltä tuntuu sankarina esiintyminen?

Johnny näytti murhanhimoiselta ja mies katosi liukkaasti.

Tasaantuihan se siitä. Tyhjensimme mustan hiekan tarkoitusta varten varaamaamme pussiin. Emme ollenkaan ajatelleet, että siinä loppujen lopuksi oli hyvin vähän kultaa. Möykky näytti melko muhkealta ja me olimme tyytyväisiä. Työskentelimme täysin ajatuksiimme vaipuneina. Unohdimme kokonaan ympäristömme. Sattumalta kohotti Yank lopulta katseensa ja havaitsi Don Gasparin saapuneen paikalle.

Hän heilutti kuokkaansa suunnilleen sata jalkaa etäämpänä. Korean takkinsa oli hän viskannut sivulle, mutta kirjaillut saappaat olivat yhä hänen yllään samaten samettihousut ja sombrero. Hänen seuralaisensa hoiteli lapiota.

— Mutta mitä varten? kuiskasi Johnny. Jos hänen kerran on pakko kaivaa kultaa, niin miksei hänellä ole työvaatteita tai ainakin flanellipaitaa?

— Veikkaanpa pennin, että hän tekee kovaa työtä ensi kertaa eläissään, sanoi Yank.

— Ja minä olen varma siitä, ettei hän tee sitä kauan, lisäsin minä.

Don Gaspar oli kuitenkin sitkeämpi kuin luulimme. Emme ehtineet kiinnittää häneen suurta huomiota, mutta aina kun satuimme katsahtamaan hänen taholleen, huomasimme kuokan yhäti heiluvan. Hiekkapussimme kävi hetki hetkeltä raskaammaksi ja jäsenemme samoin. Olimme työskennelleet lujemmin kuin mihin olimme tottuneet, hehkuvassa auringonpaisteessa lisäksi, ja ruuatta. Emme tienneet, milloin meidän olisi ollut lopetettava, ennenkuin aurinko itse ratkaisi asian sukeltamalla vuorten taa.

Jätimme kuokkamme ja lapiomme kaivantoon, mutta pannut veimme myötämme kuivataksemme hiekan niissä. Hevosemme olivat edelleenkin lieassa alaniityllä, mutta aivan lähistöllä näimme kolme vierasta eläintä. Ja samalla suunnalla kohosi ohut savukierukka puiden latvoja kohti. Meillä oli nähtävästi naapureita.

Olimme kuolemanväsyneitä ja niin nääntyneitä, ettemme enää tunteneet nälkääkään. Sytytimme rovion ja asetimme hiekka-astiat sen lähettyville. Mitään kunnollista ateriaa emme jaksaneet ryhtyä valmistamaan, vaan tyydyimme puolivalmiiseen kahviin, hiukan kärventyneeseen silavaan ja kovaan leipään. Lopulta Yank ja minä otimme pannuista kumpikin kourallisen hiekkaa ja ryhdyimme puhaltamaan liikoja pois. Johnny neuvoili meitä levottomana koko ajan:

— Älkää huokuko liian lujasti, pojat! Taivaan tähden, älkää puhaltako kultaa hiiteen! Varovasti, pojat!

Mörähtelimme hänelle ja jatkoimme puhaltamista. Sydämeni tykytti kuin haljetakseen. Pelkäsin itsekin hukkaavani kallista metallia. Sittemmin olen havainnut, että »väärin puhaltamisen» vaara on hyvin pieni.

Tuskinpa siitä lopulta kertyi unssiakaan yhteensä, mutta hiutuina sitä näytti olevan enemmän. Emme kuitenkaan ajatelleetkaan saaliimme arvioimista dollareissa — me katselimme sitä yksinomaan Kultana. Ihastuneina ja kunnioituksella tuijotimme pitkän rupeaman noita pieniä, kimaltelevia jyväsiä. Väsymys toi lopulta unen.

XVII luku.

TYÖTÄ.

Seuraavat päivät olivat jotakuinkin ensimmäisen tapaisia. Haukkasimme hiukan ruokaa silloin tällöin, uurastimme kuumeisesti ja vaivuimme huopakasallemme iltaisin niin väsyneinä, ettemme huolineet vaihtaa sanaakaan. Mutta kultapussi pullistui ja pyöristyi vallan ilahduttavalla tavalla. Viikon lopulla painoi se yli naulan.

