Part 14

— Tätä sanon pelastumiseksi viime tingassa! huohotti laivuri, kuivaten hikistä otsaansa. Nyt mennään ryypylle. Tiedän mistä saa parhaimmat tuikut.

Hän ohjasi meidät siistiin anniskeluun, jonka erikoispiirteenä mainitsen lasipylväitten varaan rakennetun katon. Ihailtuamme hetken tätä merkillisyyttä astuimme sisään, laittauduimme mahonkisen tarjoilupöydän ääreen, ja saimme heti seuraamme viisi tai kuusi maantie-Lassia, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi. Tosin he eivät tupanneet aivan joukkoomme, mutta seisoivat kuitenkin odottavan näköisinä pöydän ääressä. He olivatkin laskeneet aivan oikein.

— Tulkaahan ryypylle nyt kaikki, kehoitti laivuri sydämellisesti.

Jokainen mainitsi lempijuomansa. Ryyppy katosi janoisiin kurkkuihin ja kulkurit katosivat myös lausumatta sanaakaan kiitoksiksi.

— Mikäs nyt on, Billy? kysyi laivuri silmäillen ympärilleen. Missä monilukuiset vieraanne ovat tänään?

Kaikki ovat »Verannalla», vastasi anniskelun omistaja, levitellen liinaa hienosti kiilloitetulle pöydälle. — Dorgan on hankkinut neitosen tarjoilemaan. Maksaa hirmuisen palkan. Ja kauppa käy kuin siimaa. Mutta kiirettä hän saa pitää, sillä viikon kuluttua on tyttö kyllä saanut tarpeekseen.

— Minkävuoksi? utelin minä.

— Menee naimisiin, luonnollisesti, vastasi isäntä lyhyesti.

— No, lasipylvääthän ovat jälellä, Billy! lohdutti laivuri. Mennäänpä kuitenkin katsomaan tyttölasta.

— Aivan niin, mutisi Billy välinpitämättömästi. Siellähän muutkin ovat.

»Veranta» oli plazan varrella ja väkeä siellä oli niin etteivät läheskään kaikki mahtuneet sisään. Tarjoilupöydän takana työskenteli viisi naukunsekoittajaa otsansa hiessä. Tyttö — ja kaunis tyttö lisäksi — kurkotti laseja pöydän yli ja kokosi maksuja.

— Kunnon tyttö, kehuskeli laivuri, tarkasteltuaan hetken tuota yksinäistä lammasta susien joukossa. — Ei tänne muutoin näin kovasti asiakkaita kertyisi. Huonompaa lajia meillä näet on jo entuudestaan.

Me emme yrittäneetkään tarjoilupöydän läheisyyteen, vaan lähdimme tovin kuluttua takaisin kadulle. Kapteeni jätti meille hyvästit ja lähti omille asioilleen. Hänen ohjeittensa mukaisesti lähdimme The Newyork Tonsvrial Emporiumiin, missä meitä hierottiin ja hinkattiin ja puhdistettiin viidestä dollarista mieheen. Tämänjälkeen laittauduimme vaatetusliikkeeseen hankkimaan uusia pukineita. Vanhat rääsymme viskasimme kadulle, missä ennestään muun töryn joukossa oli kasottain hylättyjä vaatekappaleita.

— Olen kuin uudesti syntynyt, virkkoi Johnny. Mutta ennenkuin jatkan matkaani on minulla pikku velvollisuus täytettävänä.

— Mikä?

— Velvollisuus. Minun on otettava ryyppy tuossa lasipilaritalossa — mikä sen nimi nyt lieneekään.

— Emmepä taida olla erikoisesti ryypyn tarpeessa, vastustelin minä.

— No, mutta tehkäähän nyt mielikseni, pyysi Johnny maireasti.

Seurasimme häntä »Arcadeen», joksi anniskelua sanottiin. Kuokkavieraat alkoivat heti liikehtiä. Johnny kääntyi heihin erittäin ystävällisen näköisenä.

