Part 7

— Ajatte rantaan ja etsitte käsiinne siellä olevan rahtitavaran. Kun löydätte jotakin, johon on leimattu timantintapainen merkki ja H-kirjain, nostatte sen vankkureille ja viette Howard Mellin & kumppanille. Jos ette jaksa nostella kaikkea yksin, vaaditte H.M. & kumppanin kitupiikkejä lähettämään miehen avuksi. Ellette tiedä, missä H.M. & kumpp. on, otatte siitä selon. Ja jos tärvelette muulit, nyljen teidät elävältä. Lopuksi pyydän vielä huomauttaa, että olette hitonmoinen hölmö, kun suostutte tekemään työtä viidenkolmatta dollarin päiväpalkasta, vaikkakin omasta puolestani olen iloinen, että ilmestyitte tielleni.

— Mitä nyt on tekeillä, John? kysyi hilpeä ääni takaamme.

Käännyimme. Katukäytävällä seisoi herrasmies, joka tuijotti meitä huvitetun näköisenä. Hän näytti viidenneljättä vuotiaalta ja käyttäytyi sangen arvokkaasti, mikä epäilemättä hänelle sopikin. Hänen päässään komeili korkea, valkoinen hattu, kaulanauha oli musta, lievetakki sininen, napit kullatut ja liivit valkoiset. Housut olivat hienoimmasta vaaleasta säämiskästä ja kengät mustasta kiiltonahasta. Hyppysissään piteli hän kauniisti kiilloitettua keppiä, ja koristeita oli hänellä lukuisia — vatsalla pollottivat paksut kellonperät ja kaulaliinassa kimalsi arvokas neula. Hän liikkui hyvin luontevasti ja puhui hillityllä äänellä. Mielestäni oli hän paljon ihmeellisempi ja vähemmän ympäristöön sopiva kuin konsanaan kirjavapukuiset kullankaivajat.

— Tekö siinä itse, tuomari Girvin? vastasi McGlynn. Koetan juuri selittää tälle nuorukaiselle, ettei hän saa nauttia pienten kalifornialaisten kanarialintujen! ajamisesta enempää kuin päivän, sillä olen äskettäin vuokrannut siihen hommaan erään idästä saapuneen lakimiehen, joka tyytyy kahdensadanseitsemänkymmenenviiden dollarin kuukausipalkkaan.

— Oikein, sanoi tuomari kohteliaana ja vakavana. Lakimiesten työnähän juuri onkin muulien ja aasien paimentaminen, niin että ne tekevät tehtävänsä.

Jouduttauduin rantaan ja kuormasin ajoneuvoni niin täyteen kuin suinkin uskalsin Howard Mellin & kumppanin liike oli laudoista kyhätyssä vajassa nykyisen Montgomery-kadun varrella. Matka sinne ei ollut pitkä mutta tie oli hirvittävän lokainen. Melkein vastakkaisella puolella rakennettiin paraikaa uutta telakkaa. Käsitin nyt, miksi liikkeet niin itsepintaisesti pitivät kiinni näistä tienoista, sensijaan että olisivat muuttaneet ylemmä, kuivemmille paikoille.

Nautin päivästäni suunnattomasti. Ylhäinen paikkani ajopukilla salli minun vapaasti silmäillä ympärilleni ja myöskin lankesi nyt osalleni sama kunnioitus, joka äsken oli suotu John McGlynnille. Pikku vaikeudet vain lisäsivät tehtävän viehätystä, Kello kahdentoista tienoissa söin muutaman laivakorpun ja laatikollisen sardiineja, joita olin ostanut Melliniltä. Pari tuntia myöhemmin alkoi tuuli puhaltaa mereltä käsin, ja valtavat pölypilvet pelmahtivat ilmoille.

