Part 4

Se oli jokseenkin samanlaista kävelemistä kuin äskeinenkin tanssi. Tanssivat astuivat ensin hiukan eteenpäin ja sitten taaksepäin, pyörähtivät ja kumartuivat kitaransoiton tahdissa. Temput tehtiin uudelleen ja yhä uudelleen, Johnny ja Talbot olivat pian asiasta periltä ja seurasivat muiden esimerkkiä.

Aluksi oli Johnny alakuloinen ja hajamielinen. Mutta kun hän tanssin kuluessa oli pari kertaa päässyt Mercedeksen kanssa vastakkain, alkoi hänen ilmeensä kirkastua. Tulen hohteessa näin ainoastaan heidän vartaloittensa ääriviivat ja valkoiset kasvot, mutta saatoin kuitenkin huomata, että neito viivähti Johnnyn rinnalla hiukan kauemmin kuin olisi tarpeellista ollut, ja arvasin, että mustat silmät olivat täydessä toiminnassa. Kun tanssijat sitten palasivat kuistille, oli Johnny iloinen, mutta hieno nuorukainen näytti synkältä kuin ukkospilvi. Mercedeskin tuntui hilpeältä, mutta Johnnyn neitonen hymyili edelleenkin ylpeätä, heikkoa hymyään.

Fandango kesti tunnin. Johnnyn ja nuoren espanjalaisen kilpailu kävi yhä tiukemmaksi. Mercedes ei koettanutkaan parantaa tilannetta. Tunnelma oli jo paljon eloisampi kuin alussa. Fandangoa seurasi hidas, liukuva valssi ja tätä taas kokonainen sarja eri tansseja pokkuroimisineen ja pyörähtelyineen. Kovasti oli sievää ja vaikuttavaa kaikki, mutta samalla oli siinä minun mielestäni jotakin oudon viekoittelevaa. Ehkäpä johtui kuitenkin vaikutelmani siitä, että itse olin perin yksinkertainen luonne ja että tämä kaikki oli minulle vallan uutta. Täytyy muistaa, että monet ihmiset näkevät meikäläisissäkin tansseissa jotakin pahaa siksi, etteivät ole niihin itse tottuneet. Samalla tavalla ovat kai espanjalaisissakin tansseissa muutamat rohkeat otteet ja asennot käyneet niin tavallisiksi, etteivät ne asianomaisista enää tunnu sen kummemmilta kuin meikäläisestä tanssivasta nuorisosta omien tanssiemme temput. Olin tarpeeksi filosofinen katsellakseni asiaa tällä tavalla. Mutta toisin oli Johnnyn laita. Hän huomasi Mercedeksen suovan espanjalaiselle kaihontäytteisen katseen, hän huomasi neidon liehuvan tuon keikarin ympärillä houkutellen, notkistellen ja keimaillen, ja vihdoin näki hän kuinka tenhotar vaipui kavaljeerinsa käsivarsille raukeana ja onnellisena. Hän ei ymmärtänyt, että kaikki tämä kuului tanssin luonteeseen, hän oli sokea, eikä nähnyt, että pari lopulta erkani palatakseen kuistille — mies savuketta kierrellen ja tyttö laiskasti viuhkaansa leyhyttäen. Johnnyn silmät hehkuivat himmeästi, hän tuijotti suoraan eteensä ja kaksi punaista läikkää paloi hänen poskillaan.

Talbot Ward nousi äkkiä, vaikkakin tyynesti, viitaten minulle, että lähtisin mukaan. Hetken kuluttua kumartui hän jo Johnnyn tuolin yli.

— Haluaisin jutella muutaman sanan kanssanne, virkkoi hän hiljaa.

Johnny kohotti uhmaavan näköisenä katseensa. Talbot odotti. Vihdoin nousi Johnny huudahtaen heikosti. Ward tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti hänet maleksivan alkuasukasjoukon läpi kylään johtavalle tielle.

