Part 15

— Ei tule kysymykseenkään, että suostuisin sellaiseen kauppaan! vastusti hän innokkaasti. Se ei olisi rehellistä peliä. Sinä olet nerokkaasti osannut käyttää hyväksesi rahoja, mutta minä en voi puhtaalla omallatunnolla ottaa vastaan kymmenettä osaa rahoista, jotka sinä olet ansainnut. Olen tietenkin antanut hyppysellisen kultahiekkaa käyttövaroiksi, mutta riittää hyvin, jos annat minulle tuhannen dollarin velkakirjan siitä hyvästä, ja sittenhän voit suorittaa kohtuulliset korot jos haluat. Mutta enempää en voi ottaa vastaan.

— Olen aivan samaa mieltä, selitti Yank.

— Ei kävele, pojat, sanoi Talbot vakavasti. Teidän viisituhatta dollarianne pelastivat minut hyvin vaikeasta tilanteesta. Ne saapuivat juuri kun minun joko oli haalittava kokoon rahaa tai lyötävä kintaat pöytään. Olin jo pannut joka ainoan pankin, liikkeen ja rahanlainaajan tiukalle, mutta en olisi saanut irti enää kymmentä senttiäkään mistään. Silloin putosivat rahanne kuin taivaasta. Ellette ota vastaan tarjoustani, niin olette kerrassaan —

— Älähän huoli jatkaa, Tal! keskeytti Johnny töykeästi. Jos asia on sillä tavalla, niin —

— Niin se on!

— Kello on nyt, huomautti Johnny, tasan puoli yksitoista. Aion hankkia itselleni jotakin juotavaa. Ja ellette halua nähdä minua juovuksissa ja muutenkin huonossa kunnossa, niin on parasta, että lähdette mukaan ja otatte pikku tuikun kukin.

XXXIII luku.

RAHARUHTINAITA!

Tunsimme selvästi reipastuneemme, mutta tunsimme myös entistä selvemmin oman mitättömyytemme. Talbot oli yksin ja niinsanoakseni sormeaankaan liikauttamatta kerännyt valtavan omaisuuden, kun taas me monen seikkailun, vaikeuden ja raskaan työn jälkeen olimme palanneet takaisin melkeinpä pennittöminä. Ensimmäisiä toimenpiteitämme olikin selvittää Talbotille, että hän menetteli väärin itseään kohtaan tahtoessaan työntää meille suuria voitto-osuuksia. Hän myöntyi lopulta, vaikkakin vastahakoisesti, vähentämään osuutemme viideksi prosentiksi miestä kohti. Tällöin sovittiin, että minäkin saisin viisi prosenttia voitosta, vaikka minun olisi tullut saada puolet vähemmän aikaisemmin tehdyn sopimuksemme mukaan.

Kun tämä asia pitkän väittelyn jälkeen oli saatu ratkaistuksi, jäimme kaikessa rauhassa odottelemaan Ward Blockin valmistumista. Olimme päättäneet käyttää ensimmäisistä vuokrarahoista osan matkustaaksemme itään. Jälelle jääpä summa käytettäisiin, Talbotin henkilökohtaisia menoja lukuunottamatta, tarpeellisiin suorituksiin. Uuden rakennuksen piti valmistua avattavaksi tammikuun ensimmäisenä päivänä.

Odotellessamme vietimme kissan päiviä. Minulla oli käteistä senverran, ettei meidän suinkaan tarvinnut elää niukun naukun. Kun tulevaisuutemme nyt oli turvattu, eivät Yank ja Johnny enää pelänneet lainata. Joskus harvoin saatoimme auttaa Talbotiakin hiukan hänen moninaisissa puuhissaan, mutta enimmäkseen laiskottelimme aamusta iltaan. Eipä silti, ettei lepomme olisi ollut hyvin ansaittukin.

