Part 6

Kaikki matkustajat tungeksivat kannella kaiteitten vaiheilla. Tuijotimme edessämme olevaa maisemaa suurin silmin. Saatoimme erottaa kaksi saarta ja niiden takana vehreän maan ylänköineen laaksoineen. Kukaan meistä ei tiennyt, millä kohdin San Francisco oli, eikä sitä osannut kukaan arvatakaan. Laivan päällystöllä ei ollut aikaa vastata kysymyksiimme. Siksipä hämmästyimmekin, kun pitkästä, ahtaasta salmesta yhtäkkiä saavuimme väljään, melkein järventapaiseen lahteen.

Aluksemme kääntyi nyt etelään, sivuuttaen läheltä jyrkän kallioseinämän.

Kaupunki, suurimmalta osalta telttakankaasta rakennettu asumusrykelmä, piileksi eräässä poukamassa. Kun saimme sen näkyviimme, luulimme sitä jättiläisleiriksi. Tuhansittain telttoja ja majoja törrötti kukkuloilla, ja taajaan oli myös tasangolle ja rantakaistaleelle pikku tönöjä kyhätty. Kaupungin yllä leijaili tumma tomupilvi ja satamassa lojui satoja aluksia ankkurissa.

Meitä ympäröi pian koko joukko veneitä ja kannelle tunkeutui miehiä. Näimme ensi kerran oikeita kullankaivajia. Oli siinä toveria jos minkä näköistä. Oli isoja miehiä, oli pieniä, oli puhtaita ja likaisia, oli parrakkaita ja parrattomia, mutta kaikki he olivat tarmokkaampia ja nopsempia kuin mitkään ennen tuntemani. Useimmat heistä olivat pukeutuneet tuttuun, punaiseen paitaan; kaikilla oli pitkävartiset saappaat ja leveät vyöt, joissa joskus koreili hopeasolki; kiinalaisesta silkistä ommeltu kaulahuivi kuului myöskin asiaan, samoin käyrä puukko ja lerppahattu. Joku teikari oli hankkinut itselleen kiiltävän, suipon hatun, mutta punainen oli hänenkin paitansa.

He ahdistivat meitä tuhansilla kysymyksillä muun maailman kuulumisista ja me vastailimme parhaan taitomme mukaan, saadaksemme mekin vuorostamme udella heidän asioitaan. Olivatko jutut kultalöydöistä tosia? Olivatko kultakentät hyvinkin etäällä? Oliko uusilla tulokkailla mitään mahdollisuuksia? Näin jatkoimme määrättömiä tiedustelujamme, joissa loppukertona aina oli: kultaa, kultaa, kultaa!

He vastasivat innokkaasti, kuten aina vastataan tulokkaille. Kultaako? Tavattomasti, kerrassaan! Saimme kuulla mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Eräs merimies oli viikossa ansainnut 17,000 puntaa. Muuan Uudesta Englannista saapunut maanviljelijä nosti päivittäin maasta 5,000—6,000 punnan arvosta tuota kallista metallia. Nimettiin sekä miehiä että paikkoja. Viitattiin satamaan, joka oli ahdinkoon asti täynnä laivoja. — Neljäsataa alusta, joita hoitaa ehken kymmenen miestä! Kaikki muut ovat rientäneet kulta-alueille! — Eräs miehistä onki taskustaan pikku nahkapussin, josta karisti kämmenelleen kimaltelevaa kultahietaa. Tunkeilimme hänen ympärillään kaikki saadaksemme nähdä tuota ihanuutta. Hän räjähti jonkinlaiseen hurmionauruun, sirotteli kultansa tuuleen ja huusi:

— Sitä on paljon, paljon jälellä siellä, mistä tämä on tuotu!

Riensimme maihin pyörällä päästämme kuin humaltuneet.