Johnny kiskaisi käsivartensa vapaaksi ja pysähtyi.

— Mitä tahdotte, herra? kysyi hän tärkeästi.

— Olette matkalla Kaliforniaan, jutteli Ward, ja täällä viivytte vain yhden yön. Tyttö on sievä ja viehkeä — mutta hänellä ei ole mitään kasvatusta ja hänen päänsä on aivan tyhjä.

— Olisin kiitollinen, jos jättäisitte nuoret naiset keskustelumme ulkopuolelle, kivahti Johnny.

— Ei käy laatuun, koska juuri nuori nainen on keskustelumme aiheena.

— No, heretkäämme puhumasta sitte.

— Oletteko huomannut, miten pyyleviä kaikki äidit täällä ovat? kysyi Ward muina miehinä.

Jatkoimme hitaasti kulkuamme. Pian pysähtyi Johnny uudelleen.

— Sanonpa teille, herra, selitti hän, ettei teillä ole mitään tekemistä yksityisasioitteni kanssa ja että sekaantumisenne niihin suututtaa minua suuresti.

— Aivan niin, Johnny, vastasi Talbot säyseästi, enkä koetakaan neuvoa teitä. Tahdoin vain kiinnittää huomiotanne eräisiin asianhaaroihin, jotka kaiketi olitte unohtanut. Haluan vieläkin toistaa pari huomautustani, ennenkuin jätän koko jutun silleen: tyttö ei ole läheskään tarpeeksi hyvä teille, viivytte täällä vain päivän, hän on ihastuttava, mutta aivan sivistymätön — ja hänen äitinsä on kovin lihava. Painukaa nyt jatkamaan kilpailuanne, jos katsotte sen vielä maksavan vaivan.

Johnnyn ylväs sielu taisi kiemurrella pihdeissä nyt kun hän oli ehtinyt hiukan tointua ja kun tunteet olivat hiukan jäähtyneet. Epäröiden seurasi hän meitä vähän matkaa. Pian olimme puun luona, jonka katveessa kuumesairas mies yhä istui, nähdäksemme aivan välinpitämättömänä tohinasta ympärillään.

— Ei vetele tämä, pojat! huudahti Talbot. Emme voi jättää häntä yöksi tänne; hän vilustuu varmasti. Ojentakaahan kätenne, ystäväiseni! Hankimme teille jonkinlaisen asunnon.

Mies oli kuollut.

Kannoimme hänet kylään ja haimme muutamia maanmiehiämme käsiimme. Kukaan ei tiennyt, kuka vainaja oli, eikä hänen tavaroistaankaan tiedetty mitään. Hänen taskunsa olivat tyhjät. Tarkastettuamme hänet perinpohjin havaitsimme, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä hänen henkilöllisyydestään selville. Hautasimme hänet siis viidakkoon ilman muuta. Tahdoin ilmoittaa asiasta _alcatdelle_, mutta Talbot ei siihen suostunut.

— Taidanpa tuntea kalliit alkuasukkaamme liian hyvin, sanoi hän. Kerroppa heille, että mies on kuollut, niin jopa totisesti on sinun turha yrittää etsiä hänen tavaroitaan huomenna. Ja niiden löytäminen on kuitenkin ainoa mahdollisuus päästä perille siitä, kuka hän oli. Parasta kun pidämme suumme kiinni.

Palasimme verkkaisesti _alcalden_ taloon. Siellä tanssittiin edelleenkin fandangoa. Mercedeksen silmät loistivat kun Johnnyn kanssa nousimme portaita, ja espanjalainen keikari rypisti kiroten otsaansa, Johnny kumarsi totisena ja katosi huoneisiin.

Kerroimme Yankille seikkailumme.

— Miespoioinen, surkutteli hän. Vielä joku päivä sitten oli hän yhtä innokas ja toiveikas kuin mekin nyt.

Ward taivutti päätään.