Kirjavan omaisuutemme tarkasteleminen oli lempiharrastuksiamme. Saatoimme kulkea pitkiä matkoja mäkien ja kallioitten yli etsimässä nurkkapaaluja tai muita merkkejä, jotka osoittivat, missä joku lukuisista maapalstoistamme sijaitsi. Näitä maapalstoja töllistelimme sitten tuntikausia hartaina kuin kirkossa, vaikka ne eivät millään tavalla eronneetkaan salviaa tai ruohoa kasvavasta ympäristöstä. Viikon kukittua olimme käyneet joka maapalasen, joka kuului »Meidän alueeseemme», ja lisäksi olimme visusti ottaneet selkoa kaikista niistä henkilöistä, joiden taholta mahdollisesti olisimme voineet odottaa joitakin — tietysti epäoikeutettuja — vaatimuksia. Johnny piti hauskaa omalla tavallaan. Toisinaan pyysi hän Yankia ja minua mukaansa johonkin ravintolaan. Päästyämme ravintolan ovelle kääntyi hän meitä kohti ja esitti pari kysymystä, jotka oli huolellisesti valmistellut etukäteen. Tarjosimme luullakseni suurenmoisen näyn — minä kömpelöine olemuksineni ja punakkoine kasvoineni totisen, laihan ja ruskeaksi parkkiintuneen Yankin vieressä, molempien kuunnellessa tarkkaavaisina ja juhlallisina kuin preeriakoirat.

— Paljonko on kaksituhatta kertaa tuhat ja siitä kahdeskymmenesosa? kysyi Johnny.

— Satatuhatta! vastasimme yhteen ääneen.

— Riittääkö se raharuhtinaalle? kysyi Johnny salaperäisen näköisenä.

— Riittää! huudahdimme yhtaikaa.

Kun suuri merkityksemme yhteiskunnassa näin oli tuotu esiin, marssimme sotilaallisessa järjestyksessä anniskeluun ja tilasimme ryypyt. Olimme laskeneet, että suunnilleen kaksi miljoonaa dollaria riitti vastaamaan yrityksiämme. Kun sovimme tästä luvusta, katsoimme olevamme hyvin kohtuullisia, sillä emme maininneet mitään arvonnoususta tulevaisuudessa. Lisättäköön myös, ettemme tällöin ottaneet menojakaan huomioon. Ei kukaan ymmärtänyt, mitä äsken kuvailemani salaperäinen näytelmä oikein tarkoitti, mutta sitä opittiin vähitellen odottamaan kun me ilmestyimme näkyviin, ja kaikkia se näkyi huvittavan. Tällä tavalla olimme vähitellen tehneet itsemme tunnetuiksi.

Kun meillä ei ollut mitään varsinaista työtä, otimme innokkaasti osaa »julkiseen» elämään paikkakunnalla. Jouduimme pian kosketuksiin kaupungin johtavien miesten kanssa. Talbot tunsi useimmat heistä hyvinkin läheisesti ja oli liikeasioissa monen heikäläisen kanssa. Muuan heistä, David Broderick, itseensäsulkeutunut, kookas mies, jolla oli verikoiran naama, oli näihin aikoihin uransa alussa. Muistan vielä hyvin, että hän enimmäkseen harrasti maa-alueitten ostoa ja valmisti metallipalloja ja kultarahaa.

Hänen etevä kilpailijansa, etelävaltioista kotoisin oleva tri Gwin kuului myös Talbotin tuttuihin samoinkuin Talbot H. Green, joka näinä aikoina oli seudun suosituimpia ja eniten arvossapidettyjä miehiä, ja olisi ehkä vieläkin, ellei eräänä päivänä olisi saatu tietää hänen aikaisemmin itävaltioissa tekemistään kolttosista. Vielä on minun mainittava Sam Brannan, joka aikaisemmin oli ollut muuan mormoonien »vanhimpia», ammattipeluri Jim Recket ja W.T. Coleman, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Vanha Vigilante, sekä kymmenet muut. Kaikki he olivat vahvoja, voimakkaita miehiä, ja heidän seurassaan kului aika perin hupaisasti. Heillä oli jokaisella omat mielipiteensä asioista, eivätkä he koskaan kainostelleet lausua ajatuksiaan julki. Heidän kanssaan seurustellessamme opimme tuntemaan tämän yhteiskunnan perinpohjin.

