Part 11

Samana iltana pysähdyimme erääseen tien varressa olevaan hirsimajaan, jonka omistaja osoittautui perin mielenkiintoiseksi mieheksi. Hän valmisti meille mainion illallisen, johon muun muassa kuului kananmuniakin, ja lyöttäytyi myöhemmin seuraamme valkean ääreen. Saimme kuulla, että hän oli syntyperältään italialainen ja että hän oli kiertänyt kaikki suurimmat Europan kaupungit. Johnnyllä ja hänellä riitti sitten juttelemista tuntikaupalla, kunnes isäntä lopulta kysyi, haluaisimmeko kuulla soittoa.

Halusimme tietenkin. Hän nousi, veti erään väliverhoksi ripustetun huovan syrjään ja raahasi jostakin sopukasta esiin — posetiivin.

Siinä selitys hänen matkustelemiseensa Euroopassa. Saatoin helposti kuvitella hänen seisovan jonkun talon pihamaalla, marakatti olkapäällä ja veikeä hymy huulilla.

Seuraavana aamuna kuljimme ison valtatien poikki ja katosimme jälleen synkkiin havumetsiin, mäkien ja solien sokkeloihin. Aavat tasangot ja painostavan helteen olimme jättäneet taaksemme. Silloin tällöin matkasimme jonkun vähäisen nurmiaukean yli tai hipaisimme viidakon ympäröimää paljasta kalliota. Päädyimme lopulta jokiuomalle, jossa liuta punapaitaisia miehiä oli työssä. Mutta vähitellen jäivät ihmisetkin taaksemme ja koskematon luonto ympäröi meidät joka puolelta. Leiriydyimme muutaman nurmipalstan liepeelle. Kylmyys alkoi jo tuntua, ja siksi rakensimme kuivista oksista nuotion. Hevoset laskimme laitumelle ruohikkoon.

Tuskinpa saattoi ajatellakaan mitään rauhallisempaa paikkaa kuin tämä oli. Mutta Bagsby, Don Gaspar ja Vasquez eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä. He neuvottelivat tuokion ja sitten sanoi Bagbsy, että muutamain meistä oli ruvettava vartijoiksi. Kinastelimme asiasta vähän, mutta Bagsby sai lopulta tahtonsa perille. Don Gaspar selitti myöhemmin, että meksikolaiset hevosvarkaat usein väijyivät vuorokausikaupalla matkamiehiä, jos vain saattoivat toivoa saavansa hevosenkin siepatuksi. Bagsby valitsi vartiomiehistöön Yankin, Vasquezin, Jonesin ja itsensä. Kun olin kääriytynyt lämpimään huopaani, tunsin suurta tyytyväisyyttä sen johdosta, että minua oii pidetty liian kokemattomana vartiohommaan.

Kolmantena päivänä kapusimme korkean vuorenharjanteen yli. Ponnistelimme tuntikaupalla ja väsyimme peräti. Harjanteelle päästyämme silmäilimme taaksemme ja sitten edessä aukeavaa maisemaa. Näimme pitkän, usviin peittyneen, aaltoilevan vuorijonon, ja syvällä alapuolellamme pienen, rakoselta näyttävän laakson mataloine kukkuloineen ja puuryhmineen. Laakson pohjalla polveili, silloin tällöin pyörteineen poristen, vihertävä joki.

— Porcupine, ilmoitti Bagsby lyhyesti.

Katselimme laaksoa hetken ja ryhdyimme sitten vaivalloiseen laskeutumiseen harjanteelta. Auringon laskiessa pääsimme lopultakin rinteen juurelle ja saavuimme laajalle tasangolle, jolla siellä täällä kasvoi tammia. Pieni puro mutkitteli poikki niittymaan jokea kohti. Panimme leirin kuntoon, ja viskelimme hevosten kantamukset tuonne tänne. Heti aterioituamme kietouduimme huopiimme ja vaivuimme makeaan uneen.

XXII luku.

PORCUPINEN LEIRI.

