Part 5

— Mitä hän sanoi? kysyi meistä joku uteliaana.

— Hän kysyi, vastasi Talbot, miksemme ilman muuta ota haltuumme jotakin noista, vaivaamatta häntä. Luulen hänen tarkoittaneen noita kanakoppeja, vaikka en totisesti tiedä, mihin ne ovat omiaan.

Tarkastelimme niitä lähemmin. Kukin niistä oli jaettu kahteen komeroon, joihin kumpaankin mies nipin napin saattoi mahtua. Toisessa komerossa oli kolmijalkainen tuoli, toisessa pari punaista, muhkeata savimaljaa. Niiden viereen oli asetettu kookospähkinän kuoresta kyhätty vesikauha.

— Kylpylaitos! huusi Johnny ihastuneena.

Maljoissa oleva vesi tuntui kylmältä. Otimme kukin haltuumme komeron ja kaasimme jäätävän veden ylitsemme suurella nautinnolla luonnollisesti. Kaikki muut paitsi Yank. Hän katseli edesottamustamme hiukan pilkallisen näköisenä. Ja sitten meni hän matkoihinsa pitkine pyssyineen.

Hei! hoilasi Johnny lopulta. Missä ovat pyyhkeet? Siihen kysymykseen emme löytäneet mitään vastausta. Pyyhkeitä ei ollut näkyvissä. Ja akka kieltäytyi kuulemasta kutsuamme. Kun olimme lähtövalmiit, ilmestyi hän kuitenkin paikalle, kantaen maksuna meiltä kolmelta yhteisesti amerikkalaisen hopeakolikon. Ainoa halpa huvi, mikä meillä oli Panamassa. Tässä kylpylaitoksessa kävimme sitten joka päivä lepohetken jälkeen, pyyhkeet mukanamme. Yank vain kieltäytyi itsepäisesti suomasta itselleen tätä nautintoa.

— Minulla on muutenkin ollut täysi työ kuumetta piileskellessäni, selitti hän. Ette, näemmä, muista, että olen saapunut tänne tautiselta metsäseudulta. Siellä ei saa kananpoikiakaan pysymään hengissä.

— Miksi ei? uteli Johnny viattomasti.

— Siksi, että ne horkkakohtauksen saatuaan pudistelevat kaikki höyhenet yltään, ja sitten ne paleltuvat kuoliaaksi, vastasi Yank.

Iltaisin oli pääkatu komeasti valaistu, mutta kujat piileksivät pimeässä. Väkeä oli liikkeellä joukottain. Kaikki näyttivät kulkevan baarista ja pelisalista toiseen. Noin tuhannesta matkamiehestä opimme aikaa myöten tuntemaan suurimman osan ainakin näöltä. Kotimatka yön pimeydessä saattoi muodostua hyvinkin vaaralliseksi ja siksi menimme aina joukolla asuntoomme. Johnnyn oli kuitenkin lumonnut muuan meksikolaiseksi _monteksi_ nimitetty peli ja senvuoksi saimme usein odottaa melko kauan, ennenkuin joukkomme oli täysilukuinen.

Eräänä päivänä oli vihdoinkin käynnistänne laivakonttorissa jotakin hyötyä. Huomasimme talon edustalla olevalla _plazalla_ vilkkaasti keskustelevan ja liikehtivän ihmislauman. Kiusaantuneet virkamiehet olivat saaneet valmiiksi suunnitelman, jonka mukaan nyt olisi ratkaistava, ketkä viisikymmentäkaksi kolmestasadasta odottavasta pääsisivät matkustamaan ensi laivalla. Ilmoitettiin, että arpominen tapahtuisi kello yksitoista.

Tämä kaikki oli kuten olla piti, mutta mitä takeita oli yleisöllä arpojain rehellisyydestä?

Ehdotettiin, että yleisön keskuudesta valittu komitea saisi olla tilaisuudessa läsnä.