— Tulkaa, pojat, naukulle kaikki tyynni! huusi hän.

Lasit täyttyivät. Johnny kohotti omaansa. Muut seurasivat esimerkkiä ja ryyppy kulautettiin janoisiin kurkkuihin. Tyhjät lasit paukahtivat yhtaikaa pöytään.

— Ja nyt me maksamme ryyppymme, kukin omasta puolestaan, jutteli Johnny edelleenkin hilpeänsävyisesti.

Kuokkavieraat tuijottivat häntä ällistyneinä. Muuan heistä murisi uhkaavasti, mutta Johnnyn tiukka katse vaiensi hänet pian. Joku yritti nauraa. Ennen pitkää oli kuitenkin jokainen suorittanut maksunsa. Pöydän takana seisoi suuresti huvitettu Billy. Kun Johnny ojensi hänelle hyppysellisensä kultahiekkaa, työnsi Billy hänen kätensä takaisin.

— Minä tarjoan teille, julisti isäntä lyhyesti.

— Mutta — intti Johnny.

— Tällaisessa tapauksessa vanha etuoikeuteni, selitti isäntä.

— Siinä tapauksessa kiitän kohteliaimmin, herra, lausui Johnny höylimmällä tavallaan. Poistuimme.

Kadulle tultuamme valitti Johnny, että hän oli väsynyt. Sitten ehdotti hän, että lähtisimme etsimään käsiimme Talbotia. Panipa vielä vanhan, kuluneen hammasharjansa pantiksi siitä, että Talbot tällä hetkellä oli kaupungin tunnetuimpia henkilöitä.

Hammasharja pelastui. Ensimmäinen vastaantulija jo tiesi meille kertoa, missä Talbot Ward asui. Lisäksi ilmoitti hän, että Ward Block nyttemmin oli melkein valmis. Meidän ei ollut ensinkään vaikea löytää Talbotin asuntoa, erästä Montgomery-kadun varrella olevaa hotellia. Konttoristi puhui Talbotista suurella kunnioituksella ja ilmoitti meille, että varmasti tapaisimme Talbotin jollakin lukuisista liikepaikoista tai Ward Blockilla. Kiitettyämme häntä ohjasimme kulkumme suoraa päätä Ward Blockille. Olimme kaikki uteliaita näkemään tämän rakennuksen.

Se oli tiilistä tehty plazan kulmaan, ja suunniteltu kolmikerroksiseksi. Katselimme sitä asianmukaisella kunnioituksella, sillä emmehän olleet tottuneet juuri muuhun kuin hirsimajoihin ja telttoihin, ja saatoimme suunnilleen arvioida, minkälaisiin summiin muualta tuodut tiilet ja monilukuisten työläisten palkat nousivat. Työnjohtaja kertoi Talbotin lähteneen »Mission waylle» yhdessä Sam Branäanin ja eräiden muitten seurassa. He aikoivat ottaa selkoa joistakin maapalstoista ja palaisivat luultavasti hyvin myöhään.

Iltapäivän kulutimme Johnny ja minä harhailemalla pitkin kaupunkia. Yank oli laiskalla tuulella ja sijoittui mukavaan nojatuoliin eräässä pelihuoneustossa. Hänen säärensäkin oli vielä niin arka, ettei se sietänyt pitkiä vaelluksia.

Meillä oli suurenmoisen hauskaa. Jouduimme moneen pikku seikkailuun, mutta ne ovat eri juttuja. Kaupunki oli laajentunut huomattavasti. Useimmat rakennukset olivat silti vielä hyvin kömpelötekoisia tai hataria. Telttojakin näimme useita, ja toiset niistä olivat niin ahtaita, että niihin töin tuskin mahtui tavallisen mittainen vuode. Kuitenkin väittivät pikkutelttojen omistajat, että he eivät suostuisi vaihtamaan näitä suurempiin mistään hinnasta.