Me kuulimme puhuttavan niistä poliittisista vaikeuksista, jotka olivat seurauksena sotilaallisen ja väliaikaisen siviilihallinnon yhdistämisestä — kuulimme kerrottavan syyskuussa pidetystä Montereyn kokouksesta — rajariidoista — suuresta ja vielä ratkaisemattomasta kysymyksestä, olisiko Kaliforniasta muodostettava »orja- vaiko vapaavaltio» — epäilyistä ja toiveista. Vielä ei tiedetty hyväksyisikö Washingtonin kongressi Kalifornian itselleen säätämiä lakeja; ei edes tiedetty oliko kongressi ollenkaan ottanut esityksiä käsitelläkseenkään! Kalifornialla oli siis sangen pulmallinen kysymys ratkaistavana. Oli joko päätettävä jäädä sotilaskuvernöörin hallittaviksi tai mentävä eteenpäin ja antauduttava alttiiksi vaaralle, että väliaikaisen hallituksen toimenpiteitä ei jälkeenpäin hyväksyttäisikään. Viimemainittu vaihtoehto näytti miellyttävän ohjissa istuvia herroja enimmän. San José julistettiin pääkaupungiksi. Mutta kukaan ei halunnut olla mukana lakiasäätävässä kokouksessa. Ei ollut aikaa. Oli melkein mahdotonta saada kokoon tarpeellista jäsenmäärää. Seurauksena olikin, että ensimmäisen lakiasäätävän kokouksen jäsenet olivat kauttaaltaan Etelän halvasta ostettavia ammattipolitikkoja tai kelvottomia lurjuksia ilman mitään määrättyä kotipaikkaa. Tämä laitos piti sitten kokouksia ja sai nimen »Tuhansien naukkujen lakeja säätävä kokous». Kuulin monista sen tekemistä päätöksistä, ja ainakin minun mielestäni ne olivat kaikkea muuta kuin yleisten oikeuskäsitteiden mukaisia.

Kaupungin isät puhuivat kyllä muustakin kuin politiikasta. Kuulin heidän usein keskustelevan kauppamaailman asioista, konsignatio- ja huutokauppajärjestelmistä; kuulin huhuja pikapurjelaivoista; puhuttiin pörssikeinottelusta ja varomattomasta maahantuonnista, merivahingoista ja odottamatta saapuneista laivoista. Tutustuin perinpohjin kaikkiin niihin mutkallisiin ja arkaluontoisiin järjestelyihin, jotka juuri ovat liike-elämän suurimpana vaihteluna ja viehätyksenä. Kaikki nämä miehet olivat suuria hyvänuskojia ja he katsoivat tuottavasti tulevaisuuteen. He puhuivat laudoilla päällystetyistä katukäytävistä, vesijohtolaitoksesta, kouluista, kirkoista ja sairaaloista, katukiveyksestä, teitten korjaamisesta, mäkien tasoittamisesta, laivalaitureista, julkisista rakennuksista ja viemäreistä. Ja kaikesta puhuivat he niin vakavina ja luottamuksellisesti, että me »maallikot» jo pidimme näitä asioita aivan luonnollisina, valmiina tosiasioina. Usein poistuin mietteissäni jostakin tuollaisesta neuvottelusta, mutta päästyäni tuuliselle, hiekkaa tupruavalle, likaiselle ja säännöttömälle leiripaikalle, jota suurellisesti kutsuttiin kaupungiksi — telttarykelmään, jonka keskuudessa törrötti viisi-kuusi vaivaista tiilirakennusta — täytyi minun purskahtaa nauruun. Nauroin kunnes kyynelet kohosivat silmiini. Johtomiesten laskelmat ja suunnitelmat tuntuivat yhtäkkiä perin huvittavilta. Olin nuori, enkä ymmärtänyt ettei kaupunki tiilistä synny. Miehiä siinä tarvitaan, miehiä, uskallusta ja sitkeää tarmoa.