Taivaan tähden, ei! Kukapa tuollaiseen komiteaan ryhtyisi? Olettakaapa, että arpa lankeaisi jollekin komitean jäsenelle. Uskoisiko kukaan, että peli oli ollut rehellistä?

No, sittenpähän ehkä voitaisiin kolmestasadasta paperipalasta viisikymmentäkaksi varustaa merkinnällä, ja näistä saisi sitten kukin matkustaja nostaa yhden.

— Se sopii, pojat! huusivat lähimpänä seisoneet takalistolla rähisevälle laumalle.

Muuan virkamiehistä oli kavunnut tynnyrille paperipalalaatikko kainalossaan. Tynnyrin viereen asettui kirjuri nimiluetteloineen.

— Sitämukaa kuin huudan nimen, pyydän asianomaista nostamaan arvan laatikosta! kuulutti virkamies.

Jännittyneinä ja suut selällään ryhmityimme hänen ympärilleen.

— No, onko koskaan asioita hoidettu noin kirotun haljulla tavalla? huudahti Talbot — Nostakaapas minua, pojat!

Johnny ja minä kohotimme hänet hartioillemme.

— Hyvät herrat! Hyvät herrat! huusi hän kerran toisensa jälkeen, kunnes melu vihdoin hetkeksi taukosi.

— Minäkin olen lunastanut lipun, ilmoitti Talbot ja minä tahdon nähdä, että kaikki sujuu asianmukaisella tavalla. Ja nytpä haluaisin kysyä tuolta virkaherralta, mikä estää kokonaan väärää henkilöä astumasta esiin jotakin nimeä huudettaessa. Arvanhan voi nostaa sellainenkin, jolla ei ole siihen oikeutta.

— Kyllä »oikea» mies hänet siitä estää, kuului ääni joukosta. Miehet purskahtivat nauruun.

— No, mutta jos syntyy riita siitä, kuka on »oikea», niin miten se juttu sitten ratkaistaan? Ja voiko kukaan estää ketään varustamasta saamaansa puhdasta paperipalasta merkinnällä?

— Hän on oikeassa! Hyvä! huusivat useat äänet.

Virkamiehet pitivät lyhyen neuvottelun. Lopulta ilmoitti toinen, että arvonta suoritettaisiin seuraavana aamuna. Silloin tulisi jokaisella olla matkalippu mukana. Voittajien lippuihin tehtäisiin heti merkintä. Saatuamme tämän tiedonannon hajaannuimme eri tahoille.

Tällainen oli Talbot Wardin ensimmäinen julkinen esiintyminen. Jotenkin joutava juttu, kuten näkyy, mutta juuri siksi olenkin sen kertonut. Hänet tunnettiin tämän jälkeen, ja muistan että moni aivan vieras henkilö puhutteli häntä sinä iltana.

Seuraavana aamuna olivat laivatoimiston herrat saaneet asiat kuntoon. Koska me emme olisi mahtuneet kaikin huoneistoon, oli arvonta toimitettava taivasalla.

Matkalle pyrkijät saivat vuorotellen astua esiin ja kunkin sallittiin, sitten kun hän oli esittänyt pilettmsä, nostaa paperisuikale laatikosta. Jos se oli tyhjä, lähti asianomainen laputtamaan, mutta jos siinä oli merkintä, tehtiin vastaavanlainen harakanvarvas heti matkalippuun Toimitus kesti melkein koko päivän, mutta jännitys ei lauennut hetkeksikään. Kukaan ei muistanut edes päivällistään.

Yankia luonnisti hyvin, mutta Talbot, Johnny ja minä nostimme kukin tyhjän arvan.

Lähdimme kävelemään rantaa pitkin punnitaksemme tilannetta.

— Meidän olisi pitänyt ostaa piletit nimenomaan tähän laivaan, eikä vain tälle linjalle, arveli Johnny.

— Älkää puhuko siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, murisi Talbot hiukan närkästyneenä, vaan sanokaa mieluummin, mitä meidän nyt on tehtävä. Onko meidän tyydyttävä odottamaan seuraavaa laivaa?

