Part 8

— Selviydyin hommasta neljännestä vailla kaksi, oikaisi Talbot. Olin matkalla tänne hotelliin kun satuin kulkemaan Montgomery-kadulla olevan tiilirakennuksen ohi. Silloin muistui mieleeni lakimies, josta äsken mainitsin, ja talorähjä, jonka hän halusi vuokrata kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. Minusta tuntui, että tässä oli laskettu hiukan väärin. Seisoin paraikaa muhkean tiilirakennuksen edessä, rakennuksen, joka oli ahdettu täyteen kauppatavaraa ja joka olisi sopinut ihmisasunnoksi paljon paremmin kuin tuo pieni mökkirähjä tai laiva. Menin sisälle rakennukseen keskustellakseni hieman. Tarjouduin vuokraamaan yläkerroksen ja huomautin, että oikeastaan vain alakerros soveltui tavarain säilytyspaikaksi. Vastattiin, että yläkerros tarvittiin varastoksi. Tarjouduin edelleen sijoittamaan yläkerrokseen kasatut tavarat varmaan paikkaan lähistöllä. He halusivat nähdä tuon paikan. Minä en luonnollisestikaan suostunut, vaan sanoin, että he voisivat joko hyljätä tai hyväksyä sen sitten kun sopimus oli tehty. Yläkerros oli tosiaankin pullollaan tavaraa. Viimeksi tein uljaan tarjouksen:

— Kuulkaahan, sanoin, jos nyt saan vuokrata tämän yläkerroksen kohtuulliseksi ajaksi, sanokaamme vuodeksi, niin ostan kaiken, mikä tuolla ylhäällä olevista tavaroista jää jälelle. He hätkähtivät. Joko myyn tavarat huutokaupalla, vaikkapa pienellä tappiollakin, tai kuljetan ne johonkin laivaan. Riippuu tietenkin siitä, mitä tavaraa siellä on. Minulla on luettelo taskussani, mutta en ole tutkinut sitä vielä. Aion laittaa väliseiniä tuohon varastohuoneeseen ja sitten vuokraan siitä toimistohuoneita ja niin edespäin. Kaupungissa on lukuisia lakimiehiä, jotka etsivät huoneustoja. Maksan kolmetuhatta kuukaudessa koko yläkerroksesta.

Johnny huokasi raskaasti.

— Mutta arvioin saavani siitä vähintäin kahdeksantuhatta. Se korvaa tavaroista ehkä koituvan tappionkin.

— Ja mitä maksavat tavarat? kysyin hiljaa.

— En tiedä ihan tarkkaan. Siinä kymmenen- parinkymmenentuhannen välillä.

— Milloin on maksu niistä suoritettava?

— Kolmannes on maksettava käteisellä, loput järjestetään velkakirjalla. Korko on huimaava täällä lännessä, valitti Talbot.

— Mistä luulet saavasi rahaa? tiukkasin vielä.

— Rahaa, rahaa! murisi Talbot äreänä. Täällä on rahaa kuin roskaa. Sitä virtaa tänne kultakentiltä ja kaikilta maailman kolkilta. Ei rahasta ole puutetta!

Hän pureskeli lyhyitä viiksiään ja vaipui syviin ajatuksiin. Nousin varovasti paikaltani.

— Johnny, sanoin matalalla äänellä, minun täytyy mennä suorittamaan velkani McGlynnille. Lähdetkö mukaan?

Hiivimme melkein varpaillamme rakennuksen nurkan taa ja heittäydyimme sitten ilosta huikaten toistemme syliin.

— Oi voi! huusi Johnny lopulta. Rahasta ei ole puutetta!

Kun hiukan olimme rauhoittuneet, vaihdoimme kultamöhkäleeni kuhahiekkaan. Ostin nahkakukkaron ja lähdimme sitten McGlynniä tavoittamaan. Postitoimiston edustalla oli yhä vieläkin pitkä miesjono odottelemassa.