Olihan keskuudessamme muitakin miehiä kuin ne, jotka nyt olen tässä luetellut, miehiä, joilla oli aivan toisenlainen luonne ja toisenlainen maailmankatsomus. Useat heistä ovat myöhemmin näytelleet hyvinkin huomattavaa osaa Kalifornian valtion historiassa. Terry, James King of William, Stephen J. Field ja kenraali Richardson ovat niitä, joiden nimet vielä jaksan muistaa. Ylimalkaan he olivat suorasukaisia, reiluja miehiä, aina valmiita päästämään tai kuulemaan sukkeluuksia. Keskenään he olivat mitä parhaimmissa väleissä. Minusta on kuitenkin aina tuntunut, että he siitä huolimatta pitivät toisiaan valppaasti silmällä. En voi asiaa sen paremmin selittää, mutta tuosta tunteesta en koskaan vapautunut. Tuntui kuin aikoisivat he pysyä hyvänsuopaisina, hilpeinä, leikkisinä ja ystävällisinä juuri niinkauan kunnes jotakin tapahtuisi, joka muuttaisi heidän mielensä. He kuuluivat samaan joukkoon, metsästivät samaa saalista, mutta jos joku heistä läkähtyisi tielle, eivät muut pysähtyisi häntä hetkeksikään odottamaan, vaan jatkaisivat matkaansa edelleen luomatta katsettakaan taakseen. Inhimillisinä olentoina he eivät merkinneet toisilleen mitään. He pyrkivät kaikki samaan päämaaliin, he käyttivät kaikki melkein samoja keinoja, ja toisiaankin saattoivat he käyttää hyväkseen kummankin puolen hyödyksi. He viihtyivät kuitenkin hyvin toistensa seurassa, sillä kaikki he olivat huomattavia henkilöitä jotakuinkin kirjavassa yhteiskunnassa, ja niin ollen täytyi heidän monessa suhteessa olla luonteeltaan samanlaisia. Monet heistä vakuuttivat innokkaasti olevansa toistensa ystäviä, mutta tätä rohkenen minä epäillä, sillä harvoin näin kenenkään vapaaehtoisesti tai hyvityksettä auttavan toista, ja uhrautuvaisuus oli vieläkin harvinaisempaa heidän keskuudessaan. Jokainen hoiti omaa peliään.

Kaupungilla liikuskellessamme tutustuimme muidenkin yhteiskuntaluokkien jäseniin. Vuonna 1849 ei muuten juuri suuria eroja tehty ihmisten välillä. Toinen piti itseään yhtä hyvänä kuin toinenkin. Ammattipelurit olivat kaikinpuolin kunniallisia kansalaisia, jos vain pelasivat rehellisesti. Kauniitten, nautinnonhaluisten naisten parvi oli huomattavan suuri. Miestä, joka seurusteli heidän kanssaan, ei kukaan katsonut halveksivasti, eipä edes alentuvasti, sillä kaikki tunsivat toisensa. Olihan siellä lukuisia kunniallisia perheenäitejäkin, jotka miehineen lapsineen elivät hiljaista, tyyntä elämää hiekkamäkien kupeilla. Jos halusi heihin tutustua, oli käytävä heidän asunnoissaan. Me löysimme lukuisia ystäviä näiden perheitten keskuudessa. Useinpa vietinkin illan pari tällaisessa pikku kodissa nauttien suurenmoisesti mureista, kotitekoisista Uuden Englannin piirakoista, joita ystävällinen emäntä kiirehti lennättämään vieraan maisteltaviksi. Lapsia oli perheissä paljon, ja isäntäväki oli säännöllisesti mieleltään syvästi uskonnollista. Siksipä olikin kouluja ja kirkkoja laitettu lukuisia, ja niissä kävijöitä oli aina riittämiin. Kirkot saivat usein kuten koulutkin avustusta rikkailta rahamiehiltä, jotka eivät koskaan itse astuneet jalallaankaan niiden ovien sisäpuolelle. Tällaiset elämäntavat olivat yleisempiä kuin saattaisi luulla. Elämä kulki hiljaista latuaan siimeksessä, kaupungin huikaisevan valopiirin ulkopuolella.