Veneemme kolahti rantaan. Vedenpartaassa vetelehti hylkyä ja jätettä jos minkälaista. Siinä oli hammasratasta ja kampia, nurkkarautaa ja puomia, vipua ja lukkoa, ruosteen raiskaamaa metallia ihan kasottain. Koneita ja koneenosia oli puolittain hautautunut hietaan, ja laakakiville pinottuina, ikäänkuin niille äsken merestä nostettuina, näimme kaikenlaisia pronssi-, sinkki-, messinki-, tina- ja puutavaroita. Arvasimme heti mistä ne kaikki olivat peräisin. Ne olivat aivan varmasti kuuluneet kullankaivuukoneisiin, noihin patentinsaaneisiin, työtäsäästäviin kapistuksiin, joita olimme nähneet laivalla niin kosolti. Tehtyäni tämän havainnon lakkasin ikipäiviksi kadehtimasta mokomien vehkeitten omistajia.

Etsiskelimme kuljetusvälinettä, jolla olisimme saaneet tavaramme korjatuiksi pois, mutta turhaksi osoittautui vaivamme. Siksipä keräsimmekin raskaimmat kampsumme yhteen nousuvesirajan taa, nostimme käärömme harteillemme ja lähdimme marssimaan ainoata katua pitkin.

Kummallakin puolellamme oli satoja avonaisia vajoja ja hökkeleitä, joihin oli kasattu joukottain kaikenkarvaista kamaa. Olipa tavaralaatikoita jätetty taivasallekin. Ainoa kunnollinen talo läheisyydessä oli matala, yksikerroksinen ja tiilestä rakennettu. Näimme mahdottomat määrät puuvillakankaita, silkkejä, kallisarvoisia huonekaluja, rakennustarpeita, tupakkalaatikoita ja hienoja vaatteita. Tuntui siltä kuin olisivat satamassa kelluvat neljäsataa alusta tuoneet tänne mitä hullunkurisinta ylellisyystavaraa maailman kaikilta kolkilta.

Itse katu oli varmasti huonoin kaikista tähän asti näkemistäni. Se oli yksinkertaisesti liejuinen hete, jonka pinta oli hieman sitkistynyt, mutta jossa oli lukemattomia vesikuoppia, halkeamia ja liriseviä puroja. Se näytti ainakin kymmenen jalan syvyiseltä ja tuntuipa minusta verrattain arveluttavalta laskea jalkani sille. Kumma kyliä oli ylin pinta niin kuiva, että tomu pölisi kulkijain jaloissa. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni eräästä Kaliforniassa hyvin tavallisesta ilmiöstä.

Jalankulkijoille oli yritetty rakentaa jonkinlainen käytävä. Liejuun oli sirotettu säkittäin hiekkaa, sinne tänne oli kannettu tai viskottu laatikonkappaleita ja lankunpätkiä. Selvittyämme niistä astuimme jollekin pehmeälle, joka sitten osoittautui pitkäksi jauhosäkkisillaksi. Kussakin säkissä oli sata naulaa jauhoja ja leima, josta selvisi, että ne oli lähetetty Chilestä. Kohtasimme erään kaupunkilaisen.

— Halvempaa kuin sepeli, huomautti hän, nähdessään ihmettelevät ilmeemme.

— Eipä haluta tiedustella sepelin hintaa, virkkoi muuan laivatoveri, joka oli lähtenyt mukaamme kaupunkia katselemaan. Hän kantoi kainalossaan siistiä, mustaa sahvianilaukkua ja kädessä heilahteli pussi, josta pilkisti jokunen ananas — viimeinen muisto kannakselta — ja hän näytti sanomattoman hassulta, vaikka hän luonnollisesti ei aavistanut sitä itse.

Kun jauhosäkit loppuivat, astuimme keittohelloille. Niitä oli kokonainen pataljoona vieri vieressä. Liikenne ja niiden oma paino olivat lopulta painaneet ne syvälle liejuun, niin että niiden yläpinnat olivat maan tasalla. Kannet ja renkaat olivat tietenkin poissa, joten oli siinä varovasti jalkoja siirreltävä, ellei tahtonut pudota ammottaviin reikiin. Vihdoin saavuimme tupakkalaatikkokäytävälle, jota oli jatkettu tynnyreiltä, ja vasta näistä selvittyämme pääsimme jälleen »kuivalle».

