Part 12

Ratsastimme kaupungin pääkadun päästä päähän ja poikkesimme sitten Don Gasparin ohjaamina erääseen siirtolan laidassa olevaan pieneen hirsimökkiin. Koputimme ovelle ja hetken kuluttua sen avasi lihava, hiukan likainen, mutta ystävällisen näköinen kalifornialaisnainen.

Suureksi iloksemme oli Yank hengissä. Hän tervehti meitä heikolla äänellä, mutta silminnähtävästi hyvin tyytyväisenä. Huomasimme heti, että hän oli saanut huolellista hoitoa. Kuitenkin oli hän huonoissa voimissa, arvatenkin sisäisten vammojen vuoksi, ja minä selitin heti, että hänen oli viipymättä saatava lääkärin apua.

Riensin kaupunkiin ja etsin käsiini erään vanhan tuttavani, punakan hotellinisännän, joka laittoi neekeripojan lääkäriä hakemaan. Tämä saapuikin pian. Kerroin hänelle lyhyesti Yankista.

Tri Rankin katsoi minua tutkivasti ja kumarsi kohteliaasti.

— Annan kernaasti apuani, sanoi hän. Pete, sinä musta lurjus, mene hakemaan laukkuni, ja pian!

Neekeripoika kipitti tiehensä ja palasi tuokion kuluttua lääkelaatikkoa kantaen.

Lähdimme kadulle. Aurinko paahtoi kuumasti ja minä hikoilin pahanpäiväisesti. Lääkäriin ei lämpö näyttänyt tekevän mitään erikoista vaikutusta. Sivuuttaessamme erään kapakan olimme törmätä muutamaan punakkaan mieheen, joka juuri astui portailta kadulle. Hän ei ollut aivan tolkuttomasti päihtynyt, mutta aimo naukun hän nähtävästi oli ottanut. Pahansisuinen veikko hän tuntui olevan, sillä hän tapaili kiireesti pistooliaan ja murisi kiukkuisesti. Tri Rankin, joka heti oli väistänyt häntä, virkkoi:

— Noin viikko sitten sanoin teille, Malone, että teidän joko on lakattava juomasta tai antauduttava minun hoidettavakseni. Toistan sanani nyt.

Malone astui mutisten syrjään.

Saavuimme vihdoin Yankin majapaikkaan. Tri Rankin syventyi heti tutkimaan onnettoman kumppanimme tilaa käsitellen häntä melkeinpä kuin elotonta esinettä. Hetken kuluttua hän totesi, että Yankin sääri oli katkennut, jotapaitsi kaksi kylkiluuta oli poikki ja muitakin vammoja oli lukuisasti. Kätevästi hän sitten suoritti leikkauksen ja neuvoi kalifornialaiselle emännälle, miten potilasta oli hoidettava.

Lääkärin mentyä pidimme neuvottelun. Don Gaspar ilmoitti mutkattomasti, että hän aikoi palata omistamalleen _rancholle_, löydettyään »sekä kultaa että ystäviä». Bagsby kaipasi takaisin vuoristoon, karhujen ja muun suuren riistan pariin.

Puristimme heidän käsiään ja erosimme. Yank sanoi viihtyvänsä mainiosti emäntänsä hoivissa, ja niin pääsimme Johnny ja minä hoitamaan omia asioitamme.

Lähdimme maleksimaan pääkadulle jutellen kullankaivuun jatkamisen mahdollisuuksista. Kumpikin olimme kyllästyneitä sorassa ja liejussa möyrimiseen, mutta emme keksineet juuri muitakaan ansiomahdollisuuksia. Siinä kävellessämme saavuimme hotelliin luo, ja menimme sisään. Suuren huoneen seinällä huomasin heti julistuksen, jossa ilmoitettiin, että eräs kansalaiskomitea San Franciscossa maksoi palkkion jokaisen »Koirien» järjestön jäsenen vangitsemisesta.

Johnny innostui.

— Näin erään noista lurjuksista tänään, sanoi hän. Tunsin hänet merkillisestä sinisestä arvesta toisessa poskessa. Olen aivan varma, että näin hänet San Franciscossa. Tässäpä havaitsenkin ansiokeinon.