— Ja hänen kuolemansa oli niin turhanaikainen, niin hyödytön.

— Sitä on vaikea sanoa, tuumi Talbot. Kukapa tietää? Ellemme olisi melkein kompastuneet tuohon ruumiiseen, olisi Johnny ehkä tällä hetkellä kokolailla kurjassa kunnossa, ja Johnnyllä on kuitenkin edellytyksiä kehittyä kunnon kansalaiseksi.

— Mitähän tuo hemmetin juippi sillä tarkoitti? kysyi Yank minulta jälkeenpäin.

VII luku.

TAIVAL.

Seuraavana aamuna yritimme epätoivoisesti saada joitakin tietoja kuolleesta miehestä tai ainakin hänen tavaroistaan, mutta menestyksettä. Kylässä vallitsi täydellinen sekasorto ja jokaisella oli niin kiire päästä matkaan, ettei kellään ollut aikaa kiinnittää meihin mitään huomiota. Varmastikaan ei tuo johtunut sydämettömyydestä, vaan siitä, että kaikkien ajatukset olivat keskittyneet yhteen ainoaan asiaan. Kuljetusmiehemme kävivät myös kärsimättömiksi ja vihdoin oli meidän luovuttava tiedusteluistamme. Emme koskaan päässeet selville siitä, oliko vainajalla omaisia tai ystäviä, vai oliko hän joku yksinäinen olento. Myöhemmin saamme kokea monta samanlaista tapausta.

Kun olimme suorittaneet maksun _alcaldelle_, lähdimme taipaleelle. Mercedes ei näyttäytynyt. _Padronemme_ heitti jäähyväiset kylän laidassa ja antoi meille kullekin kookospähkinän kuoresta tehdyn maljan, johon kiinnitetyn hihnan avulla saatoimme, kuten hän selitti, täyttää pikarimme vedellä, tarvitsematta laskeutua muulin selästä. Vehe oli meistä mainio.

Jonkun matkan päässä kylästä kohtasimme merkillisen kulkueen, joka tuli meitä vastaan. Siinä oli kuusitoista muulia kolmen miehen vartioimina. Joka miehellä oli pitkä, vanhanaikainen ja ruostunut musketti. Muuleilla taas oli kullakin kallis kantamus. Poikittain niiden selkien yli oli ripustettu hihna, jonka kummassakin päässä killui melkoinen kultamöhkäle! Me painuimme lähemmä ja sivelimme lumottuina sormillamme kaunista, hohtavaa metallia. Ja kaikki ihmettelimme, että noin kallisarvoinen tavaramäärä oli uskottu kolmen laiskan ja risaisen alkuasukkaan hoiviin vilkasliikkeisellä taipaleella. Talbot kääntyi uteliaana oppaaseemme.

— Mihin joutuisi varas tuollaisen saaliin kanssa? Ja miten voisi hän kuljettaa myötään raskaita kultakimpaleita? vastasi opas.

Sittemmin koetimme monasti, istuessamme roihuavan nuotion ääressä, vastata tyydyttävästi noihin kysymyksiin, mutta aina onnistumatta. Kultaa kuljetettiin tällä tavoin täysin turvallisesti.

Talbot vaati itsepintaisesti ja paljon sanoja tuhlaten, että tavaramme kuljetettaisiin edellämme. Että tämä vaatimus oli aivan paikallaan, havaitsimme ennenkuin olimme olleet tuntiakaan matkalla. Kohtasimme tusinoittain kantajia, jotka lepäilivät pitkällään kantamustensa vieressä. Siitä heitä tuskin saattoi moittia, sillä hartiain ja otsan ympärille sidottujen hihnojen varassa kuljettivat he aivan valtavia tavaramyttyjä. Mutta edempänä näimme myöskin tavaramuuleja, jotka olivat pysähtyneet tielle yksinomaan siksi, että ajajat olivat liian laiskoja kävelläkseen. Omat tavarankuljettajamme ehätimme tämän tästäkin ja kiirehdimme heitä alinomaa heidän suureksi harmikseen. Talbotin kaukonäköisyys kuitenkin pelasti näin meidät pitkästä odotuksesta. Monet laivatovereistamme odottelivat vielä tavaroitaan silloin kun me jo lähdimme pohjoista kohden.

