Part 13

Muutamana iltapäivänä osuimme tielle, jonka Vanha tunsi entuudestaan. Jatkoimme matkaamme moniaan penikulman, päätyen lopulta Pinen tilalle. Vanhus asui poikineen kaksi huonetta käsittävässä talossa, jonka he olivat rakentaneet tasangolle. He olivat jo ehtineet aidata pellonkin, ja aikoivat oikealla maamiehen sitkeydellä raivata vielä melkoisen alan. Hevoset oli opetettu kulkemaan auran edessä, ja jollakin ihmeellisellä keinolla oli tänne saatu kanojakin ja kukko. Näistä ukko Pine erikoisesti ylpeili. Joka ilta sulki hän huolellisesti kanat suojaan, jotteivät pedot pääsisi niiden kimppuun. Jäimme tilalle neljäksi päiväksi, ja meidän hyvinvoinnistamme huolehdittiin vallan suurenmoisesti. Koko perhe oli suuresti innostunut laakson viljelemissuunnitelmasta. Keskustelimme omenista, ohrasta, persikoista ja aprikooseista, ojituksesta ja keinotekoisesta kastelusta, sioista ja tuhannesta muusta asiasta — Johnnyn kiusaksi. Minä olin syntynyt maatilalla Uudessa Englannissa, Yank oli kokeillut maanviljelystä Alleghanyvuorten länsipuolella ja Pinen perhe oli kuokkinut maata vähän joka paikassa. Mutta täällä olivat sekä ilmasto että maaperä meille jotakin uutta. Johnny yksin pitkästyi kuuntelemiseen, mutta hän äkkäsikin sitten, että seudulla oii runsaasti riistaa, ja kulutti päivänsä metsällä.

Yank ja minä kadehdimme hiukan noita raivaajia, jotka olivat onnistuneet hankkimaan itselleen vakinaisen asuinsijan täällä.

— Toivoisinpa voivani seurata teidän esimerkkiänne, huokasi Yank.

— No, miksi ette tee niin? kehoitti ukko Pine. Tässä on sopivaa maata aivan lähellä.

— Miten saitte hankituksi alueenne? kysyin uteliaasti.

— Otin sen haltuuni!

— Mutta eikö kenelläkään muulla ole siihen oikeutta?

— Se kuuluu erääseen suureen meksikolaiseen ranchoon, vastasi Pine kärsimättömänä. Yritin kyllä selvitellä asiat oikein perinjuurin, mutta sitten tuli äijä, joka väitti omistavansa maan ja haluavansa sen myydä, ja häntä seurasi toinen äijä, joka ilmoitti olevansa omistaja ja ettei hän myy missään nimessä. Ja niin edespäin. Maanviljelyksestä he eivät tiedä hölynpölyä. Karjan laskevat laitumelle silloin kuin sattuu. Väsyin lopulta heidän kanssaan höynäämiseen, asetuin taloiksi tänne ja sillä hyvä. Jos olen jollekin velkaa, niin tottapa aikanaan velkoo. Enpä usko, että he itsekään oikein tietävät, kenen tämä alue on.

— Minä en ainakaan viitsisi panna kuntoon tilaa, josta minä hetkenä hyvänsä voisin saada lähdön, mutisin puolittain itsekseni.

— Tahtoisinpa nähdä sen onnettoman, joka yrittää häätää minut, puhisi ukko Pine.

Ylempänä vuoren rinteellä pantiin pystyyn sahalaitosta. Pinen pojat ahersivat teollisuuden kimpussa, milloin maanviljelykseltä saivat lomaa. Mitään koneistoa ei vielä ollut, mutta kaikki tarpeelliset vehkeet hankittaisiin tuonnempana, kunhan ensimmäinen sato oli saatu korjatuksi.

— Ei kiirettä mitään, selitti ukko Pine, sillä sahattua puutavaraa ei vielä kysytä erikoisesti.

— Sen kyllä uskon, irvisteli Johnny, ellette ryhdy kauppoihin hirvien ja preeriasusien kanssa.