Hotellin omistaja katsoi Johnnyä uteliaasti. Tarjoilupöydän ääressä vetelehtivät miehetkin silmäsivät meitä. Jatkoimme julistuksen lukemista irvistellen runsaille »tyylikukkasille», ja Johnny tuntui oikein hilpeältä. Äkkiä aukeni ovi ja muuan roteva mies astui sisään parin äänekkään toverin seuraamana. Hän oli punatukkainen ja parrakas, ja hänen poskessaan oli sinertävä, tähden muotoinen arpi.

— Missä on se kirottu nulkki, joka aikoo ansaita pyydystämällä minut? raivosi tulokas.

Jähmetyin paikalleni, sillä havaitsin heti, että olimme pahemmassa kuin pulassa. Mutta Johnny oli tempaissut revolverinsa esille samassa silmänräpäyksessä kuin ovi aukeni, ja nyt hän loikkasi keskelle huonetta, tyrkäten aseensa riitapukarin leuan alle.

— Tuki suusi, koira, lausui hän hiljaa, mutta selvästi. En suostuisi vastaanottamaan rahoja kurjasta ruhostasi muualla kuin ehkä liimatehtaassa, jonne sinä muuten heti joudutkin, jos uskallat yrittää edes irvistystä.

»Koira» oli ällistynyt pahanpäiväisesti ja seisoi kuin paikalleen naulittuna.

— Aion jäädä tälle paikkakunnalle, ilmoitti Johnny, ja koska vastaisuudessa haluan olla rauhassa teidänkaltaisiltanne roistoilta, varoitan teitä nyt kerta kaikkiaan. Ensi kerralla ammun ehdottomasti! Ja nyt — täyskäännös, mars!

Isokokoinen mies totteli vitkastelematta. Hänen seuralaisensa kompuroivat tarjoilupöytää kohti. Johnny iski heihin kiukkuisen katseen, joka pani heidät lisäämään vauhtia.

— Johnny, sinä olit loistava! ihastelin minä kadulle päästyämme. En olisi koskaan uskonut sinulla olevan noin paljon sisua.

— Hitto soikoon! kiroili Johnny. Kylläpä taas piti käydä hullusti.

— Nutistit hänet joka tapauksessa?

— Huono alku. Nyt olemme merkittyjä miehiä täällä. Saamme hiipiä varpaillamme koko ajan nahinaa välttääksemme. Voi, vieköön minut horna!

Kehoitin häntä lähtemään takaisin Porcupineen, mutta Johnny kieltäytyi, kun kerran oli ilmoittanut jäävänsä tänne. Poistuminen olisi näyttänyt paolta.

Kävimme illalla tapaamassa Yankia, mutta hän nukkui, ja palasimme häntä herättämättä leirillemme. Siellä odotteli meitä eräs Danny Randall-niminen naapuri, joka oli kuullut kerrottavan seikkailustamme hotellissa. Randall oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, kylmäveriseltä näyttävä mies, ja häntä huvitti suuresti kertomuksemme »Koirasta». Meistä tuli hyvin pian ystäviä ja sittemmin olimme useasti yhdessä, toimiessamme olojen järjestämiseksi tällä lakeja ja järjestystä vailla olevalla paikkakunnalla.

XXV! luku.

ITALIAN BAR.

Seuraavina viikkoina tutustuin melkein paremmin kuin olisin toivonut Italian Barin — se oli kullankaivajakaupungin nimi — oloihin. Kaupunki oli aivan erään alkuasukasten poskessa, ja siksi olivatkin kenties sitä ympäröivät kulta-alueet löydetyt verrattain myöhään. Ne olivat olleet ikäänkuin tarjottimella, minkävuoksi niitä ei heti huomattu.

Vakinaisesta asujamistosta työskenteli suunnilleen kolme neljännestä kullankaivuussa. Kymmenet eri kansallisuudet ja yhteiskuntaluokat olivat edustettuina. Illan tullessa painui suurin osa asumuksilleen levätäkseen hiukan rasittavasta työstä, mutta toiset kuljeksivat yötä myöten kaupungilla kaikenlaisissa pimeyden töissä. Toisinaan tapahtui tappoja, usein varkauksia, mutta ajan mittaan ne eivät enää pystyneet herättämään erikoista hälyä. Kenelläkään ei ollut niin lukuisia ystäviä, että olisi voinut panna yleistä mellakkaa toimeen.