— Joka nähtävästi on täällä kahden tai kolmen kuukauden kuluttua, kukaties, lisäsi Johnny.

— Kuusi viikkoa riittää, luullakseni. Minulle on kerrottu, että nyt on järjestetty säännöllisiä kulkuvuoroja uusien postiyhteyksien aikaansaamiseksi..

— Olkoon menneeksi kuusi viikkoa. Mutta jos jäämme niin pitkäksi aikaa tähän kurjaan pesään, sairastumme jokaikinen, suorastaan näännymme, ja sillä aikaa korjaavat muut kullan.

— Onko mitään mahdollisuuksia? kysyin minä.

— Purjelaiva, vastasi Talbot lyhyesti.

— Hm! Kukapa tietää, milloin joku sellainen tänne ilmestyy. Ja jos tänne saapuisikin purjelaiva, syntyy täällä hitonmoinen riita siitä, kuka pääsee mukaan. Täällä on paljon odottavia.

— Niin, meidän on nyt ratkaistava kysymys suuntaan tai toiseen. Jalkaisin emme pitkälle pääse — eikä tilanne ole juuri parempi seuraavankaan laivan saapuessa. Siihen on miten kuten saatava sopimaan ainakin parisataa miestä, nimittäin ne, jotka jo ovat täällä matkalipuilla varustettuina, ja monta muuta lisäksi.

— Minä äänestän purjelaivaa, sanoi Johnny. Sellaisia tulee tänne melkein joka tai joka toinen viikko. Ja ellemme pääse ensimmäisen mukaan, niin pääsemme ehkä toisen tai kolmannen myötä.

Talbot katsoi minuun kysyvästi.

— Mukiinmenevä ehdotus, nyökkäsin.

— Sittenpä ei ole hukattava aikaa, virkkoi Talbot päättävästi ja lähti kulkemaan kaupunkia kohden.

Yank oli vaiteliaana kuunnellut lyhyttä neuvotteluamme. Hän ripusti luodikkonsa hihnasta olalle ja lähti talsimaan perässämme. Pian jäi hän kuitenkin huomattavasti jälkeen ja katosi vihdoin kokonaan näkyvistämme.

Pysyttelimme Talbotin rinnalla hiukan hämmentyneinä vieläkin. Mitään purjelaivaahan ei tällä hetkellä ollut näkyvissäkään. Kun lisäksi ei tänään odotettu sellaisia saapuviksi, emme käsittäneet, mistä kiire johtui. Talbot marssi suoraa päätä laivatoimistoon.

— Minulla on asiaa Browniile, selitti hän eräälle virkailijalle. Brown oli muuan yhtiön mahtavimmista asiamiehistä. Konttoristi näytti hieman epäröivältä. Brownia ei sopinut häiritä pikkuasian vuoksi. Mutta Talbotin kasvoissa oli hyvin päättävä ilme.

— Mitä sanomista teillä olisi hra Brownille? kysyi konttoristi vihdoin.

— Kas, sen sanon hänelle itselleen! selitti Talbot taipumattomana. Tahdonpa lisäksi huomauttaa, että tässä ovat hra Brownin omat edut kysymyksessä. Sanokaa hänelle sellaiset terveiset — ja että hra Talbot Ward New Yorkista haluaa puhutella häntä.

Nuorukainen poistui viipyen moniaan hetken asiamiehen yksityishuoneessa. Asioittensa käsittelemistä odottavien kullankaivajien joukosta kuului äänekästä napinaa. Lopulta hän kuitenkin palasi.

— Hra Brown ottaa teidät vastaan, ilmoitti hän.

Brown oli punakka ja rehevä viisikymmenvuotias. Hänellä oli terävät silmät ja ruskahtava parta. Nyökättyään meille lyhyesti silmäili hän meitä tutkivasti.