Saavuimme tuuheaan metsään. Toisissa olosuhteissa olisivat varmaankin uljaat puut, tiheä lehvistö, keinuvat viiniköynnökset ja valtavan suuret lehdet tehneet meihin syvän vaikutuksen, mutta tällä hetkellä oli meillä muuta ajateltavaa. Pitkällinen sade oli pehmittänyt maan melkein hetteeksi, johon ensimmäinen muuli oli jättänyt syviä jälkiä. Jälempänä tulevat eläimet astuivat sitten huolellisesti näihin jälkiin. Seurauksena oli, että liejuun pian syntyi syviä koloja, joihin muulimme vajosivat melkein vatsaansa myöten. Olen aivan vakuutettu siitä, ettei mikään mahti maailmassa olisi saanut eläimiä laskemaan jalkojaan minnekään muualle kuin juuri noihin reikiin. Jokainen niistä oli täynnä savista vettä, joka suihkusi kuin ruiskusta joka askeleella. Jonkun ajan kuluttua olimme varmaankin savisin ja likaisin matkaseurue tällä maailman kolkalla. Koetimme kulkea jalankin, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Toisinaan kulki tiemme jonkun solan läpi ja meidän oli monasti ryömittävä nelinkontin niljaisia töyrynkupeita ylös alas. Kerran pulahti Yank muuleineen puroon.

Ponnistellessamme eteenpäin jouduimme jonkunverran hajalle. Minä olin kuitenkin pysynyt Johnnyn rinnalla, mutta sananvaihtoon meillä ei ollut aikaa. Kun sitten lähestyimme muutaman puun alla vetelehtivää alkuasukasjoukkoa, hyökkäsi näistä kolme kiljuen meitä kohti. Pysähdyimme ja vetäydyimme lähemmä toisiamme.

Eräs hyökkääjistä tarttui Johnnyn muulia kuoiaimista ja viittasi käskevällä eleellä Johnnyä astumaan maahan.

— Pois tieltä! karjaisi Johnny ja kun alkuasukas ei välittänyt ollenkaan tästä kehoituksesta, veti nuorukainen esille revolverinsa. Minä seurasin esimerkkiä.

Uhkauksemme saivat heidät peräytymään hieman, mutta he kirkuivat kahta kauheammin, Johnny koetti usuttaa eläintään eteenpäin, mutta silloin asettui kolme heistä jälleen hänen tielleen. Pian yhtyivät heidän toverinsakin — neljä luvultaan — leikkiin. Kaikki osoittivat sormillaan Johnnyn muulia ja koettivat saada häntä laskeutumaan satulasta. Vihdoin uskalsi muuan heistä jälleen tarttua suitsiin.

— En usko että mikään varkausyritys on kysymyksessä, sanoin. Mutta teillä on ehkä varastettu ratsu.

— Siitä en tiedä mitään, virkkoi Johnny vihaisena. Tiedän vain, että olen vuokrannut tämän aasin ratsastaakseni sillä Panamaan, ja Panamaan minä aion päästäkin. Nuo lurjukset voivat selvittää asiansa jälkeenpäin.

Mutta kun hän kiskoi ohjakset irti alkuasukkaan näpeistä, estivät he hänet pääsemästä eteenpäin. Johnny kumartui ja yritti iskeä revolverinsä perällä muuatta heistä kalloon. Hän erehtyi ehkä hiuskarvan verran maalistaan ja mies hypähti kiljaisten takaisin. Nyt päästi koko liuta hirvittävän huudon ja lähestyi kuin kimppuumme käydäkseen. Johnny ja minä vedimme hanat vireeseen.