Kaikki tutkimukset suoritettiin sunnuntaisin. Kokousten välinpitämättömät ja huolimattomat osanottajat langettivat melkein aina saman tuomion: murha on tehty itsepuolustukseksi. Joskus harrastettiin jonkinlaista summittaista oikeudenjakamista, joka pani vereni kuohumaan. Kevytmielisyys löi leimansa kaikkeen. Meksikolaiselle varkaalle saatettiin ensin ehdottaa raippoja, sitten esitti joku, että tuolta syntiseltä kiskottaisiin korvat irti, ja lopulta annettiin miehen »mennä helvettiin».

Väestön hylkyainekset kokoontuivat vihdoin erään Morton-nimisen miehen ympärille, ja kun tämä näin sai voimansa vahvistetuksi, katosivat pian viimeisetkin turvallisuuden ja järjestyksen rippeet. Ryöstöt ja mitä raaimmat murhat alkoivat kuulua päiväjärjestykseen. Muuan Tom Cleveland ammuttiin keskellä katua. Morton oii julistautunut sheriffiksi ja otatti murhaajat kiinni. Hän valitsi myös valamiehet oikeudenistuntoon, toimien itse puheenjohtajana. Valamiehet vapauttivat murhaajat, ja väkivallanteot kukoistivat entistä rehevämmin.

Yank oli vähitellen parantunut sikäli, että pääsi jotenkin liikkumaan. Kaupunkiin hän ei kuitenkaan vielä jaksanut kävellä. Siksipä kokoonnuimmekin tavallisesti iltaisin hänen asunnolleen aikaa tappamaan ja asioista keskustelemaan. Johnny oli yhdessä Danny Randallin ja Vanha Pinen kanssa antautunut tavarankuljettajaksi, ansaiten sieviä summia; minä taas huuhtelin kultaa vanhaan tapaan. Iltahetkinä kerroimme päivän aikana näkemistämme ja kokemistamme, ja kun tarinoimiseen kyllästyttiin, pistettiin lauluksi. »Oo, Susanna!» kaivettiin kätköstä esille ja opittiin toinenkin renkutus, josta nyt enää muistan vain kaksi kamalaa säkeistöä:

Rampa Jesse, rautakatto, harrasti vain pahaa; pikkusormen perkeleelle möi. Silti oli Rampa Jesse aina ilman rahaa; ilmaiseksi atriansa söi.

Rampa Jesse kuoli pois ja hänet vietiin hautaan aivan kuten viedään kaikki muut. Manalassa piru kytki Ramman Jessen rautaan, mullan alla mätänivät luut.

Viikot kuluivat ja Yankin tervehtyminen edistyi ripeästi. Ryhdyimme jo tulevaisuudensuunnitelmiin, kunnes yhtäkkiä, eräänä yönä, tapahtui jotakin, joka teki kaikki lähimmät aikomuksemme tyhjiksi. Mortonin sakki murhasi Yankin isäntäväen ja ryösti toverimme omaisuuden. Yank oli, Herran kiitos, murhan sattuessa kaupungilla.

Tämä murha ja sitä lähinnä seuranneet tihutyöt saivat vihdoinkin kunnollisimmat miehet liittymään yhteen. Muodostettiin turvallisuuskomitea, jonka johdossa oli Danny Randall, ja nyt aloitettiin suuri puhdistustyö, joka kesti viikkoja. Morton ja hänen rikostoverinsa hirtettiin julkisella paikalla ja järjestys palautettiin. Johnny, Yank ja minä olimme Danny Randallin lähimpiä miehiä, samoin McNally, ja koetimme parhaamme mukaan tukea häntä hänen toimissaan. Rohkeimmat roistot yrittivät vielä jälkeenpäinkin uhkailla rauhallisia asukkaita, mutta heidän suunsa tukittiin heti. Yhteiskunta oli oppinut tuntemaan itsensä, ja pelko oli poissa.

NELJÄS OSA.

KOHTALO.

XXVII luku.

SADETTA.

Juuri kun poliittinen tilanne oli selviämässä, tulivat sateet. Kalifornian ilmasto oli meille aivan outo, ja senvuoksi muodostuikin äkillinen vedentulo täydelliseksi yllätykseksi.

Sää oli näyttänyt huolestuttavalta jo kuukauden päivät. Pilvet kasaantuivat yhteen, tummenivat ja pullistuivat, kunnes näyttivät olevan halkeamaisillaan. Mutta mitään ei tapahtunut. Myöhään iltapäivällä seestyi taivas hiukan, ja kelmeä päivänvalo kävi kirkkaammaksi. Ja illalla kimmelsivät tuhannet tähdet puhtaaksi lakaistulla taivaalla. Kun tämä ilmiö oli toistunut kymmenisen kertaa, lakkasimme kiinnittämästä siihen huomiota.