Kirjeet pistettiin pienestä seinään tehdystä ikkunasta itsekunkin käteen. Jono liikehti hitaasti eteenpäin. Postia jakoi pikkuruinen, pyylevä englantilainen. Huomasin McGlynnin seisovan jo verrattain lähellä päämääräänsä. Menin hänen luokseen ja ojensin hänelle puolet kultahiekastani.

Juuri kun McGlynn astui ikkunan ääreen, räväytettiin se kiinni ja postiherra kiinnitti sisäpuolelle kortin, johon oli kirjoitettu:

»Posti suljetaan klo 9 ip.»

McGlynn koputti ikkunaan, mutta ei saanut mitään vastausta. Silloin jyristä hän nyrkillään puitteita. Ikkuna aukesi heti ja virkamiehen punakat kasvot ilmestyivät näkyviin.

— Mitä haluatte? tiedusteli mies uhkaavasti.

— Onko kirjeitä John A. McGlynnille?

— Posti avataan klo 8.30 ap, vastasi punanaamainen, sulkien ikkunan.

Hetkeäkään epäröimättä ja ennenkuin mies ehti vetäytyä pois ikkunan luota, iski McGlynn valtavalla nyrkillään ruudun säpäleiksi ja mojautti englantilaista suoraan kasvoihin.

Väkijoukko oli odottanut kärsivällisesti, mutta nyt alkoi kuulua ilkeätä murinaa. McGlynn kääntyi hitaasti ja virnisti ystävällisesti.

— Pysykää kukin paikallanne jonossa, pojat! huusi hän. Ei mitään hätää! Tämä pikku englantilainen ei vain tunne vielä oikein tapojamme.

Postitalossa palasi pelästynyt palveluskunta jälleen työhönsä. Kuulin myöhemmin, että jonon viimeinen mies oli saanut kirjeensä kello kolme aamulla. Kerrottiin myös, että silloinen postinhoitaja Geary oli kutsunut McGlynnin luokseen tekemään selkoa osuudestaan tapahtumaan, mutta keskustelu oli päättynyt Gearyn nöyrään anteeksipyyntöön!

Kun palasimme hotelliin, seisoivat Yank ja Talbot yhäti parvekkeen nurkassa.

— Kuulehan, Tal, sanoi Johnny. Mitenkäs nyt järjestät asiasi, jotta ehdit mukaamme kultakentille? Meidän olisi kai lähdettävä ensi tilassa.

— Kultakentille? kertasi Talbot. Minä en lähde mihinkään. En lähtisi täältä miljoonastakaan kultakentästä. Ei! Yank ja minä olemme jutelleet asiasta. Te saatte hoitaa kullankaivuun ja sensemmoisen. Minä suoritan Frankin osuuden kustannuksista ja otan neljänneksen voitosta. Lisäksi voi Frank luovuttaa minulle puolet omasta saalistaan. Korvaukseksi panen likoon kaksisataakaksikymmentä dollaria yritykseeni täällä, ja sen erän tuottama voitto jaetaan tasan meidän kaikkien kesken. Mitä tuumitte?

— Olisin mieluummin halunnut sinut mukaan neljäntenä miehenä, jupisi Johnny.

— En tahtoisi kääntää selkääni seikkailulle, johon olen antautunut, sanoi Talbot. Sitäpaitsi en voi nyt lähteä täältä, vaikka tahtoisinkin.

Ryömin vuoteeseeni väsyneenä ja vähän ymmälläni. Vaiherikas päivä!

XIII luku.

VIRTAA YLÖSPÄIN.

Pari päivää myöhemmin astuimme kolmisin kömpelöön veneeseen, huiskutimme jäähyväisiksi kättä rannalla seisovalle Talbotilie ja valmistauduimme purjehtimaan Alcatraz-saaren takana olevan sinisen lahden yli. Soutajamme oli lyhyenläntä, tummapintainen mies, jolla oli kähärä tukka ja kultarenkaat korvissa. Hän hoiti venettä sangen taitavasti, mutta pysyi koko ajan tuppisuuna. Yritimme moneen otteeseen keskustelua hänen kanssaan, mutta saimme tyytyä vain yksitavuisiin vastauksiin. Vihdoin väsyimme hänen tykkänään ja antauduimme täysin siemauksin nauttimaan uudesta seikkailusta.