Muitten muassa tapasimme myös saarnamiehen, jonka voimallista esitystä laiturilla olimme kuunnelleet San Franciscoon saapuessamme. Hän oli yhdessä parin muun metodistin kanssa ryhtynyt suunnittelemaan kirkon rakentamista. Omin käsin olivat he jo kaataneet tarpeelliset rakennuspuutkin pyhättöä varten. Saarnamies, hra Taylor, kertoi minulle, ettei heillä ollut yhtään rahaa, ja että suunnitelma siis oli toteutettava omin käsin alusta loppuun. Vieläpä näytti hän meille asuntonsakin, vaatimattoman hökkelin, joka ei suurestikaan eronnut muista. Se oii kuitenkin melkein kokonaan punaisten krassien ja muiden koreiden kukkien peitossa.

— Mikäli minä tiedän, huomautti hän hiukan ylpeästi, on tämä ensimmäinen puutarhayritys San Franciscossa.

Takapihalle oli hän laittanut kopin kolmelle kananpoikaselle, kahdelle kanalle ja kukolle.

— Olen maksanut niistä kahdeksantoista dollaria, sanoi hän.

Katsahdimme ällistyneinä toisiimme. Erä tuntui huomattavan suurelta kun muistimme, mitä hän äsken oli maininnut kirkon rakennusvarojen puutteesta. Hän huomasi silmäyksemme.

— San Francisco on kovin yksinäinen paikka jumalaapelkääväiselle ihmiselle, sanoi hän hiljaisesti. Pahuuden herralla on suuri voima, mutta uskovaisia on vähän. Liha on heikko ja mieli painuu helposti alakuloiseksi. Kun ostin nämä kananpoikaset, ostin myös samalla hyviä toiveita kahdeksantoista dollarin arvosta. Minusta ovat sunnuntaiaamuni tosiaankin sapatti-aamuja nyt kun kuulen kanojen uneliaasti kuhertavan päivänpaisteessa.

Miellyimme hra Tayloriin niin että aina silloin tällöin kävimme auttamassa häntä hänen rakennuspuuhissaan. Eräänä päivänä ilmoitti hän, että hän seuraavana sunnuntaina aikoi plazalla saarnata uhkapeliä vastaan. Keskeytimme työmme hetkeksi keskustellaksemme asiasta.

— Teidän sijassanne en tekisi sitä, sanoin minä. Täkäläiset ammattipelurit ovat ensiksikin plazan omistajia, sitäpaitsi nauttivat he yleistä luottamusta, eivätkä varmastikaan siedä mitään, jota he itse nimittävät turhaksi höpinäksi. Ei ainoakaan heistä epäröisi ampua vihamiestä. En usko, että he antavat teidän puhua rauhassa. Päinvastoin pelkään, että teille koituu suuria ikävyyksiä. Etteköhän voisi peruuttaa aikomustanne? Ajatelkaahan, jos teille kävisi hullusti...

— Ampuisivat teidät, pisti Johnny väliin.

— No, niin. Katsotaanhan — katsotaan, sanoi Taylor tyynesti.

Emme kuitenkaan saaneet häntä muuttamaan päätöstään, vaikka teimmekin parhaamme. Hän aikoi nähtävästi joka tapauksessa esiintyä plazalia.