Mutta samana päivänä kuin turvallisuuskomitea hirtti viisi kaupungin suurinta roistoa, muuttui taivas äkkiä hohtavan harmaaksi. Pilvien rakosista tirkistelevät auringonsäteet loistivat hopeana, ja varjot vaalenivat. Kaakosta puhalsi leppoisa tuuli. Astuessani Bella Unionin huoneistosta, turvallisuuskomitean päämajasta, kadulle, sain ensimmäisen lämpimän sadepisaran kasvoilleni.

Ja yön aikana alkoi sade todenteolla. Heräsimme ankaraan ropinaan.

— Voi, taivahan taatto, ajatelkaahan, että tosiaankin sataa! huusi Johnny.

— Älä koske telttakankaaseen, varoitti Vanha Pine.

Cal Marsh, muuan uusi ystävämme, joka asui luonamme, kiitti luojaa, että olimme aikaisemmin tulleet kaivaneeksi vesiojan teltan ympäri.

Emme kuitenkaan olleet osanneet aavistaakaan, millä tavalla Kaliforniassa sataa. Vesiojamme ei auttanut meitä vähääkään.

Tuskinpa oli kymmenen minuuttia kulunut ennenkuin Johnny jo pärskähti vihaisesti.

— Minähän makaan suossa! huusi hän.

Sytytettyämme kynttilän näimme veden lirisevän kymmeninä pikku puroina permannolla. Se oli päässyt telttaan seinänliepeitten alta.

— Näyttää siltä kuin hukkuisimme tänne, sanoi Johnny leikkisästi.

Hän nousi, mutta kolahdutti samassa päänsä loivaan telttakattoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä loistivat jo kynttilänvalossa pienet sadepisarat, jotka hikikarpaloitten tavoin olivat tunkeutuneet telttakankaan läpi kohdasta, johon Johnnyn pää oli sattunut. Pisarat turposivat, yhtyivät ja juoksivat pian kapeina juovina kuivaa seinämää pitkin. Hetken kuluttua tipahti pisara, toinen.

— Onko kellä jano? kysyi Cal.

— Anteeksi kömpelyyteni, pyysi Johnny.

— Älä ole milläsikään, lohdutin. Jos sade jatkuu tällä tavalla, vuotaa teltta pian kuin seula.

— Mitähän, jos etsisimme suojaa Morenan mökistä? kysyi Yank.

— Hukkuisimme matkalla, väitti Cal. Minä ehdotan, että terveimmät teistä ryhtyisivät kaivamaan viemäriä. — Hän nauroi. — Naarmu on hyvä olemassa, kun haluaa päästä jostakin työstä.

Cal oli joitakin viikkoja aikaisemmin joutunut Mortonin sakin uhriksi, mutta pelastunut hengissä.

Seurasimme hänen neuvoaan ja onnistuimme laittamaan jonkinlaisen viemärin, vaikka kastuimmekin perinpohjin.

Vaihdoimme vaatteita teltassa, ryömimme huopiimme ja vetäydyimme mahdollisimman likelle toisiamme. Laikusta, johon Johnnyn pää oli kolahtanut, tippui vesi lakkaamatta. Sade kohisi virtoina.

— Tämä tällainen ei voi kestää kauan, ja se on edes jonkinlainen lohdutus, mutisi uninen Johnny.

Ettäkö ei voinut? Koko seuraavan aamupäivän jatkui vedentuloa yhtä mittaa. Loppua ei näyttänyt tulevan ikinä. Mainio telttakankaamme suojeli meitä tosin pahimmalta, mutta hieno tihkusadekin, jolta emme säästyneet, tuntui kiusalliselta. Emme koettaneetkaan sytyttää tulta, vaan istuimme tuntikausia piirissä huopiimme kääriytyneinä.

Aina kello kahteen asti kesti vedenpaisumus. Kuvittelimme jo, että kaikki vuoriston joet ja järvet oli nostettu pilviin, mistä ne nyt tyhjennettiin niskaamme.