Tuuli oli melko tuima ja aluksemme kiiti hyvää kyytiä eteenpäin. Lahden sininen vesi kimalteli kirkkaassa päivänpaisteessa ja keulasta kuului hupaisa kohina.

Tuijotimme suurin silmin edessämme avartuvaa maisemaa. Lahti oli hyvin järven tapainen. Oikealla puolen tavoittelivat korkeat kalliot taivasta ja kaukana vastarannalla siinsi utuinen ylämaa. Mustat merimetsot lentää lekottivat raskain siivin lähellä vedenpintaa ja lokit kirkuivat korkealla päittemme yläpuolella tai kelluivat laineilla kuin kaarnanpalat. Sorsaparvia näkyi siellä täällä ja vuorten kupeilla leikki salaperäisiä varjoja.

Kaukaiset rannat tuntuivat hiipivän lähemmä. Kiersimme vähäisen niemekkeen ja saavuimme virran suulle. Puolittain vedenalaisen karin kohdalla kuohui vesi korkealla ja nyt osoitti merimiehemme ensi kertaa elonmerkkejä. Hän nousi seisomaan veneessä, katseli ympärilleen, reivasi purjeita ja komenteli meitä pysyttelemään keskellä alusta. Lasketimme suoraan tyrskyjen keskelle ja hetkistä myöhemmin natisi vene liitoksissaan niin että luulin sen menevän hajalle. Soutaja örähteli hiukan ja ojensi meille äyskärin. Sen avulla tyhjensimme pian veneen vedestä.

Pian nousimme jo leveätä, kaunista virtaa ylöspäin. Kummallakin puolellamme rehoitti tiheä rimmistö. Kaakossa oli taivaanranta rajana.

Kun päivänlaskun aika läheni, tyyntyi tuuli huomattavasti. Onneksi ei virta ollut kovin vuolas. Tuhannet rastaat lentelivät avaruudessa ja vesilintujen pitkäkaulaiset haahmot kuvastuivat selvästi sahraminväristä taivasta vasten. Auringon hehkuva kehrä hipoi etäisiä ylänköjä.

Vihdoin nukahti tuuli kokonaan. Soutajamme otti esille airoparin ja me ryhdyimme soutamaan vuorotellen. Pian saimme näkyviimme kolme puuta, joiden mustat varjokuvat piirtyivät risaisina vaaleampaa taustaa vastaan. Suuntasimme kulkumme niitä kohti ja laskimme maihin luodolle. Tänne päätimme yöpyä.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme virtaa ylös purjetuulen auttaessa. Vesi oli kauniin kirkasta ja hyvänmakuista. Pian huomasimme lähestyvämme mannerta ja sivuutimme monia niemekkeitä, joilla kasvoi sykomoreja ja poppeleita sekä viiniköynnöstä. Puitten silmut eivät vielä olleet puhjenneet, mutta ruoho oli jo vehmasta. Monella taholla havaitsimme saksanhirvien jälkiä, mutta eläimistä emme nähneet vilahdustakaan. Kerran yllätimme hirvilauman. Se säntäsi hirmuisella ryskeellä pensaikon läpi virtaa kohden. Yank lähetti muutaman pienistä luodeistaan pelästyneiden eläinten jälkeen ja osuikin verisistä jäljistä päättäen, mutta ei kuitenkaan niin tarkkaan, että olisimme saaneet hirvenpaistia. Pitkä pyssy oli epäilemättä erinomainen ase silloin kun saattoi tähdätä huolellisesti, mutta kun oli ammuttava melkein umpimähkään, eivät sen pienet luodit pystyneet tekemään suurta vahinkoa.