Ajellessani edestakaisin olin erikoisesti kiinnittänyt huomioni muhkeaan kallioylänköön, joka sulki näköalan pohjoiseen. Korkeimmalle kohdalle oli pystytetty semafoori, jolla annettiin merkkejä laivojen saapuessa Golden Gatesin. Merkit vaihtelivat aina laivan laadun mukaan ja jokainen pikkupoika ja kiinalainenkin tiesi, mitä eri merkinannot tarkoittivat.

Kolmen maissa iltapäivällä satuin juuri viidettä kuormaa purkaessani katsahtamaan merkinantolaitteeseen. Sen viitat alkoivat samassa liikkua. Luulenpa jokaisen pitäneen sitä silmällä, sillä yhtäkkiä kohosi ilmoille hirmuinen huuto:

— Höyrylaiva! _Oregon_ saapuu!

Seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsivät ihmiset Telegraph Hillin alapuolella olevia mustia kallioita kohti joiden lähistöllä laivasta tulevien veneiden odotettiin laskevan maihin. Lippuja vedettiin tankoon, pyssyjä paukuteltiin ja muuan satamassa oleva sotalaivakin ampui kunnialaukauksen. Kun alus saapui tarpeeksi lähelle, näimme, että sen kannella oli mustanaan matkustajia ja että se oli nostanut kaikki lippunsa ja viirinsä. Joku hurskas sielu kaupungissa oli rientänyt soittamaan isoa kelloa, mutta äänestä päättäen se heilui väärälle taholle. Pidättelin hiukan muulejani ja näin höyrylaivan soljuvan purjealusten väliin, missä se lopulta laski ankkurinsa. Olimme ehtineet perille kokonaista neljäkolmatta tuntia ennen tovereitamme.

Kellon lähetessä viittä saapui luokseni pikku poika.

— Ajakaa muulit McGlynnin tallille ja riisukaa ne valjaista, sanoi hän. Opastan teidät sinne.

— Missä McGlynn on?

— Hän on postiaan noutamassa.

Ajoimme kaupungin etelälaidalle ja pysähdyimme kolmen huolellisesti rakennetun teltan ympäri kyhätyn aitauksen luo. Vein eläimet laitumelle ja ripustin niiden valjaat sopivaan paikkaan.

— McGlynn pyysi teitä tulemaan postitoimistoon. Hän maksaa palkkanne siellä, ilmoitti oppaani.

Postitoimisto oli matala, auringon kuivaamista tiilistä rakennettu talo, jonka edustalla oli täällä sangen tavallinen, kapea parveke. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, ulottui odottavien jono. Eräät heistä olivat ottaneet tuolin tai tyhjän laatikon myötänsä ja istuskelivat nyt kaikessa rauhassa sanomalehtiinsä syventyneinä.

Kuljin jonon sivua pitkin. Ihan alkupäässä seisoi Johnny. Hämmästyin hiukan, sillä Johnny ei tietääkseni odotellut mitään postia tulevaksi äsken saapuneen laivan mukana. Ennenkuin ehdin hänen luokseen oli hän jo lopettanut keskustelunsa erään tuntemattoman miehen kanssa ja luovuttanut tälle paikkansa!

— Heiskukkuu! huusi Johnny. Kuinka teitä vetelee, Frank?

— Siinäpä menee! vastasin. Olen tullut tänne tapaamaan miestä, joka on minulle velkaa kaksikymmentäviisi dollaria.

— Hän on kyllä täällä, vakuutti Johnny. Kaikki kaupungin asukkaat ovat täällä.

Vähän taaempana jonossa vartosi McGlynn vuoroaan. Kun hän näki minun lähestyvän, veti hän housuntaskustaan pullean kukkaron, avasi sen ja ravisti summamutikassa hiukan sen sisällöstä kämmenelleen.

— No, siinähän te olette, sanoi hän. Tämän tässä pitäisi suunnilleen riittää. Tavallisesti arvioin oikein. Piditte kai muuleista huolta.

— Laskin ne laitumelle.

— Entä lieju? Monastiko juutuitte kiinni?

— En kertaakaan.

Hän tuijotti minua ihmeissään.