— Jos se kerran on tahtonne, niin minkäpä sille voi, huokasi Johnny vihdoin. Koetamme joka tapauksessa varjella teitä pahimmalta. Teemme voitavamme, jotta kaikki sujuisi mahdollisimman rauhallisesti.

— Mutta minäpä juuri toivon, ettette puuttuisi asiaan ollenkaan, sanoi vanha mies vakavasti. Ei mitään mellakkaa enempää kuin turhia ponnistuksiakaan minun vuokseni. Jos Herramme kerran tahtoo, että saarnaan näille syntisille, niin Hän kyllä taitaa minua varjellakin.

Ja hän pakotti meidät lopulta lupaamaan, ettemme pienimmälläkään tavalla puuttuisi koko asiaan.

— Hän suorastaan etsii vainoa, mutisi harmistunut Johnny, ja saatte nähdä, että hän sitä löytääkin. Ammattipelurit eivät kuunaan salli kenenkään haukkuvan heitä heidän omalla kynnyksellään — enkä tiedä, voinko heitä siitä moittiakaan. Minun kannaltani katsoen ei peli ole mikään erikoisen raskas ja suuri synti.

— Senvuoksi, että itse olette intohimoinen pelaaja, Johnny, täydensi Yank hitaasti.

— Joka tapauksessa tuo vanha hupakko käyttäytyy typerästi, selitti Johnny, ja hän on yhtä itsepäinen kuin muuli, Hän saattaa minut aivan kuohuksiin! Kunnon vanha veikko siitä huolimatta, enkä haluaisi nähdä hänen joutuvan ikävyyksiin.

Uutinen levisi nopeasti, ja ihmeteltiin suuresti, miten juttu lopulta päättyisi. Ylimalkaan suhtauduttiin saarnaajaan vihamielisesti ja pidettiin hänen aikomustaan yrityksenä rajoittaa toisten vapauksia, mikä taas tietenkin oli aivan anteeksiantamatonta. Kaikki myönsivät, että uskonto ja sensellainen on kylki paikallaan, mutta uskonnolla he tarkoittivat kuluneita, tyhjiä fraaseja. Sunnuntai tuli, ja väkeä kokoontui plazalie sankat laumat. Kukaan ei tiennyt, miten ammattipelurit aikoivat asiaan suhtautua. Nämä arvon kansalaiset olivat vaiteliaita kuten tavallisesti. Mutta selvähän oli, ettei hölypuhetta suvaittaisi ja että häiriötä aikaansaanut kysymys ratkaistaisiin kerta kaikkiaan. Joku lausui ilmi yleisen mielipiteen suunnilleen seuraavalla tavalla:

— Niitä naukuu heti joka nurkassa, ellei kerta kaikkiaan tukita suuta yhdeltä.

Taylor saapui kello kymmenen korvissa ja astui vakain askelin silavatynnörin luo. Parempaa saarnatuolia tai puhujalavaa ei ollut käytettävissä. Hänen ympärillään odotteli vihamielinen, hapanilmeinen kansanjoukko.

— Hyvät herrat, sanoi hän. Jos liikenneyhteytemme Yhdysvaltoihin olisi niin hyvällä kannalla, että sinne vielä tänään voitaisiin toimittaa tieto niistä koettelemuksista, jotka kohtaavat muuatta katusaarnaajaa San Franciscossa, niin luulenpa, että aamulehdet huomenna, ne kun eivät ole lainkaan perillä tämän uuden maan asukkaitten luonteesta ja ominaisuuksista, ennustaisivat mellakoita, niin, kukaties verenvuodatustakin. En liioin epäile, etteivät suuret päivälehdet varaisi palstojaan surkean näytelmän kuvauksia varten, jotta heti tietojen saavuttua voisivat lähettää niitä julkisuuteen. Mutta me täällä kaukana lännessä olemme viisaampia. Tiedämme, että olemme äreitä ja pikavihaisia, mutta tiedämme myös, että pidämme rehellisyydestä. Tiedämme, että voimme säädyllisesti kuunnella, mitä jollakin on sanottavaa, vaikka emme hyväksyisikään hänen sanojaan tai katsantokantaansa. Ja verenvuodatusjutuille ja hulluille mellakoista saatamme nauraa, koska tiedämme, miten meidän on käyttäydyttävä ja tunnemme hyvät tavat.