Laskimme taakkamme maahan ja levähdimme.

— Saatte kymmenen dollaria ananaksistanne, tarjosi muuan ohikulkija.

Toverimme suostui kauppaan heti.

— Mitäs siitä arvelette? kysyi hän sitten meihin kääntyen, ostajan virnistäessä.

Tämä otti hedelmät haltuunsa ja luikkasi toisella puolella katua kulkevalle kumppanilleen:

— Charley! Kipaisehan tänne!

Puhuteltu murahteli, mutta suostui lopulta kävelemään yli kadun luoksemme.

— Miltä nämä sinusta näyttävät? kysyi ananasten ostaja hedelmiä osoittaen.

— No, mutta hellanletta, mistä sinä nuo olet onkinut? ihasteli Charley. — Myytkö?

— Aion pitää niistä osan itse, mutta kolme saat ostaa.

— Paljonko?

— Viisitoista dollaria.

— Anna tänne!

Ensimmäinen ostaja hymyili herttaisesti toverillemme.

Tämä seurasi miehiä lähimpään kauppaan, saadakseen osuutensa kultahiekasta. Hän oli miettivän näköinen.

Tuokiota myöhemmin saavuimme _plazalle_, joka sittemmin on saanut nimen Portsmouth Square. Noihin aikoihin oli se tuulinen, ruohoa kasvava aukea, joka puolelta rakennusten ympäröimä. Taloista oli Parker House, matala tiilirakennus, jossa oli jonkinlainen tullitoimisto huomattavin. Myöskin »City Hotel» oli silmiinpistävä. Näiden välissä oli rykelmä hökkeleitä. Aivan Parker Housen kupeella näimme ison teltan, jonka kylkeen oli maalattu sanat _El Dorado_.

Plazalla suorastaan vilisi kansaa. Enimmäkseen puna- ja sinipaitaisia kullankaivajia tietysti, mutta muitakin, kuten kiinalaisia kauppureita, jotka verkkaisesti maleksivat tungoksessa, kädet piilotettuina avaroihin brokaadihihoihin. Keltainen rotu herätti mielenkiintoamme, sillä tähän asti olimme nähneet sen edustajia varsin vähän, ja siksi tuijotimme silmät sepposen selällään noita hiljaisia vinosilmiä, heidän sinipunervia, sinisiä ja purppuranvärisiä vaatteitaan ja pitkiä hiuspalmikoitaan. Alempiin kasteihin kuuluvia, siniseen palttinaan verhottuja kiinalaisia kuleksi siellä täällä kantaen koreja pitkissä saloissa. Myöskin alkuasukkaita, Kalifornian laiskoja espanjalaisia, näimme lukuisasti. He olivat kauniita, tummaihoisia miehiä, koreisiin samettinuttuihin, lumivalkoisiin röyhelöihin ja kalvosimiin ja pehmeisiin kannusniekkasaappaisiin pyntättyjä keikareita. Hitaasti astelivat he edestakaisin, tuprutellen ruskeaan paperiin kääräistyjä savukkeita. Paitsi kiinalaisia ja kalifornialaisia äkkäsimme vielä muitakin vetelehtijöitä, jotka joko pysyttelivät ylhäisessä yksinäisyydessä tai kuljeksivat parittain. He olivat vahankalpeita ja aina siististi pukeutuneita mustaan hattuun, valkoiseen paitaan, pitkään mustaan takkiin ja kiiltonahkasaappaisiin. He suhtautuivat erittäin välinpitämättömästi yleiseen nieluun ja vastasivat perin pidättyvästi tervehdyksiin.

— Ammattipelureita, esitteli Talbot.

