Part 10

Kaupungin molemmat pelihuoneustot ja kapakat tuntuivat ansaitsevan mainosti. Matalat huoneet olivat aivan täynnä tupakoivia, toisiaan töykkiviä kansalaisia. Päinvastoin kuin San Franciscossa pidettiin täällä hirmuista meteliä. Kaikki olivat ehtimiseen liikkeessä, sirotellen ympärilleen kultaa huolettomasti ja kärsimättömästi. Herrat pankinhoitajat pelipöytien ääressä olivat mustissa puvuissa ja yhteistä heille kaikille oli tavaton kalpeus. Tunkeuduimme tarjoilupöydän ääreen, tyhjensimme kukin lasimme ja lähdimme jälleen kadulle.

Siellä, missä katu päättyi, oli jo melkoinen väkijoukko koolla. Mahtavan tammen alle oli nostettu jokunen tynnyri ja tavaralaatikko, ja meidän saapuessamme paikalle kiipesi paraikaa ystävämme, nikkari John Semple eräälle laatikolle.

— John on tämän paikkakunnan _alcalde_, selitti McNally. Toiset kullankaivajista istuutuivat mukavasti tantereelle, mutta taaempana olevat tyytyivät seisomaan. Semple koputti tynnyriä revolverinsa tukilla.

— Tämä on varsinainen kullankaivajakokous, julisti hän mutkattomasti. Monta asiaa on meillä käsiteltävänä, mutta tärkein niistä on mielestäni kysymys isosta kultamöhkäleestä. Kolme toverusta — en muista heidän nimiään — on kaivanut kultaa jossakin tuolla alhaalla. Yksi heistä äkkäsi aimo kultakimpaleen nostamassaan lapiollisessa, poimi sen pois ennenkuin ehti viskata sitä huuhdonta-astiaan ja väittää nyt, että möykky on hänen yksityistä omaisuuttaan. Hänen toverinsa taas penäävät, että se kuuluu kaikille yhteisesti. Mitä siitä sanotte?

Kaksi miestä nousi äkkiä alkaen puhua yhtaikaa.

— Istukaa! komensi Semple. Teillä ei ole asiaan mitään sanomista. Saatte kyllä tietää, mitä teidän on tehtävä. Ellen ole selostanut asiaanne oikein, voitte korjata kertomustani, mutta mitään muuta puhevaltaa teillä ei ole. Istukaa, sanon minä!

Miehet tottelivat yrmeän näköisinä.

— No, antaa kuulua, kehoitti Semple kärsimättömästi. Mitä kaikkea olenkaan saanut kuulla jok’ikisessä anniskelussa aina siitä lähtien kuin kultamöykky löydettiin!

Muuan ryysyniekka kompuroi pystyyn, puhjeten puhumaan miellyttävällä, sivistyneen miehen äänellä. — En voi ratkaista puheenaolevaa kysymystä, sanoi hän, mutta olen ollut lakimiehenä New Yorkissa, ja jos tuntemukseni yhtiösäännöksistä voi olla joksikin hyödyksi, annan auliisti apuani. Hän teki lyhyesti selkoa mainituista säännöksistä ja istuutui.

— Kiitämme teitä, sanoi Semple sydämellisesti, ja on pahuksen hauska kuulla, miten New Yorkissa menetellään. On vain yksi asia, joka estää meitä sovelluttamasta samoja säännöksiä täällä: kas, New Yorkissa ei kaiveta kultaa, mutta täällä sitä tekee joka sorkka. Onko jollakin parempia ehdotuksia?

— Olen työskennellyt Shirttail Barissa parin kuukauden ajan, virkkoi muuan kaino veikko nousematta paikaltaan, ja siellä noudatettiin tällaista tapaa: jos joku löysi kultamöhkäleen, joka painoi enemmän kuin puoli unssia, ja noukki sen pois ennenkuin oli viskannut lapiollisensa kehtoon, oli hän tuon möhkäleen omistaja. Mutta nyt taisikin olla kysymys pannusta, eikä kehdosta.