Heräsimme myöhään seuraavana päivänä ja ryhdyimme heti aamiaista valmistamaan. Syödessämme pohdimme suunnitelmiamme. Ensi työksi oli tietenkin päästävä varmuuteen siitä oliko näillä tienoin kultaa, ja sitävarten päätimmekin hajaantua eri tahoille tutkimuksia suorittamaan. Bagsby jäi leiriin hevosia vartioimaan.

Kävelin hitaasti kuivuneen ruohikon yli virtaa kohden, valitsin rantahietikolle päästyäni sopivan paikan ja iskin kuokkani maahan. Ahersin otsaani hiessä koko päivän auringon armottomasti loimottaessa selkääni. Ja kun ilta läheni, oli minun todettava, että olin yhtä rikas kuin aamulla aloittaessani.

Tovereillani oli ollut yhtä huono onni. Kaikki saapuivat nuotiolle väsyneinä ja allapäin.

— Niinpä niin, tuumi Bagsby tyynesti. Täällä nähtävästi ei ole mitään löydettävissä, jatketaan matkaa huomenna. Ja niin paneuduimme levolle, lähtien jälleen aamuvarhaissa liikkeelle.

Kuljimme monta penikulmaa joenvartta pitkin, teimme illalla leirin kaltevalle ruohikkorinteelle, ja ryhdyimme seuraavana päivänä maaperää tarkastamaan.

Minä sain tehtäväkseni tutkia mäkien kupeet. Kompuroin siis lähimpään rotkoon ja ryhdyin kääntelemään kiviä. Tuskinpa olin siinä häärännyt vielä montakaan hetkeä, ennenkuin katseeni osui maljamaiseen syvennykseen erään vierinkiven takana. Vesi oli nähtävästi äsken haihtunut kolosta. Raaputin hiukan rakosia veitselläni ja pian ilmestyi himmeä, keltainen metalli näkyviin. Polvistuin ja keräsin puolenkymmentä kultanokaretta kämmenelleni.

Lähdin heti leiriin ilmoittamaan löydöstäni. Samanaikaisesti säntäsivät Johnny ja Buck Barry paikalle joelta päin. Ja vähän myöhemmin saapuivat muutkin. Olimme kaikki löytäneet kultaa, Yank jopa oikein aimo möhkäleen, jonka havaittiin painavan yli naulan. Riemumme oli rajaton.

Olisimme mielellämme heti palanneet etsintää jatkamaan, mutta Bagsby asettui jyrkästi vastustamaan meitä. Hänen mielestään oli nyt ensi kädessä huolehdittava oikein kunnollisen leirin pystyttämisestä, hevosaitauksen rakentamisesta ja ruokalistan hankinnasta. Eikä meidän auttanut muu kuin tunnustaa, että hän oli oikeassa, ja niin pantiin toimeksi, joka mies. Hevosia varten laitettiin tuotapikaa tarha. Hirsihökkeli oli niinikään pian valmis. Kyhäsimmepä muutamia kehtojakin kullanhuuhdontaa varten. Bagsby ja Vasquez toivat kotiin moniaan maukkaan hirvipaistin ja linnustuskin sujui heiltä mainiosti. Aterioimme kuin ruhtinaat, pysyimme terveinä ja nukuimme öisin vanhurskaan unta.

Alitajunnassamme väikkyi kuitenkin alituisesti kulta. Kulta kimmelsi unissamme, kulta lisäsi voimiamme. Kun rakennustyömme läheni loppuaan, tunsimme kaikki hienoista kaipuuta. Odotuksen lumous oli poissa.

Työmme leirillä päättyi eräänä iltapäivänä. Emme malttaneet odottaa aamuun, vaan riensimme heti, Yankin kehtoa mukanamme raahaten, joen rannalle. Kahdessa tunnissa saimme huuhdotuksi lähes kaksi unssia kultaa.

Sinä iltana selviteltiin tilannetta oikein perinpohjaisesti. Yank, Bagsby, Don Gaspar ja Missouri Jones, joukon vanhimmat, äänestivät kumoon nuorimpien ehdotuksen, että kullanhuuhdontaan heittäydyttäisiin päistikkaa.