— Me kolme, aloitti Talbot ilman muuta, olemme lunastaneet kukin matkalipun höyrylaivalinjallenne. Me emme ole onnistuneet saamaan lupausta päästä täältä ensi laivavuorolla. Kun meillä ei kuitenkaan ole varaa jäädä tänne odottamaan seuraavaa laivaa, haluamme rahamme takaisin.

Brownin ilme synkkeni.

— Konttoristini huolehtivat tuollaisista asioista, sanoi hän. Minulle ilmoitettiin, että tässä olisi kysymys minun eduistani. Pilettien kanssa ei minulla ole mitään tekemistä.

— Pari sanaa vielä, ehätti Talbot sanomaan. Täällä on pari- kolmesataa miestä, jotka kaikki ovat lunastaneet lipun linjallenne. Vaikkakaan heille ei ole sitä suoranaisesti luvattu, odottavat he kuitenkin pääsevänsä matkustamaan keskeytyksittä.

— Sitä ei ole taattu kenellekään, huomautti Brown.

— Oikein. Te ette ole sitoutunut mihinkään sellaiseen, mutta sitä me kuitenkin odotamme kaikki.

— Minulla ei ole aikaa lörpötellä, Hyvästi! Brown kurkotti kättään painaakseen soittokellon nappulaa.

— Olettakaapa, virkkoi Talbot lempeästi, kumartuen eteenpäin, olettakaapa että kehoittaisin noita miehiä pyytämään rahojaan takaisin.

Brown veti kätensä takaisin.

— He ovat kaikki oikeita jyrymiehiä, jatkoi Talbot, ja heillä on aseita. Tällaisia vekkuleita — hän osoitti minua — melkein kaikki tyynni. Sitäpaitsi on täällä tuhatkunta ystävää, joilla ei ole mitään henkilökohtaista mielenkiintoa asiaan, mutta jotka kaikki isoavat rettelöitä.

— Onko tarkoituksenne peloittaa minua, herra?

— Minä vain totean eräitä asioita.

— Mutta te uhkaatte!

— Oo, se on ihan eri juttu.

Muutaman tuokion istui Brown ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän lopultakin soitti.

— Antakaa lippunne minulle! sanoi hän.

Hän riipusti niihin jotakin ja antoi ne sitten konttoristilleen jonkin kirjallisen määräyksen ohella. Painostavan hiljaisuuden vallitessa odottelimme hetken. Konttoristi palasi lopulta ja laski kourallisen kultaa asiamiehen pöydälle. Brown luki rahat ja siirsi ne Talbot Wardilie. Tämä sujautti kolikot taskuunsa.

— Ja nyt luotan siihen, ettette puhu tästä mitään muille, lausui Brown melkein iloisesti. Vetoan kunniakäsitteihinne.

— Lupaamme sen, ja lupauksemme pidämme myöskin, vastasi Talbot nousten. Epäilemättä luulette kuitenkin parin päivän kuluttua, että olen maailman suurin hirttämätön valehtelija, sillä, katsokaas, monet muut keksivät kyllä tämän saman tempun — ja sitten lavertelevat he neronleimauksestaan jokaiselle vastaantulijalle. Tekisitte viisaasti, jos jo edeltäkäsin laatisitte suunnitelman heidän käsittelemistään varten. Ja koettakaahan muistaa, että ystäväni ja minä emme missään tapauksessa ole laverrelleet mitään.

— Ymmärrän, että monet voivat keksiä saman tuuman, lausui Brown, mutta enpä usko, että heistä monikaan on mies viemään aatoksensa läpi.

Menimme matkoihimme. Tahdon vielä lisätä äskeiseen, että Brownin epäilyt täyttyivät. Talbot oli vain ollut nopsempi kuin muut. Laivakonttorille koitti kireä aika. Kiitos taivaan eivät tyytymättömät kuitenkaan saaneet kerralla suurtakaan sakkia koolle. Ne tulivat toimistoon yksitellen, pyytäen rahojaan takaisin. Joskus tapahtui, että heidän pyyntönsä suostuttiin, mutta useimmiten käskettiin heitä laputtamaan takaisin New Yorkiin, kunnes tulisivat järkiinsä. Ilmassa oli sähköä.