— Tuo sopii jo paremmin meille, Vieläkö on kellä mitään esiintuomista?

Kukaan ei vastannut.

— Onko teillä mitään shirttaiiilaista menettelytapaa vastaan? Voi, vieköön teidät perhana — istukaa! Teillä ei ole mitään sanomista.

Toinen asianosaisista kääntyi väkijoukon puoleen ja tiedusteli, eikö hänellä ollut oikeutta ajaa omaa asiaansa.

— Tämä ei ole teidän asianne, sanoi John Semple painokkaasti. Tässä on kysymys kultamöhkäleitä koskevasta lainsäädännöstämme. Teidän kirottu asianne ei ole kovin tärkeä ja te olette joka tapauksessa puolueellinen. Ja ellette istu, keskustelen kanssanne erittäin epämiellyttävällä tavalla! Ellei kenelläkään ole mitään sanomista, siirrymme toimittamaan äänestystä.

Äänestettiin ilman muuta Shirttailin menettelytavan puolesta.

— Sitten, jatkoi Semple, on muutama »keskidii» käynyt valittamassa, että heidän valtaukseensa tai leiriinsä on tunkeuduttu. Parasta lienee, että virkamerkillä varustettu Jim menee toimittamaan tunkeilijat pois.

Suuriruhoinen, hidas mies kömpi jaloilleen, sihautti taitavasti syljen keskelle muuatta puunrunkoa, mörähti jotakin ja lähti pois puolenkymmenen rähisevän ranskalaisen seuraamana.

— Vielä, sanoi Semple, on pari meksikolaista saatu kiinni varkaudesta. Buck Barry ja Missouri Jones heidät yllättivät, niin että todistajia ei tarvita. Kysymys on vain: mitä varkaille tehdään?

— Mitä he varastivat? tiedusteli ääni joukosta.

— Tietenkään eivät mitään, vastasi kookas, vankkaleukainen mies, joka luultavasti oli Buck Barry. Ei mitään varastettu, sillä minä satuin paikalle.

— Niin, mutta mitä he aikoivat varastaa? intti toinen.

— Saapasparin, paidan, vähän tupakkaa ja sensellaista, sanoi Buck Barry halveksivasti.

— Miehet tänne! komennettiin.

Tuokion kuluttua raahattiin pari räsyistä meksikolaista paikalle. Seurasi hetken hiljaisuus. Vihdoin lausui muuan harmaapartainen vanhus: — Jos joku on niin syvälle vajonnut, niin köyhä ja kurja, että antautuu saappaita ja paitoja ja tupakkaa puhaltamaan, niin minusta on hänen karkoittamisensa leiristä paras rangaistus. Sellaisen miehen täytyy kuulua yhteiskunnan pohjasakkaan. Mikseivät Buck ja Missouri Jones antaneet heille muutamaa tukevaa potkua sensijaan että vaivaavat meitä mokomalla asialla?

Buck ja Jones nousivat vastatakseen, mutta Semple keskeytti heidät.

— He aikoivatkin kuitata koko jutun potkulla, mutta minä kehoitin heitä esittämään asian kokoukselle, sillä tämänkaltaisista epäkohdista on tehtävä loppu. Kultamme on tähän saakka saanut olla rauhassa, mutta kohta ei uskalla liikahtaa askeltakaan leiristä ottamatta omaisuuttaan mukaan.

Samassa palasi sheriffi Jim. Hän nojasi tyynesti selkänsä puunrunkoon ja pureksi ruohonkortta.

Päätettiin, että varkaat oli ruoskittava ja sitten ajettava leiristä. Kuitenkin levisi joukkoon vakaumus, että tämäntapaiset varkaat olivat säälittäviä, kurjia olentoja ja niin koottiin meksikolaisille pieni rahalahja, joka annettiin heille sitten kun he olivat kärsineet rangaistuksensa.