— Kukapa olisi uskonut! huudahti hän. Teillä kai oli kevyet kuormat.

— Oli niinkin.

— Veittekö kaikki tavarat perille?

— Vein.

— No, sittenpä minun on myönnettävä, että olette oikea kykypoika — ja jos haluatte minulta työtä, niin annan tuolle lakimiehelle, josta mainitsin tuomarille, pitkät potkut. Tuomari muuten vastasi aika nasevasti, vai mitä? McGlynn nauroi.

Näytin kai hiukan haluttomalta, sillä hän jatkoi heti:

— Vai ette tahdo? Voitte olla oikeassa. Mitäpä kannattaa vieraita hyödyttää. Missä on kukkaronne? Eikö teillä sellaista olekaan? Missä sitten säilytätte kultahiekkaanne? Ahaa, unohdin vallan, että olette äsken tänne tullut. — Hän aukaisi kukkaronsa jälleen, kaasi takaisin kultahiekan ja penkoi senjälkeen kaikki taskunsa. Lopulta löysi hän omituisen, särmikkään metallikimpaleen, johon oli leimattu pari kirjainta. Hän ojensi sen minulle.

— Tuo on suunnilleen viidenkymmenen dollarin arvoinen, sanoi hän. Voitte antaa punnita sen. Suorittakaa ylijäämä minulle kun tapaamme seuraavan kerran.

— Mutta minä lähden ehkä kaivoksille jo huomenna, sanoin.

— Jättäkää ylijäämä _El Doradoon_ Jim Recketiile siinä tapauksessa.

— Kukapa takaa, että suoritan takaisin sitä ollenkaan?

— Luullakseni ei kukaan, murahti McGlynn. Mutta jos te mieluummin valitsette viisikolmatta dollaria kuin puhtaan omantunnon, niin John A. McGlynn ei pane vastaan.

Johnny ja minä jatkoimme matkaamme hotellia kohden.

— En tiennyt teidän odottelevan postia, virkoin.

— Enhän minä odotakaan.

— Mutta tehän seisoitte jonossa.

— Niin, katsokaas, kun näin postilaukut, aavistin heti, että toimiston edustalle ennenpitkää muodostuisi jono. Siksi kiiruhdin heti paikalle. Olihan sinne jo ehtinyt miehiä ennen minuakin, mutta pääsin silti alkupäähän. Möin paikkani tuntia myöhemmin viidestä dollarista.

— Jo olitte ovela, ihastelin minä. Enpä olisi kuunaan keksinyt mitään tuollaista. No, miten teitä muuten on luonnistanut?

— Kurjasti. Koko aamupäivän vaaniskelin jotakin kunnollista työtä, mutta lopulta oli otettava, mitä eteen sattui. Olen ollut asiapoikanakin — ansaitsin kaksi dollaria kantamalla matkalaukkua.

— Paljonko olette kaikkiaan ansainnut?

— Viisitoista. Teillä kai on koko »osuutenne»?

— Ei enempää kuin viisikolmatta.

Johnnyn ilme kirkastui. Yhteiset kärsimyksemme tuntuivat ikäänkuin lähentävän meitä toisiimme. Kummastakin tuntui oikein helpottavalta kuulla, ettei toinen ollut onnistunut paremmin kuin toinenkaan. Satuimme samassa kulkemaan erään pelihuoneuston ohi.

— Poikkean tänne, virkkoi Johnny äkisti.

Hän astui sisään avoimesta ovesta ja minä seurasin hänen kintereillään.