Pine kääntyi naama totisena nuorukaiseen.

— Tämä on suurenmoinen maa, virkkoi hän, ja täällä tarvitaan kyllä puutavaraa.

— Olette aivan oikeassa, tuumi Yank.

— Miksi ette siis asetu tänne? kysyi Pine.

— Minulla on runsaasti tuhatviisisataa dollaria, selitti Yank, Sillä ei kovin pitkälle potkita, mutta ainahan sillä rnaapalasen saa kotipuolessakin.

Johnny ja minä olimme hänen kanssaan samaa mieltä. Omituinen tosiasia oli, ettei ainoakaan mies kymmenestätuhannesta vakavasti ajatellut asettumista Kaliforniaan. Tämä maa oli paikka, jossa saattoi äkkiä rikastua, mutta johon ei pitänyt jäädä.

Erosimme uutisasukasystävistämme kaipauksella, ja kun olimme päässeet lähimmän mäen laelle, katselimme hetken alapuolella avautuvaa maisemaa. Pelloksi muokattu laakso lepäsi tammineen ja pensaskatteisine mäkineen kuin horteessa auringon kultaisen valon kirkastamana. Tyvenessä ilmassa kajahtelivat kirveeniskut, ja kanojenkin hiljainen kukerrus kantautui korviimme. Viihtyisä kodin tuntu, joka kullankaivajaleirissä oli meiltä jo kokonaan unohtunut, sai meidät taas hiukan kateellisiksi.

Mutta kauanko siinä mieli haikeana pysyi. Pian jatkoimme jo reippaasti matkaamme pohtien kukin tulevaisia. Kuvittelimme mielessämme, mihin New Yorkiin päästyämme ryhtyisimme. Johnny ja minä olimme koonneet sievoisen omaisuuden, joka kyllä riittäisi peruspääomaksi melkeinpä minkälaiseen yritykseen hyvänsä kotipuolessa. Eihän meitä ikä painanut.

Sacramento oli melkein veden alla. Liejuinen joki oli tulvinut yli äyräittensä ja levittäytynyt yli koko maanpuoleisen tasangon, Kaksikerroksisten talojen asukkaat olivat siirtyneet yläkertaan, ja matalammissa taloissa asuttiin katolla. Kulkuvälineinä käytettiin kaikenlaisia kaukaloita, jotka vain veden pinnalla pysyivät. Näinpä erään miehen melovan taikinasaavissakin ja toisen kelluvan kumipatjalla. Monet käyttivät käsivarsiaan airoina.

Vuokrasimme veneen kymmenestä dollarista. Hevosemme olimme jättäneet ylängölle kaupungin ulkopuolelle. Tämän tästäkin kohtasimme ihmisiä, joiden kanssa vaihdoimme hilpeitä tervehdyksiä. Kaikki tuntuivat olevan toiveikkaita ja uskovan, että vesi piankin alenisi.

— Joka tapauksessa ovat rotat nyt hukkuneet, huusi muuan mies vastaukseksi tervehdykseemme.

Hymyilimme tälle »leikinlaskulle», sillä emme vielä tienneet rottamaanvaivasta mitään. Mutta päivää myöhemmin, saavuttuamme San Franciscoon, aloimme ymmärtää miehen sanojen merkityksen.

Soutelimme hilpeinä ympäri Sacramcntoa ja naureskelimme melkein tyhjällekin. Yhtäkkiä pudotti Johnny perämelan. Veden alta kohoavien puitten takaa hän oli äkännyt kaksi isoa savupiippua, joista tuprusi sakeita mustia pilviä.

— Höyrylaiva! äänsi Yank.

— Aivan. Vieläpä oikein uljas höyrylaiva! lisäsin minä.

Hetkistä myöhemmin olimme aluksen vieressä. Arvioimme summanmutikassa sen kantavuuden seitsemäksisadaksi tonniksi.

— Miten ihmeessä se on voitu saada tänne? tuumiskelin minä.