— Ja nyt, ystäväiseni, lausui Semple, hajaantukaa kertomaan hauskaa uutista. Miten kävi, Jim? kysyi hän, sheriffiin kääntyen.

Jim siirsi ruohonkorren oikeasta suupielestä vasempaan.

— Eipä heidän varuksiensa takia kannattanut pitkälle kulkea, vastasi hän lyhyesti.

— Montako tunkeilijaa siellä oli?

— Kaksi — ja pyssy, selitti Jim.

— Eipä niille tarvinne muuta kuin huutaa: »Laputtakaa tiehenne!» huomautti ääni joukosta.

Jim naurahti.

— Kyliä mä sen käsitin, sanoi hän, mutta kun näin heidän kehnot varuksensa ja että tunkeilijoita oli vain kaksi, kun sitävastoin keskiidii-veikkoja oli kuusi, ajattelin, ettei leirin sopinut sekaantua koko asiaan. Minusta saattavat herrat keskidiit itse vapautua häiritsijöistään.

Asiasta kinasteltiin vähän aikaa, mutta lopulta John Semple sanoi ratkaisevasti:

— Jim saa antaa ranskalaisille kirjallisen valtuuden tämän asian hoitamiseen. Ja ellei teillä ole enää mitään sanomista, luulen, että voimme lopettaa tällä erää.

— Eikö mitään tutkimuksia? kysyi joku.

— Ei ainoatakaan. Leirissä on havaittavissa parantumista. Kokous on päättynyt?

Ja vahvistukseksi napautti nikkari revolverillaan tynnyrin kylkeä.

XIX luku.

SUNNUNTAI HANGMAN’S GULCHISSA.

Kello oli neljän korvissa. Joukko hajaantui hitaasti eri tahoille etsimään jotakin ajankuluketta. Tallustimme ympäri kaupunkia silmät avoinna ja korvat höröllään. Tuttavamme olivat vielä harvalukuiset, joten tunsimme olevamme hiukan yksinäisiä. Vähitellen alkoi kadulle Ilmestyä humalaisia miehiä. Kuitenkaan ei mitään sanottavaa epäjärjestystä sattunut, huudettiin vain ja kerskuttiin tavallista äänekkäämmin. Pari vanhaa ukonkäppyrää riiteli kovasti ruuanlaitosta. Kumpikin kerskui taidollaan, morkaten toista. Heitä ympäröi huvitettu kansajoukko.

— Omenapiiraita? kiljui ukoista pienempi. Sanoitko omenapiiraita? Sinä, ystäväiseni et tiedä omenapiirakoista mitään. Myönnän — hän laski kätensä toisen käsivarrelle — että ehkä osaat vatkata piirastaikinan ja paistaa piirakankin, ehkä, mutta osaatko kiepauttaa piirasta? Häh? Et tietenkään! Mutta kas, siinä olen minä mestari. Oikein eri tuntija! Kun minä hypitän piirasta, viskaan sen savupiipusta ulos, avaan nopeasti ikkunan ja näppäisen piirakan sievästi takaisin paistinpannulleni.

Vähän edempänä rehenteli katukäytävällä punakka, turpeanenäinen, vanha ihmisraunio, joka piti esitelmää frenologiasta. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin päivällä ja nauranut hänen vuolaalle sanatulvalleen. Nyt hän oli auttamattomasti juovuksissa. Taitamattomasti kompuroi hän samalle tavaralaatikolle, joka äsken oli ollut tuomarin istuimena, ja kutsui kuulijoita lähemmäksi. Epäröityään tovin tunkeutui hartiakas mies väkijoukon läpi ja istuutui laatikon syrjälle.