Huoneessa oli niukanlaisesti väkeä. Silmäilin ympärilleni ja hämmästyin aika tavalla. Ulkoapäin oli rakennus yhtä vaatimaton kuin heinälato, eikä siinä ollut mitään huomiotaherättävää havaittavissa, mutta sisäpuolella pisti ääretön upeus heti silmiin. Huoneen pitkällä sivulla oli kiiiloitetusta mahongista tehty tarjoilupöytä, jonka takana valtavat kultakehyksiset peilit heijastivat valoja. Hiotut lasit ja pullot oli järjestetty somiksi pyramideiksi ja seinillä riippui paitsi peilejä monta arvokasta taulua ja seinäkudosta. Kauimpana nurkassa oli vähäinen koroke, jolla laiskotteli neekerisoittokunta banjoineen ja helistimineen. Lattiaa peitti paksu matto. Sikin sokin pitkin huonetta oli siroteltu mukavia, osittain nahalla päällystettyjä nojatuoleja, ja katossa riippui kallisarvoisia kristallikruunuja. Pelipöydät oli sijoitettu keskelle lattiaa. Niitä oli kuusi. Kaupungin alkeellinen tila ja tämä loisto muodostivat ihmeellisen vastakohdan. Omasta puolestani tunsin heti sisään astuttuani likaisten saappaitteni, vanhojen pukineitteni ja nahkavyöni olevan täällä vallan liikaa.

Pelipöytien takana istuivat herrat pelinhoitajat välinpitämättöminä ja uneliaina. Heidän apurinsa kyyköttivät korkeilla tuoleilla haukotellen sanomalehtiensä takana. Olipa heidän joukossaan nainenkin, nuori ja sangen sievä. Tarjoilupöydän ääressä vetelehti muutamia miehiä odottelemassa naukkuja, joita eräs edeskäypä paraikaa sekoitti ihmeen taitavasti. Ainoastaan yhdessä pöydässä oli peli käynnissä. Johnny ohjasi kulkunsa sinne ja minä seurasin taas hiukan epäröiden.

Ruletti siinä pyöri. Johnny ja pankinpitäjän apuri tunsivat toisensa entuudestaan päättäen silmäniskusta, joka heidän välillään vaihdettiin. Johnny katseli pyörivää levyä tovin ja laski sitten kaksikolmatta dollaria eräälle numerolle. Muut osanottajat käyttivät kultahiekkaa panoksina. Ruletti hyrräsi ja pikku pallo hyppelehti iloisesti. Kaksi miestä hävisi ja heidän kultahiekkansa tyhjennettiin pöydän alla olevaan laatikkoon. Kolmas oli voittanut. Ruletinhoitaja suoritti hänelle voitto-osuuden pieninä kultamöhkäleinä. Sitten noukki tämä tärkeä virkailija laatikoistaan kymmenkunnan kultarahaa siirtäen ne Johnnylle. Vasta nyt käsitin, että Johnnyn oli onnistunut voittaa panoksensa kymmenkertaisena.

— Kymmenen yhdestä — kaksisataakaksikymmentä dollaria, kuiskasi Johnny minulle. Pelaajat sijoittelivat nyt uusia panoksia pöydälle. Johnnykin uudisti yrityksensä. Tällä kertaa hän kuitenkin hävisi. Hän nousi äkkiä paikaltaan ja me poistuimme yhdessä.

XII luku.

TALBOT PERÄYTYY.

Seurasin alakuloisena Johnnyä hotelliin, sillä nyt olin ainoa, jolla ei ollut sovittua rahaerää koossa. Kuvaavaa on, ettemme hetkeäkään epäilleet, enempää Johnny kuin minäkään, ettei Talbot olisi saanut osuuttaan hankituksi. Johnnyn iloisuus oli palannut ja hän vihelteli hilpeästi portaita noustessamme.

Saavuimme juuri illallisaikaan. Talbot ja Yank odottelivat jo meitä. Yank oli yhtä tyyni ja vaitelias kuin tavallisesti ja hänen tervehdyksensä oli jokseenkin välinpitämätön, mutta Talbot oli merkillisen hermostuneen näköinen. Hänen kasvonsa punoittivat ja pienet paholaiset hänen silmissään hyppelehtivät levottomasti. Hän oli tavattoman puhelias ja melko ivallinen. Hän huilutteli kuin koulupoika ja tahtoi välttämättä tilata oikein loistoillallisen samppanjoineen, vaikka Johnnykin kauhistuneena pani vastalauseensa. Ja kun Johnny piti jotakin tuhlaavaisuutena, oli totisesti aika pitää silmänsä auki!