Pitkät työpäivät, jännitys ja riittämätön ravinto kuluttivat hermojamme. Ärjyimme toisinaan sangen kiukkuisesti toisillemme ja pari kertaa olimme joutua ihan ilmiriitaan. Johnny ja minä olimme aina valmiit näykkimään toisiamme pienimmästäkin asiasta.

Eräänä aamuna muistimme vasta kaivannolle tullessamme, että olimme jättäneet hevosemme irralleen. Jonkun meistä täytyi kääntyä takaisin, mutta kellään ei ollut siihen halua.

— Minä en ainakaan lähde takaisin, mutisin itsekseni. Minähän pidin niistä huolta eilen.

Johnny iski heti sanoihini.

— Hoo, mutta eilenpä ei ollutkaan Frankin vuoro. Se on tänään. Enkä minä välitä penninkään edestä siitä, mitä hän eilen suvaitsi tehdä.

— Eilen ja muina päivinä, sanoin.

— Häh? kivahti Johnny kiukkuisesti. En kuullut oikein hyvin. Sano uudestaan.

Punoittavin kasvoin katselimme toisiamme hetken.

— Riittää! virkkoi Yank äkkiä käskevästi. Kukaan ei halua palata, eikä liioin jatkaa matkaakaan. Istutaan tähän puunrungolle ja pannaan tupakaksi. Minulla on jotakin sanottavaa teille.

Johnny ja minä käännyimme vähän sotaisen näköisinä. Yank oli aikaisemmin pysynyt tuppisuuna ja nyt hänen närkäs ilmeensä ja komenteleva sävynsä kummastutti meistä. Yhtäkkiä tuntui minusta kuin olisin ollut pahankurinen pikku poika ja Johnnystä taisi tuntua samantapaiselta. Emmittyämme hieman istuuduimme.

— Tuumitaanpas nyt asioita vähän, sanoi Yank päättävästi. Olemme olleet täällä jo viisi päivää, eikä kertaakaan ole vielä syöty kunnon ateriaa. Ei meillä ole hääviä leiriäkään, eikä kaupungissa ole käyty ollenkaan. Lähin naapurimmekin on meille aivan tuntematon. Olemme olleet niin kirotun työteliäitä, ettemme enää muista, miten kunnon kansalaisten on oltava ja elettävä. Mutta nyt on tehtävä täyskäännös. Meillä on naulan verran kultaa. Paljonko se on dollareissa? Laske, Johnny!

— Suunnilleen kaksisataaviisikymmentä, vastasi Johnny hetken kuluttua.

— Jatka. Paljonko siitä tulee miestä kohti?

— Noin kahdeksankymmentä, tietenkin.

— Kahdeksankymmentä viiteen osaan! jatkoi Yank.

— Kuusitoista.

— Kas niin! huudahti Yank ja hänen teräksenharmaat silmänsä välähtivät. Kuusitoista dollaria päivältä on varsin hyvä tulos, mutta ei sen vuoksi kannata järkeään menettää. — Hän irvisti meille. — Te ette ole ajatelleet sitä ollenkaan, enkä minä liioin, ennenkuin eilen illalla.

— San Franciscossa voin ansaita puolet enemmän päivässä! sanoin.

— Ehkäpä jonkun aikaa, virkkoi Yank. Mutta täällä voimme löytää malmisuonen milloin hyvänsä, ja sillävälin kiskomme maasta sievät ansiot. Tuskin meidän kuitenkaan kannattaa tappaa itseämme työllä silti. Tänään on sunnuntai. Tosin minä en ole mikään uskovainen, mutta sopii minustakin sunnuntai hyvin lepopäiväksi. Painutaan siis takaisin laittamaan leiriä. Sitten syömme tukevan aterian, katsastamme naapureita ja lähdemme hiukan huvittelemaan kaupunkiin!

Näin haihtui ensimmäinen romanttinen kuvitelma kullan arvosta. Päiväpalkaksi muutettuna ei saalis ollut ensinkään merkillinen. Jatkoimme työtämme tyynemmin kuin tähän asti.

Yankin ehdotuksen mukaisesti kävimme tervehtimässä naapureitamme. Viereisessä leirissä asusti Don Gaspar samettihousuineen. Hän tarjosi meille hyvältä tuoksuvia savukkeita, jotka ällöttivät meitä, ja esitteli seuralaisensa Vasquezin. Don Gaspariila ei ollut niin paljon kultahiekkaa kuin meillä, mutta sitävastoin oli hänellä melkoinen kultamöhkäle näytettävänä. Emme voineet käsittää häntä ollenkaan. Hän ei näyttänyt köyhältä ja kuitenkin ahersi hän yhtä innokkaasti kuin muutkin.