Kun tulimme asuntoomme, huomasimme Yankin yhä edelleenkin olevan poissa. Ensin emme kiinnittäneet asiaan suurtakaan huomiota, mutta illan lähestyessä havaitsimme että hänen tavaransakin olivat kadonneet.

IX luku.

POHJOISTA KOHTI.

Emme keksineet mitään selitystä Yankin lähtöön. Joku otaksui lopulta, että hän oli livistänyt varmistuakseen paikasta kohdakkoin lähtevässä laivassa.

— Mutta siinäkään tapauksessa, aprikoi Johnny, ei hänen olisi tarvinnut pitää niin helkutin kiirettä. Tottakai piti hänen arvata, ettemme asettaisi mitään esteitä hänen tielleen.

— Onko hän suorittanut vuokraosuutensa? kysyin viattomasti.

Olimme näreissämme Yankiile ja kartoimme senvuoksi niitä ravintoloita, joissa hänellä oli ollut tapana käydä. Mutta lopulta ihmettelimme, ettemme kohdanneet häntä kadullakaan. Mies oli tosiaankin tipotiessään.

Olimme hieman levottomia ja kyselimme Yankia kaikkialta. Eräät tuttavistamme muistelivat nähneensä hänet, mutta eivät osanneet sanoa missä ja milloin. Viranomaiset eivät liikauttaneet sormeakaan. Joka päivä katosi ihmisiä, eikä kukaan jättänyt mitään jälkiä. Yksi enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään.

Vietimme suuren osan ajastamme rannassa monien ystävien ja merimiesten parissa, odotellen purjelaivan ilmestymistä näkyviin. Olimmepa sopineet erään soutajankin kanssa, että hän olisi valmiina heti laivan saavuttua näköpiiriin. Asunnostamme suoritimme vuokran aina viikoksi etukäteen.

— Siinä syntyy eri rynnistys, jutteli Talbot, ja siksi on parasta, että olemme valmiina.

Ranta oli melko viihtyisä paikka. Se kaareutui kauas etäisyyteen ja valkoiset hyökyaallot vyöryivät alituisesti keltaisen hiekan yli. Syvien, sinisten vetten tuolla puolen häämötti maa, ja takanamme huojuttivat pasaadituulet palmujen latvoja. Istuskelimme puitten siimeksessä laivurijuttuja jutellen, tupakoiden ja korttia lyöden. Kun satoi — ja sadetta saatiin usein — kömmimme savuisiin pikku majoihin. Ne, jotka eivät päässeet katon alle, riensivät kaupunkiin.

Odottamamme alus saapui tietenkin juuri tällaisena harmaana ja kosteana päivänä, ja ne, jotka eivät olleet onnistuneet pääsemään sadetta suojaan, huomasivat sen ensinnä. He olivat tarpeeksi ovelia talsiakseen hitaasti ja muina miehinä rantaan, minkäjälkeen he työnsivät pari ruuhta vesille. Alkuasukassoutajat olivat huolellisesti piilottautuneet sateelta. No — varansapitäneet ystävämme olivat huonoja merimiehiä, ja ennen pitkää olivat ruuhet täyttyneet vedellä. Syntyi äläkkä, joka tuota pikaa sai meidät jalkeille ja rantaan.

Hälinä oli suoraan sanoen hirmuinen. Havaittiin pian, että hätähousujen veneistä toinen oli meidän aluksemme. Valmistelumme olivat siis olleet turhia. Pian läheni kuitenkin vene vettävaluvine lasteineen rantaa ja Talbot alkoi karjua kuin vähämielinen.