— Leiristä on huolehdittava kunnollisesti, sanoi Yank. Jonkun on aina oltava täällä, hevosia hoitelemassa, ruokaa laittamassa ja muita leiritöitä tekemässä. — Bagsby nyökäytti hyväksyvästi päätään. — Ja jonkun on hankittava lihaa ja kalaa. Meitä on yhdeksän miestä, ja kaikki tarvitsemme ruokaa. Yksi mies leiriin, kaksi metsälle, kuusi kultaa huuhtomaan. Eikö kolme miestä kehtoa kohti riitä?

Yank sai muiden kannatuksen ja asia oli selvä. Yhtymän viralliseksi metsästäjäksi valittiin yksimielisesti Bagsby. Me muut suostuimme vuorottelemaan leiri- ja kullanhuuhdontatöissä. Kehdoista päätettiin toista käyttää rantahietikolla huuhtomiseen, toinen vietiin lähelle rotkoa, josta olin löytänyt ensimmäiset kultajyvät.

Don Gaspar oli työskennellyt seppänä, taitamattomana tosin, ja nyt hän oli ylen uupunut, vaikka ei tahtonut sitä tunnustaa. Olimme alkaneet suuresti ihailla tätä tarmokasta herrasmiestä hänen muuttumattoman kohteliaisuutensa ja avuliaisuutensa vuoksi. En oikeastaan koskaan voinut käsittää, miksi hän oli antautunut näihin voimia kysyviin ponnisteluihin, sillä rahan puutteessa hän ei ollut, ja tavallisesti karttavat hänen rotunsa miehet aina kovaa ruumiillista työtä. Ehkäpä oli hän perinyt vanhojen conquistaderien seikkailunjanoisen hengen, ehkäpä houkutteli kullan ihmeellinen taikavoima...

Työskentelin Johnnyn ja McNallyn kanssa rotkossa. Se oli vaivalloista hommaa, sillä sora oli kannettava suurissa säkeissä vedenpartaalle. Jokaiseen säkkiin mahtui kuusi- tai seitsemänkymmentä naulaa soraa, eikä liukkaitten kivien yli kompuroiminen sellaisen taakan kanssa suinkaan ollut leikintekoa. Varsinainen huuhtominen kyllä sujui nopeasti.

Koko aamupäivän olimme ahkerassa työssä. Pusertui siinä irti toinenkin hikipisara.

— Ellei tästä sorasta lähde vallan erikoisen paljon kultaa, äänestän kaivuuta yksinomaan rannalla, puhkui McNally. Tätä ei kestä kukaan.

Hän kaasi säkkinsä sisällön kehtoon ja liekutti sitä tyytymättömän näköisenä. Mutta äkkiä loksahti hänen suunsa ammolleen ja hän tuijotti eteensä suurin silmin. Kysyimme levottomina, mikä oli hätänä.

— No, mutta katsokaapas tuota! huusi hän.

Töllistimme hänen osoittamaansa suuntaan, mutta emme nähneet mitään muuta kuin niityn, jolle hevoset oli laskettu laitumelle, ja savukierukan, joka peitti katseiltamme Don Gasparin, ohukkaita paistavan kastilialaisylimyksen.

— Katsokaa hevosia! neuvoi McNally yhä ärtyneempänä.

— Entäs sitten? tokaisi Johnny.

— Entäkö sitten? Ei mitään! karjui McNally raivostuneena. Meissä itsessämmehän vika on! Hän naputti päätään rystysillään ja totesi: — Kovaa on! Mikäpäs siinä? Hevoset elävät herroiksi, kun herrat työskentelevät kuin hevoset.

Otimme vihjauksen onkeemme. Samana iltana vielä satuloimme kuormahevoset ja vedätimme niillä sorasäkkimme rotkosta rannalle. Lopetimme työmme hyvin myöhään ja palasimme leiriin vasta pimeän tultua. Olimme saaneet kokoon yksitoista unssia kultaa. Rannalla ahertaneet olivat päässeet vain yhdeksän unssiin. Olimme iloisia.