Kun hän näin oli taitavasti kiskonut väkijoukolta myrkkyhampaat, heittäytyi hän pelkäämättä pääaiheeseensa ja selitti mutkattomasti, mitä hän ajatteli pelureista ja uhkapelistä. Kun hän lopetti saarnansa, vaikeni joukko kunnioittavasti. Taylor läimäytti raamattunsa kiinni ja poistui ilman että kukaan nosti sormeansakaan häntä estääkseen. Täydellinen voitto siis.

Sanoakseni totuuden oli hänen saarnassaan paljon totta ja kuulemisen arvoista. Tosin pidettiin kortinpeluuta ja biljaardiakin kunniallisena ajanvietteenä, mutta täytyy myös myöntää, että pelihimo oli saanut paljon pahaa aikaa täälläkin. Oli nähty miesten viskaavan viimeisen senttinsä pelipöydälle. Muistan erään nuoren liikemiehen, joka oli myynyt osuutensa suuressa liikkeessä kymmenestätuhannesta dollarista käteistä, minkä lisäksi hän oli saanut kolme viidentuhannen dollarin arvoista maksuosoitusta. Hänen aikomuksenaan oli ollut matkustaa kotiinsa itään sievoisine omaisuuksineen, mutta yhtäkkiä tarttui häneen pelihimo. Ensi aluksi menetti hän kymmenentuhatta dollariaan. Kahdessa päivässä oli hän päässyt niistä. Epäröityään jonkun aikaa pani hän likoon yhden maksuosoituksistaankin. Se oli pian mennyttä kalua. Pankkiosoitus numero kaksi meni samaa tietä, ja jokainen odotti, että kolmas katoaisi samalla tavalla. Mutta silloin tarttui Jim Recket, joka oli kaikin puoli rehellinen ja kunnioitettava mies, asiaan, ja antoi syntiselle aikamoisen ripityksen.

— Te kirottu hullu, sanoi hän, minä kiellän teitä näyttäytymästä täällä enää. Ehkä joku toinen sietää teitä lähettyvillään, mutta minun huoneustooni ette enää astu. Nyt neuvon teitä menemään entisten yhtiökumppanienne luo. Sanotte heille, että olette käyttäytynyt kuin aasi, ja pyydätte heitä lunastamaan viimeisen maksuosoituksenne muutamasta tuhannesta dollarista. Sitten matkustatte heti höyrylaivalla Panamaan. Laiva lähtee vielä tänään. Ellei asia järjesty, tulette takaisin minun puheilleni!

Nuori mies seurasi kuuliaisesti hänen neuvoaan.

Panamaan lähtevät höyrylaivat olivat tulvillaan väkeä. Tähän vuodenaikaan oli lähteviä melkein yhtä paljon kuin tulevia. Joku harva oli menestynyt töissään, mutta useimmat olivat saaneet kokea karvaita pettymyksiä. He olivat väsyneitä ja toivottomia ja sairastivat koti-ikävää — heidän ainoa ajatuksensa oli: kotiin ja pian! Me, jotka vielä jäimme San Franciscoon, kadehdimme heitä ja toivoimme voivamme seurata heidän esimerkkiään ensi tilassa. Niistä tuhansista, jotka jäivät Kaliforniaan, oli vain murto-osa päättänyt kotiutua tänne, jäädä tänne ainaiseksi. Useimmat olivat päättäneet kahden, korkeintaan kolmen vuoden kuluttua palata kotiseuduilleen.

XXXIV luku.

TULIPALO.