— Tämä on minun asiani! Minä tarjoan! Älä puhu typeryyksiä, Johnny! riehui Talbot. Täyttäkää lasinne ja tyhjentäkää ne sitten uuden yrityksen, »Urakoitsijain kullankaivuuyhtiön», menestykseksi!

— Urakoitsijain? toistin minä.

— Juuri niin. Mutta voittehan kutsua sitä »Maamyyrien yhtiöksikin», jos haluatte. Peruspääoma, tasan kahdeksansataa dollaria, on koossa, Vai mitä, arvon herrat? — Hän silmäili meitä tutkivasti. — Ahaa, huomaanpa ystävä Frank, että meidän täytyy tyytyä kirjalliseen sitoumukseen, mitä teihin tulee. Taiteelliset sitoumuskaavat ovat kuitenkin vielä kirjapainossa. Teillä on siis hyvää aikaa. Ehkäpä joku sukulaisenne kuolee ja saatte perinnön.

— Ellen tietäisi varmasti, että asianlaita ei ole niin, sanoin paheksuvasti, väittäisin, että olette humalassa, Talbot.

— Minä olen juopunut, vanha saarnaaja, vastasi Talbot, juopunut lumouksen viinistä! Oietko lukenut persiankieltä? Etkö? No, siirränpä sitten sanottavani englanninkielelle:

»Drink to me only with thine eyes, And I’ll not ask for wine!»

[Katseellasi jos onnekseni juot, viiniä en silloin ole vailla! — Suom.]

— Vai niin — tyttö! murisi Yank, joka käsitti kaikki kirjaimellisesti.

— Niin, maailman ihanin ja oikullisin nainen! huudahti Talbot, nainen, jonka hymy huumaa ja jonka kulmien rypistys saattaa minut epätoivoiseksi.

— Mitä sinä hourit? kysyin ymmälläni.

— Onnen jumalattaresta — ei muuta! Mutta tulkaahan!

Hän nousi ja muutti vaivattomasti puheenaihetta. — Liikeasioista voimme keskustella parvekkeella.

Hän suoritti maksun ateriasta ja kieltäytyi itsepintaisesti ottamasta vastaan rahaa keneltäkään meistä. Huomasin, että hän oli hankkinut itselleen nahkakukkaron ja että hän käsitteli kultahiekkaa suurella tottumuksella.

Sytytimme piippumme ja istuuduimme rauhalliseen nurkkaan.

— Annahan kuulua nyt, Yank! kehoitti Talbot.

— Pääsemme kultakentille sekä maitse että vesitse, sanoi Yank. Joko on ratsastettava Sutterin linnakkeelle tai Sacramenton kaupunkiin, mistä pääsee vuoristoon, tahi sitten on matkattava veneellä Sacramentoon, mistä pääsemme eteenpäin ratsain.

— Paljonko maksaisi venematka? kysyi Talbot.

— Ainoastaan purjevene tulisi kysymykseen. Maksaisi neljäkymmentä dollaria mieheltä.

— Kauanko matka kestäisi?

— Vesitse viisi tai kuusi päivää.

— Pianko pääsee hevosella Sutter’s Fortiin.

— Jokseenkin samassa ajassa.

— Sitten riippuu kaikki siitä, ovatko hevoset halvempia täällä vaiko siellä.

— Siellä ovat halvempia. Voimme myös saada meksikolaisia kantamaan tavaroitamme, jolloin saatamme lähteä jalkapatikassa.

— Parasta vuokrata vene.

— Olen jo vuokrannut sellaisen, vastasi Yank.

— Hyvä! huudahti Talbot. Sinä olet juuri mieleiseni mies. Mitenkäs on käynyt Johnnyn?

Johnny kertoi kerskaten elämyksistään ja näytteli kahtasataakahtakymmentä dollariaan.