— Jonakin päivänä keksimme vielä luolan, kehuskeli Johnny, luolan, jossa tuhannet kultaunssit meitä odottavat.

XXIII luku.

INTIAANIT VIERAILEVAT.

Luola jäi kuitenkin löytämättä ja pian huomasimme, että ensimmäisten päivien saavutuksia lukuunottamatta saaliimme täällä jäisi melko vähäiseksi. Omaisuutemme lisääntyi silti tasaisesti.

Kuukauden päivät saimme työskennellä rauhassa ja olimme jo melkein unohtaneet koko muun maailman, kunnes eräänä päivänä leirivahtina ollessani näin miesjoukon lähestyvän hirsimajaamme niityn puolelta, Miehet tuntuivat epäröivän hiukan ja olivat vielä niin kaukana etten selvästi heitä erottanut. Katsoin kuitenkin parhaaksi varoittaa tovereitani ja senvuoksi laukaisin revolverini. He ryntäsivätkin heti paikalle.

Hitaasti tulivat vieraat lähemmäksi ja pian huomasimme että he olivat intiaaneja. Heidän johtajansa kantoi pitkää salkoa, jonka nenään oli sidottu valkoisia höyheniä. Yhtäkkiä alkoivat he hyppiä ja tanssia, säestäen tätä toimitusta merkillisellä laululla. Eivät olleet järin peloittavan näköisiä nämä veikot, eikä heillä ollut juuri muita aseitakaan kuin nuolet ja jouset. Vain kolme heistä heilutti pitkiä espanjalaisia musketteja.

Buck Barry riensi vieraita vastaanottamaan. Hetken kuluttua kyyköttivät he nuotiomme ympärillä, ja rauhanpiippu pantiin kiertämään. Huonolla espanjankielellä selittivät he sitten saapuneensa kaupantekoon, mutta meidän oli pakko ilmoittaa heille, ettei meillä ollut enempää elintarpeita kuin ammusvarojakaan liiemmäksi. Lahjoitimme heille kuitenkin hevosloimen, pari, ja saksanhirven lavan. Vietettyään yönsä naapuristossamme lähtivät he seuraavana aamuna jatkamaan matkaansa.

Lähinnä seuraavina päivinä järjesti Bagsby leirin vartioinnin entistä valppaammaksi, mutta kyllästyimme pian sellaiseen hommaan ja riensimme jälleen huuhdontatöihin. Nauroimme Bagsbylle kun hän huolestuneen näköisenä pudisteli päätään.

Eräänä sunnuntaina löysivät Johnny ja MeNally noin puolen penikulman päässä leiristä rotkon, josta tekemiensä tutkimusten perusteella arvelivat voivansa löytää kultasuonen. Kun olimme käyneet paikalla päätimmekin heti siirtää kehdot sinne. Muutto aiheutti kiivaan väittelyn. Bagsby huomautti, ettei leiriä voinut pitää silmällä rotkosta ja että vartijoita senvuoksi oli lisättävä. Kaksi miestä leiriin ja kolme metsälle. Näin jäisi kehtoja hoitamaan vain neljä miestä, ja se oli meistä liian vähän. Lopulta oli meidän kuitenkin taivuttava.

Kului viikko ja me olimme jo unohtaneet intiaanivierailun. Eräänä päivänä, kun molemmat espanjalaiset, Buck Barry ja minä olimme kaivuussa, Yank ja McNally sekä Bagsby metsällä ja Johnny ja Missouri Jones leirissä, tapahtui kuitenkin, että muuan Bagsbyn ennustus toteutui. Buck sytytteli juuri piippuaan pensaston laidassa kun yhtäkkiä nuoli vingahti hänen ohitseen. Karjaisten tarttui Barry kuokkaansa ja sinkautti sen samaan suuntaan, josta nuoli oli tullut. Näimme olennon kohoavan pystyyn, horjahtavan ja kaatuvan. Silmänräpäyksessä oli Buck Barry heittäytynyt vihollisensa kimppuun. Kuulimme hirmuisen intiaanikiljunnan ja leirin suunnalla pamahti pari laukausta. Buck loikkasi pensaasta, etsi pyssynsä ja huusi:

— Tulkaa! Parasta lähteä lipettiin!