Selvänä ollessaan oli frenoloogi onnellisesti luovinut eteenpäin imartelun turvissa. Mutta nyt hän pöyhi kullankaivajan rehevää tukkaa pilkallisesti hymyillen. Kopeloituaan miehen päätä hetken, sanoi hän:

— Kummallista! Ystävät! Tämän henkilön päässä on muuan nystyrä erittäin hyvin kehittynyt, nystyrä, joka osoittaa hänellä olevan suuria taipumuksia näpistelyyn. Tällaisen nystyrän olen tavannut vain kerran aikaisemmin. Se oli erään kuuluisan varkaan ja pahantekijän päässä. Hyväntahtoisuuden nystyrä puuttuu tältä mieheltä tykkänään. Sillä kohdalla on melkein reikä. Totuudenrakkauden nystyrää ei hänellä ole koskaan ollutkaan, kun taas raukkamaisuuden nystyrä on kananmunan kokoinen. Tämä mies, ystäväni, on vaarallinen ihminen. Pitäkää häntä silmällä. Hän on valehtelija, varas ja pelkurimainen ämmälauri ja...

— Ja vielä mitä, sinä halju? karjui kullankaivaja vimmastuneena.

Hän tarttui frenoloogia niskavilloihin ja sinkautti hänet pää edellä isoon telttaan, lähtien itse kiireesti perästä. Teltasta kuului ankara romahdus, jota seurasi raivoisa kiljunta ja mellakka. Äkkiä lennähti vanha, täydellisesti selvinnyt frenoloogi kadulle. Hänen valkea tukkansa törrötti melkein pystyssä ja nenä kiilui punaisena. Suuttunut kullankaivaja ajoi häntä takaa kymmenkunnan häiriintyneen pelaajan yllyttämänä. Kaikki muut, paitsi molemmat asianosaiset, suorastaan ulvoivat naurusta. Kun kuitenkin vanha veijari oli ilmeisessä vaarassa, tartuin takaa-ajajaa käsivarresta ja pidättelin häntä hiukan. Hän sätki tovin, mutta kun olin häntä vahvempi, luopui hän pian vastarinnasta ja tyyntyi. Yhtäkkiä purskahti hän nauruun ja minä hellitin otteeni. Frenoloogi oli kadonnut. Yank ja minä lähdimme poispäin. Johnny oli livistänyt, eikä häntä näkynyt missään. Samassa lähestyi McNally, joka kutsui meidät illalliselle.

— Ette kai aio lähteä vielä? Iltaisinhan täällä ilo nousee. Älkää olko levottomia Johnnyn vuoksi — kyllä hän itsestään huolehtii. Mennään nyt ryypylle.

Noudatimme hänen kutsuaan. Illastettuamme painuimne jälleen kadulle tupakoiden ja rupatellen. Eräässä kulmauksessa seisoi pitkänhuiskea mies, jolla oli uneksivat silmät. Hän soitti viulua ja oli koko sielullaan syventynyt soittoonsa. Yksinkertaisia, sydämeenkäypiä sävelmiä hän loihti esiin soittokoneestaan, ja miesjoukko hänen ympärillään kuunteli ääneti. Muuan kömpelö, roiston näköinen olento purskahti äkkiä itkuun, mutta hillitsi itsensä jälleen heti ja katsoi uhkaavasti ympärilleen. Soittaja lopetti ja kääntyi pois. Hänen yleisönsäkin lähti liikkeelle. Mies oli kuuluisa kuljeksiva soittoniekka John Kelly, jolta ei koskaan puuttunut ystäviä enempää kuin kultaakaan, vaikka hän ei milloinkaan näyttänyt niitä etsivän.

Kävimme peliluolissa, joita kaupungissa oli kaksi, ja joimme jotakin merkillistä sotkua, jota McNally kutsui »42 kaliberin whiskyksi». Löysimme Johnnynkin toisessa pelipaikassa. Hän oli punainen kuin kukko ja otteli vimmatusti faraopankkia vastaan. Yank kehoitti häntä lähtemään, mutta hän pudisti päätään, joten jatkoimme matkaamme ilman häntä. Eräässä valtavassa teltassa soitettiin viuluja ja hanureita. Astuimme sisään ja heti säntäsi luoksemme remuava miesjoukko, joka silmäili meitä edestä ja takaa, varsinkin takaa.