Silloin kuulimme takaapäin Talbot Wardin äänen.

— Hyökätkää siltä puolen! intoili Johnny. Antakaa niille oikein isän kädestä.

Ward huusi alkuasukkaille jotakin espanjaksi. Miehet käänsivät heti katseensa häneen, syytäen ilmoille hirvittävän sanaryöpyn. Hetkistä myöhemmin tuli Talbot tyynesti kävellen viidakosta meitä kohti.

— Pankaahan asenne pois, sanoi hän irvistäen hiukan. Nuo ystävät sanoivat minulle, että satulalaukkunne riippuvat vinossa ja että heidän aikomuksensa oli ollut korjata niiden asentoa.

Johnny, ja minäkin luullakseni, punastuimme ankarasti. Koko seurue ulvoi ihastuksesta. Johnny laskeutui satulasta ja samassa kymmenet kädet innokkaina ojentuivat korjaamaan muulin varusteita. Puristimme heidän käsiään ja nauroimme vielä kerran, minkäjälkeen jatkoimme lokaista taivaltamme.

Päivästä muodostui elämäni hirvein. Sivuutimme kymmenittäin kuolleita muuleja, joita suuret haaskalintuparvet vartioivat; näimme liejuun paiskautuneita nääntyneitä miehiä; kohtasimme tutisevia kuumesairaita, ja muuan poloinen, jonka korjasimme polulta, oli ehdoin tahdoin paneutunut pitkälleen kuollakseen. Toisinaan hän houraili pitkät ajat, mutta mikäli saatoimme ymmärtää, oli hänellä ollut tovereita aloittaessaan matkansa. Nostimme hänet muulin selkään ja vuorottelumme hänen hoivaamisessaan. Hän oli hyvin hinteläkasvuinen ja puhui kuin englantilainen. Myöhemmin kävi selville, että hän oli saanut koleeratartunnan. Vietimme yömme tiepuolessa olevassa mökkirähjässä ja sinne jätimme hoidokkimmekin.

Aikasin seuraavana aamuna saavuimme kallioiselle ylätasangolle, jolla kasvoi palmuja. Taaempana häämöitti vuorijono. Kapusimme sen yli, mutta tuskin päästyämme laaksoon kävi matka jälleen ylöspäin. Näin jatkui matkantekomme alituisena ryömimisenä ylös alas, ja aina luulimme, että seuraava ylänkö oli viimeinen. Meidät kohtasi kuitenkin pettymys toisensa jälkeen ja vihdoin olimme aivan epätoivoisia. Päivä oli rasittavan helteinen. Lopulta pysähtyi kuitenkin intiaani, joka tylsänä oli kulkenut etunenässä. Hän pesi huolellisesti jalkansa kuralammikossa ja veti sitten housut ylleen.

— Tuo näyttää minusta rohkaisevalta oireelta, virkoin Johnnylle.

Hetkistä myöhemmin olimme Panamassa.

VIII luku.

PANAMA.