Juoksimme suunnilleen sata yardia niin nopeasti kuin jaksoimme ja pysähdyimme vasta jokihietikolle pohtimaan tilannetta.

Tuokion kuluttua päätettiin, että lähtisin vakoilemaan. Lähdin juoksemaan oikealla puolellamme olevaa mäennyppylää kohden. Päästyäni sen rinteelle huomasin pian punanahkalauman kiirehtivän laakson pohjalla joen vartta ylöspäin. Palasin tovereitteni luo. Kätkeydyimme läheiseen pensaikkoon ja valmistauduimme käyttämään aseitamme.

Tärisin jännityksestä, mutta niinpian kuin ensimmäinen intiaani vilahti mutkasta näkyviin, jähmetyin jääksi ja käteni oli aivan vakava. Laukaukseni pysähdytti joukon hetkeksi. Kärkimies kaatui. Seuralaisenikin pudottivat kukin punanahan satulasta. Laukaisin toistamiseen ja silloin tuli villeille kiire. Pakokauhun vallassa katosivat he tuulena vuoristoon.

Leirissä tapasimme Missouri Jonesin ja Johnnyn, joista viimemainittu oli ollut jäädä intiaanien jalkoihin. Havaitsimme myös pian, että kolme hevosistamme oli kadonnut.

Vasta keskiyön maissa saapuivat Yank ja Bagsby. Yank tiedusteli ensi töikseen, olimmeko nähneet McNallya? Vastasimme kieltävästi.

— No, sitten hän kyllä pian tulee, virkkoi Bagsby. Hän eksyi meistä pimeydessä pari tuntia sitten.

He istuivat käristämään itselleen hiukan lihaa. Johnny ja minä kerroimme heille päivän seikkailuista. Molemmat metsänkävijät kuuntelivat äänettöminä.

— McNally ei ole voinut joutua heidän kynsiinsä, selitti Bagsby lopulta. Intiaanit ajavat hevosia edellään ainakin viisi tai kuusi penikulmaa ja McNaliyhan oli meidän seurassamme tässä lähistöllä. Hän kyllä palaa pian.

Mutta niin ei käynyt. Kului tunti, eikä McNallya näkynyt. Siiloin päätimme lähteä häntä etsimään. Kello oli nyt yksi yöllä. Jätimme malarianpuuskan saaneen Don Gasparin ja kiukkuisen Johnnyn vartioimaan leiriä ja nousimme ratsaille. Bagsby rupesi oppaaksi.

Saatoimme edetä vain hyvin hitaasti pimeydessä, kunnes vihdoin erään harjun laelta näimme tulen pilkottavan noin puolen penikulman päässä. Buck huomautti heti, että hevosvarkaamme nyt joutuisivat kiikkiin ja Bagsbykin myönsi, että tuli todennäköisesti oli heidän sytyttämänsä. Tuntikausi kului ennenkuin pääsimme hiipimään notkoon, josta nuotio oli näkynyt, ja kun lopulta päädyimme valopiiriin, huomasimme, että olimme saapuneet kuuden tuntemattoman valkoihoisen yöteloille. Hämmästyksemme oli suuri.

— Hei! hoilasi Bagsby.

Miehet syöksyivät pystyyn.

— Kuka siellä? Vastatkaa heti! tiukkasi heistä eräs ojentaen kiväärinsä.

— Rauhoittukaa! neuvoi metsästäjä hitaaseen tapaansa. Kunniallisia kullankaivajia me olemme kaikki tyynni. Etsimme erästä toveriamme ja äkkäsimme nuotionne.