— Hyvä onni, tuumi Talbot kylmänlaisesti, Epävarmaa hommaa muuten! Teenpä kysymyksen: jos olisit hävinnyt rahasi, niin olisitko ollut valmis kärsimään seuraukset?

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Olisitko suostunut eroamaan yhtymästämme?

Johnny tuijotti häntä pitkään.

— Tarkoitan, sanoi Talbot ystävällisesti, ettei sinulla ollut oikeutta yrittää voittaa rahoja pelissä, ellet olisi ollut valmis kantamaan seuraukset epäonnistumisesta. Se ei ollut rehellistä meitä kohtaan.

— Ymmärrän, vastasi Johnny hitaasti. Enpä tosiaan tullut ajatelleeksi...

— No, onni oli myötäsi, naureskeli Talbot, joten annamme tämän jutun raueta. — Johnny otti vastaan huomautuksen nöyrästi, mutta olisipa sen vain antanut joku muu kuin Ward, niin olisi nuorukainen varmasti raivostunut.

— Entä mitä on Frank hommaillut? kysyi Talbot.

Kerroin muutamin sanoin työstäni ja näytin kultamöhkälettä.

— Siinä kaikki, mitä olen saanut aikaan, sanoin lopuksi, ja puolet tästä kultamöhkäleestä on sitäpaitsi toisen omaisuutta. Mutta parissa päivässä haalin kokoon osuuteni. Täällä on työtä yllinkyllin. Ja ellen ryhdy samanlaiseen uhkayritykseen kuin Johnny, on minun jäätävä tänne joksikin ajaksi.

Talbot tuijotti minua punnitsevasti. Kun vihdoin tunsin kiusaantuvan!, käänsi hän pois katseensa.

Sinulla kai on määrä koossa? sanoi Yank hänelle tovin kuluttua.

— Tietysti, vastasi Talbot kuin unesta heräten.

— Taisivat olla aika urakan takana?

—Puolessa tunnissa minä osuuteni ansaitsin. Arvelin että täkäläiset ihmiset mielelläänkin haluaisivat uutisia muusta maailmasta ja niin kokosin sanomalehtivarastostani sievän nipun, joka meni vallan mainiosti kaupaksi. Onneksi aloitin lehtien myynnin siksi aikaisin päivällä, ettei _Oregon_ ehtinyt tärveliä markkinoita.

— Paljonko sait niistä? uteli Johnny?

— Dollarin kappaleelta useimmista, mutta toisista maksettiin vain viisikymmentä senttiä. Kaiken kaikkiaan haalin sillä tavalla kokoon kaksisataaseitsemänkymmentä dollaria. Kun tähän lisään Frankin ja minun aikaisemman omaisuuden, on minulla kuusikymmentä dollaria yli määrätyn summan.

Johnny nousi tuoliltaan ja potkaisi itseään tukevasti.

— No, jopa olen minäkin ollut aasi, sanoi hän. En käsittänyt ollenkaan, miksi pidit niin hyvää huolta lehdistä. Mutta jätkähän, Talbot!

Talbot nojautui eteenpäin ja innostui samalla tavalla kuin aiemmin päivällispöydässä.

