Part 16

— Vettä ei ole lähempänä kuin lahdenpoukamassa, huusi joku tuttavistamme rynnätessään ohi. — Tässä ei siis ole paljon tekemistä. Mutta palo sammuu kai itsestään jonkun tuokion kuluttua.

Kolme taloa oli jo ilmiliekeissä. Kokonainen tulimeri kohosi tyvenessä ilmassa yötaivasta kohti. Näky oli valtavan suurenmoinen. Huolimattomasti rakennetut talot paloivat kuin paperi ikään. Seisoimme pienellä mäentöyryllä paloa katselemassa kun Talbot huomasi meidät.

— Viiden minuutin kuluttua on tuli sammunut, väitti hän. Mutta mitä arvelette Warren’s Placesta? Arveletteko että sekin on tuhon oma?

— Kuumuutta siellä ainakin riittää tarpeeksi, vastasin hieman epäröiden.

— Mutta liekithän kohoavat suoraan ylöspäin, tuumi Johnny, ja — kuten äsken huomautit — tuli on kohtapuolin sammunut.

— Nuo seinäthän savuavat hieman, tokaisi joku viisaan näköisenä.

— Korea kokko joka tapauksessa, sanoi Talbot.

Viisitoista tai ehkä parikymmentä miestä koetti pelastaa Warren’s Placea tulelta. Heillä oli huopia ja vesisankoja, ja näitä heikkoja apuneuvoja he käyttivät siellä missä vaara näytti suurimmalta. Jokainen kesti aikansa kamalaa kuumuutta, mutta hyökkäsi sitten vilvoittamaan hehkuvia kasvojaan.

— Tulee poikavuodet mieleen, virnisteli muuan kullankaivaja. Tuollaiselta suunnilleen tuntui niihin aikoihin maissinjyvien paahtaminen. Mutta tämä homma on niitä, joihin en halusta puuttuisi.

— Samapa se, kyllä nuo talon pelastavat teistä huolimatta, selitti Talbot kuivasti.

Melkein samassa kuului pitkäveteinen »aa-ah» kansanjoukosta. Valtamereltä käsin tulla tupsahti äkkiä tuulenpuuska, joka silmänräpäyksessä taivutti suoraan kohti korkeuksia nousevan tulipatsaan kauniisti sivulle. Kun tuuli häipyi, ojentui liekki jälleen, mutta se oli jo ehtinyt sytyttää Warren’s Placen talon ilmituleen.

— Pitääpäs olla huono onni! päivitteli Talbot.

Taloa suojanneet miehet parveilivat ulos kuin häirityt mehiläiset keostaan.

— Ja nyt on kaiketi meidän hotellimme vuoro, sanoi Johnny.

— Se on paremminkin turvassa, väitin minä. Sen toisella puolellahan on aivan aukea paikka.

Uusi sammuttajajoukko astui edellisen tilalle. Kaikki järjestään olivat miehiä, joilla oli jotakin omaisuutta hotellissa.

— Onni onnettomuudessa on, että tänä yönä ei tuule kovemmin, tuumi Talbot hetken kuluttua.

Katselimme Warren’s Placen paloa vasten tahtoammekin ihaillen mahtavia tulipatsaita. Sellaisia me ihmiset olemme. Mutta yhtäkkiä käänsi Talbot päätään.

— Hei, taitaa taas tulla tuulenpuuska, huudahti hän.

— Liekkien voimaa vain, tyynnytti Johnny.

Mutta Talbot pudisti kärsimättömästi päätään. Terästämällä katsettaan yritti hän valomeren läpi nähdä merkin taivaalla.