Heti senjälkeen luikkasimme iloisesti. Muuan tulen ääressä loikoneista oli McNaliy itse!

Ryhdyimme nyt kertomaan elämyksiämme ja onnittelimme toisiamme. Kauan emme kuitenkaan ehtineet rupatella, ennenkuin metsästä kuului huuto.

— Vasquez! sanoi Barry höristäen korviaan. Olimme jättäneet Vasquezin ratsujamme vartioimaan.

Tuokiota myöhemmin hyökkäsi eräs metsään jättämistämme hevosista leiripaikalle vavisten ja vaahtoisena. Havaitsimme, että sen riimunvarsi oli katkaistu. Silmänräpäys kului, ja sitten suhahti ohitsemme kymmenkunta intiaania, jotka ajoivat edellään hevosiamme. Laukaisimme kiireesti aseemme, mutta luulen, ettei yksikään meistä osunut maaliinsa.

Kiiruhdimme metsikköön, jonne olimme jättäneet Vasquezin. Löysimme hänet verilätäköstä hengettömänä ja päänahkaa vailla. Hiljaisina ja apein mielin kannoimme hänen ruumiinsa nuotion ääreen. Bagsby vannoi kostoa murhamiehille.

Rakensimme nyt lähempää tuttavuutta nuotion äärestä löytämiemme miesten kanssa. He olivat tulleet lounaasta ja heidän nimensä oli Pine. Kaikki he olivat pitkiä ja komeita, niin isä kuin pojat, hidasliikkeisiä ja vaiteliaita. Isa oli noin kuusikymmenvuotias ja nuorin poika kuudentoista korvilla. Joka pojalle oli isä antanut jonkun ihailemansa sankarin nimen. Tutustuimme siis David Crockett Pineen, Kuvernööri Boggs Pineen, Presidentti Tyler Pineen ja Vanha Hickory Pineen — nuorin oli, kuten huomataan, ruumiillistunut ristiriita. He käyttivät kaikki ensimmäistä nimeään — Kuvernööriä, Presidenttiä ja Vanhaa — ilman että kukaan huomasi niissä mitään hassunkurista.

Pine poikineen innostui heti kostosuunnitelmaamme. Intiaanit olivat yrittäneet siepata hänenkin hevosensa ja pojat suorastaan kiehuivat vihasta. Päätimme kuitenkin valmistautua huolellisesti rankaisuretkeen ja niin lähdimme aamunkoitteessa takaisin leirillemme, missä Johnny ja Don Gaspar levottomina meitä odottelivat.

Don Gaspar ilmoitti haluavansa lähteä mukaan intiaaneja etsimään, sillä Vasquezhan oli kuulunut hänen kansaansa. Kun emme kuitenkaan voineet jättää leiriä vartijatta, ilmoittautui ukko Pine vahtipalveiukseen. Arpa määräsi minut hänen kumppanikseen. Muut eivät kauan siekailleet, tarkastivat hiukan aseitaan, ja nousivat ratsaille. Pine muisti vielä kehottaa nuorintaan pitämään huolta päänahkojen nylkemisestä.

Kahtena seuraavana päivänä pysyttelimme visusti leirin vaiheilla pitäen laaksoa ja jokea silmällä. Vasta kolmantena päivänä palasivat toverimme. He ajoivat edellään puolta tusinaa poneja, jotka Kuvernööri Boggs heti vei aitaukseen. Ukko Pine tutkiskeli poikiaan innokkaasti. Vanhan vyössä roikkui monias märkä, punainen, raskas hiustukko, ja ukon silmät välähtivät.

— Näen, että olet totellut käskyä, kuten hyvä poika ainakin, myhäili vanhus.

Minä olin niin kuohuksissani, että tuskin saatoin pakoittautua tervehtimään Pinen poikia. Myöhemmin katosi kuitenkin tuo vastenmielisyyden tunne, kun opin tuntemaan heidät yksinkertaisina, rehellisinä ja suorasukaisina ihmisinä. Heidän kamalat tekonsa johtuivat pikemminkin täällä vallitsevista tavoista kuin myötäsyntyneestä raakuudesta.