Muu joukko ryntäili sinne tänne kiljuvalla kiireellä. Näimme mitä ihmeellisimpiä pukuyhdistelmiä, jotka panivat meidät suorastaan haukkomaan henkeämme. Kohtasimme liudan miehiä, joilla kaikilla oli hienot, punasilkkivuoriset verkatakit, valkoiset liivit ja samettihousut. He liikkuivat juhlallisen hitaasti. Myöhemmin saimme tietää, että he kuuluivat erääseen pelättyyn järjestöön, jolla oli nimenä »Koirat» ja joka muka suoritti vapaaehtoista poliisipalvelusta, vaikka se itse asiassa vain kokoili valtaa käsiinsä. Lakkaamatta kuului joka suunnalta varoitushuutoja ja joukko hajaantui oikealle ja vasemmalle antaakseen tilaa ratsastajalle, joka hurjaa neliä laskettaen suhahti ohi.

— Miksei joku iske noita hulluja kalloon? valitti Talbot, oltuaan vähällä joutua muutaman ratsun jalkoihin.

— Näettehän, että ratsastajista useimmat ovat humalassa, tiuskasi vieressämme seisova alkuasukas, ikäänkuin siinä olisi ollut selitystä kyllin.

Lähdimme Parker Housea kohti. Hetken kuluttua tapasimme talon isännän. Vaikka hänellä olikin kiire, suostui hän kuitenkin ohjaamaan meidät ullakolle, missä tarjosi käytettäviksemme neljä purjekangasseinillä toisistaan erotettua kojua ja yhtä monta karkeata, sinistä huopaa.

Ullakolla oli ehkä sata tuollaista vähäistä kojua. Joka ainut tuuman ala oli otettu käytäntöön.

— Kauanko aiotte viipyä? kysyi isäntä.

— Emme tiedä; ehkäpä muutamia päiviä.

— Vai niin. No, kuusi dollaria mieheltä.

— Pitkästäkö ajasta?

— Ensi yöstä.

— Ehei — kuulkaahan, vastusti Talbot, siihen emme voi suostua. Ei tällaisesta kortteerista kuutta dollaria makseta. Eikö teillä ole tilaa alakerroksessa?

Isäntä unohti kiireensä ja istahti vuoteen laidalle.

— Luulin teidän tulleen kultakentiltä, pojat, sanoi hän. Tämä ystävä — hän osoitti Yankia — oli vähän sen näköinen. Mutta kun nyt katselen teitä tarkemmin, havaitsen kyllä, että olette ihan uusia tulokkaita. Olette kaiketi saapuneet tänään. Haluatteko tupakkaa?

Hän kaivoi taskustaan pivollisen sikareja sytyttäen niistä itse yhden.

— Olemme saapuneet vastikään, virkkoi Talbot silminnähtävästi huvitettuna isännän esiintymistavasta. — Mitenkähän olisi, jos järjestettäisiin yösija alakertaan?

— Sanonpa teille pari asiaa, pojat, jutteli isäntä. Suoritan alakerroksesta sellaisenaan vuokraa kuusikymmentätuhatta dollaria vuodessa. Talon vieressä oleva teltta on lankoni omaisuutta. Se on viidentoista jalan pituinen ja viidenkolmatta jalan levyinen, ja hän kantaa siitä vuokraa neljäkymmentätuhatta.

— Ammattipelureilta? vihjaisi Talbot.

— Aivan. Käsitätte siis, ettei minulla ole teille yösijoja alhaalla.

— Mutta eihän tällaisesta asunnosta voi maksaa kuutta dollaria yötä ja miestä kohti, voihki Johnny. Täytyy yrittää muualta.

— Miten haluatte, sanoi isäntä sopuisasti. Saatte samanlaisen vastauksen kaikkialta. Voitte jättää tavaranne tänne siksi kunnes olette järjestäneet asian. Ja mennään nyt alas ottamaan tuikku murheeseen.