— Tuuli ei vie pieniä telttoja mukanaan, mutta isot lentävät välistä etäällekin, vakuuttivat he. Ruuanlaittohan sitäpaitsi tapahtuu ulkosalla joka tapauksessa.

— Mutta miten käy sateen sattuessa? utelin minä.

— Menemme Verannalle tai Arcadeen tai Dennison’s Exchange’iin siksi kunnes sade taukoo, naureskelivat he.

Ilta tuli, mutta Talbotia ei vieläkään kuulunut. Me vaelsimme huvittelupaikasta toiseen. Pelihuoneustoja oli entistä runsaammin, ja kaikki näyttivät kukoistavan. Tapasimme niissä, enemmistönä olevia kullankaivajia ja työläisiä lukuunottamatta, arvokkaan näköisiä miesryhmiä. Kaikilla tuntui olevan tärkeätä keskusteltavaa. Havaitsin myös että päinvastoin kuin kullankaivajaleireissä täällä vallitsi melkein täydellinen hiljaisuus. Vain metalli kilisi ja silloin tällöin kuului yksinäinen huudahdus tai rippeitä matalaäänisestä rupattelusta.

Johnny, joka ei koskaan voinut vastustaa pelipöydän viettelyksiä, oli piankin syöksynyt päistikkaa Monteen. Toistaiseksi olivat hänen panoksensa kuitenkin pienet. Väsyin tuokion kuluttua katselemiseen ja kun lisäksi olin tukehtua paksuun tupakansavuun, lähdin piankin tieheni. Kaupungin alavin osa oli kovin liejuinen ja sen vuoksi lähdin kävelemään harjun reunustaa pitkin. Kuu valaisi tietäni. Mäkien varjot riippuivat alas notkoihin ja etäämpänä lepäsi laakea maa hopeisessa hohteessa. Tuhannet iloiset sammakot kurnuttivat kuorossa pimennoissa, mutta eivät sittenkään kyenneet suuresti hiljaisuutta häiritsemään. Arcaden säihkyvien valojen ja kaupungin kuumeisen kohinan jälkeen tuntui tämä rauha melkein ylimaalliselta. Tiesin kuitenkin, etten saanut muitta mutkitta antautua sen lumoihin, vaan että minun oli totuttauduttava siihen vähitellen, sieluni rauhan vuoksi. Näin vaivuin vähitellen unelmiin. Viimeisten kuukausien kova työ, ainainen jännitys, ponnistelut ja kiire häipyivät vähitellen kokonaan tietoisuudestani. Laukesin, ja ensi kertaa moniin aikoihin tunkeutuivat vanhat muistot etualalle.

Enpä tiedä kauanko siinä kuljin ajatuksiini vaipuneena, mutta jossakin lienen sentään kääntynyt, koska yhtäkkiä havaitsin olevani melkein Sacramento-kadun päässä. Kuulin takaani nopeita askelia. Joku mies yritti mennä ohitseni, ja näin välähdyksen hänen kellonperistään. Melkein tahtomattani pysähdytin hänet.

— Voitteko sanoa paljonko kello on? kysyin.

Hän ojensi sanaakaan sanomatta kellonsa nähtäväkseni osoittaen sen taulua — revolverin piipulla!

— Puoli yksi, sanoi hän sitten.

— Laupias taivas! huudahdin ja purskahdin äänekkääseen nauruun. — Luuletko minua rosvoksi, Talbot?

XXXI luku.

KULTAINEN HÄMÄHÄKINSEITTI.

Hän pisti nopeasti kellon ja revolverin taskuunsa ja tarttui ilosta huudahtaen molempiin käsiini.

— No, no, no! huusi hän uudestaan ja yhä uudestaan. Miten iloinen olenkaan nähdessäni sinut taas. Minullahan ei ollut aavistustakaan, missä oikein oleskelitte ja mitä puuhasitte! Miksette kirjoittaneet minulle koskaan?

— Enpä tiedä, vastasin hiukan hämilläni. — En usko, että mieleemme koskaan juolahtikaan, että olimme kirjoitustaitosia.