— Pojat, virkkoi hän, tämä on ihmeellisin paikka, mitä koskaan on ollut olemassa. Kuulkaapa! Kun olin myynyt lehteni, käyskelin plazalla kädet taskuissa ja jouduin lopulta _El Doradon_ lähistölle. Tuon paikan vieressä on kurja röttelö, joka hädintuskin pysyy pystyssä. Seisoin sitä töllistelemässä kun pari miestä saapui paikalle. Toinen oli talorähjän omistaja, toinen sanoi olevansa lakimies. Omistaja tarjoutui vuokraamaan talon lakimiehelle kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista kuukaudessa ja lakimies puolestaan tuntui halukkaalta kauppaan. Kun he olivat menneet matkoihinsa, mittasin askelilla röttelön lattiapinta-alan, ihan huvikseni vain. Kahdeksanviidettä neliöjalkaa, pojat! Ja korkeus arviokaupalla sanottuna kuusi jalkaa. Painuin rantaan puhuttelemaan liikemiehiä. Kaikki ne tavarat, jotka olette nähneet rannassa lojumassa saapuvat tänne konsignatiolähetyksinä asiamiehille. Sopivien säilytyspaikkojen puutteessa myyvät nämä miehet suurimman osan tavaroista huutokaupalla. Senvuoksi ovatkin muutamat tavaralajit käyneet niin halvoiksi, että niitä voidaan käyttää katujen laskemiseen. No niin, puhuttelin eräitä tavarain omistajia ja sanoin heille, että heidän olisi saatava omaisuutensa katon alle, kunnes markkinat vakaantuisivat. He olivat aivan samaa mieltä ja kertoivat aikovansa rakennuttaa tavaravajoja ensi tilassa — siis joskus ehkä — ja valittivat myös, että sade ja pöly tekivät heille hirveätä vahinkoa. Sen vuoksi ei muka kannattanutkaan yrittää myyntiä muuten kuin huutokaupalla.

— Jännittävää hommaa, huomautti Johnny. Olen kerran ollut tuollaisessa huutokauppatilaisuudessa.

— Jatkoin matkaani rantaa pitkin. Poukamassa oli kosolti tyhjiä laivoja. Mieleeni oli juolahtanut ovela tuuma. Vuokrasin veneen ja käväisin muutamassa laivassa. Miehistöä en nähnyt missään, mutta laivurit tapasin kyllä. He kertoivat joka sorkan lähteneen kultakentille. Uutta miehistöä ei saanut hinnalla millään. Tarjouduin vuokraamaan neljä tai viisi laivaa.

— Mitä? huudahdimme kaikki yhtaikaa.

— Niin, sanoin haluavani vuokrata jokusen laivan, toisti Talbot kärsimättömästi. Ensin he eivät tahtoneet ottaa ehdotustani kuuleviin korviinsakaan, mutta puhuin heidät lopulta pökerryksiin. Sain vuokratuksi neljä laivaa viidestäsadasta dollarista kuukaudessa laivalta. Maksu etukäteen.

— Anteeksi, sanoi Johnny nöyrästi, en haluaisi keskeyttää, mutta tuo kuulosti niin mielenkiintoiselta, että pyytäisin sinua kertaamaan viimeiset lauseet.

— Tuki suusi, Johnny, neuvoi Yank. Tietenkään ei Talbotilla ollut rahoja taskussa! Miten kävi, Tal?

— Sanoin heille, että suorittaisin maksun kello neljä, ja sillä tavoin varasin itselleni tarpeeksi aikaa.

— Kaksituhatta dollaria? Jestanpojat! siunaili Johnny.

— Palasin kiireen kaupalla maihin, jatkoi Talbot, ja riensin heti tapaamaan liikemiesystäviäni. Kahdessa tunnissa olin laatinut kahdentoista äijän kanssa sopimukset, jotka yhteensä merkitsivät kuuttatuhatta dollaria.

— Miksei kukaan heistä älynnyt mennä vuokraamaan laivaa itse? ihmetteli Yank.

— Siksi, etten puhunut mitään »laivoista», ennenkuin kauppa oli tehty. Minä takasin heille vain vedenpitävät, käytännöllisesti katsoen tulenkestävät varastosuojat, jotka olivat heti käytettävissä. Useimmat heistä luulivat kaiketi, että olin hullu. Mutta koska ei yrittäminen maksanut mitään, tekivät he sopimuksen.

— Et siis kantanut heiltä mitään ennakkomaksua? kysyin.