Ei kestänyt kauan ennenkuin laivan ympärillä jo oli soutuveneitä ihan kuhisemalla. Höyrylaivan kannet olivat mustanaan väkeä. Keulaan oli maalattu nimi, _McKim_.

Kaiteen ääressä seisoi virkalakkiin koristautunut mies.

— San Franciscoonko olette matkalla? huusin hänelle.

— Sinne lähdemme, täsmälleen kahden tunnin kuluttua, vastasi virkalakkiniekka.

— Paljonko matkalippu maksaa?

— Neljäkymmentä dollaria.

— Lähtekää mukaan, sanoin tovereilleni, ja tartuin laivasta riippuvaan köyteen.

— Odotahan! luikkasi Yank. — Minne hevosemme joutuvat? Ja huovat ja tämä vene?

Katsahdin ympärilleni ja näin ruuhen perässä istuskelevan nelisentoistavuotiaan pojan.

— Hei! huusin hänelle. — Tarvitsetteko paria hyvää hevosta ja muutamia huopia?

— Ei ole rahaa!

— Ei rahasta väliä. Saatte ne ilmaiseksi. Meidän täytyy matkustaa heti, tällä laivalla. Hevoset ja huovat ovat suuren, valkoisen tammen siimeksessä American-joen suulla. Pitäkää hyvänänne vain.

— Entä mitä haluatte vastapalvelukseksi? kysyi epäluuloinen nuorukainen.

— Viekää tämä vene omistajalleen — Lily nimiselle miehelle, joka asuu jossakin...

— Tiedän, keskeytti poika.

— Ja sitten on teidän luvattava, että otatte hevoset haltuunne heti. Ne on pantu liekään, joten saatte ne varmasti käsiinne.

— Hyvä! huudahti ihastunut poika, varmistuttuaan nyt siitä, että tarjous todellakin oli tehty vakavassa mielessä.

Tartuin lujasti laivaköyteen ja kapusin kannelle.

— Tulkaa pois vain! kehoittelin Johnnyä ja Yankia jotka tuntuivat vähän epäröiviltä. — Odottaminen tulee meille kalliimmaksi kuin hevoset ja huovat.

Toverini tekivät työtä käskettyä. Poika kiinnitti veneemme ruuheensa. Tuokiota myöhemmin olimme jo matkalla virtaa alaspäin.

Tarkastimme tietysti laivan joka sopen, ja Johnny oli kovasti tyytyväinen.

— Tätä sanon jo ylellisyydeksi, selitti hän. Täällähän on tarjoiluhuone ja pelisali ja pehmeitä mattoja ja sametilla päällystettyjä tuoleja, täällä on peilejä ja soittolava ja vaikka mitä. Kukapa olisi luullut pääsevänsä tällaisille kissan päiville erämaassa?

— Minäpä tahtoisin tietää, miten tämä laiva on saatu tänne, virkoin minä. Tämähän on jokialus, jonka luulisi hukkuvan ensimmäiseen hiukankin mainittavaan aallokkoon.

Kaikki yrityksemme saada arvoitus ratkaistuksi olivat aivan turhia. Väittely lisäsi kuitenkin uteliaisuuttamme.

— Etsinpä käsiini jonkun, joka taitaa asian selittää, sanoin lopulta.

Helpommin sanottu kuin tehty. Kapteeni oli kovin koppava mies ja lisäksi aina saavuttamattomissa, ja muu päällystö taas hääräsi mikä missäkin hommassa. Kenelläkään ei näyttänyt olevan aikaa puuttua puheisiin meikäläisen kanssa. Vihdoin viimein tapasimme konehuoneessa piippunysää imeskelevän, ruskeaksi parkitun olennon, jolla oli siunaaman lepohetki.

Esitimme vaikeasti ratkaistava kysymyksemme hänelle.

— Olemme tulleet tänne vesitse, selitti hän.

— Kap Hornin ympäri? huudahdin.

Hän heitti minuun tuikean silmäyksen.

— Tasankojen yli purjehtiminen on hiukan hankalaa, vastasi hän sitten.