— Missä muut ovat? Tulitteko tänne yhdessä?

— Etsikäämme heidät käsiimme, sanoin.

Jatkoimme matkaa yhdessä. Talbot oli pujottanut kätensä kainalooni. Hän oli aivan entisensä näköinen, mutta oli hyljännyt kullankaivajapukunsa ja esiintyi nyt yksinkertaisessa verkavaatetuksessa, sinisessä flanellipaidassa, pienessä pehmeässä hatussa ja pitkävartisissa saappaissa. Minusta sopi tämä siisti ja käytännöllinen puku hänelle erinomaisesti. Kyseltyään hetken yhtä ja toista asioistamme alkoi hän ihastuneena ylistää San Franciscoa.

— Tämä on varmasti maailman merkillisin kaupunki! huudahti hän. Mutta kun hän katsahti kasvoihini, näki hän luultavasti hiukan epäilevän ilmeeni ja oikaisi: — Ainakin tämä muodostuu siksi! Ajattelehan vain, Frank, että täällä vuosi sitten oli tuskin tuhatta asukasta ja nyt on niitä neljäkymmentä tuhatta! Uusi »Commercial Wharf» on lähes puolen penikulman pituinen ja maksaa likipitäen sataviisikymmentätuhatta dollaria. Rahat hankittiin suunnilleen kymmenessä minuutissa. Aiomme rakentaa kaksi laituria lisää. Sam Brannan ja eräät toiset meistä suunnittelevat lankkukäytävien rakentamista kaikkialle. Ajattelehan, mikä suuri hyöty niistä olisi! Eikä maan hyväksikäyttömahdollisuuksilla ole mitään rajaa. Kunhan vain naputtelemme vähän pois noita kallioita tuolla pohjoisessa...

Hän keskeytti lauseensa kuullessaan minun naurahtavan.

— Miksette kuivaa tuota lahdenpoukamaakin? esitin. Ties paljonko hyötymaata saisitte merenpohjasta.

— No, niin pitkälle emme kai sentään pyri, jatkoi hän tyynemmin, mutta muutamia noista hiekkamaista kyllä tasoitamme ennen pitkää. Odotahan, niin saat nähdä! Jos tahdot ansaita rahaa, on sinun ostettava joku maapalanen aivan rannalta. Saattaisit jonakin aamuna herätessäsi huomata joutuneesi penikulman verran kauemmaksi sisämaahan.

Purskahdin uudelleen nauruun. Mutta aivan äsken — tätä kirjoittaessani elämme armon vuotta 1899 — ajoin raitiovaunulla saman paikan yli, jossa suuret laivat viisikymmentä vuotta takaperin olivat ankkurissa.

Löysimme lopulta Johnnyn ja Yankin, röykytimme toistemme selkiä aimo lailla, otimme hyvät naukut ja ilmaisimme kaikin tavoin iloamme. Pääsimme sitten muutamaan rauhalliseen nurkkaan, sytytimme sikarimme — vallan naurettavaa ylellisyyttä kullankaivajille näihin aikoihin — ja syvennyimme elämyksiimme viimeisten kuukausien aikana. Talbot oli melkein koko ajan hartaana kuuntelijana. Hänen silmänsä säihkyivät ja toisinaan keskeytti hän kertojan saadakseen meiltä muilta täydentäviä ja yksityiskohtaisia tietoja.

— Niinpä niin, huokasi hän lopetettuamme. Olettepa tosiaan kokeneet kummia, pojat, senjälkeen kuin erosimme. Mitä muistoja! Varmastikaan ette koskaan unohda työskentelyänne kultakentillä.