Johnny kertoi sitten yksityiskohtaisesti retkikunnan seikkailuista ja taistelusta intiaanien kanssa. Suurin osa punanahoista oli päässyt pakoon, mutta heidän kylänsä oii poltettu kokonaan.

Tämänjälkeen eivät intiaanit häirinneet meitä enää kertaakaan Porcupinessa ollessamme.

XXIV luku.

RYÖSTÖ.

Miten olikaan, näytti onni yhtäkkiä kääntäneen meille selkänsä. Don Gasparin ensimmäistä malariapuuskaa seurasi toinen ja kolmas. Taudinidut olivat luullakseni tarttuneet meihin kaikkiin Sacramenton rämeissä ja vain kova työ ulkoilmassa oli estänyt meitä sairastumasta aikaisemmin. Kahden kuukauden aikana oli nyt säännöllisesti joku meistä kuumeen kynsissä. Onneksi oli Yank kuitenkin varannut mukaansa aimo määrän kiniiniä.

Seikkailu ei enää miellyttänyt meitä niin suuresti kuin tänne saapuessamme. Kultaa löydettiin edelleenkin, mutta se ei enää kannustanut meitä käyttämään aikaamme huolellisesti. Tarvitsimme kaiketi lomaa. Rupesimme keskustelemaan kaupungissa käynnistä ja sensellaisesta, ja työ maistui yhä enemmän puulta.

Pinen perhe oli leiriytynyt naapuristoomme. He rakensivat oivallisen hirsimajan ja ryhtyivät rauhallisesti työhön »kultarannalla». Eräänä päivänä tulivat he odottamatta luoksemme, ja kertoivat saaneensa tarvitsemansa kultamäärän kokoon. He aikoivat nyt lähteä alamaihin etsimään itselleen sopivaa viljelysmaata.

Pinen joukon poistuttua rupesimme pohtimaan kultasaaliimme säilytysmahdollisuuksia. Omaisuutemme kohosi jo kolmeenkymmeneenviiteentuhanteen dollariin ja Bagsby oli kovin äkeissään havaitessaan, että tuollaista aarretta säilytettiin leirissä.

— Intiaanit ovat jo oppineet käsittämään kullan arvon, sanoi hän. He tietävät meidän olevan täällä ja että meillä täytyy olla sievä määrä tuota kallista metallia. En suurestikaan ihmettelisi, vaikka saisimme vielä minkämoisen rosvojoukon hyvänsä kimppuumme. Parasta olisi lähettää kulta pois.

Don Gaspar yhtyi häntä kannattamaan, samoin Yank, Buck Barry ja Missouri Jones. McNally, Jonnny ja minä taas väitimme, että voisimme paremmin suojella kalleuksiamme täällä leirissä. Kuten arvata voitte, veivät vanhemmat miehet lopulta tahtonsa perille, ja vihdoin sovittiin, että Yank, Buck Barry ja Don Gaspar lähtisivät kuljettamaan kultaa Sutter’s Fortiin.

He painuivat taipaleelle aikaisin aamulla. Viime hetkessä muutettiin suunnitelmaa vielä sikäli, että Yank, Barry ja Don Gaspar ratsastaisivat yksin vain italialaisen ystävämme majalle asti. Johnny ja Missouri Jones sekä minä lähtisimme leiristä myöhemmin liittyäksemme kultakuormaston saattueeksi kaiken varalta.

Näin tehtiinkin, ja saatettuamme tovereitamme asumattoman alueen läpi palasimme jälleen leiriin keskiyön tienoissa.

Olimme ratsastaneet nopeasti ja olimme sekä väsyneitä että nälkäisiä laskeutuessamme satulasta. Keitimme hiukan ruokaa ja lämmittelimme liekkien ääressä. Tunnin olimme ehkä siinä istuskelleet kun yhtäkkiä kuulimme kiivasta kavionkapsetta lähistöltä. Tartuimme pyssyihimme ja tuijotimme pimeyteen. Pian rauhoituimme kuitenkin, sillä eräs tulijoista vihelsi kimeästi ja tunsimme heti Buck Barryn.