Illankorvassa saavuimme suistomaalle. Edessämme oli matala kallio ja sen takana tammien joukossa häämötti telttarivi, jonka edustalla pieniä aluksia oli paaluihin kiinnitettyinä. Tässä oli nyt _embarcadero_, maihinnousupaikka, josta sopi jatkaa Sutterin linnakkeeseen tai Sacramentoon, kumpaan paikkaan vain halusi. Venematkamme oli päättynyt.

Nousimme rannalle. Oli siinä hyörinä ja pyörinä käynnissä, kun muulit ajajineen, kävelijät, härät ja tavarankuljettajat tunkeilivat mikä minnekin. Tomu pöllysi sakeana ympärillämme. Marssimme suoraan eteenpäin kunnes löysimme tyhjän nurmilaikun, jolle saatoimme laskea tavaramme. Leivitimme huopamme ja riepumme ja otimme esille keittovehkeemme. Ruokavarastossamme oli silavaa, jauhoja, suolaa, teetä, kahvia, sokeria, tupakkaa ja hiukan »väkevää».

Kun olimme illastaneet, lähdimme ottamaan selkoa pääsyteistä kultakentille. Meillä, nähkääs, ei ollut varmaa tietoa siitäkään, millä taholla ne oikeastaan olivat.

Tällä retkellä tunsimme ensi kerran jonkinlaista masennuksen tapaista. Ihmisiä kohtasimme vaikka kuinka paljon ja kaikki he olivat halukkaita juttelemaan. Kolme neljäsosaa heistä oli matkalla kultamaille kuten mekin, ja he suorastaan pursuivat hyviä neuvoja. Loput kuuluivat paikalliseen asujamistoon ja he taas olivat valmiit puijaamaan meiltä viimeisetkin kolikkomme. Vielä tapasimme pari miestä, jotka olivat tulleet kultakentiltä. Ja nämä ystävät juuri antoivat meille ensimmäisen kylmän suihkun.

He väittivät, että jutut kultalöydöistä olivat suuresti liioiteltuja. Olihan siellä kultaa, sitä ei tainnut kukaan kieltää, mutta kovan urakan takana kaikki. Oli työskenneltävä kymmenen dollarin edestä, jos mieli saada dollarin arvosta kultaa päivänvaloon. Ja elintarpeet maksoivat omaisuuksia. Sitäpaitsi oli kullankaivajaleireissä usein sattunut taudinkohtauksia, ja kaikki parhaat paikat olivat jo ehdottomasti vallatut. Kultainen unelmamme hajosi. Johnny oli alakuloisen näköinen, ja luulenpa itsekin näyttäneeni sangen nuopealta. Yank vain ei muuttanut ilmettäkään. Hän pureskeli mäillään yhtä tyynesti kuin tavallisesti.

Jatkoimme kyselyjämme myöhemmin ja saimme hyvin ristiriitaisia tietoja. Lähimmät kultakentät olivat, sanottiin, kuudenkymmenen penikulman päässä. Voisimme hankkia kalifornialaisia kantajia kuljettamaan tavaroitamme. Jos mieluummin halusimme hevosia, sai niitä ostaa Sutterin linnakkeesta, missä oli puhuteltava McClellania.

Päätimme hankkia hevosia. Nukuimme seuraavan yön taivasalla ja jatkoimme päivän valjettua matkaamme kolmisen penikulman päässä olevaa Sutter’s Fortia kohden. Sää oli ihana. Korkealla taivaan sinessä liiteli suurisiipisiä lintuja ja pensastoissa ja puiden oksilla viserteli tuhansittain leivosia. Näimme monia eri varpuslajeja ja tutustuimme töyhtöniekkaviiriäiseen, närkkääseen ja sievistelevään pikku herrasmieheen, joka rohkeasti asteli edellämme polulla. Yläpuolellamme paistoi aurinko herättäen nukkuvien kumpujen lukemattomat pienet asukkaat ja kukat pitkästä unesta.