Hän vaikeni mietteliäänä toviksi, mutta jatkoi sitten:

— Arvaanpa, ettei maailma enää koskaan voi tarjota teille mitään samantapaista kuin elämyksenne Porcupinessa ja Hangman’s Gulchissa. Olisin totisesti mielelläni — ei, en sentään! Olenhan minäkin elänyt. No niin, siirtykäämme puhumaan liikekumppanuudestamme. Mikäli olen käsittänyt oikein, piti kaivuun Hangman’s Gulchissa tuottaa kaikkiaan viisituhatta dollaria. Tämän summan lähetti ainakin McClellan minulle.

— Aivan oikein, sanoin minä.

— Ja Porcupine Flatin seikkailuhan kääntyi tappioksi, vai kuinka?

— Siellä veivät rosvot meiltä kaiken muun paitsi mitä ehdimme sinulle lähettää, myönsin huolestuneena.

— Kauanko Yank on ollut työhön kykenemätön?

— En ole pystynyt ansaitsemaan senttiäkään aina rosvojen hyökkäyksestä lähtien, selitti Yank mutkattomasti, ja olen Frankille velkaa koko joukon. Luulin, että minulla olisi noin tuhatviisisataa dollaria, mutta loppujen lopuksi on kyllä omaisuuteni paljon pienempi.

— Paljonko saitte kokoon Italian Barissa? jatkoi Talbot.

— Minun osuuteni on huut hiidessä, virkkoi Johnny, eli tarkemmin sanoen Sacramentojoen pohjassa, aivan kuten Frank äsken kertoi.

— Minulla oli melko hyvä menestys Italian Barissa, sanoin minä. Huuhdoin siellä kaksisataakuusitoista unssia kultaa.

— Toisin sanoen suunnilleen kolmetuhatta dollaria, lisäsi Talbot. Sinähän olet oikea pohatta, Frank Munroe! No, minulla on aivan täysi syy olla tyytyväinen tuloksiin silläkin taholla siis. Luulenpa — mutta ehkä on viisainta jättää loput selvityksistä toiseen päivään. Nythän on jo kovin myöhä. Voi, taivahan taatto! Kello on kolme, pojat!

Kukapa olisi uskonut? Väkeä oli liikkeellä melkein yhtä runsaasti kuin keskellä päivää. Saatoimme Talbotin hänen hotelliinsa, ja siellä onnistui hänen hankkia meillekin yösijat.

Ei suotu meille pitkää unta. Huolimatta elinvoimasta, jota olimme keränneet ylämaitten terveellisessä ilmastossa, tunsimme suurta väsymystä. Kahteen vuorokauteen olimme tuskin nukkuneet enempää kuin viisi tuntia. Minä kömmin aamulla pystyyn ensimmäisenä, riensin ulos ja heittäydyin nauttimaan lämmöstä hotellinseinustalla kuin mikäkin sisilisko. Olin edelleenkin veltto kuin riepu — seuraus monen kuukauden keskeytymättömästä ponnistelusta ja jännityksestä. Laiskottelin hyvän rupeaman, ajatellen hienolla nautinnolla melkoista osuuttani yhtiössämme. Olihan minulla enemmän kuin kaksituhatta dollaria. Mikään aarre tuo nyt ei vielä ollut, mutta kun on tottunut saamaan korkeintaan kaksitoista dollaria viikossa vaivoistaan, tuntuu kaksituhatta dollaria jo aikamoiselta erältä. Olin heittänyt kaikki toiveet loistavasta menestyksestä, ja nyt havaitsin, että samalla olin menettänyt vissin ylpeyden ja edesvastuun tunteen. Niinkauan kuin rehkin kullanhuuhdonnassa oli minusta tuntunut kuin olisi minun pitänyt saada aikaan yhtä paljon kuin muutkin, jos suinkin mahdollista. Nyt olin irti koko hommasta ja katselin asioita vallan toisin. Olin saanut sievoisen palkkion jännittävästä ja mielenkiintoisesta yrityksestä, joka tuntui milteipä lomalta, vapautukselta arkisesta työstä. Pääsisin takaisin New Yorkiin kolmella tai neljälläsadalla dollarilla, ja perille päästyäni saisin sijoittaa omaisuuteni ja työkykyni mahdollisimman edullisesti.