City-hotellissa oli yösijan hinta aivan sama kuin Parker Housessa. Lisäksi oli isäntä töykeä ja haluton keskustelemaan. Jatkoimme tiedustelujamme etäämpänä, missä jalka upposi nilkkaa myöten mäkien hiekkaan. Kehnoja majoja oli häthätää rakennettu sinne tänne ja kaikki talousaskareet toimitettiin niiden läheisyydessä taivasalla. Itsepäisinä teimme kyselyjä jokaisessa hiemankin siistissä paikassa, mutta tuloksetta. Lähdimme aika tavalla masentuneina rantaan noutamaan raskaimpia tavaroitamme.

Parker Housen isäntä tervehti meitä palatessamme muuttumattomalla hyvänsuopaisuudella.

— Arvaanpa, miltä tuntuu, pojat, sanoi hän. Hyvin monet ovat samanlaisessa asemassa kuin tekin nyt. Eiköhän teidän ole parasta jäädä tänne yöksi? Huomenna voitte sitten ryhtyä toimiin leiriin sijoittumista varten, jos kerran aiotte viipyä täällä kauan. Olette kaiketi matkalla kultakentille? Siinä tapauksessa tarvitsettekin useita päiviä asioita järjestääksenne. Kun taas palaatte, ei teidän tarvitse ajatella mitään sellaista.

— Siellä on kai paljon kultaa? uteli Johnny.

— Säkittäin.

— Miksi ette siis tekin lähde sinne?

— En tarvitse parempaa kultakaivosta kuin on Parker House, muhoili isäntä.

Maksoimme hänelle neljäkolmatta dollaria.

Ilta oli tulossa. Tuuli oli tauonnut, mutta merenpuoleisten kukkuloiden ylle oli kohonnut pehmyt utupilvi. Päivä piiloutui sen taakse ja ilma jäähtyi. Tohina plazalla hiljeni.

Koetimme olla säästäväisiä illastaessamme, mutta kuitenkin maksoi atriamme kahdeksan dollaria. Tarjoiltiin oikein ruokalistan mukaan, ja ruokia oli sellaisia kuin karhunpaisti, antilooppi, hirvi, sorsa ja hanhi. Karhunpaisti taisi maksaa dollarin ja neljänneksen. Kun päätimme syöntimme, oli jo pimeä. Valot sytytettiin ja kansa alkoi taas kerääntyä koolle. Suurimmat rakennukset ja hotellimme kupeella oleva teltta upeilivat valomerenä. Soittoa ja laulua kaikkialla. Juhlatunnelma.

Johnny ja minä olisimme kovin mielellämme lähteneet ulos, mutta Talbot pidätti meitä. Yank kannatti häntä noikkaamalla tarmokkaasti päätään.

— Täällä on paljon hauskutuksia, sanoi Talbot, mutta meidän on ennen kaikkea ajateltava omia asioitamme. Meidän on katsottava totuutta kasvoihin. Tulkaa tänne parvekkeelle, niin jutellaan. Paljonko teillä on jälellä rahaa, Yank?

— Kaksisataakaksikymmentä dollaria.

— Frank ja minä olemme kumppanuksia, joten meidän asiamme tunnen, selitti Talbot tahdikkaasti. Entä Johnny?

— Hitto vieköön minut, jos tiedän, vastasi nuorukainen. Pitäisi minulla vielä olla toinenkin dollari. Rahat ovat tavaramytyssä.

— Menkäähän katsomaan, paljonko niitä on, neuvoi Talbot.

Johnny meni, viipyen hyvän rupeaman. Polttelimme hiljakseen ja kuuntelimme sekavaa soittoa.

Johnny palasi aivan kuohuksissaan.

— Minulta on varastettu! huudahti hän.

— Varastettu? Ovatko kaikki rahat poissa?

— Ei ihan — on siellä hiukan jälellä...

Talbot naurahti levollisesti.

— Istukaa ja tyyntykää, Johnny, kehoitti hän. Jos teiltä olisi varastettu, ei teillä olisi ropoakaan jälellä. Mutta selviydyittekö ehjin nahoin meksikolaisesta _montestanne_?