— Mistä tätä vedenpaljoutta riittää? ihmetteli Vanha kerran toisensa jälkeen. Eipä luulisi noin paljon mahtuvan maailman suurimpaan altaaseen, saatikka pilveen.

— Ja mihin se joutuu? lisäsin minä.

— Ehkäpä tasangon väestö tietää, virkkoi Yank hymyillen.

Kello kahdelta taukosi sade niin äkkiä kuin olisi vesihana väännetty kiinni. Parinkymmenen minuutin kuluttua hajosi pilvi, ja raosta loisti häikäisevän sininen taivas. Auringonsäteet valaisivat märkiä puita ja pensaita, ja saivat taivaanrannalla lepäävät tummat pilviröykkiöt näyttämään korkokuvilta.

Tyytyväisinä heitimme märät riepumme yltämme ja menimme ulos.

— Voi pyhä Paavali! huudahti Johnny, joka kulki etumaisena, jopas on kerrankin kuraa!

Vajosimme tosiaankin syvimpään, niljaisimpaan, sitkeimpään liejuun, mitä häntäheikki koskaan on ihmisten kiusaksi laittanut. Livastimme ja hoipuimme aivan kuin olisi meillä ollut luistimet jaloissa. Savi riippui suurina kokkareina kengissämme, ja joka kolmannella askeleella upposimme polvia myöten hetteeseen. Olimme ensin aikoneet lähteä kaupunkiin, mutta nyt tyydyimme ohjaamaan askeleemme Morenan mökille, missä molemmat hevosemme olivat suojassa. Perille saavuttuamme loimme katseen mökkirähjään, jonka katto oli murtunut, ja riensimme sitten hoivaamaan likaantuneita eläimiä.

Palasimme pian telttaan ja yritimme tulen tekoa. Haukattuamme hieman lämmintä ruokaa tunsimme voimiemme palautuvan, ja ryhdyimme kuivaamaan huopiamme. Solasta kuului virran voimakas kohina.

— Veikkaan pennin, että vesi on noussut aina penkereen reunaan, sanoi Vanha.

— Ja minä veikkaan, että kehto ja työkaluni ovat tipotiessään, huudahdin niinä, muistettuani äkkiä, että olin jättänyt kojeeni kaivannolle.

Ja sitten — juuri kun mielialamme oli päässyt hiukan kohoamaan — taajenivat pilvet jälleen. Siniset läikät katosivat taivaalta toinen toisensa jälkeen.

— Mitä hittoa? huudahti Cal. Luulenpa totisesti, että sade alkaa uudestaan!

— Lorua! tokaisi Vanha. Ei tule mitään. Sadetta ei voi enää olla jälellä.

Kyllä sitä oli. Vaikka kuinka paljon. Vietimme ikävän yön. Varovaisempina kuin ensi kerralla yritimme pysyä mahdollisimman hiljaa. Vettä tuli kuin saavista kaataen.

Tätä jatkui kokonaista neljä pitkää päivää! Me kastuimme märkääkin märemmiksi, mutta emme voineet muuta kuin pysytellä teltassa mahdollisimman tyyninä.

Viidennen päivän aamu koitti häikäisevän kirkkaana. Avaruus säihkyi sinisinä jalokivinä, päivänkilo hohti kultana, etäisetkin esineet piirtyivät selvinä taustaansa vasten. Päätimme uhmata kamalaa liejua ja lähdimme kaupunkiin.

Paikka oli melkein veden peitossa. Kukaan ei ollut älynnyt rakentaa taloaan rajuilmoja kestämään. Barnesin hotelli, Bella Union ja Empire olivat säilyneet vahingoitta, sillä ne olivat kalifornialaisten rakentamat, mutta melkein kaikki muut rakennukset olivat mikä enemmän, mikä vähemmän, sateen pilaamia. Vilkasliikenteinen tie oli muuttunut suoksi.

Toikkaroidessamme katua ylöspäin kohtasimme Danny Randallin, joka totesi, että vuodenaika oli vaihtumassa. Lähdimme hänen kehotuksestaan Bella Unioniin.

— Toivoin hartaasti, ettette hukkuisi tähän tulvaan, sanoi Danny, ja nyt näenkin, että olette selviytyneet aika hyvin.

Keskustelimme hetken ilmoista, minkäjälkeen Randall siirtyi puhumaan liikeasioista.

— Ensiksikin tahtoisin maksaa velkani teille, sanoi hän Johnnyyn ja Vanhaan kääntyen. Randall oli ollut tavarankuljetusyrityksen johdossa.