— Kaksi herraa ja nainen! hoilasi heistä muuan. Herrat tuolle puolen ja naiset tänne. Ja nyt valssiksi!

Syntyi hirveä hälinä. Miehet kumartelivat juhlallisesti toisilleen ja tarjosivat käsivartta tavalla, joka toi mieleen opetetun karhun. Tuokion seisoimme liikkumattomina, aivan pyörällä päästämme.

— Menkää tuolle puolelle, neuvoi McNally. Minä jään tänne, sillä minä olen nainen.

— Miksi? kysyin minä.

— Kaikki, joilla on paikatut housujen takamukset, ovat naisia, selitti McNally.

Ja aivan kuin seuraelämässä, olivat naiset täälläkin enemmistönä.

Tanssittiin vinhasti ja tömistettiin lattiaa. Vanha Yankkin keikisteli ja tepasteli ja hoilasi, jotta ihan meitä hämmästytti. Lopetimme vihdoin henkeä haukkoen ja ryntäsimme anniskelupuolelle, joka sinä iltana varmasti ansaitsi toisenkin dollarin.

Laskettiin leikkiä ja mekastettiin, ja tietysti oli siellä riitapukarikin joukossa, kuinkas muuten? Kukaan ei kiinnittänyt häneen erikoista huomiota, mutta toiselta puolen varottiin joutumasta liian lähelle häntä. Lopulta hän tyrkkäsi McNallya, joka juuri sytytteli nysäänsä. McNallyn vasen käsi piteli whiskylasia, oikea palavaa tulitikkua. Kiirehtimättä viskasi hän lasin sisällön riitapukarin takkuiseen tukkaan ja pani tulen »tappuroihin». Pirtu syttyi palaamaan sinisellä liekillä, tekemättä sen suurempaa vahinkoa.

— Mies palaa! Mies palaa! huusi McNally. Ajakaa hänet ulos!

Kullankaivajat ajoivat riemumielin miehen kadulle niin perusteellisesti, ettei häntä sen koommin huoneustossa näkynyt.

Kello kymmenen maissa aloimme väsyä. »42 kaliberin whisky» oli nähtävästi tehnyt tehtävänsä. Etsimme käsiimme Johnnyn, joka yhä oli syventynyt faraopeliin, mutta hän kieltäytyi jyrkästi lähtemästä makuulle. Niinpä jätimme hänet rauhaan ja vaelsimme asuntoomme, leppoisan yötuulen leyhytellessä kuumeisia kasvojamme. Yllämme kaartui tähtitaivas, ja puitten pimeistä varjoista kuului valveilla olevan linnun heikko ääni.

XX luku,

KULTAA HUUHDOTAAN.

Johnnyä ei kuulunut koko yönä, mutta seuraavana aamuna saapui hän kaivospaikalle unisena ja silmät sikkarassa. Hän sanoi viettäneensä yönsä erään toverin luona ja vastasi tiedusteluumme lyhyesti, että »oli ollut hiukan huono onni pelissä». Luullakseni oli hän hävinnyt koko omaisuutena, mutta sehän oli hänen oma asiansa. Jaoimme joka ilta kultahiekan viiteen yhtä suureen osaan, joista kaksi annettiin Don Gasparille ja Vasquezille. Loput jaettiin taas neljään osaan. Minä otin huostaani Talbotin osuuden.

Kullan punnitsemiseen tarvittiin vaaka. Tämä välttämätön koje saatiinkin lopulta ostetuksi viidentoista dollarin hinnasta. Vasquez punnitsi sitten kultahiekkansa illoin aamuin, nähtävästi salaisesti toivoen, että kulta yön kuluessa olisi lisääntynyt.

Siirtolaisten lukumäärä kasvoi kasvamistaan, aivan kuten muuan kauppamies oli ennustanut. Me kohtelimme tietysti tulokkaita ylenkatseella, sillä nuo raukat olivat hullumpia kuin konsanaan me olimme olleet. Yrittivätpä he kaivaa kultaa kuutamossakin!