Johnny irvisti, punastuen vahvasti.

— Arvaan, mihin tähtäätte, sanoi hän, mutta väärässä olette. Minä pelasin vain pienillä panoksilla.

— Ja hävisitte häviämästä päästyänne! Satuinpa seuraamaan pelin kulkua hetkisen. Mutta sama tuo! Paljonko ovat voronne jättäneet?

— Kaksitoista dollaria lukuunottamatta kolikoita taskussani. Yhteensä yksikolmatta.

— Hyvä. Olette rikkaampi kuin Frank ja minä. Tässä koko meidän omaisuutemme! Ja Talbot laski polvelleen kymmenen dollaria kullassa ynnä hopeakolikon.

— Tämä hopearaha, jatkoi hän, ei ole täällä minkään arvoinen. Neljännesdollaria pienempiä kiluja ei täällä käytetä. Käsitätte siis, että tilanne antaa aihetta pohdintaan. Frank ja minä emme tule toimeen päivääkään näillä rahoilla.

— Meillä on tarpeeksi... aloitti Yank.

— Tarkoitatte, että teillä jo on osuutenne yhtymämme pääomasta, oikaisi Talbot. Jos kerran aiomme ruveta yhtiötovereiksi — ja sehän on tarkoituksemme, vai mitä? Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. — Siinä tapauksessa on siis jokaisen sijoitettava yritykseen yhtä paljon. Ehdotan osuuden määräksi kahtasataakahtakymmentä dollaria. Te, Yank, omistatte jo tuon summan, joten voitte leikkiä vapaaherraa huomenna. Jos tahdotte, voitte kuitenkin käyttää aikaanne tiedustelemalla, mitä matka kultakentille maksaa, miten olisi varustauduttava ja niin edespäin.

— Oikein, myöntyi Yank.

— Ja me muut, jatkoi Talbot, puristamme irti tarpeellisen summan huomisiltaan mennessä.

— Millä tavalla? kysyin aivan ymmälläni.

— Mistä minä tiedän? Tuolla — hän osoitti sormellaan lepattavia valoja — on »kultainen kaupunki». Sen asukkaille on tarjolla rikkautta ja otollisia tilaisuuksia. Ei muuta kuin mennä kouraisemaan!

— Yksinkertaisinta, sanoi Johnny, olisi irroittaa tuo erä joltakin rahakkaalta pyssynpiipun avulla.

XI luku.

ANSAITSEN VIISIKOLMATTA DOLLARIA.

Keskustelimme perinpohjaisesti asemastamme ja siirryimme sitten makuusuojiimme. Alakerroksessa jatkui puheensorina, nauru ja laulu, niin etten hetkeen voinut nukkua.

Torkahdin vihdoin, mutta heräsin pari tuntia myöhemmin vilusta hytisten. Kirkas kuunvalo tunkeutui huoneeseen ja havaitsin, että joka lavitsalla nukkui mies. Huopani oli kadonnut, ja siitä kai johtui, että olin nähnyt unta jäävuorista. Äkkäsin myös, että monella nukkuvista oli kaksi huopaa, kun taas yhtä monet olivat tykkänään vailla peitettä. Ensin teki mieleni ruveta riitelemään, mutta maltoin mieleni ja nyppäsin sievästi parilta naapuriltani huovat, minkäjälkeen nukuin loppuyön vallan mainiosti.

Aamulla riensimme heti raikkaaseen ulkoilmaan. Päivä paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta, tuuli nukkui vielä, ja ihmeen ihana lämpö karkoitti pian viimeisenkin jäykkyyden ruumiista. Muistin jonkun tämänkaltaisen toukokuun päivän lapsuuteni ajoilta — silloin oli ollut sapatti ja kanat olivat kaakottaneet laiskasti... Täällä ei kuitenkaan ollut kanoja, ja jos lie ollut sunnuntai, ei ainakaan kukaan sitä tiennyt.