— Onko kuljetushomma sitten päättynyt? ihmetteli Johnny.

— Täytyy lopettaa toistaiseksi, vastasi Randall. Parin viikon kuluttua ei Italian Barissa ole enää kahtakymmentäkään miestä. Kun hän huomasi epäilevät ilmeemme, hymyili hän ja jatkoi: — Olette kaikki saapuneet idästä, missä sateet ovat lyhytaikaisia. Täällä ne kestävät kauan. Oletteko käyneet virtaa katsomassa? Ettekö? No, käykää sitten. Siellä ei moneen aikaan voi harjoittaa minkäänlaista kaivuuta. Ja mitä on kullankaivajaleiri ilman kullanhuuhdontaa? Menkää haastattelemaan niitä, jotka tulivat tänne viime vuonna. He kyllä ovat jo selvillä näiden seutujen omituisuuksista. Huuhdontakausi on tällä erää päättynyt. Voitte lähteä muualle nyt joksikin aikaa. Mitä sinä naurat? kysyi hän Johnnyltä.

— Ajattelin vain suurta yritystämme — turvallisuuskomiteaa, hihitti Johnny.

— Niin, myönsi Danny, tuskinpa vain monikaan komitean nykyisistä jäsenistä enää koskaan palaa Italian Bariin. Mutta järjestö on kuitenkin hyvä olemassa jälkeentulevaisille.

Johnny ja Vanha päättivät nostaa palkkionsa kultahiekassa, mutta Cal, joka myös oli ollut hommassa osallisena, pyysi maksuosoitusta johonkin San Franciscon liikkeeseen, Lähdimme sitten katselemaan virtaa.

Tahmea, ruskahtava vesi oli kohonnut ihan penkereen reunaan. Rantahietikko, sorakuopat, kaikki olivat kadonneet, Suuria puita kellui vedenpinnalla lehdettömiä oksiaan ojennellen. Muutamat pyörähtelivät johonkin kurimoon, toisia taas lakaisi virta tasaisesti eteenpäin. Kohinasta erottausi selvästi vierinkivien kolina niiden liikkuessa joen pohjalla. Jonkun matkan päässä meistä seisoi miesjoukko uteliaana töllistelemässä pauhaavaa virtaa. Kuka heistä oli kadottanut huuhdontakehdon, kuka työkalujaan kaipasi, Kuulimmepa, että vesi oli vienyt myötänsä majojakin ja telttoja, joita oli pystytetty liian alavalle maalle.

Sinä iltana pohdimme vakavasti tulevaisuuttamme, Yank selitti olevansa valmis matkustamaan milloin hyvänsä, jos vain saisi ratsun. Tavaran kuljettajat olivat työttä. Minä olin kadottanut kaikki työkojeeni ja olin muutenkin kyllästynyt kullanhuuhdontaan, Sitäpaitsi tunsimme olevamme melkolailla hyvissä varoissa, jopa kenties rikkaita. Tosin emme olleet ansainneet satumaisia rikkauksia, joista New Yorkissa olimme uneksineet, mutta jokainen meistä omisti kuitenkin sievän rahaerän. Yankin osuus oli pienin, sillä häneltähän oli ryöstetty melkein koko Porcupine-joella tehdyn työn tulos, jotapaitsi hänen oli ollut pakko maata toimettomana kolme kuukautta, mutta oli hänelläkin tuhantisen dollaria Hangman’s Gulchissa ansaittua rahaa. Minä olin rikkain, sillä huuhdontahommani oli tuottanut enemmän kuin Johnnyn tavarankuljetus. Mutta minun osastani kuului Talbot Wardille melkoinen summa.

Kun vihdoin olimme päättäneet lähteä matkalle, muuttui mielentilamme äkkiä. Lännestä puhaltava tuuli kuivasi muutamassa päivässä maan pintakerroksen. Jätimme hyvästit kaikille ystävillemme — Danny Randallille, tri Rankinilie, Barnesiile ja eräille kullankaivajille. Danny aikoi itsekin piakkoin lähteä Sonomaan ja tri Rankin aikoi seurata häntä, sillä Sonomassa tarvittiin lääkäriä ja sitäpaitsi oli Rankin hyvin kiintynyt Dannyyn.