Talbotkin ilmestyi vihdoin näkyviin, reippaana ja hymyilevänä. Kun olimme syöneet aamiaista, vei hän meidät katsomaan uutta tiilirakennusta. Järjestettyämme joitakin liikeasioita lähdimme uudestaan Arcadeen. Ja nyt antoi Talbot raporttinsa.

Toivon, että muistaisin sen sanasta sanaan, mutta ikäväkseni on se mahdotonta. Voin ainoastaan piirtää lukijoilleni heikon kuvan tästä hetkestä. Istuimme hievahtamatta, Yank, Johnny ja minä, kuunnellen suut auki tuota rohkeata, taitavaa ja tarmokasta taikuria, joka loihti eteemme hohtavan seitin. Hän oli luonnollisesti käyttänyt hyväkseen uuden kaupungin kaikkia eri mahdollisuuksia. Voitto hänen ensimmäisestä yrityksestään — varastolaivoista ja Mentgomerykadun tiilitalon vuokraamisesta — oli, jos muistan oikein, noussut ensi kuukautena noin kuuteentuhanteen dollariin. Osuutensa hän oli sijoittanut kymmenkuntaan eri yritykseen nähdäkseen, mikä niistä oli paras. Päivästä päivään, viikosta viikkoon laajensi hän toimintaansa joka suunnalle. Hän omisti osakkeita laituriyhtiössä, soranottoyhtiössä, rantapalstayhtiössä, katuvalaistusyhtiössä, lankkukäytäväyhtiössä ja uudessa hotellissa. Päivästä päivään, viikosta viikkoon oli hän hoitanut tällaisia liikeasioita, ja joka yritys oli lisännyt hänen omaisuuttaan. Kun joku homma joskus harvoin osoittautui huonosti tuottavaksi, jätti hän sen heti, siekailematta ja kaipauksetta. Muistanpa muutaman yksityiskohdankin eräästä tällaisesta jutusta.

XXXII luku.

MITEN TALBOT ANSAITSI.

— Minusta tuntui, kertoi Talbot, että jauhokauppojen olisi pitänyt vedellä erikoisen hyvin näihin aikoihin. Nykyään tulevat kaikki jauhotavarat Etelä-Amerikasta, joten markkinoita kyliä voi hallita, jos vain on tarpeeksi pääomaa. Kutsuin kokoon neljä täkäläistä rahamiestä ja sovin heidän kanssaan asioista. Teimme välitysmiesten kanssa sopimuksen, jonka mukaan heidän piti tuottaa vähintäin sataviisikymmentätuhatta ja enintään kaksisataatuhatta tynnöriä jauhoja maahan neljästätoista dollarista tynnöriltä. Jokainen liike sitoutui ottamaan jauhoja seitsemänsadantuhannen dollarin arvosta, jotapaitsi ne suostuivat suorittamaan satatuhatta dollaria korvausta sopimuksen rikkomisesta. Jauhot saattoi helposti myydä kahdestakymmenestäviidestä tai kolmestakymmenestä dollarista tynnöriltä, joten yritys tuottaisi sievoisen voiton.

— No, varmasti, myönsin minä. Entä millä tavalta sinä olit mukana yrityksessä?

— Minun piti saada prosentti voitosta. No niin, täällä myytiin hirvittävä määrä jauhoja sovitusta hinnasta — tarkalleen sanottuna kuusikymmentätuhatta tynnöriä — minkä piti tuottaa seitsemänsataatuhatta dollaria. Mutta sitten sattui muuan noita onnettomia keikauksia, jotka aina tulevat sopimattomaan aikaan. Jauhojen hinta laski niin että tavara melkein katosi markkinoilta. Minkätähden? Ovelia temppuja. Tänne on viime aikoina tullut paljon taitavia liikemiehiä. Kaivosseuduilla oli jo tarpeeksi jauhoja moneksi ajaksi, ja ainoa, mikä piti hintoja korkealla, oli epätietoisuus. Ei tiedetty mistä vastaisuudessa tuotettaisiin jauhoja maahan. No, nuo vastatulleet liikenerot ratkaisivat pian tämänkin pulmallisen kysymyksen, ja jauhojemme hinta laski viidestäkolmatta dollarista kahdeksaan! Olimme myyneet kuusikymmentätuhatta tynnöriä. Sopimuksen mukaan oli meidän otettava vastaan vielä yhdeksänkymmentätuhatta, kuuden dollarin tappiolla kultakin. Kansa nauroi ja odotti halpoja jauhoja.