Kaivuuvapauttamme rajoitettiin, koska seutu kansoittui nopeasti. Valtauksen suuruudeksi määrättiin kuusikymmentä neliöjalkaa. Työ oli pantava alulle kymmenen päivän kuluessa j.n.e. Jokainen meistä otti kaksi valtausta nimiinsä ja kaivannoilla työskenneltiin vuorotellen. Uusista säännöksistä koetettiin pitää lujasti kiinni.

Hangman’s Gulch ei ollut varsinaisen suuren siirtolaistien varressa, mutta näimme kuitenkin usein matkamiehiä, jotka pyrkivät Sacramentoon. Eräät heistä jäivät leiriimme, mutta useimmat jatkoivat rasittavaa taivalta lihavammille laitumille. Monasti olivat he kovin nääntyneitä, huonosti varustettuja ja väsyneitä, mutta hiukan levättyään he itsepintaisesti taas lähtivät liikkeelle. Eräänä päivänä saapui leiriin Bagsby-niminen metsästäjä, joka kertoi komean karavaanin olevan tulossa. Bagsby oli vanhoja Kalliovuorten miehiä, eikä koskaan laverrellut turhia, joten jätimme työmme yhtenä miehenä ja riensimme kukkulan rinnettä ylös niin nopeasti kuin taisimme.

Pian ilmestyikin näkyviin vahvojen härkien vetämä vankkurijono, jonka ajajat kaikki olivat voimakkaita, muhkeita miehiä. Noin sata yardia jonon edellä ratsasti nuori, kaunis, punaposkinen tyttö, jolla oli yllään sininen, valkoisella kirjailtu puku. Hänen ryhtinsä oli kuin kuninkaan tyttären ja me hurrasimme hänelle kuin hullut. Hän ei suonut meille silmäystäkään, mutta näimme hänen povensa kohoilevan kiivaasti ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.

Tyynnyimme lopulta, sillä työ ja matka työpaikalle muistuivat jälleen mieleen, ja niin palasimme jatkamaan ahertamistamme. Aikaisin illalla lopetimme uurastuksemme, ja ennen makuulle menoa rupateltiin vielä joku hetki hauskasti väitellen tai tarinoita kertoen.

Saapuipa sitten leiriimme kiinalaisjoukko, joka asettui taloiksi vähän alemmaksi joen rannalle. Me olimme hiukan ylpeitäkin heistä, sillä näihin aikoihin olivat vinot silmät, olkikaton näköiset hatut ja palmikkosaparot vielä ihmeellisiä harvinaisuuksia. Kiinalaiset olivat kärsivällisiä ja ahkeria työmiehiä, ja naapureille osoittivat he aina suurta vieraanvaraisuutta.

Muutaman viikon aikana saimme irti neljätoista, jopa seitsemäntoistakin unssia kultaa. Metallin arvo oli silloin noin neljätoista dollaria unssilta, ja me olimme täysin tyytyväisiä tulokseen. Suuresta malmisuonesta uneksittiin tietysti lakkaamatta. Kerran sain lapiolleni yli kolme unssia painavan kultamöhkäleen — se oli suurin, mitä näillä tienoin oli pitkiin aikoihin löydetty, ja herätti ansaittua huomiota. Möhkäle oli yksityistä omaisuuttani, koska en ollut heittänyt sitä kehtoon.

Muonavaramme alkoivat nyt tehdä loppua. Me emme halunneet hankkia uusia seudun kauppamieheltä, joka nylki asiakkaansa putipuhtaiksi, vaan päätimme Don Gasparin ehdotuksesta lähettää Vasquezin Sutter’s Fortiin ostamaan, mitä tarvitsimme. Hänelle annettiin mukaan kahdeksantoista unssia kultaa ruokavaroja varten. Lisäksi käytti Don Gaspar tilaisuutta hyväkseen lähettääkseen kultahiekkaomaisuutensa McClellanille talletettavaksi.