Otimme haltuumme Morenan perheen hevoset, kun kerran ei kukaan muukaan niitä kysynyt. Toinen eläimistä sai kantaa tavaramme, toinen luovutettiin Yankilte. Sitten käänsimme selkämme Italian Barille.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vei uteliaisuuteni minut tälle seudulle jälleen. Useimmat vanhoista majoista olivat luhistuneet. Bella Union oli ränsistynyt raunio. Empireä käytettiin tallina, Barnesin talo ja Mortonin asunto olivat palaneet poroksi. Vain kolme vähäistä rakennusta oli enää käytännössä. Kahdessa niistä asui vanhoja ukkeleita, jotka hoitivat pikku puutarhojaan. Epäilemättä olivat he olleet täällä jo 1849, mutta en tullut asiata peränneeksi. Minulla oli liian monta synkkää muistoa näiltä main.

XXVIII luku.

PALUUMATKA.

Pääsimme pois vuoristosta joutumatta mihinkään mainittavaan seikkailuun. Tie oli liejuinen ja paikoittain veden murtama. Itse asiassa täytyi meidän monasti etsiä kauan, ennenkuin löysimme jonkin poluntapaisen maanvieremien liepeiltä.

Päästyämme edemmäksi näimme runsaasti vuoristosta muille maille muuttaneiden jälkiä. Kaikki kullankaivajat olivat lähteneet matkoihinsa. Löysimme hyljättyjä leiritarpeita ja kohtasimme varuksitta eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Pensaitten siimeksessä makasi sairaita, toisten vaivoin hoippuessa eteenpäin tietä pitkin. Monet olivat tyyten vailla ruokavaroja. Sadekuuron sattuessa koettivat he näyttää mahdollisimman hilpeiltä. Kaikki nämä onnettomat olivat eläviä todistuksia kullankaivuun epävarmasta kannattavaisuudesta.

Maantierosvoja ei näkynyt. En kuullut puhuttavan ainoastakaan tihutyöstä koko matkan kestäessä. Asia on muuten verrattain helposti selitettävissä. Yksin matkaavat eivät omistaneet mitään ryöstämisen arvoista ja kullan omistajat taas kulkivat suurissa joukoissa, joiden kimppuun ei ollut hyvä hyökätä. Rosvot olivat suunnanneet kulkunsa suoraan kaupunkeihin. Mutta minun täytyy myös tunnustaa, että en nähnyt esimerkkejä lähimmäisrakkaudesta tai säälistäkään. Itsekkyys oli aina etualalla. Rehellisyys oli kuitenkin tämän ajan hyveitä, ellemme ota lukuun _desperadoja_ ja heidän kaltaisiaan. Niinpä näimme eräänä päivänä vankkurit, joiden kylkeen oli kiinnitetty paperiliuska. Siihen oli huonolla käsialalla töherretty:

»Tahtoisiko joku hyvä ihminen jäädä vartioimaan vankkureita, sillä olen tukalassa asemassa ja minun täytyy käydä noutamassa härkiäni, mutta olkaa hyvä älkääkä ottako mitään sillä minä olen köyhä ja tavarat ovat toisten omaisuutta.»

Mikäli saatoin huomata, ei mihinkään oltu koskettu. Tyydyimme lyhyihin päivämatkoihin ja matkasimme usein kiertoteitä, osittain siksi, että valtatie oli huonossa kunnossa, osittain senvuoksi, että halusimme tutustua seutuun. Sivuutimme monta pientä kullankaivajaleiriä. Kiinalaisia oli saapunut maahan runsaasti ja he kävivät tarkastelemassa hyljättyjäkin kaivantoja, toivoen kaiketi vielä jotakin löytävänsä. Alamaihin saavuttuamme keksimme yhä useampia autioiksi jääneitä valtauksia. Toiset niistä oli nähtävästi jätetty kärsimättömyyden puuskassa, toiset taas oli hyljätty hilpein mielin. Muutaman pikku kaivoksen liepeillä heilui ammattipelurin valkoiseen paitaan pyntätty variksenpelätin. Paidanrinnukseen oli kirjoitettu:

»Valtaukseni oli tyhjä.»

Ja alapuolelle:

»Oo, Susanna, älä vetistele ollenkaan, vaikk’ oonkin elävänä kuollut tänne Kaliforniaan.»

Säkeistö ei ollut häävi, mutta kuvasi luultavasti mainiosti runoilijan mielentilaa.