Leppoisa tuuli puhalteli mereltä päin. Tunsin tuskin sen hengähdyksen poskellani, eikä se kyennyt muuttamaan tulipatsaitten suuntaa ollenkaan. Hetkisen luulin Johnnyn tosiaankin olevan oikeassa. Mutta pian saatoimme havaita levottomuutta väkijoukossa. Siellä täällä tunkeuduttiin eteenpäin, kokoonnuttiin pikku ryhmiin ja neuvoteltiin. Tuokiota myöhemmin antoi Talbot meille merkin. Pääsimme vaivoin hänen lähelleen. Sam Brannan, Casey, Green ja eräät muut olivat kokoontuneet hänen ympärilleen pohtimaan tilannetta.

— Tuuli on, taivaan kiitos, koillisessa! sanoi Talbot innokkaasti. Ward Block on näinollen suojassa, eikä meidän tarvitse olla sen vuoksi huolissamme. Mutta tuuli kiihtyy, sanokaa mitä sanottekin, ja meidän on tehtävä jotakin sen leviämisen ehkäisemiseksi.

Ikäänkuin viimeisiä sanoja painostaakseen nosti samassa äkkinäinen puuska aika kipinäsateen ilmoille.

Poistuimme mahdollisimman nopeasti entisen El Doradon ja Parker Housen välillä olevia pikku rakennuksia kohti. Melkein yhtäaikaa tuli paikalle muitakin köysillä ja kirveillä varustettuja miehiä. Rupesimme repimään hökkeleitä maan tasalle.

Mutta tuli alkoi levitä ennenkuin olimme ponnistelleet kymmentä minuuttiakaan. Tuuli yltyi yltymistään ja palavia lastuja lenteli nuolten tavoin ilmassa. Liekkejä laskeutui siellä täällä alemma etsien uusia uhreja ja taas rientäen riemuitsevasti eteenpäin. Rakennukset, jotka vielä äsken olivat pimeitä ja kylmillään, joutuivat hämmästyttävän nopeasti palavien piiriin. Vähäinen suojelemisyrityksemme oli muutamassa hetkessä tulen hyökkäyksen alaisena ja repimämme majat paloivat iloisesti räiskähdellen. Masentuneina vetäydyimme takaisin, ryhtyen laittamaan uutta puolustuslinjaa. Olimme tukehtua savuun, ja takaa-ajavat liekit hyökkäsivät salakavalasti meitä kohti milloin mistäkin piilopaikasta. Kaikki ponnistelumme tuntuivat turhilta, mutta itsepintaisesti yritettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta olimme iloisia päästössämme hiukan syrjään, jotta saatoimme edes vetää hieman henkeä keuhkoihimme.

Mutta ennenpitkää joukko suunniltaan joutuneita liikemiehiä ajoi meidät takaisin liekkien keskelle.

— Pelastakaa kauppatavarat! huusivat he täyttä kurkkua.

Raadoimme kuin orjat. Kannoimme kaikenlaista kamaa ja huonekaluja pois pimeistä varastosuojista taivasalle. Ensin haparoin hämärässä melkein kuin sokea ja otin myötäni umpimähkään mitä vain käsiini sattui. Tein työtä kovemmin kuin koskaan aikaisemmin olin tehnyt, enkä koko aikana aavistanut, kenen omaisuutta pelastin. Vähitellen alkoi punertava sarastus kuitenkin valaista ympäristöä hiukan ja saatoin heikosti erottaa alueellani olevien esineitten ääriviivat. Valo muuttui pian yhä hehkuvammaksi, aivan kuin metalli kuumentuessaan. Liekit työntyivät seinien läpi vastustamattomasti ja minun oli jätettävä paikkani viholliselle.

Aika oli vallan pysähtynyt. Maailma oli ventovieras paikka täynnä syviä pettäviä varjoja ja hehkuvaa, valaisevaa tulenpaistetta. Kaiken peitti savu-usva, josta silloin tällöin tuprahti kirkuva ihmislauma liikkeelle. Toisinaan jouduin merkillisiin taukotiloihin, jolloin tuntui hetken aivan tyveneltä. Niinä tuokioina lepäsin. Kohtasin myös kerran pari jonkun oudon olennon, jonka kanssa vaihdoin muutaman huudahduksen.