Vasquezin ollessa matkalla teimme päätöksen, jota oli valmistettu jo monet ajat. Leirialueemme oli käynyt liian ahtaaksi. Jokainen tuumanala maata oli otettu käytäntöön ja kullankaivajien lukumäärä kasvoi yhä. Tuotanto väheni luonnollisesti, ja lopulta kutistui kokonaisen viikon saalis yhdeksääntoista unssiin. Todennäköisesti olimme jo tyhjentäneet valtauksemme.

Seurustelimme ahkerasti Sam Bagsbyn, metsästäjän, kanssa, ja hän sai meidät entistä levottomammiksi. Hän oli ammatiltaan turkispyytäjä ja, huolimatta viidestäkymmenestä ikävuodestaan, ryhdikäs kuin nuorukainen.

— Ei minusta ole kullankaivajaksi! selitti hän painokkaasti. Etsinhän minäkin noita hituja aikani, kunnes käteni paisuivat muodottomiksi ja selkäni ruskui, mutta siihenpä sitten heitin... Olen metsästäjä ja kas, se homma tyydyttää minua paljon paremmin.

Yank ja Sam polttelivat hartaasti piippujaan nuotion ääressä, tarinoiden seikkailuistaan. Johnny ja minä pysyimme innokkaina kuuntelijoina. Bagsby oli tullut länteen kapteeni Sutterin mukana ja tiesi paljon juttuja tuon urhoollisen miehen taisteluista intiaanien kanssa. Hän kertoi vuorista ja tasangoista ja riistasta ja sai meidät sydämestämme toivomaan, että olisimme saaneet olla mukana hänen retkillään.

Säännöllisesti lopetti Sam juttunsa kehoittamalla meitä lähtemään liikkeelle. Ylänköjen takana oli toisia jokia. Siellä voisimme olla rauhassa omissa hoteissamme. Hän oli varma, että vuorten tuolla puolen löytäisimme rikkaampia kulta-alueita, ja neuvoi meitä pyrkimään Porcupine-joen rannoille, »jos halusimme tehdä rahaa».

Keskustelimme asiasta muutamien naapuriemme kanssa, McNally, Buck Barry ja Missouri Jones tuntuivat innostuneilta. Puhuttiin puoleen ja toiseen, koetettiin ottaa kaikki asiat huomioon, ja päästiin lopulta niin pitkälle, että tiedustelimme Sam Bagsbylta, suostusiko hän lähtemään mukaan, jos todella siirtyisimme pois.

Mutta Sam Bagsby ojensi torjuen kätensä.

— En ole hullu, sanoi hän. Voin tonkia maata täälläkin, jos tahdon. En kuitenkaan pystyisi ansaitsemaan enempää kuin mitä elatukseeni tarvitsen. Minua ei haluta muuttua preeriakoiraksi.

Silloin McNally keksi keinon.

— Seuraatteko myötämme, jos maksamme teille palkan?

— Tietysti, vastasi turkispyytäjä arvelematta. Lähden aina sinne, missä voin ansaita jotakin.

Bagsbyn palkkavaatimuksiin sisältyi ruoka, viisitoista dollaria kullassa viikolta ja whiskytuikku kahdesti päivässä. Hän oli ainoa tuntemani Kalifornian mies, joka todellakin halveksi rahaa. Hänen myöntymyksensä sitten saikin meidät heti panemaan tuumasta toimeksi.

XXI luku.

LÄHDEMME POIS.

Meitä oli yhdeksän — Bagsby, Yank, Johnny Fairfax, minä, Don Gaspar, Vasquez, McNaily, Buck Barry ja Missouri Jones. Meillä oli yhdeksän hevosta. Yank, Bagsby Vasquez ja Jones lähtivät Sutter’s Fortiin ruokatarpeita ostamaan, ottaen kahdeksan hevosta mukaansa. Don Gasparin raudikko kieltäytyi jyrkästi rupeamasta kuormahevoseksi. Lähetimme miesten mukana kultahiekkamme Talbotille toimitettavaksi. En tiedä ollenkaan, paljonko kumppaneillani sitä oli — Talbotin osuus nousi sataankymmeneen unssiin.