Kuukausi kului ja joulunaika läheni. Kaikki valmistuivat viettämään tätä vuoden suurinta juhlaa, ja me niinkuin muutkin yritimme saada työt tehdyiksi niin pian kuin mahdollista, voidaksemme joulupyhinä levätä. Ward Block oli jo valmis. Se oli siivottu ja pantu kuntoon alhaalta ylös saakka. Joka päivä kävi suuria ihmisjoukkoja tätä muhkeaa rakennusta ihailemassa. Kiiltävä sisälaudoitus, suuret peilit, takat ja kipsikoristeet herättivät asianmukaista ihastusta. Kaikki »tuoksui uudelta.» Jokainen myönsi, että talo oli kaupungin suurenmoisin. Johnny, Yank ja minä kulutimme aikaamme näyttämällä taloa vieraille. Kerroimme jokaiselle, joka kuunnella tahtoi, mihin tarkoitukseen kukin huoneista oli aiottu. Alakerroksessa Jim Recket hääräsi hiki hatussa, kantaen ja siirrellen esineitä, jotka tekisivät hänen uudesta El Doradostaan kaupungin hienoimman pelihuoneuston. Tänne oli yleisöltä pääsy kielletty. Huoneusto avattaisiin uudenvuodenpäivänä, mutta sitä ennen ei sinne pääsisi kukaan.

Jouluaattona menimme, kumma kyllä, aikaisin levolle. Kaikki muut kaupunkilaiset juhlivat miten paraiten taisivat, mutta me olimme väsyneet siirrellessämme ja kantaessamme raskaita huonekaluja ja muita talon sisustukseen kuuluvia esineitä. Olimme työskennelleet aamuvarhaisesta saadaksemme kaikki ensiluokkaiseen kuntoon. Pieni melu ei enää meitä pystynyt häiritsemään, vaan saatoimme nukkua puheensorinasta ja muusta hälinästä huolimatta. Nytkin menimme makuulle ja uinahdimme heti huolimatta siitä, että sekä alakerroksessa että makuusuojamme molemmin puolin touhuttiin aika äänekkäästi.

Syvä uneni häiriintyi vasta myöhemmin merkillisellä tavalla. Olin olevinani Porcupinessa jälleen ja näin virran paisuvan. Kuulin selvästi sen valtavan pauhun ja olin Johnnyn kanssa kapuavinani korkeaan honkaan, jotta välttyisimme hukkumasta yhä nousevaan veteen. Voimakas vihuri ravisti ankarasti puutamme ja me pelkäsimme jo olevamme mennyttä kalua. Palasin hitaasti tajuihini, uni kalpeni vähitellen, ja hetken kuluttua heräsin todellisuuteen. Yank seisoi vuoteeni ääressä ja pudisti minua kiivaasti hartioista. Hän oli täydellisesti pukeutunut ja tapansa mukaan kannatteli hän pitkää luodikkoaan toisessa kädessään.

— Nousehan, sanoi hän. Melkein ihan naapurissa on syttynyt suuri tulipalo ja se leviää tännepäin.

Käsitin heti, että tulen pauhuhan se oli sekaantunut äskeiseen uneeni.

Kiskoin kiireen vilkkaa vaatteet ylleni ja kiinnitin vyöni, johon oli kultahiekkani kätketty, uumilleni. Tulen kohina kasvoi joka hetki, ja pelokkaita huutoja ja kiljahduksia kuului tämän tästäkin talon läheisyydestä. Punainen kajastus tunki hotellin hatarien seinien läpi. Syöksyin alas ja tapasin Johnnyn melkein ovensuussa.

— Aikamoinen roihu, huudahti hän. Se alkoi Dennison’s Exchangessa. Kerrotaan kolmen miehen jo saaneen surmansa.

Plaza oli väkeä aivan mustanaan. Kaikkien kasvot paistoivat punaisina tulen loimossa. Vapaaehtoinen pelastusmiehistö tyhjensi lähimpiä taloja, heittäen kiireessään kaikki ulostuomansa tavarat hujan hajan maahan.