Vähitellen saimme hänestä puserretuksi koko jutun. Minä en suinkaan ole mikään merimies, mutta käsitin kuitenkin McKimin suorittaneen oikean urotyön. Laivan alimmat kannet oli peitetty vahvoilla laudoilla, kaikki turhanpäiväinen koristus oli poistettu, ja näin oli alus lähetetty omin voimin suorittamaan vaivalloisen matkan Hornin niemen ympäri. Ajatelkaahan: vartavasten jokiliikennettä varten rakennettu laiva, matalassa kulkeva ja hatararakenteinen, oli pantu taistelemaan kolmen valtameren myrskyjä vastaan! Laiva selvisi kuitenkin kokeesta kaikella kunnialla; samoin suoriutui sen sisaralus Senator loistavasti, tehdessään saman matkan vähän myöhemmin. Yritys oli todella rohkea, siitä ei mihinkään pääse!

Tällä erää oli matkustajia valtava määrä, enimmäkseen kultakentiltä palaavia miehiä. Kun _McKimllla_ matkustaminen edellytti täyteläistä lompakkoa, arvaatte, että olimme rempseätä joukkoa. Sää oli kaunis ja kuu kumotti kirkkaana paisuneen virran yllä. Meillä oli taitavia ryypynsekoittajia keskuudessamme, eteviä kortinlyöjiä, laulajia ja väittelijöitä ja jos jonkinlaisia leikinlaskijoita. Olipa jokunen riitapukarikin lisäämässä vaihtelua. Kuljeksin edestakaisin jutteluttaen ketä kulloinkin ja nauttien täysin siemauksin, ilakoiden sekä kannella että kojuissa. Ei ollut unikekoja eikä norkoilijoita joukossamme!

Keskiyön maissa seisoin kaiteeseen nojautuneena kuuta ihailemassa ja savupiipuista ryöppyäviä kipunakimppuja ihmettelemässä, kun yhtäkkiä takaani kuulin huudon:

— Mies yli laidan!

Matkustajalauma ryntäsi peräkeulaan ja minä perässä minkä ennätin. Laiva peräytyi heti ja puolikymmentä merimiestä ryhtyi laskemaan venettä vesille. Matkustajakojuista riensi pelästynyttä kansaa kannelle. Minä olin kuitenkin ollut etumaisten joukossa ja pääsin siten verraten lähelle peräkaidetta. Paikaltani saatoin selvästi nähdä mitä tapahtui.

— Hän nojasi kaidetta vasten, kuului joku innokkaasti selittävän. Rintasuoja antoi myöten ja miesparka pulahti veteen. Häntä ei ole sen koommin nähty.

Kaikki tuijottivat jännittyneinä kuun valaisemaan veteen.

— Arvatenkin on hän mennyttä kalua ikipäiviksi, huomautettiin tovin kuluttua. Eipä näy nousevan pinnalle.

Samassa kuului toiselta taholta huuto:

— Tuolla hän on!

Muutaman sadan yardin päässä laivan perästä oli tumma pää yhtäkkiä ilmestynyt näkyviin. Pelastusvene oli nyt onnellisesti laskettu veteen, ja miehistö pyrki hyvää kyytiä hukkuvan avuksi. Hetkistä myöhemmin nostettiin mies hurraahuutojen kajahdellessa veneeseen. Pian oli hän jälleen joukossamme.

Johnny tietysti.

Hän oli aivan suunniltaan, pärski ja sylki kuin hullu, ja sinkautteli hämäriä uhkauksia vielä hämärämmille henkilöille. Hänen silmänsä melkein pullistuivat päästä ja suussa kuohui vaahto. Tartuin hänen käsivarteensa. Hetkisen hän tuijotti minua ja rauhoittui sitten hiukan, vaikka hän edelleenkin änkytti pahasti. Johnny oli tavallisesti verrattain tyyni poika, ja hänen tilansa tuntui nyt kovin oudolta.