— Koko kaupunki taitaa tuhoutua!

— Siltä näyttää.

— Kuulin äsken, että joku katto oli sortunut, surmaten kaksikymmentä ihmistä.

— Luultavasti liioittelua!

— Niinpä vainkin. Mitenkäpäs sitä nyt sortuvan katon alle...? Jos katto putoo, on mentävä ulos.

— Aivan niin, minustakin!

— Mutta jotakin tässä kaiketi pitäisi tehdä.

— Niin luulen minäkin.

Ja me iskimme työhön taas.

Tuli lakkasi leviämästä kahden tai kolmen tunnin — kukapa taitaisi tällaisessa tilanteessa aikaa mitata — kuluttua. Otaksun, että tuuli oli kääntynyt, vaikka en pannut sitä merkille. Joka tapauksessa havaitsin harmaassa päivänkoitteessa seisovani tuijottamassa muutamaa kurjaa hökkeliä, jotka hiiltyneinä vielä törröttivät pystyssä — ja ihmettelin miksi ei tuli ollut tuhonnut kaikkea.

Kaupungin yllä leijaili paksu savupilvi, joka vetäytyi itää ja etelää kohden. Palaneessa kaupunginosassa ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta arvioida, missä mikin oli sijainnut. Kaikki oli tasaista erämaata. Ahnaasti oli tuli tältä paikalta niellyt kaiken ja kun mitään ei enää ollut jälellä, oli se sammunut. Näkyihän tuolla täällä vielä joku savukierukka, ja muutama hiilikin hehkui vielä heikosti, mutta muuta ei ollutkaan, josta olisi voinut päätellä, että tällä taholla kerran oli ollut kaupunki. Kuolleen tuhkaerämaan toisella puolen kohosi vielä joku harva tiiliseinän jäännös, joka usvan läpi nähtynä muistutti ikivanhaa rauniota.

Katselin alakuloisena edessäni leviävää maisemaa. Sitten hengähdin syvään ja koetin terästää turtuneita aistejani. Vähitellen minulle selvisi, että itse plaza näytti autiommalta kuin sen olisi pitänyt näyttää. Tuntui kuin olisi jääkylmä käsi puserrellut sydäntäni. Yritin katseellani etsiä katuja savuavien raunioitten joukosta. Siellä täällä näin jonkun nokisen miehen häärivän hiilikasoissa.

— Voitteko sanoa minulle, missä Higginsin kauppa on ollut? huusi muuan heistä minulle. — Minun hökkelini oli aivan sen vieressä ja olin kätkenyt sinne hiukan kultahiekkaa. Luulisinpä kyllä löytäväni kullan tuhasta, jos vain pääsisin selville paikasta.

Minulla ei ollut aikaa auttaa häntä, vaan jätin hänet etsimään jotakin merkkiä, minkä avulla keksisi entisen asuntonsa paikan.

Plazalia oli paljon väkeä. Pääsin sen pohjoiseen laitaan, tyrkkäsin tieltäni siellä tungeksivat ihmiset ja näin edessäni kolme puoliksi romahtanutta tiiliseinää, joukon rautakiskoja ja savuavia jätteitä. Siinä kaikki, mitä oli jälellä Ward Blockista. Tuulen kääntyminen oli pelastanut parakit, mutta meidät oli se saattanut puille paljaille!

XXXV luku.

TULEVAISUUS.

Kymmenen tuntia myöhemmin oli jo ryhdytty jälleenrakentamistöihin. Kymmenen päivää senjälkeen oli palanut alue jälleen täynnä kiireessä kyhättyjä asumuksia. Me olimme sitäennen päässeet täyteen varmuuteen asemastamme. Emme olleet saaneet pelastetuksi kerrassaan mitään. Vain henki oli tallella.