— Te kurjat koirat! hoilotti hän. Koettakaapas lähteä karkuun! Hei, iskekäähän kyntenne heihin. Kuuletteko mitä sanon? Hän tarttui muuatta noista raukoista kaulukseen ja hypitti häntä, jotta luut ruskuivat. Johnnykin heittäytyi hohottaen telmeeseen. Minä puolestani tyydyin paukuttelemaan parin lurjuksen kalloa vastakkain siksi että uhrini lopulta vannoivat käyttäytyvänsä ihmisiksi vastedes. Kahlasimme sitten ruuhen luo, mutta saimme piankin havaita, ettei sen tyhjentäminen näissä oloissa ollut mikään leikin asia. Ponnistelimme ja nostelimme hiki tukassa, kunnes vihdoinkin saimme siitä enimmät vedet pois.

Sillävälin oli kymmeniä veneitä häthätää työnnetty vesille. Ne lähestyivät laivaa peloittavan nopeasti. Pian olivat ne jo puolimatkassa.

Talbot noitui kiivaasti ja Johnny työskenteli kuin hullu. Minä nostelin raivoisasti ruuhtamme peräpuolesta ja pidin samalla silmällä laineita. Soutajamme, joka oli aivan suunniltaan, hyöri ympärillämme antaen neuvoja, joita ei kukaan ymmärtänyt. Vaikeinta kaikesta oli pidellä keulaa kohtisuoraan vellovia aaltoja kohden.

Meistä tuntui kuin olisimme rehkineet jo tunnin aivan turhaan. Itse asiassa kai olimme uurastaneet pari kolme minuuttia. Lopulta malttoi kuitenkin Talbot mielensä senverran, että otti soutajan osviitat korviinsa. Hän tyyntyi heti.

— Pojat! huusi hän. Antakaahan olla! Johnny asettuu kokkapuoleen, pitäen sitä oikeassa suunnassa. Frank ja minä työnnämme peräkeulasta. Kun luikkaan, pitää Johnny varansa. _Vamos_, Manuel!

Asetuimme paikoillemme ja soutaja istuutui tuhdolleen, tarttuen airoihin.

Äskeiset veneemme anastajat vilkuilivat toisiaan ja lopulta rohkeni eräs heistä yrittää mukaan.

— Jopa nyt jotakin...! mörisi Talbot, käyden mieheen käsiksi.

Tämä pulahti selälleen veteen. Hänen toverinsa kiiruhtivat päätäpahkaa kuiville ja pian oli Talbotin uhrikin heidän joukossaan.

Manuel huudahti, kääntämättä päätään.

— Työntäkää! hihkaisi Talbot. — Johnny, hei!

Tehtiin työtä käskettyä ja yhtäkkiä irtautui aluksemme. Minusta tuntui kuin olisi se lähtenyt luisumaan rinnettä alas.

— Veneeseen! komensi Talbot.

Loikkasin ja mätkähdin ruuhen pohjalle. Ensin huumasivat minua kiehuvat kuohut, mutta kun olin päässyt kohoamaan polvilleni, huomasin veneemme helposti selviytyvän hyökylaineista ja pian olimme selvillä vesillä.

Laivojen oli pakko laskea ankkurinsa puolentoista penikulman päähän rannikosta. Kun saavuimme perille, oli purjealuksen ympärille jo kertynyt kymmeniä pikku veneitä, jotka nyt keikkuivat laineilla kuin pähkinänkuoret. Laiva oli tuollainen suurirunkoinen kuvatus, joita noihin aikoihin käytettiin rahtaukseen ja valaanpyyntiin. Kannella myllersi sankka ihmisjoukko viittoillen ja menoten kauheasti.

Kiersimme hitaasti aluksen. Olimme kastuneet ja meitä vilutti. Näytti siltä, että meitä odotti vaivalloinen kapuaminen, jos halusimme päästä kannelle. Laivanportaitten alapäässä oli kokonainen liuta tyhjiä veneitä, joten sitä tietä ei ollut yrittäminenkään. Masennuimme pahoin.