Kaupungin asukkaista olivat useimmat vielä makuulla. Vain joku köyhä kiinalainen taapersi verkkaisesti plazan yli. Peliluolien ovet olivat sepposen selällään ja aukean toisella puolen viskelivät muutamat pikkupojat multakokkareita ilmaan. Lapsirakas Johnny ohjasi heti askeleensa heidän luokseen. Hetken kuluttua hän palasi ällistyneen näköisenä.

— Arvatkaapas, mitä nuo vekarat tekevät?

Vastasimme höylisti, ettemme voineet sitä aavistaakaan.

— He etsivät kultaa.

— Entä sitten? kysyin hetken kuluttua, kun Johnny yhä näytti odottavan joitakin ihmettelyn merkkejä. — Pojathan aina matkivat aikaihmisiä.

— Niin, mutta he löytävät myös kultaa, pamautti Johnny

— Mitä? huudahti Talbot. Johnny, olette hullu! Kultaa kadulta! Se on vähän liikaa.

— Ei ollenkaan. Lähtekäähän mukaan.

Astelimme suoraan aukean poikki. Kaksi hyvin nuorta amerikkalaista ja piskuinen Meksikon mies raapivat innokkaasti maata, kasaten sitä kukin kämmenelleen, minkäjälkeen he puhalsivat sen jälleen pois, vinosti alaspäin. Kun kämmen sitten näytti tyhjältä, tutkivat he sitä tarkasti. Neljä pientä yhtiökumppania oli levittänyt rievun eteensä. He kouraisivat reippaasti hiekkaa, heittivät sen ilmaan, leyhyttelivät tarmokkaasti hatuillaan keveimmät ainekset pois ja kumartuivat äkisti rievun yli tarkastamaan saalistaan. Tämän tästäkin kostutti joku sormeaan, poimi jotakin rievulta ja pani löytämänsä vähäiseen nahkapussiin.

Lähestyessämme kohottivat he päitään ja nyökkäsivät iloisesti Johnnylle. Kaikki he olivat tavallista valpasta ja varhaiskypsää katupoikalajia, ja minun on aivan mahdotonta sanoa, miten ihmeessä he olivat päässeet Kaliforniaan. Ehkäpä kajuutanvartijoina joillakin satamassa olevista sadoista laivoista.

— Mitä te löydätte, pojat? kysyi Talbot tovin kuluttua.

— Kultaa, tietenkin, vastasi muuan heistä.

— Näyttäkääpäs!

Nahkapussia pitelevä poika näytti varovasti aarrettaan. Pussin pohjalla oli sakealti kellankiiltäviä jyväsiä.

— Näyttää kullalta, virkoin epäuskoisesti.

— On kultaa, kivahti poika. Ja sillä saa ostaa vaikk’ mitä.

Töllistelimme tylsinä toisiamme.

— Kultaa keskeltä katua San Franciscossa, mutisi Yank.

— Myöhemmin päivällä olisi tuuli teille suureksi avuksi, vihjaisi Talbot.

— Selvä se — ja sillävälin olisivat muut korjanneet saaliimme! tuhahti suutahtanut miehenalku.

— Paljonko saatte kokoon tällä tavalla?

— Hyvinä päivinä aina neljänkin dollarin arvosta.

— No, se ei taida riittää houkuttelemaan meitä, arveli Talbot. Mutta merkillistä tämä on sittenkin...