Tunsimme pakostakin rohkaistuvamme. Unohdimme pelokkaat tuumailumme ja kuumeisen kullanhimomme. Rinnakkain taivalsimme eteenpäin rehevän ruohikon läpi, hyräillen tuota typerää laulua, joka oli houkutellut kullanetsijät tänne, kauas kodeistaan ja omaisistaan:

»Jo olen päässyt leirille jälestä monen vaivan. Nyt hyörin muitten mukana ja kultahiekkaa kaivan.

Ma joet, vuoret puhdistan ja tieltäin esteet kaadan, Sä ällös mua murehdi, sun hyväksesi raadan.»

Vanha Yank yhtyi loppukertoon, vaikka hänen äänensä kuulostikin ruostuneen tuulimyllyn kitinältä. Lauloimme täyttä kurkkua:

»Oo, Susanna! Älä sure mua armahain! Oon matkalla Kaliforniaan ja lapio on polvellain.»

Lähestyimme Sutter’s Fortia niin uljaina, kuin olisi aikomuksemme ollut vallata tuo historiallinen paikka oikein rynnäköllä.

KOLMAS OSA.

KULTAKENTÄT.

XIV luku,

SUTTERIN LINNAKE.

Sutterin linnake oli aivan tammiston laidassa. Se oli todellakin rakennettu varustukseksi. Korkeat muurit saarsivat sen joka puolelta, ja vain kahdesta portista pääsi sisäpihalle, suorakaiteen muotoiselle aukiolle, joka oli suunnilleen puolentoistasadan yardin pituinen ja viidenkymmenen levyinen. Muureissa ei ollut ampuma-aukkoja ja puolustustoiminnan piti tapahtua yksinomaan vallinsarvilla. Muurit olivat muuten kaksinkertaiset; niiden välissä oli viidenkolmatta jalan levyinen käytävä, johon väliseinien ja kattojen avulla oii saatu mahtumaan paja- ja leipomosuojia y.m. Eteläsivulla oli kaksikerroksinen rakennus ja vastakkaisella puolella aitaus karjaa varten.

Aukiolla kuhisi elämä kuin muurahaiskeossa. Satakunta kullankaivajaa hääräsi kovassa kiireessä tai nojaili ilmoituspylväisiin, nauttien tiiliseinistä heijastuvasta lämmöstä. Joukko kalifornialaisia auttoi heitä tässä mukavassa tehtävässä. Kymmenet intiaanit taluttivat hevosia ohjista tai puuhasivat jossakin muussa työssä. He olivat ensimmäiset näkemämme punanahat ja siksi tuijotimme heitä pitkään. Useimmat heistä olivat melkein alasti; korkeintaan oli joku vetänyt housut jalkaansa tai painanut hatun päähänsä. Kaikki olivat he hyvin tummaihoisia, kyyryniskaisia ja ilkeän näköisiä. Tukka harritti karkeana matalan otsan yli ja silmät muistuttivat pippurirakeita.

Pysähdyimme hetkeksi portin vieressä olevan vahtikojun luo, tottuaksemme vilinään. Vasta sitten lähdimme etsimään McClellania. Löysimmekin hänet miltei heti. Hän oli pieni, tukevatekoinen mies, jonka kasvot ilmaisivat, ettei hänen kanssaan ollut juuri leikkimistä. Hänen ympärillään seisoi parikymmentä veikkoa, jotka kaikki yrittivät saada ääntään kuuluville. Kierrellessämme lähettyvillä tilaisuutta vaanien, astui pihaan kaksi miestä. Heidän ilmestymisensä aikaansai melkein silmänräpäyksessä täydellisen hiljaisuuden.

Toinen heistä oli muhkeasti puettu, neljänviidettä ikäinen kaiifornialaisylimys, toinen taas lyhyenläntä, tanakka, vanhahko mies, joka oli pukeutunut merkilliseen siviili- ja sotilaspuvun yhdistelmään. Hetken vain tuijotti Johnny epävarmasti viimemainittua, sitten astahti hän nopeasti eteenpäin ja huudahti:

— Kapteeni Sutter!