Laivan kaide oli luultavasti ollut aivan romahtamaisillaan. Johnny oli pahaa aavistamatta nojannut siihen ja yhtäkkiä suistunut veteen.

— Kenelläkään ei ole oikeutta laittaa tuollaisia kaiteita, raivosi hän,

— Rauhoitu, mies! tyynnyttelin. Olethan jälleen kuivalla, joten mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut.

— Eikö? Vai ei? ärisi Johnny.

Ja sitten kertoi hän meille, miten hänen vyössään olleen kullan paino oli kiskonut häntä alaspäin, niin että hän jo oli ollut aivan varma kohtalostaan, kunnes viime tingassa oli onnistunut vapautumaan hirvittävästä taakastaan.

— Luulin nikahtuvani siihen paikkaan, sanoi hän.

Vyö oli lopultakin irtautunut, ja hän oli päässyt nousemaan pinnalle kovien ponnistusten jälkeen.

— Nyt on aarteeni joen pohjassa, virkkoi hän sitten tyynemmin, ja sinne se jää. Minä olen tehnyt vararikon! Hyvästi, matkasuunnitelmat!

Ympärillämme töllistelevät matkustajat ilmaisivat myötätuntonsa.

— Herra antakoon minulle anteeksi, mutta pirun huono onni teillä on ollut! huokasi muuan roteva kullankaivaja. — Kootaanko kolehti, pojat?

Miehen sanat saivat Johnnyn entiselleen. Hän oikaisi selkänsä ja sanoi:

— Olen teille hyvin kiitollinen, mutta koska yhäti olen hengissä ja terveenä, tulen armolahjoittakin toimeen. Taisinpa käyttäytyä kuin kakara äsken, mutta tuo mätä, vanha kaide sapetti minua aika tavalla. Ja nythän voidaan todistaa, että kultaa on olemassa Sacramenton alajuoksussakin, lisäsi hän virnistäen.

Isokokoinen kullankaivaja katsoa killitti Johnnyä silmiin ja pani vitkastellen kukkaronsa takaisin takin taskuun.

— Voittehan ainakin ottaa naukun hyvässä seurassa, sanoi hän.

XXIX luku.

JÄLLEEN SAN FRANCISCOSSA.

Saavuimme San Franciscoon aikaisin iltapäivällä, ja hämmästyimme kovasti muuttunutta maisemaa. Ankkuroimme pitkän laiturin ääreen, sensijaan että olisimme pysähtyneet lahdenpoukamaan ja menneet maihin lotjilla kuten aikaisemmin. Laituria jatkoi pitkä Sacramentokatu, jolla kuhisi kansaa, enimmäkseen kaiketi matkustajien vastaanottajia. Kulkijain joukossa havaitsin monta erikoistyyppiä, joita en ollut nähnyt täällä ensi vierailun aikana muutamia kuukausia sitten. Niinpä näin teräväpiirteisiä konttori- ja liikemiehiä, jotka eivät kuunaan olisi jaksaneet tehdä kullankaivajan ruumiillista voimaa kysyvää työtä; näin kulkureita, jotka luultavasti eivät olisi mistään hinnasta ryhtyneet minkäänlaiseen työhön; näin luihukasvoisia veijareita, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet rohkeita maantierosvoja, ja lopuksi näin joukon nuoria kokemattomia keltanokkia, joilla vielä oli paljon opittavaa ja jotka todennäköisesti hukkaisivat viimeisenkin penninsä, ehkäpä henkensäkin, kokemuksia kootessaan. Katuvierellä seisoi pirtutynnörille kavunnut saarnaaja, joka näytti huvittavan melkoista kuulijakuntaa.

Johnnyn hyvä tuuli oli palannut hänen havaittuaan, että muuan Italian Barissa hankittu arvokas timantti oli edelleenkin tallella hänen taskussaan.

— Ei tullutkaan konkurssia vielä, riemuitsi hän. Kyllä te minua morkkasitte, kun tämän kiven ostin, mutta viisaastipa tein. Toivon vain, että olisin ostanut vielä toisenkin!