Syydimme heille kysymyksiä joka mies. Miksi he olivat palanneet? Mitä oli tapahtunut? Missä oli Yank? Oliko jotakin hullusti?

Don Gaspar oli aivan uupunut ja hän jaksoi vain väsyneesti pudistaa päätään. Barryn silmät salamoivat.

— Kulta on poissa — siinä kaikki! sihahti hän.

Vaikenimme äkkiä. Tunsimme vaistomaisesti, että yksikin väärä sana nyt voisi aikaansaada korvaamattoman vahingon. Mutta itsekussakin meistä syntyi heti hämäriä epäluuloja ja raivoisa kiukku kuvastui jokaisen katseesta. Johnny aukaisi suunsa ensiksi.

— Poissa? toisti hän. En usko!

Barry seivästi hänet ilkeällä katseella, mutta ei virkkanut mitään.

— Missä on Yank? kysyin minä.

— Kuollut luullakseni, ärisi Barry.

— Hyvä Jumala! huudahdin.

Barry alkoi valmistaa itselleen haukattavaa. Don Gaspar kiinnitti hevosensa liekaan ja sytytti savukkeen.

Hän kertoi sitten lyhyesti ja täsmällisesti tapahtuneesta onnettomuudesta. Seurue ei ollut vielä päässyt asutuille seuduille, kun metsästä yhtäkkiä oli hyökännyt kaksi rosvoa, joista toinen uskomattoman nopeasti oli vanginnut Yankin köysisilmukalla. Don Gaspar oli ampunut heti, mutta osunut hevoseen. Barry oli hypännyt satulasta ja hevonen suojanaan ampunut rosvoista toisen. Rosvot olivat nyt saaneet apua tovereiltaan, ja tuotapikaa oli koko joukkio kadonnut vuoristoon.

Barry ja Don Gaspar olivat heti rientäneet maassa makaavan Yankin luo. Hän oli tosin vielä hengissä, mutta hevoset olivat kavioillaan ruhjoneet hänet pahanpäiväisesti. Barry ja Don Gaspar olivat koettaneet nostaa häntä pystyyn, mutta havaitsivat heti, että hänen toinen jalkansa oli poikki.

Vähän myöhemmin oli paikalle osunut kullankaivajajoukko, joka oli kuullut äskeiset laukaukset. Tulokkaat kertoivat arvelevansa rosvon kuuluneen Andreas Amijon sakkiin. He suostuivat korvausta vastaan auttamaan Barrya ja Don Gasparia, niin että nämä lopulta saivat onnettoman Yankin toimitetuksi kaupunkiin, joka nyttemmin oli muodostunut kuliankaivajaleirin paikalle. Siellä oli Yank uskottu erään ystävällisen kalifornialaisperheen hoiviin.

— Kullasta on suunnilleen puolet jälellä, lisäsi Don Gaspar. Suurin osahan oli, kuten muistatte, annettu Yankin kuljetettavaksi.

Aamun sarastaessa istuimme vielä sammuneen nuotion ääressä masentuneina, kostonhaluisina ja kyllääntyneinä koko maailmaan.

XXV luku.

TAPPELUPUKARI.

McNally ehdotti ensimmäisenä, että jälelläoleva kultamäärä jaettaisiin tasan kaikkien kesken. Sitten saisi jokainen huolehtia omasta osuudestaan.

Suostuimme heti. Punnitsemiseen kului melkein koko aamupäivä. Johnny ja minä päätimme samalla vakaasti lähteä pois Porcupinesta. Mittamme oli täysi. Bagsbykin sanoutui irti ja hämmästykseksemme ilmoitti myös Don Gaspar aikovansa jättää seudun.

Puolipäivän tienoissa kasasimme kokoon tavaramme ja illan suussa olimme jo matkamme päämaalissa, kullankaivajakaupungissa.