Sutter kääntyi hitaasti ja katsoi Johnnyä suoraan kasvoihin kohteliaan välinpitämättömästi. Johnny lähestyi häntä hattu kädessä. Olin hämmästynyt. Olimme tunteneet Johnnyn läheisesti jo monta kuukautta ja koko ajan olimme pitäneet häntä huolettomana, vilkkaana poikasena, joka ei ollut täysin vastuussa teoistaan. Nyt näimme vallan uuden Johnnyn, tyynen, ylhäisen, kohteliaan, hillityn. Ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan, muuttui kapteeni Sutterin karski ilme ystävällisemmäksi.

— Pyydän anteeksi, että käännyin puoleenne näin arvelematta, sanoi Johnny, mutta hämmästyin melko lailla nähdessäni teidät, enkä voinut pidättää huudahdusta. Kymmenen vuotta sitten oli minulla ilo nähdä teidät, herra, isäni vieraani Virginiassa.

— Rakas nuori mies! huudahti Sutter. Olette tietenkin eversti Fairfaxin poika. Mutta kymmenen vuotta sitten — olitte sangen nuori.

— Poikapahanen vain, nauroi Johnny.

He keskustelivat tuokion vanhoista muistoista ja sitten esitteli Johnny meidät — ensin kapteeni Sutterille ja senjälkeen Don Gaspar Martinezille, joka puhui englantia melko hyvin. Kapteeni Sutter osoitteli meille sitten linnakkeen nähtävyyksiä.

— Vanha rauhallinen aika on ohi, sanoi hän. Linnake on nykyisin kullankaivajien kauppapaikkana. Maanviljelys ei enää tahdo kannattaa, ja niinpä olenkin lähettänyt intiaanini kultaa kaivamaan.

Hän osoitti meille vanhan käräjäpaikan puitten alla, missä ennen oli kaikki punanahkojen asiat selvitetty. Sutterilla oli näillä seuduin suuri vaikutusvalta ja hänen oli onnistunut vuosikausia elää sovussa intiaaniheimojen kanssa.

— Ne ajat ovat kuitenkin menneet, sanoi hän. Amerikkalaiset kaivostyöläiset kohtelevat punanahkoja kuin miehiä ainakin, mutta punaiset veljemme ovat itse asiassa vain lapsia. Nykyisin syntyy senvuoksi usein rettelöltä ja väärinkäsityksiä ja ystävällisten tunteitten aika on loppunut.

Don Gaspar ilmoitti, että hänellä oli kiireellisiä puuhia ja jätti meidät yhtäkkiä.

— Nuo aiheuttavat myös hankaluuksia, jatkoi Sutter, nyökäten kalifornialaista kohti. He omistavat suuria maa-alueita, joita eivät hoida ollenkaan. Tänne saapuu tarmokkaita siirtolaisia, jotka tarvitsevat väljiä tiloja, ja omistusoikeuskysymykset ovat hyvin hämäriä.

— Teidän omistusoikeutenne tiluksiinne on luonnollisestikin aivan riidaton, huomautti Johnny.

— Minun kohdallani on kaikki selvää. Läänitykseni täällä olen saanut suoraan Meksikon hallitukselta. — Kapteeni Sutter nauroi. — Luullakseni antoivat he sen minulle poliittisista syistä.

— Alueenne on varmaankin hyvin laaja? arveli Johnny.

— Kuudenkymmenen penikulman pituinen ja kahdentoista levyinen, vastasi kapteeni Sutter.

Tarkastuskierroksemme oli nyt päättynyt. Olimme saapuneet eteläiselle portille.

— Ikäväkseni en voi osoittaa teille vieraanvaraisuutta, sanoi kapteeni. Asuskelen farmilla Feather-joen luona. Olen myynyt tämän linnakkeen kauppamiehille. Nykyisten olojen vallitessa en sitä tarvitse.