Keskustelimme hevosistamme. Don Gaspar kertoi intiaanien ja paisanojen olevan alituisesti liikkeellä hevosia varastamassa. Olipa Andreas Amijokin ja hänen rosvojoukkonsa nähty läheisyydessä.

Levottomuutemme kasvoi, sillä viime aikoina olivat hevosemme väsyneet alinomaa seisoskelemaan samassa paikassa ja usein olimme saaneet etsiä niitä tuntikausia, ne kun näet olivat oppineet taitavasti pääsemään irti paaluista. Niinpä päätimmekin lyödä kamppeemme yhteen Don Gasparin kanssa. Sovittiin, että Vasquez huolehtisi ruuanlaitosta ja hevosista samoinkuin puitten pilkkomisesta ja veden kantamisesta. Muut työskentelisivät parittain kullankaivuussa. Kulta jaettaisiin viiteen yhtä suureen osaan.

Viiden unssin asemasta saimme nyt seitsemisen unssia tuota jaloa metallia päivittäin. Johonkin muuhun työhön olisimme väsyneet aikoja sitten, mutta kullan tenhovoima ei vähentynyt. Eräänä päivänä löysi pari hollantilaista läheisyydessämme jostakin kallionkolosta enemmän kuin kolmekymmentä naulaa karkeata kultaa. Innostuksemme sai uutta yllykettä.

Useimmat kullankaivajat huuhtoivat kultansa laakeissa astioissa. »Kehtojen» valmistamiseen ei heillä ollut enempää aikaa kuin taitoakaan. Yank uskoi kuitenkin, että tuollainen kehto olisi meille suureksi hyödyksi.

— Sillä käy huuhtominen neljä tai viisi kertaa nopeammin, sanoi hän.

— Mutta eihän täällä ole aineksiakaan saatavissa sellaista kojetta varten, väitin minä.

— Tiedän, mistä neljälläkymmenellä dollarilla saamme kolme pulskaa laatikkoa, ilmoitti Yank.

— Ei kehtoa kuokalla tehdä.

— John Semplellä on sahat ja vasarat. Hän on puuseppä. Pestaan hänet työhön ja autan itse. Vasquez saa kaivaa minun sijastani.

Ja niin kävi, että Yank ja John Semple kaksi päivää myöhemmin olivat saaneet valmiiksi pari kehtoa, jotka maksoivat meille pyöreissä luvuissa puolitoistasataa dollaria.

Yank oli ollut oikeassa. Uudet kojeet helpottivat työtä suuresti. Vuorotellen lapioimme nyt soraa toisten sillävälin »liekuttaessa lasta». Tuotanto lisääntyi kahdella tai kolmella unssilla päivässä.

XVIII luku.

KÄRÄJÄT.

Matkamme kaupunkiin lykkääntyi päivästä päivään, sillä milloin me emme olleet liian väsyneitä lähtemään liikkeelle, oli meillä niin paljon työtä, ettemme voineet ajatellakaan huvittelua. Vihdoin eräänä lauantai-iltana saapui luoksemme McNally-niminen naapuri, joka kertoi, että seuraavana päivänä pidettäisiin varsinainen kullankaivajakokous, johon meidän odotettiin ottavan osaa.

Lähdimme siis kaupunkiin. Katu oli mustanaan väkeä, joka kuljeksi edestakaisin silminnähtävästi ilman päämäärää. Kaikki suuremmat rakennukset olivat tulvillaan ihmisiä, joiden puheensorina kuului pitkän matkan päähän. Kadun toisessa päässä järjesteltiin paraikaa jotakin hevoskilpailua ja Don Gaspar ohjasi heti askeleensa sinne. Intiaaneja, mitä räikeimmissä ja hullunkurisimmissa vaatteissa, vilahteli tuolla täällä. Näimme myös pikku ryhmän lyhyenläntiä, mustasilmäisiä miehiä, »keskidii»-veijareita, kuten McNally ilmoitti. Tämä nimitys johtui heidän alinomaa toistamastaan kysymyksestä »qu’est ce qu’il dit?» (mitä hän sanoo?) ja meistä se tuntui hyvin sopivalta. Ranskalaisia oli näihin aikoihin Kaliforniassa runsaasti, samoin hollantilaisia, joita kutsuttiin »Dutch Charley»-nimityksellä. Enimmäkseen pysyttelivät he kuitenkin erillään amerikkalaisista.