— Miten selviydyitte?

Talbot hymyili.

— Sanoin liikekumppaneilleni, että olin oppinut päästämään kuumat esineet käsistäni ennenkuin poltin hyppyseni. Jos jokainen liike maksaisi sakkonsa, menettäisimme suunnilleen neljäsataatuhatta dollaria. Jos taas möisimme jauhomäärän, jonka sitoumuksen mukaan olimme halunneet tuotettavaksi, nousisi tappiomme likipitäen kuuteensataantuhanteen dollariin. Maksoimme siis sakkomme, luovuimme sopimuksesta ja olimme ansainneet kolmesataatuhatta.

— Oliko tuo oikein rehellistä peliä? Mitä sanoivat jauhojen myyjät? kysyin moittivasti.

— Rehellistä? kertasi Talbot. Minkä vuoksi luulet korvauspykälän olleen olemassa? Eiköhän juuri siksi, että otettiin huomioon mahdollisuus, että käyttäisimme sitä?

Niinpian kuin Talbot oli saanut hiukankin rahoja kokoon, sijoitti hän ne johonkin uuteen yritykseen, kunnes lopulta oli osakkaana melkein kaikessa, Presidiosta aina sisäpoukaman rantakaistaleeseen saakka. Hän ja muuan Talbot H. Green olivat hankkineet käsiinsä melkein koko nykyisen Harbour View-alueen kauppakirjat — heidän omistusoikeutensa oli kiistämätön niinpian kuin he suorittaisivat joitakin suurehkoja kiinnityksiä. Lisäksi oli hän sijoittanut Commercial Wharf-osakkeensa vakuudeksi erääseen pankkiin, ja niitä vastaan saamillaan lainarahoilla hoiti hän nyt uljaasti melko raskasta velkataakkaa, jonka oli saanut niskoilleen hankkiessaan rantapalstoja. Talbot jutteli kevyesti summista, joiden rinnalla kullanhuuhdonnalla ansaitsemamme määrät kerrassaan kalpenivat. Rikkain kultalöytö, josta olimme kuulleet puhuttavan, ei olisi riittänyt edes yhteen Talbotin monista yrityksistä. Ja meidän omat vaivaiset saaliimme kutistuivat niin pieniksi, ettemme enää kehdanneet niistä puhuakaan.

Kaikista Talbotin laajoista ja lukuisista yrityksistä oli kuitenkin Ward Block huomattavin. Talbotilla oli osakkeita, kiinnityksiä, maapalstoja ja osuuksia uuden kaupungin joka kolkassa, mutta näistä saamansa tulot käytti hän alusta loppuun suorituksiin, joihin ei muuten olisi millään tavalla saanut tarpeeksi varoja. Lyhennykset ja korot olivat vieneet jok’ainoan välittömästi käytettävissä olleen dollarin — ja muut olivat poissa omistajansa ulottuvilta siksi kunnes hän saisi käsiinsä aarrekammion avaimen. Hän ei kuitenkaan ollut huolissaan vähimmässäkään määrässä.

— Kaikki on sellaista omaisuutta, jonka arvo nousee, sanoi hän. Arvo nousee joka hetki. Minä rikastun istuessani täällä rupattelemassa. Tulevaisuudensijoituksia.