Talbot ponnisteli ihan hartiain takaa saadakseen uudelleen jalansijaa. Hän haastatteli kaikkia kaupungin johtomiehiä, mutta tuloksetta. He lausuivat valittelunsa, mutta kieltäytyivät jyrkästi ojentamasta sormeakaan. Jokaisella oli omat etunsa valvottavina, jokaista oli palo vahingoittanut. Myötätuntonsa he kernaasti lausuivat julki.

— Sen kyllä uskon! tuumi Talbot. Heidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa haltuunsa kaiken, josta minä olin aikonut hyötyä hiukan. Sellaista on maailman meno. Olisin itse ollut valmis tekemään samoin.

Sinä iltana saimme tietää, että Talbotkin oli menettänyt kaikki, mitä oli omistanut tai luullut omistavansa. Ward Btockin tuhoutuminen merkitsi joka ainoan sentin menoa, lukuunottamatta Laituriosakkeista tulevia osinkoja, mutta niillä ei suuria aikaansaatu.

Hänen asemansa tiedettiin pian kaupungissa. Mitään sopimuksia ei tähän aikaan tehty kuukautta pitemmäksi ajaksi, eikä rahojakaan lainattu sen paremmin. Kolmenkymmenen päivän kuluttua oli kaikki uudistettava, eikä Talbot luonnollisesti voinut uudistaa mitään.

Tiesimme tämän jo etukäteen ja suhtauduimme tyynesti tilanteeseen.

— Tässä nyt olemme pojat, paukautti Talbot. Noin vuosi sitten nousi omaisuutemme, ellen väärin muista, suunnilleen sataan dollariin, jotapaitsi meillä oli sanomalehtipinkka. Nyt ei meillä ole edes sanomalehtiä, mutta en silti epäile, ettemme saisi haalituksi kokoon sata dollaria.

— Minullahan on lähes kaksituhattaseitseniänsataa vyössäni, muistin yhtäkkiä.

Syntyi hetkisen vaivaantunut hiljaisuus. Sitten piti Talbot puheen, punniten visusti jokaisen sanansa:

— Olemme etukäteen käsitelleet sen asian, Frank. Ja olemme tulleet siihen päätökseen, että sinun on pidettävä omaisuutesi hyvänäsi ja matkustettava kotiin, niinkuin olet aikonut. Olet ainoa, jonka on onnistunut pelastaa omaisuntensa. Johnny pulahti yli laidan ja sijoitti rahansa Sacramentojoen pohjaan. Yank joutui rosvojen käsiin. Ja minä — no niin, minä puhaltelin saippuakuplia. Ei sinun pidä menettää raatamisesi palkkiota senvuoksi, että me muut olemme käyttäytyneet kuin narrit.

Kuuntelin hänen juttuaan aina kasvavalla suuttumuksella ja lopulta nousin kiukusta pihisten.

— Kuulkaahan, toverit? huusin — punoittavana kuin kukko, mikäli jälkeenpäin sain tietää. — Tahtoisitteko ystävällisesti vastata muutamaan kysymykseen? Olemmeko kumppanuksia, vai emmekö? Olemmeko ystäviä, vai emmekö ole? Olenko ehkä mielestänne kurja, kapinen koiranpenikka, vai enkö? Kylläpä teillä on kirotun huonot käsitykset kaikesta päättäen! Mitä hittoa te tarkoitatte oikein? Vääntäisinpä halusta niskanne nurin!

Tuijotin heitä raivokkaan näköisenä.

— Rauhoitu, Frank, neuvoi Talbot. Enhän minä tarkoittanut...

— Vai et tarkoittanut! huusin. No, mitä helvettiä sinä sitten tarkoitit? Tahdotko ajaa minut tieheni täältä ehkä?