Palasimme hitaasti hotelliin. Edellisenä päivänä olimme naureskelleet eräälle matkatoverillemme, joka oli nielaissut laiva-asiamiehen kertoman jutun kullankaivuun helppoudesta täällä, mutta nyt aloimme itsekin uskoa, että tuossa jutussa oli perää. Kultaa löysi keskeltä katua, vaikkakaan luonnollisesti ei niin runsaasti, että se olisi houkutellut muita kuin pikkupoikia. Ihmeellistä! Myöhemmin saimme kyllä tietää, ettei maaperä San Franciscossa ole ollenkaan kultapitoista. Poikien saalis oli kotoisin siitä rojusta, joka aikaisin aamulla lakaistiin peliluolien ja kapakkain lattioilta. Mainitussa paikoissa käsiteltiin näet kultahiekkaa hyvin huolimattomasti ja sitä putoili aina avonaisista pusseista permannolle. Kerrottiin, että lähempänä kultakenttiä olevissa kaivoskaupungeissa joskus saattoi löytää kolmenkinsadan dollarin arvosta kultaa kuukaudessa pelkästään kapakoista lakaistuista rikoista.

Söimme niukan aamiaisen ja erosimme sitten lähteäksemme ansiotöihin, kuten sovittu oli. Yank asteli rantaa kohaen tiedustellakseen parasta mahdollista keinoa päästä kultaseuduille. Talbot kiirehti rivakasti kuin liikemies suoraan hotelliin. Johnny lähti summamutikassa itäänpäin ja minä länteen.

Tunnissa selvisi minulle, että tarjolla oli työtä kaikenlaista, vieläpä sangen hyvää palkkaa vastaan, mutta oivalsin myös, etten saisi kokoon kahtasataakahtakymmentä dollaria iltaan mennessä, suostuinpa mihin hyvänsä saamistani tarjouksista. Saatoin ansaita kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen dollariin, mikä kyllä vuoden kuluttua merkitsisi sievää summaa, mutta sehän oli aivan eri juttu. Kun näin olin selvillä tilanteesta, päätin suostua ensimmäiseen eteen sattuvaan työhön.

Pian kiintyikin huomioni kuormavankkureihin, joita veti neljä muulia ja jotka keikkuivat arveluttavasta epätasaisella kadulla. Ne eivät kuitenkaan olisi kiinnittäneet mieltäni erikoisesti, ellei kaikista kadun varrella olevista kaupoista olisi rynnännyt ihmisiä kunnioittavasti niitä töllistelemään. Ohjaksia hoiteli suurikasvuinen, vaaleapintainen mies, jolla oli pienet tihrusilmät.

— John A. McGlynn, ilmoitti joku läheisyydessäni.

— Ja kuka hän on? kysyin minä.

Mies tuijotti minua ihmeissään.

— Ettekö tiedä, kuka John McGlynn on? sanoi hän. Milloin olette tullut tänne?

— Eilen illalla.

— Ahaa! Kas, John omistaa kaupungin ainoat amerikalaiset kuorma-ajopelit. Tuotti ne tänne kappaleina New Yorkista ja pani kokoon hökötyksen itse. Sitten opetti hän neljä villiä kalifornialaista muulia vetämään niitä. Hän on tämän kaupungin merkillisyyksiä.

En oikein käsittänyt, mikä tässä oli niin merkillistä, mutta loikkasi» joka tapauksessa liejuiselle kadulle ja kiipesin vankkureille.

McGlynn käännähti ja sanoi:

— Rahti on kaksikymmentä dollaria tonnilta. Sen mukaan saatte maksaa suunnilleen kolmekymmentä dollaria pikku ajosta, te likainen virtahepo. Nämä muulit ovat lisäksi hiukan vilkkaita.

Kapusin tyynesti hänen viereensä.

— Haluan työtä! Vain päiväksi.

— Hetikö?

— Onko saatavissa?

— Ehkä. Osaatte kaiketi käsitellä muuleja?

— Maalla kasvanut.

— Kenties on teillä hajua ohjaustaidostakin? Tarkoitan, osaisitte ehkä luovia noiden liejukuoppien välistä. Häh?

— Voinhan koettaa.

Hän pisti ohjakset kouriini ja laskeutui pyörän yli kadulle.

— Selvä on. Tapaan teidät kello kuusi ja suoritan palkkanne. Saatte viisikolmatta dollaria.

— Entä mikä on tehtäväni?