Muun muassa oli Talbot saanut ostetuksi plazan luona tontin, jolle Ward Blockia nyt rakennettiin. Hän oli maksanut osan käteisellä, osaan taas saanut kiinnityksen. Ja nyt hän käytti kaikki rahat, jotka sai irti muista yrityksistään, tämän rakennuksen hyväksi. Siksipä juuri sanoinkin Ward Blockia hänen yrityksistään huomattavimmaksi.

— Rakennustyöt kuuluvat niihin hommiin, joissa tarvitaan käteistä rahaa, tuumi Talbot hiukan ärtyisesti. Sekä työpalkat että rakennusaineet kysyvät rahaa. Mutta toiselta puolen olen aivan selvillä siitä, että hyvin järjestetty, ensiluokkainen liiketalo tässä kaupungissa juuri nyt on arvokkaampi kuin Yhdysvaltojen rahapaja. Tästä heruu säännöllisiä, kuukausittain suoritettavia käteistuloja. Aivan alusta asti saan vuokrina viisi kertaa enemmän kuin tarvitsen kaikkien muitten liikeyritysteni aiheuttamien kustannusten peittämiseen. Jim Recket on ottanut koko alakerroksen kolmestakymmenestätuhannesta dollarista. Konttorihuoneustoista yläkerrassa saan tuhannesta dollarista ylöspäin kuukaudessa, ja joka soppi on vuokrattu jo etukäteen. Niinpian kuin vuokrat alkavat virrata massiini, on jännitys ohi. Voin ruveta maksamaan kiinnityksiä ja lainoja, ja kun olemme päässeet niin pitkälle, voimme jo pitää itseämme miljoonamiehinä.

Hän kertasi vielä lyhyesti selontekonsa taloudellisesta asemastaan. Plazan luona olevat tontit arvioi hän kahdensadantuhannen dollarin arvoisiksi, talo vastasi kahdeksaakymmentätuhatta, Harbour View’n tonttien arvo oli nyt suunnilleen kaksisataaviisikymmentätuhatta. Aikaa myöten nousisi niiden arvo ehkä kymmenkertaiseksi. Laituriyhtiö suoritti jo osinkoja, ja Talbotilla oii kymmenentuhatta osaketta. Kiinteistöjä oli hänellä siellä täällä — osakkeita uudessa hotellissa — katulaudoitus yleisillä teillä... Kun laskimme erät yhteen ja näimme loppusumman kasvamistaan kasvavan, häipyivät pian kullanhuuhdonta ja muut sentapaiset pikkuseikat näköpiirin taa. Tuijotimme lumottuina Talbotia.

Vasta nyt saimme myöskin tietää, etteivät ne viisituhatta dollaria, jotka olimme lähettäneet Talbotille Hangtnan’s Gulchista, enempää kuin rosvoiltakaan pelastamamme summa suinkaan olleet joutuneet mihinkään pankkiin homehtumaan. Ei suinkaan. Talbot oli pannut ne leikkiin kaiken muun omaisuutensa mukana.

— Tosin en tiennyt oikein, miten olisitte tahtoneet minun niitä käyttävän, sanoi hän, mutta kerran olimme yhtiökumppaneita, niin arvelin, että tein oikein. Onko teillä mitään huomauttamista?

— Ei tietenkään! kiiruhti Johnny vakuuttamaan sydämellisesti ja hartaasti. Minun osuuteni saa kernaasti olla käytettävänäsi.

— Samat sanat! virkkoi Yank. Minä yhdyin heihin.

Ja nyt osoitti Talbot meille, että hän piti meitä yhtiökumppaneinaan tässäkin yrityksessä.

— Merkitsin muistiin päivän, jolloin lähetyksenne saapui, lausui hän, ja tiedän tarkkaan paljonko itse silloin omistin. Lasken sen mukaan teidän osuutenne tässä liikehommassa. Yank ja Johnny saavat niinollen kymmenen prosenttia kumpikin. Frank ja minä olemme järjestäneet välimme jo aikaisemmin.

Johnny tuijotti paperia, jolle loppusummat oli merkitty.