Nousimme laiturille ja tunkeuduimme väkijoukon läpi, pohtien asioitamme.

— Ensin sijoitan jalokiveni mahdollisimman edullisesti, tuumi Johnny kieltäydyttyään lainaamasta minulta rahaa, ja sitten leikkuutan tukkani ja partani. Seuraavana ohjelmanumerona on kylpy, sitten uusien vaatteiden hankinta, ruoka ja juoma — ja senjälkeen etsimme käsiimme Talbot Wardin sekä tiedustelemme häneltä, miten hän on käyttänyt Hangman’s Gulchista tänne lähettämämme kullan.

Ohjelma tuntui kaikin puolin hyvältä. Kuljimme eteenpäin vakavassa aikomuksessa ryhtyä heti suunnitelmaa toteuttamaan. Mutta »heti» osoittautuikin suhteelliseksi määritelmäksi — meillä oli liian paljon nähtävää.

Ensin pysähdyimme kuulemaan, mitä saarnamiehellä oli sanottavana. Hän oli pitkä, laiha mies, kasvoiltaan hauskan näköinen, vaikka silmissä olikin kiihkoilijan katse. Hänellä oli yllään pitkä, musta takki, mutta päähinettä ei näkynyt. Kuuntelijoita osoittautui olevan melkoisesti, ja kaikesta päättäen osasi hän pitää heidän mielenkiintonsa vireillä.

— Tehän seisotte whiskytynnörillä! huomautti joku, ja väkijoukko ulvoi ihastuksesta.

— Aivan oikein, ystäväiseni, vastasi saarnaaja suopeasti, ja uskallanpa väittää, että whiskytynnöriä nyt ensi kerran käytetään todella hyvään tarkoitukseen! Tynnörissä piileksivä peto on vaaraton niinkauan kuin se on jalkojemme alla. Älkää salliko sen koskaan päästä pitemmälle!

Muuan soutumies — kyssäniskainen, leikillisen näköinen neekeri, joka tuntui olevan suuressa suosiossa — kapusi nyt lähistöllä olevan pylvään nenään, ja ryhtyi todistamaan, miten virkistävältä tuntuisi pikku huvimatka lahdelle. Saarnaajan kuulijakunta alkoi liikehtiä neekeriä kohden, ja silloin tuli saarnamiehelle kiire.

— Hei, haloo! huusi hän. Tulkaa tänne kaikki te, jotka haluatte päästä taivaaseen. Nyt on otollinen hetki! Taivaallinen laivue lähtee näinä päivinä San Franciscosta ikuisen autuuden satamaan, maahan, joka kaikissa suhteissa on parempi kuin Kalifornia, maahan, jossa suurimmat kultalöydöt on tehty, jossa kaupunkien kadutkin ovat kullalla lasketut. Siinä maassa on kokonaisia olutmeriä ja kaikenlaisia naukkuaineita, eikä mikään maksa mitään. Siellä on kauniita naisia ja huvituksia loppumattomiin, ajankuluketta, josta ei Muhamettikaan olisi koskaan tainnut uneksia. Ja matkaohjelma on vallan suurenmoinen. Astutaan latvaan maailman parhaimman soittokunnan lurautellessa säveliään, musiikkia, jonka rinnalla tänä aamuna kuulemanne esitykset eivät ole mitään. Päivittäin tiedoitetaan sopivista huvitilaisuuksista. Sunnuntaisin syödään säännöllisesti juhla-ateria, jonka aikana virtaa olut ja samppanja, vanha portviini ja whisky, punssi ja konjakkisekoitukset, Tom ja Jerry ja niin edespäin. Sitten lyödään korttia ja tanssitaan yläkerroksen suuressa salissa. Koiratappeluja ja teatterinäytäntöjä. Jaa-a, ystäväni, jos todella voisin tarjota teille jotakin tällaista, niin luullakseni saattaisin kahdella saarnalla käännyttää koko tämän kaupungin.