— Teitä kaiketi surettaa, että olosuhteet ovat muuttuneet? tuumi Johnny. Käsitän mainiosti, miten mielenkiintoista hommaa uuden yhdyskunnan luomisen täytyy olla.

— Muuttuneet olosuhteet ehkä surettavat, mutta muutosta ei voi ehkäistä, sanoi kapteeni Sutter tyynesti. Menneisyys oli kaunis unelma, nykyisyys on todellisuutta.

Palasimme takaisin. Sutter vastasi lukuisiin tervehdyksiin hyvänsuopaisesti ja arvokkaasti. Eräästä rupattelevasta miesjoukosta keksi hän McClellanin, jonka heti kutsui luokseen. Meidät esiteltiin hyvin juhlallisesti. — Nämä nuoret miehet, virkkoi kapteeni Clellanille, joka kuunteli kulmat kurtussa, ovat minun tuttaviani ja lisäksi ystäviäni, Pyydän teitä senvuoksi kohtelemaan heitä hyvin. He ovat matkalla kultakentille. Teille, nuoret miehet, tahdon vain sanoa, että iloitsen suuresti tapaamisestamme. Toivotan teille kaikkea hyvää. Tulkaa käymään luokseni Feather-joelle. Olette aina sydämellisesti tervetulleet sinne. Muistakaahan olla heille avulias, McClellan.

— Kapteeni kyllä tietää, että kapteenin ystävät ovat minunkin ystäviäni, vastasi McClellan lyhyesti.

Puoli tuntia myöhemmin omistimme kaksi kuormahevosta satuloineen päivineen, ja olimme lisäksi hankkineet muutakin varastoa.

— Varokaa hevosvarkaita, neuvoi McClellan. Espanjalais-amerikkalaiset voivat väijyskellä teitä päiväkausia, päästäkseen eläimiinne käsiksi. Ostakaa meksikolaisilta vahvaa nuoraa liekaköysiksi. Terve!

Seuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt liikehommiinsa.

Meillä ei ollut mitään erikoista kiirettä. Viivyskelimme siis paikalla vielä tuokion, jutellen toimettomien kanssa. Kuulimme monta kiittävää sanaa kapteeni Sutterista. Hän oli lähettänyt retkikuntia pelastamaan vuoristoon eksyneitä, hän oli auliisti avannut kotinsa väsyneille matkamiehille, hän oli auttanut köyhiä j.n.e. Kuulin myöhemmin, että tältä kunnon mieheltä vihdoin riistettiin maapala maapalan jälkeen ja että hän kuoli Washingtonissa, minne hän oli lähtenyt oikeutta saamaan.

XV luku.

MATKA KULTAKENTILLE.

Kuormasimme vetojuhtamme ja lähdimme aamuvarhaissa American Riveriä ylöspäin. Meistä tuntui kuin olisimme vasta nyt olleet matkalla päämääräämme, ikäänkuin aikaisempi pitkä taival olisi ollut vain valmistuksena tähän lähtöön. Olimme reippaalla tuulella, naureskelimme, laskimme leikkiä ja lauloimme täyttä kurkkua.

Hevosilla oli vahva kuormitus ja me olimme kiinnittäneet tavarat kuormasatuloihin hyvin taitamattomasti. Tämän tästäkin oli meidän korjattava hihnoja ja solkia, mutta opittiinhan siinä oikeat temput lopulta. Polku mutkitteli virran suunnan mukaan ja toisin paikoin oli meidän tunkeuduttava tiheäin, rantaan saakka ulottuvien pensastojen läpi. Myöhemmin päivällä saavuimme mäntymetsään ja illan suussa rakensimme leirin vähäiseen solaan, pikku puron lähettyville.