Saavuimme kaupunkiin aikaisin iltapäivällä silmiämme räpytellen, sillä edessämme oli aivan samanlainen yhdyskunta kuin »Poikien Omassa Merirosvossa» kuvattu. Meidän ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa mielikuvitustamme todetaksemme, että Morgan ja Kidd ja kaikki nuo muut kuuluisuudet olivat täällä riehuneet puukko hampaitten välissä, pistooli kädessä ja leveä vyö uumilla, tuomiokirkon kellojen moikaessa ja naisten kirkuessa. Kaikki tässä kaupungissa tuntui kuuluvan menneisyyteen, sillä jäljet amerikkalaisten tunkeutumisesta tänne olivat tyystin hävinneet. Kaksikerroksiset puutalot koreine ulkoparvekkeineen kallistelivat peloittavissa asennoissa katujen yli. Kaikkialla oli kapeita, salaperäisiä kujia. Harmaantuneita katedraaleja ja pienempiä kirkkoja oli siroteltu nurmettuneiden plazain ympärille. Ja laitapuolilla törrötti suurenmoisten rakennusten raunioita, jätteitä korkeakouluista ja luostareista, joita ei koskaan oltu rakennettu valmiiksi. Valtavat paadet lojuivat maassa epäjärjestyksessä, tuhansien pikku kasvien peittäminä. Siellä täällä oli vielä joku pilarien kannattama holvi tai käytävä pystyssä. Joka rakosessa rehoitti ruoho. Tulin haaveelliseksi ja nautin täysin siemauksin. Viidakko tuntui minusta salakavalalta, viekoittelevalta olennolta, joka hitaasti kietoi pahaa-aavistamattoman saaliin verkkoihinsa. Sammalpeitteiset rauniot olivat vaipuneet unelmiin menneistä ajoista. Ja holvikattojen yllä liihoittelivat entisyyden varjot, entisyyden, joka oli kuollut ja kuopattu ja unohdettu, niin ettei siitä ollut muuta jälellä kuin jokunen särmikäs, hajonnut pääsi.

Totta puhuakseni pidin kuitenkin aina tuollaiset mietteet omana salaisuutenani.

Varsinainen kaupunki oli paljon eloisampi. Vanhat, ränsistyneet talot olivat saaneet tilapäisen uutuudenleiman sen kautta, että niiden seinille oli ripustettu karkeasta purjekankaasta kyhättyjä nimikilpiä. Pääkadun varrella oli hotelleja, ruokaloita ja lajitelma pelihuoneustoja. Niissä tungeksi ihmisiä aamusta iltaan ja illasta aamuun, sillä kaupungissa vetelehti tuhansia matkamiehiä, jotka odottivat tilaisuutta päästä eteenpäin. Useat heistä olivat olleet täällä jo kauan ja he olivat aivan epätoivon partaalla. Muutamat amerikkalaiset pelurisakit tekivät hyviä kauppoja. Alkuasukkaita varten oli lukemattomia anniskeluja. Väki oli aivan liian laiskaa viitsiäkseen »verottaa» ulkomaalaisia, joita kaupunkiin tulvi tulvimalla. Siitä hommasta huolehti joukko eri kansallisuuksiin kuuluvia päteviä ja toimeliaita miehiä. Kaksi kaupungin kolmesta hotellista oli ulkomaalaisten käsissä, mistä niiden nimetkin, Hotel Francaise, Fonda Americano ja Washington-talo, olivat todistuksena. Pelihuoneustot olivat amerikkalaisten hoidossa, kun taas ranskalaiset ja saksalaiset etupäässä huolehtivat ravintoloista.

Asuimme päivän Fonda Americanossa, mutta kun havaitsimme, että odotuksemme luultavasti muodostuisi pitkäaikaiseksi, vuokrasimme pari huonetta eräästä talosta pääkadun takana. Saimme ne sopuhintaan muutamalta alkuasukkaalta. Ne olivat vanhan, kalkilla sivutun rakennuksen toisessa kerroksessa. Huonekaluja oli mitättömän vähän ja sitäpaitsi olivat suojat kovin kylmät. Mutta ikkunat antoivat vanhaan puutarhaan, muurin ympäröimään ihastuttavaan soppeen, jonka keskellä komeili ajan kuluttama, sammalpeitteinen, kivinen suihkukaivo. Olipa siellä joku huojuva banaanipuukin ja pari kolme korkeata palmua sekä tiheä köynnöskasvullisuus, jonka piiloissa puroset lirisivät. Parvekkeella paistoi päivä hiostavan kuumana, ja kiitollisina lämmittelimmekin kylmettyneitä jäseniämme parvekkeen kaiteisiin nojaten.