— Hornaan koko hökötys, marisi Johnny. Tuossa laivassa on jo kolme kertaa niin paljon väkeä kuin siihen sopii. Painutaan takaisin jonnekin, missä voimme lämmitellä.

— Jos tapaan jonkun noista kanaljoista kaupungissa, väännän häneltä niskat nurin! uhkasin minä.

— Ihan tässä voi tulla huiluksi... jatkoi Johnny.

— Tukkikaahan suunne, taivaan tähden! pyysi Talbot.

Ellemme olisi olleet niin allapäin ja märkiä, ei vammanaan olisi nahinaa saatu vältetyksi. Nyt tyydyimme vain murjottamaan. Hämmästynyt Manuel sai määräyksen kääntyä takaisin kaupunkia kohden, mutta ennenkuin ehdimme kunnolla irtautua laivasta, kuulimme yläpuoleltamme huudon. Kohotimme katseemme. Siellä, kaiteen yli kurkotellen, rehenteli Yank.

Tuijotimme häntä niin typerinä, ettemme tulleet antaneeksi soutajalle pysähtymismääräystäkään. Tovin kuluttua peräydyimme kuitenkin taas laivan kylkeen. Yank huusi jotakin ja me vastasimme samalla tavalla, mutta veden pauhu ja tuulen tohina hukutti äänemme. Yank viittasi meille, että odottaisimme, ja katosi. Pian hän palasi megatonnilla varustettuna.

— Onko teillä tavaranne mukana? huusi hän. Pudistimme päätämme ja heilutimme käsivarsiamme.

— Tuokaa ne tänne sitten! käski hän.

Hihkuimme jotakin vastaukseksi.

— Tuokaa ne tänne, kertasi hän ja vetäytyi takaisin, kadoten näkyvistä.

Palasimme kaupunkiin. Johnny ja minä syvennyimme kiihtyneisiin olettamuksiin, mutta Talbot ei osoittanut minkään näköistä uteliaisuutta.

— Yank on laivalla ja hän on nähtävästi saanut hankituksi meillekin paikan. Siinä kaikki, mitä tällä hetkellä voimme päätellä, ja se riittää minulle, selitti hän.

Kohtasimme kokonaisen ruuhilaivueen, joka myöhästyneenä pyrki laivaa kohti. Emme voineet hillitä virnistystä katsellessamme noiden ihmisten turhaa touhua. Puolituntinen riitti meille hyvin vaatteiden vaihtamiseen, tavaroittemme keräämiseen ja paluumatkalle lähtemiseen. Ja taas kohtasimme äskeisen laivueen, joka nyt vuorostaan palasi kaupunkiin. Veneessäolijat näyttivät surkean näköisilta.

Yank oli meitä vastassa laivanportaitten yläpäässä. Hän auttoi meitä nostamaan kamppeemme laivaan. Johnny ja minä syydimme hänelle kysymyksiä, mutta hän pysyi äänettömänä. Kun olimme suorittaneet maksun soutajallemme, ohjasi Yank meidät keulaan, missä tunkeuduimme pimeään loukkuun kannen alla. Himmeän lyhdyn valossa erotimme kymmenkunnan kojua.

— Tätä he sanovat kanssiksi, selitteli Yank säveästi. Laivamiehistö nukkuu täällä. Täällä on nyt meidänkin onnellinen kotimme. Me neljä, lisäsi hän hieman ylpeästi, olemme muuten ainoat koko Panaman sakista, jotka pääsemme mukaan. Laiva on täynnä ihan repeämiseen astu Se laskikin ankkurin täällä vain sen vuoksi, että joku talja tai sensemmoinen oli joutunut hukkaan, ja uusi oli saatava sijaan.

— Minä kyllä pysyttelen visusti onnellisessa kodissani, jos merenkäynti jatkuu tällä tavalla, sanoi Johnny. Tulen tietenkin merikipeäksi, kuten tavallista. Mutta Herran nimessä, Yank - kertokaahan, missä olette ollut ja niin edespäin. Lyhyesti vain, sillä minä olen aivan sairastumaisillani jo.