Kuulijakunta oli jälleen ryhmittynyt hänen ympärilleen. Naurettiin suureen ääneen. Saarnaaja ojensi pitkän, laihan käsivartensa ja jatkoi juttuaan. Hän varoitti miehiä pelistä ja huikentelevaisuudesta, mutta pelkään pahoin, että hänellä oli verrattain huono menestys. Tosin kuunneltiin loppuun asti, koottiinpa hänelle vielä pieni rahasummakin saarnan päätyttyä.

Jatkaessamme matkaamme näimme mitä merkillisimmän ajokalukokoelman. Siinä oli rattaita ja vankkureita niin tiheässä rykelmässä, ettei olisi luullut koko ruuhkasta saatavan koskaan selvää. Tilanne oli sitäkin mutkallisempi kun useimmat hevosista olivat kovin levottomia. Ne potkivat ja nousivat tämän tästäkin takajaloilleen ajomiesten läimäytellessä niitä ruoskilla, ja alinomaa ryskähtivät ajopelit yhteen. Aikansa siinä reuhdottuaan saivat miehet kuitenkin kuormansa tehdyiksi, ja vankkurit toistensa jälkeen pääsivät taas »selville vesille». Toisinaan näytti siltä kuin olisivat ajomiehet mieluimmin jättäneet sekä hevosensa että kuormansa oman onnensa nojaan, voidakseen itse ryhtyä rusikoimaan toisiaan ruoskanvarsilla, mutta aina kun tilanne kehittyi näin pitkälle, esiintyi rauhanvälittäjä — pitkä ja suulas mies — jonka pian tunsin. John McGlynn, eikä kukaan muu! Hän ei nähtävästikään enää omistanut yksinoikeutta kaupungin ajoneuvoihin, mutta siitä huolimatta oli hän säilyttänyt arvovaltansa.

Useimmat vankkurit kuormattiin laituritien sivulla olevien varastosuojien edustalla. Suojien alkuperä oli aivan ilmeinen — vanhoja laivanrunkoja kaikki tyynni, vaikkakin ne nyt oli jotenkin korjattu ja varustettu ikkunoilla ja ovilla, niin ettei niiden alkuperäisestä muodosta paljonkaan ollut jälellä. Näitä suojia oli kymmeniä. Toiset oli pystytetty paaluille tai lavoille, mutta pari oli kuljetettu edemmäksi maihin. Näistä taas oli toinen sisustettu hotelliksi, jonka seinää vieläkin koristi laivan nimi, _Niantic_.

— Onpa kelvannut Talbotin keksintö, huomautti Yank.

— Kuulkaahan, huudahti Johnny, tahtoisiko herroista joku hyväntahtoisesti luoda silmäyksen tännepäin. Olenkohan mahtanut eksyä?

Käännyimme katsomaan. Olimme kulkeneet rantaan päin ja nyt vilisti sivuitsemme suunnattomia rottalaumoja. Suuria, lihavia, häikäilemättömiä rottia, jotka esiintyivät aivan kuin olisivat ne omistaneet koko sataman. Ne istuivat viljasäkeillä, ne tassuttelivat käytävän yli, ne puikkelehtivat tavaralaatikkojen välissä, ne kahisivat ja vikisivät ja tappelivat ja leikkivät joka ainoassa sopessa. Koko maakamara tuntui elävän. Näky mykistytti meidät kerrassaan.

— Katsokaahan tätä koiraa, pojat! sanoi Yank äkkiä.

Erään talon kynnyksellä makasi lihava foksterrieri auringonpaisteessa silmiään räpytellen. Se oli työntänyt kuononsa etukäpälien väliin ja noin kahden kyynärän päässä, suoraan sen edessä, istui iso, ruskea rotta, nakertaen tyytyväisenä leivänmurikkaa.

— Voi, taivahan taatto! päivitteli Johnny, jonka urheilljaveri alkoi kiehua. — Hei, piski, seh — käy kiinni, käy kiinni!

Hän osoitteli innokkaasti rottaa. Koira aukaisi laiskasti toisen silmänsä ja heilautti hiukan töpöhäntäänsä, mutta ei nostanut kuonoaankaan.