Kävimme joka ravintolassa, mutta havaitsimme niiden olevan toinen toistaan huonompia. Söimme vain kerran päivässä — aito espanjalaisen aterian. Siihen kuului monia vahvasti maustettuja ruokalajeja, jotka tavallisesti oli upotettu lihakastikkeeseen ja sisälsivät juustoa, lihapaloja, ohrajauhoja ja sensemmoista. Jokainen näistä ruokalajeista oli jo yksikseenkin aimo koetus tavalliselle ruuansulatuselimistölle, ja »aito espanjalaiseen päivälliseen» kuului näitä lajeja kymmenittäin. Tavallisesti seurasikin tuota ateriaa hirvittävä pahoinvointi.

Erään saksalaisen omistamassa ruokalassa kohdeltiin meitä niin hävyttömästi, että Yank vannoi kostavansa isännälle. Hän ei suostunut ilmaisemaan, millä tavalla hän kostaisi, sanoipa vain syövänsä samassa paikassa seuraavanakin päivänä. Hän kutsui mukaansa viisi tai kuusi vierastakin, joihin olimme ehtineet tutustua. Me teimme kuten hän pyysi, söimme kiirehtimättä päivällisemme ja tunsimme olomme kaikin puolin mukavaksi.

Kun nyt nousemme pöydästä, sanoi Yank, menette kaikin ulos pääovesta ja jatkatte suorinta tietä Fonda-baarille. Siellä odotatte minua. Alkakaahan laputtaa ja tehkää kuten sanoin.

Tottelimme. Viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia myöhemmin astui Yank luoksemme.

— Toivottavasti saamme nyt selityksen, sanoi Johnny. Olemme sangen kiitolliset päivälliskutsusta, mutta haluamme tietää, mitä sen takana piilee.

— Hyvä, nauraa kihersi Yank. Juttelin pötyä saksalaiselle noin viiden minuutin ajan lähtönne jälkeen ja sitten ojensin hänelle dollarini. »Mitä se on?» kysyi hän. »Se on dollari», vastasin, »maksuksi päivällisestä.» »Niin, teidän päivällisestänne, mutta entäs vieraittenne?» sanoi hän. »Se ei liikuta minua», vastasin. »Huolehtikoot itse maksuistaan.» Hetkistä myöhemmin lähdin. Hän sai jonkinlaisen kohtauksen ja minä väsyin hänen kaitsemiseensa.

Kaupungin muurien ulkopuolella oli laaja telttaleiri, jossa varattomimmat tai säästäväisimmät kullankaivajat asuivat. Siellä oli myöskin iso sairassuoja. Sairaustapaukset johtuivat suurimmaksi osaksi matkan aiheuttamista vaivoista, epäterveellisestä ilmanalasta, järjettömästä hedelmien syönnistä, juopottelusta ja terveydenhoidon puutteesta. Olen aivan varma siitä, että vain kaupungin asema — se oli tuulisella kannaksella — pelasti meidät ruttotartunnasta. Jokaisella amerikkalaisella oli mukanaan patenttilääkkeitä, samantapaisia kuin ne, joita heillä on tapana tunnollisesti nieleksiä visseinä vuodenaikoina. Luulenpa näiden puoskarisekoitusten vaatineen aikojen kuluessa monta uhria.

Aamupäivisin kävimme säännöllisesti satamassa haastattelemassa höyrylaivatoimiston virkailijoita. Suunnilleen kolmesataa meistä oli ostanut kauttakulkulipun New Yorkissa ja meille ilmoitettiin, että vain viisikymmentäkaksi matkustajaa voitiin sijoittaa ensinnä lähtevään laivaan entisten matkustajien lisäksi. Kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan saisi siis jäädä odottamaan seuraavaa kulkuvuoroa. Tietenkin päätti jokainen, että ainakin hän lähtisi noiden viidenkymmenenkahden mukana — viivytys tällaisella seudulla tällaisena aikana ei voinut tulla kysymykseenkään. Laivakonttorin virkamiehillä oli vaikeat päivät. Jokainen kyselijä halusi tietoa siitä, milloin laiva saapuisi, ja sitähän oli aivan mahdoton sanoa. Lisäksi tilasi jokainen kojupaikan, ilmoittaen kymmenittäin syitä, miksi juuri hän oli oikeutettu sellaisen saamaan. Konttori oli suorastaan kauhistava paikka. Siellä metelöitiin ja noiduttiin ja riideltiin riitelemästä päästyäkin, enkä vielä tänä päivänä käsitä, että siellä ei tosiaankaan tapettu ketään.