Hän paiskautui makuulavitsalle ja sulki silmänsä.

— Olisi parempi lähteä raittiiseen ilmaan, neuvoi Talbot.

— Antakaahan soida, Yank! pyysi Johnny.

— Niin katsokaas, kun minä sain tuon arvan, kertoi Yank, tuumailin, että se ehkä voisi olla jollekin toiselle paremmin tarpeen kuin minulle, etenkin kun teillä oli ollut niin huono onni. Hain käsiini äijän, jolle myin lippuni viidestäsadasta dollarista, minkäjälkeen vuokrasin kalastajaveneen, johon varustin viikoksi muonaa, ja painuin merelle.

— Miksi? tiedusteli Johnny, raottaen väsyneesti toista silmäänsä.

— Päätin yrittää johonkin tännepäin tulevaan laivaan ennenkuin koko tuo Panaman lauma siihen ehtisi. Ja mikäli voin päätellä täältä äsken takaisin käännytettyjen arveluista, olen osunut jokseenkin oikeaan.

— Varmasti! vakuutti Talbot painokkaasti.

— Oli kai sangen työlästä pysytellä niin kauan vesillä pienellä kalastaja-aluksella, virkahdin minä. Merkillistä, että apurinne kestivät loppuun asti.

— Olin suorittanut heille maksun, ja heidän oli pakko täyttää sitoumuksensa, sanoi Yank totisena.

— Miksi ette ottanut meitä mukaan?

— Minkäkö vuoksi? Tämä oli yhden miehen työ. No niin, yhdytin tämän aluksen ja sain monen vaivan perästä laivurin pysäyttämään sen verran, että pääsin kiipeämään kannelle. Mutta vasta rahan voimalla sain miehen taivutetuksi suostumaan pyyntööni, että hän ottaisi meidät mukaan. Siihen tarvittiin monta kolikkoa.

— Paljonko? kysyi Talbot.

— Kaksisataa dollaria miestä kohti, valitettavasti.

— Kunnia olkoon —, hoilasi Talbot. No, pojat, nyt on meillä valtit! Yank, vanha pitkäkalloinen merirosvo, sallikaa minun puristaa kättänne!

— Tahtoisitteko suoda minulle ilon, että menette matkoihinne! uikutti Johnny.

Menimme kannelle. Hämärä oli laskeutumassa ja tuuli tyyntyi. Lännessä loimusi aurinko kuin sula kulta. Alus heilahteli tasaisesti ketjujen natistessa. Odotettiin maihin lähteneitä matkustajia. Rannalla vilkkuivat vaikeat pieninä täplinä ja sieltäpäin leyhki heikko lämminkin luoksemme. Talbot seisoi rinnallani. Yhtäkkiä purskahti hän nauruun.

— Muistelenpa vain, miten istuimme kuin mitkäkin pelättimet tuolla rannalla sateen valuessa pilvistä, sanoi hän.

Näin pääsimme vihdoinkin pois kannakselta ja Panamasta. Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin oli Tobago-saari jäänyt taaksemme ja viiletimme pullistuvin purjein pohjoista kohti.

TOINEN OSA.

KULTAINEN KAUPUNKI.

X luku.

KULTAINEN KAUPUNKI.

Varhain eräänä keväisenä aamuna liukui sitten aluksemme San Francisco-lahteen. Raikkaat tuulet seurasivat meitä ja yläpuolellamme kaartui taivas vielä sinisempänä kuin konsanaan kannaksella. Oikealla puolella nousi vedestä valtavia paasia, joilla hylkeet ja merileijonat paistattelivat päivää, ja paasien takana häämötti vaaleita hietasärkkiä. Vasemmalla kohosi korkea, vehmaan kasvullisuuden peittämä vuori, ja allamme poreili vesi sadoissa merivirran synnyttämissä pyörteissä.