Irroitin raskaan kultavyöni ja viskasin sen pöydälle. — Katsokaahan! Vaaka tänne ja pian, ja sitten pannaan tässä vähän vilkkaasti jako toimeen! Juuri paikalla! Kyllä osaatte olla kohteliaita. Ja minä kun luulin, että me tosiaankin olimme ystäviä. Olette loukanneet minua syvästi!

Tämä oli kuin poikapahasen mielenpurkaus — huomaan sen nyt vanhana miehenä — mutta joka tapauksessa käänsivät kumppanini katseensa pois, ennenkuin olin lopettanut, ja Talbot karisteli kurkkuaan ennenkuin puhui.

— Tietenkin otamme tarjouksesi vastaan, Frank, sanoi hän lopulta hiljaa ja ystävällisesti. Emme voineet ajatellakaan, — mutta pölkkypäitähän me olimmekin...

— Siis suunnilleen seitsemänsataa pekkaa kohti, huomautti Yank hitaasti.

Tämä pelasti tilanteen. Ovela, vanha Yank tiesi, mitä sanoi.

— No, mitä aiotte osuuksillanne tehdä, pojat? kysyi Talbot hetken kuluttua. Lähdettekö kotiin, vai rupeatteko kaivamaan kultaa jälleen? Mitä sinä tuumit, Yank?

Yank ruiskautti syljen avoimesta akkunasta pihalle.

— Olen tehnyt hiukan laskelmia, vastasi hän. Minkäpävuoksi tässä oikeastaan lähtisi kotiin? Mitäs vikaa tässä maassa oikein on, ellei ota lukuun kullankaivuuta?

— Kullankaivuuta? kertasi Talbot.

— Niin juuri. Helvettiin koko meininki! Saattaahan se kelvata loma-ajan hommaksi, mutta ei siitä vakinaiseksi työksi ole valkoihoiselle.

— Et siis aio palata kultakentille?

— Ei likikään. Enkä kotiin. Lähden Pinen poikien luo ja muokkaan itselleni maapalan heidän tilansa vierestä. Siellä nautin elämästä järkevällä tavalla. Siellä on hyvää maata ja vettä, hyviä mahdollisuuksia joka suhteessa. Tulenpa ihan kipeäksi, kun en ole äkännyt sitä aikaisemmin.

— Entä Johnny? Kotiinko vai kultakentille?

— Kotiinko? Minä? huudahti Johnny. Miksi maailmassa... ei. Kotona ei minulla olisi muuta tekemistä kuin sylkeä kattoon. Kullankaivuu? Minusta tuntuu juuri nyt, että kullan saanti on helppoa, mutta sen säilyttäminen tavattoman vaikeata.

— Oikein puhut, huomautin minä.

— Mitä sitten aiot? kysyi Talbot.

— Enköhän lähde Sonomaan päin neuvottelemaan Danny Randallin kanssa, vastasi Johnny. Muistaakseni aikoi hän laajentaa kuljetusliikettään ensi vuonna.

— No, ja Frank sitten? kysyi Talbot.

— Aion sijoittaa rahani johonkin liikeyritykseen yhdessä sinun kanssasi, Talbot, vastasin vakavasti. Ja sillävälin kuin järjestelet asioita, ansaitsen kyllä elatukseni jotenkin.

— Kiitos, Frank, sanoi Talbot, ja olin näkevinäni, että sumu himmensi hänen kirkkaan katseensa. Hän vaikeni tovin ja jatkoi:

— Luulenpa, että olemme oikealla tiellä nyt. Kulta ei meitä täällä kiehdo. Se on vain kimmeltävä houkutus, houkutus, joka saa koko maailman ryntäämään tänne. Maa se meidät kaikki lumoo, maa itse! Kullan voima meidät tänne tuo, ja monet meistä jäävät tänne ainaiseksi. Ja kun kulta on huuhdottu ja siroteltu kaikkeen maailmaan, saamme jokainen havaita, että olemme perineet mahtavan valtakunnan.