Päätimme ennen lähtöämme myydä huuhdontakehdot. Kävin kaupittelemassa niitä kullankaivajille, jotka tuntuivatkin ostohaluisilta. Tarjoukset nousivat sataan dollariin kappaleelta, mutta Johnnyn mielestä olivat nämä tarjoukset liian alhaiset. Hän sai meidät raahaamaan nuo hirvittävät kojeet kaupunkiin myöhään iltapäivällä, ja perille päästyämme sijoitti hän ne keskelle katua, valmistautuen pitämään huutokauppaa. Väkeä hän houkutteli paikalle paukuttelemalla Colt-pistooliaan, ja sitten louskutti hän leukojaan, kunnes toinen kehdoista kelpasi eräälle miehelle sadastakuudestakymmenestä dollarista. Toinen oli mennä samasta hinnasta, mutta Johnny muutti mieltään ja kohotti kätensä.

— Herrat gentlemanit! lausui hän. Luulenpa tosiaankin, ettette tiedä, mikä kallisarvoinen kapine tässä on tarjolla. Tämä kehto on ihka sama väärentämätön ja alkuperäinen laitos, johon tämä harvinaisen kookas ja roteva nuorukainen — hän osoitti minua — oli melkein heittämäisillään yli kolmen unssin painoisen kultamöhkäleen. Möhkäle oli suurempi kuin ainoakaan aikaisemmin Hangman’s Gulchissa löydetty. Aivan viime tingassa veti tämä herrasmies lapionsa takaisin ja tunki möykyn taskuunsa. Ja tässä on juurimainittu historiallinen ja todistettavasti oikea kehto. Kenen hyvänsä ostettavissa! Paljonko tarjotaan?

Joukko nauroi katketakseen. Ja tarjosi! Saimme kehdosta kaksisataaviisikymmentä dollaria.

Muonanhankkijamme palasivat pari päivää tämänjälkeen. He kertoivat, että hinnat Sutterin linnakkeessa olivat kohonneet tuntuvasti ja että sinne oli kerääntynyt kosolti väkeä, sekä maitse patikoinutta että vesitse San Franciscosta tullutta. Elintarpeet olivat niin kalliit, että miehemme olivat tyytyneet hankkimaan vain hiukan kahvia, kuivattua lihaa ja jauhoja. Lyijyä ja ruutia sekä ampuma-aseita pyssyttömille oli myös ostettu, vaikka niihin olikin saatu uhrata runsaasti kultahiekkaa. Kohosimme nyt tavaramme, köytimme ne kantamuksiksi ja paneuduimme levolle.

Bagsby herätti meidät jo ennen päivännousua. Ilma oli kolea, ja laitoimme senvuoksi kiiruusti itsemme matkakuntoon.

Poikkesimme melkein heti valtatieltä ja suuntasimme kulkumme suoraan pohjoista kohden. Taivalsimme kallioperäisten metsäseutujen halki ja taitavasti olikin kuljettava hevosten vuoksi. Bagsby osoittautui erinomaiseksi oppaaksi. Mäennyppylöiltä katselimme alhoihin, joissa leijui paksulti rusottavaa usvaa. Näimme saksanhirviä laumoittain, jäniksiä ja viiriäisiä. Ruoho oli kaikkialla käpertynyt ruskeaksi. Kaukana edessämme näimme tummia, lumihuippuisia vuoria.

Aina kello kolmeen saakka matkasimme kohtaamatta ainuttakaan ihmistä. Vihdoin äkkäsimme pari kolme miestä, jotka kalvoivat maata kuivuneessa rämeessä. Keskustelimme hetkisen heidän kanssaan ja he kertoivat kasaavansa mutaa sopiviin paikkoihin, missä se sai olla, kunnes sadevesi sen huuhtoi. He väittivät täten pääsevänsä sangen hyviin tuloksiin, mutta minä rohkenin asettua epäilevälle kannalle.