Yank talutti hevoset aivan vieressämme olevalle nurmilaikulle ja istuutui sitten tammen juurelle, sytyttäen piippunysänsä. Hän piti koko ajan eläimiä valppaasti silmällä. Johnny ja minä ryhdyimme purkamaan vuodehuopia, otimme esille keittovehkeet ja valmistauduimme ruuanlaittoon. Silloin tällöin sivuutti meidät joku matkamies, joka yläpuolellamme olevalta tieltä luikkasi meille hilpeän tervehdyksen. Kulki siinä kansaa monenkarvaista. Useimmat heistä pyrkivät ylös vuoristoon. Toiset matkasivat jalkapatikassa tyhjin käsin, toiset toikkaroivat eteenpäin taakat hartioillaan. Muutamaan seurueeseen kuului kolme ratsua ja neljä kuormahevosta — oikein ruhtinaallinen kulkue. Sitten saapui _cargadorien_ kuormastojono, kaksi- tai kolmekymmentä muulia, joita paimensi neljä miestä ratsain. Etunenässä asteli valkoinen tamma, tiuku kaulassa. Muulit seurasivat sitä uskollisesti, yrittämättä kertaakaan sivulle. Ajajat istuivat leveisiin vöihin ja suuriin sombreroihin koristautuneina huolettomasti satuloissaan.

Vähän ennen päivänlaskua näimme kaksi ratsastajaa, jotka poiketen polulta lähestyivät meitä. Pian tunsimmekin toisen heistä, Don Gaspar Martinezin. Hän oli yhä sangen muhkeasti pukeutuneena, mutta saappaisiin oli lisäksi ilmestynyt raskaat kannukset ja vyössä rehenteli pari pistoolia. Hevosen satulassa oli runsaasti hopeakirjaiiuja, samoin suitsissa. Don Gasparin seuralainen kuului selvästi alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hän oli kuitenkin sangen hauskan näköinen puhtaine, ruskeine ihoineen ja pienine viiksineen. Hänen pukunsa oli samankuosinen kuin Don Gasparin, mutta värit olivat hillittyjä ja ylenpalttiset koristukset puuttuivat. Molemmat ratsut olivat mitä oivallisimpia rotuhevosia. Jälessä asteli kolmas hevonen, jonka selkään oli sälytetty pari nahkaista matkalaukkua.

Espanjalainen ratsasti luoksemme ja tervehti kohteliaasti.

— Ah, huudahti hän, kapteeni Sutterin ystävät! Hauska tavata. Ellen häiritse, pyydän saada leiriytyä tänne.

— Kaikin mokomin, Don Gaspar, vastasi Johnny nousten.

Ratsastajat kohottivat hattujaan ja vetäytyivät hieman syrjemmälle. Espanjalainen laskeutui satulasta ja istuutui puun juurelle polttelemaan savuketta. Hänen seuralaisensa piti huolta hevosista ja ryhtyi sitten laittamaan leiriä.

— Vanha samettihousu karttaa työntekoa, jos hän vain voi, huomautti Johnny.

— Tuo toinen on kai hänen palvelijansa, arvelin minä.

— Tahikka muuten riippuvassa asemassa, sanoi Johnny. Niillähän on täällä jonkinlainen patriarkallinen järjestelmä...

— Älä käytä tuollaisia sanoja, Johnny, valitti Yank.

— Tarkoitan, että he antavat köyhien sukulaisten ja nuorempien veljien huolehtia työnteosta, sanoi Johnny.

— Ahaa, ymmärrän. Toivoisinpa tietäväni, mitä he aikovat hevosilleen yöllä. Varmastikin he tietävät, miten on meneteltävä. Jos olisin hevosvaras, korjaisin ihan empimättä huostaani tuon kastanjanruskean.

— Voitnan mennä katsomaan myöhemmin, miten he tekevät, huomautin.

— Saamaan kuulan kallooni. Kyllähän se sopii! vastasi Yank.

Emme olleet missään tekemisissä espanjalaisen kanssa. Katselimme hetken hänen vähäistä nuotiotaan, mutta kun tunsimme väsymystä, paneuduimme piankin levolle. Hevoset olimme sitoneet puihin aivan vieressämme.