— Ei maksa vaivaa, virkkoi koiran omistaja, joka nyt ilmestyi oviaukkoon.

— Mikä sitä vaivaa? kysyi Johnny harmistuneena. — Onko se sairas?

— Mitä vielä, vastasi omistaja alakuloisena, mutta se on tykkänään kadottanut metsästyshalunsa. Ostin sen Panama-laivasta viime kuussa ja maksoin siitä, piru vieköön, kokonaisen omaisuuden. Se oli aivan ensiluokkainen rottakoira. Arvioin sen tappaneen suunnilleen miljoonan noita kirottuja eläimiä ensimmäisen viikon kuluessa. Mutia — hyvä Jumala, sitten se kyllääntyi! Nyt saa rotta kiskoa sitä poskiparrasta ilman että se viitsii murahtaakaan.

Lausuimme osanottomme koiran omistajalle ja jatkoimme matkaamme.

XXX luku.

KOHTAAN TALBOTIN.

Kaikkialla näimme uusia taloja, joista eräät olivat huolellisesti rakennetut ja ulkoapäinkin hauskan näköiset. Ja entisen säkki- ja tynnyrisillan korvasi nyt paksuilla laudoilla päällystetty, kunnollinen jalkakäytävä. Kaupungin keskipisteenä oli edelleenkin plaza, mutta sen ympärillä oli jo useita arvokkaita ja hyvin hoidettuja katuja. Vaatekauppoja oli lukuisia, useimmat tietenkin juutalaisten käsissä, ja myöskin ravintoloita ja pelisaleja oli saatu lisää. Kohtasimme muutamia tuttujakin, m.m. _Panaman_ kapteenin. Hän muisti meidät heti ja rupatteli hetken kanssamme. Tuokion kuluttua tiedusteli Johnny häneltä, tiesikö hän kauppiasta, joka maksaisi kunnollisen hinnan kauniista timantista.

— Menkää jalokivikauppaan, vastasi kippari.

— Vai niin, onko täältä sellainenkin? huudahti Johnny.

— On, ja hyvä onkin, tokaisi merikarhu. Lähdetäänpä liikkeelle.

Jalokivikauppa olikin suurenmoinen liikeyritys. Siellä oli tavaton varasto sormuksia, ketjuja, koristeneuloja, isoja ja pieniä taskukelloja ja megafooneja eli n.s. »huutajia». Viimemainitut esineet olivat kaiketi halutuimpia, sillä näimme sadottain keiloja ja tuhansittain »huutajia». Niitä oli rivissä hyllyillä, ja nipuissa pitkin seiniä naulojen ja koukkujen varassa. Enimmäkseen olivat ne hopeasta tai kullatusta hopeasta tehtyjä. Oli siinä yksinkertaista ja siselöityä, kaiverrettua, puserrettua ja pakotettua kalua, ja joka esineeseen oli varattu melkoinen sileä laikku nimeä tai nimikirjaimia Varten. Kun Johnny oli saanut kauppansa päätetyksi, huomautin jotakin megafooneista. Jalokivikauppias hymyili, luoden laivuriin lystikkään katseen.

— Kiitolliset matkustajat kysyvät niitä usein, sanoi hän, antaakseen niitä lahjoiksi laivureille onnellisesti päättyneen merimatkan jälkeen.

Mutta nyt räjähti kiukkuinen kapteeni.

— No, se on varma! huusi hän. Totisesti! Minulla on vähintäin tusina noita viheliäisiä kapineita. Ja koska äsken olen taas palannut »onnellisesti» päättyneeltä matkalta, ilmestyy kaiketi pian lisiä varastooni. Voi, hyvä Jumala! jatkoi hän erään matkustajajoukon samassa tunkeutuessa liikkeeseen, — täällähän niitä halvattuja jo tuleekin. Lähdetään kiiruusti pois!

Livistimme takaovesta likaiseen kujanteeseen, mistä vasta hetken kuluttua osasimme kadulle.