— Enpä tietenkään. Siitä ei olisi tullut mitään. Mutta kirjalliset sopimukset tehtiin. Lähdin sitten kävelemään miettien keinoa, jolla saisin tarvittavat rahat hankituiksi. Ymmärsin heti, että minun oli koetettava lainata kohtalaista voitto-osuutta vastaan, mutta en tuntenut ketään, jota olisin voinut siinä tarkoituksessa puhutella. Vihdoin päätin turvautua jonkun rehdin miehen neuvoon. Kysyin siis ensimmäiseltä vastaantulijalta, kuka omisti kaupungin suurimman pelihuoneuston. Mies vastasi heti: »Jim Recket.»

— Jim Recket? toistin minä. Hänelle juuri on minun annettava puolet kultamöhkäleestäni.

— Recket hoitaa pelihuoneustoa aivan tässä naapurissa, _El Doradoa_, tiedättehän. Hän osoittautui tyyneksi ja suorasukaiseksi ukkeliksi. »Etsin miestä» sanoin hänelle, »joka voi sijoittaa rahoja liikeyritykseen, miestä, jolla on aikaa ja joka ei sairasta kultakuumetta. Voitteko nimetä minulle sellaista miestä?»

Hän mietti tuokion ja vastasi sitten avoimesti ja rehellisesti kuten arvasin hänen tekevän:

— »Sam Brannan.»

— Mitä tiedätte hänestä?

— »Brannan saapui tänne yhdessä suuren mormoonijoukon kanssa. Hän oli heidän päämiehensä ja kantoi heiltä kymmenyksiä runsaan vuoden ajan. Hänellä on siis rahoja »sijoituksiin». Hän laiskottelee aamusta iltaan, joten hänellä myös on »aikaa». Hän on ollut täällä vuodesta 1848, eikä niin ollen sairasta »kultakuumettakaan». Hän kantoi kymmenyksiä mormooneiltaan ja ilmoitti Brigham Youngille [Brigham Young oli näihin aikoihin mormoonilahkon »profeetta». — Suom.], että jos tämä halusi saada rahat, niin olla hyvä ja tulla hakemaan. Tarmokas mies siis. Vielä voinen lisätä, että pian tämänjälkeen saapui hänen luokseen mormoonilähetystö, joka ilmoitti, että veronmaksu lopetettaisiin, vaikkapa Brannan olisi itse ylimmäinen pappi. Lähetystö odotti saavansa nuhteita, mutta Brannan vain nauroi heille ja sanoi, että he olivat olleet ensi luokan hölmöjä, kun olivat lainkaan maksaneet veroa. No, löysin Sam Brannan veikkosen vihdoin Dennison’s Exchangen anniskelussa.

— Minkälainen mies hän oli? kysyi Johnny innokkaasti. Olen kuullut hänen nimensä ainakin viisikymmentä kertaa tänään.

— Hän on tanakka ja iloisen näköinen veitikka. Hänellä on kähärä tukka, karkea ääni ja mahtava leuka, vastasi Talbot. Ensin oli hän hiukan vastahakoinen, mutta pääsimme lopulta sopimukseen. Brannan sijoittaisi rahat ja saisi puolet voitosta, jos ehdotukseni häntä miellyttäisi. Kun olimme päässeet nain pitkälle, kerroin hänelle suunnitelmastani. Hän harkitsi sitä tovin, mutta ilmoitti sitten suostuvansa. Lähdimme laivurien luo ja suoritimme heille rahat. Laivat on tietenkin hinattava maihin vuoksen aikana, mutta siitä lupasi Brannan pitää huolta. Tästä sukeutuu luullakseni kolmeatuhatta dollaria puhdasta meille kummallekin.

— Haluaisinpa tietää, sanoin, mikä voisi estää kauppiaita vuokraamasta noita laivoja itse.

— Ei mikään — kuukauden kuluttua, vastasi Talbot.

— Ja mikä estää Brannania pistämästä koko voittoa omiin taskuihinsa?

— Sitä et käsitä, Frank, tuhahti Talbot. Meidän kaltaisemme miehet eivät käyttäydy sillä tavalla.

— Minun laskelmieni mukaan sait tämän asian järjestetyksi kello kahteen mennessä, puuttui Johnny puheeseen. Sitten kai lepäsit hiukan?