Kun olimme kiduttaneet virkailijoita rupeaman, oli meillä aikaa laiskotella. Saatoimme maleksia kaduilla, kävellä rannassa tai vetelehtiä anniskeluissa ja peliluolissa, miten vain itseämme halutti. Kaikki oli mielenkiintoista, vaikkakin katuelämä ja pelihuoneustot kukoistivat vasta iltapuolella päivää.

Kello neljän maissa tai vähän myöhemmin, kun virallinen siesta, lepoaika, oli ohi, vilkastui pääkadun liikenne huomattavasti. Alkuasukkailla oli valkoiset puvut ja suuret, pehmeät olkihatut ja he liikkuivat hyvin sulavasti. He kuuluivat rauhalliseen, velttoon rotuun, ja olivat aina valmiit astumaan käytävältä ojaan, antaakseen muihin kansallisuuksiin kuuluville vastaantulijoille tilaa. Muistan, että naisilla oli runsas, musta tukka, johon he olivat pistäneet sikareja. Kadut olivat hyvin kapeat. Kun ajoneuvoja tuli vastaan, oli meidän kaikkien väistyttävä syrjään, samoin vankijonoja kohdatessamme. Vangit oli tavallisesti kytketty toisiinsa rautavitjoilla. Näitä poloisia näimme Panamassa vaikka minkä verran.

Meitä huvitti suuresti maleksia vanhan kaupungin kaikissa merkillisissä paikoissa. Katedraalien pimeät käytävät, pihattojen rakoilleet kivet ja puutarhojen salaperäiset kätköt viekoittelivat meitä, ja me pääsimme usein sangen läheltä seuraamaan alkuasukkaitten elintapoja. Yleensä katseltiin meitä aluksi epäluuloisesti joka paikassa. Kullanetsijäin joukossa oli kosolti lurjuksia — ihmisiä, joiden ei täällä tarvinnut hillitä raakoja vaistojaan tai häjyjä himojaan. He huomasivat, että alkuasukkaan saattoi tyrkätä käytävältä ojaan ja he tyrkkäsivät hänet ojaan. Kerran näin tuollaisen raakimusjoukon sytyttävän savukkeensa alttarikynttilöistä. Mutta Talbotin espanjankielentaito ja oma käytöksemme avasivat meille pian ovet joka paikkaan.

Löytöretkellä ollessamme keksimme eräänä päivänä sangen miellyttävän paikan. Olimme kaupungilla harhaillessamme lopulta saapuneet pitkälle muurille, jossa tuntui olevan vain yksi, vähäinen portti. Sen vieressä riippui soittokellon nuora, johon emme siekailleet tarttua. Portti avautui melkein heti ja me astuimme muurin sisäpuolelle.

Olimme avaralla, sileitten kivilaattojen peittämällä aukiolla. Kivet olivat märkiä, aivan kuin olisi äsken satanut. Lukuisia katottomia ruohokojuja oli pystytetty eri puolille aukiota. Keskellä kohosi kaivo, läpimitaltaan ehkä kymmenen tai kaksitoista jalkaa, ja sen yläpuolella kallisteli vedennostolaite. Ei ainuttakaan elävää olentoa ollut näkyvissä. Portti oli kaiketi avattu vetonuoralla.

Luikkasimme iloisesti, ja tovin kuluttua kompasteli jostakin kojujen takaa sisukas vanha eukko meitä kohti. Hän virkkoi jonkun sanan sangen kärsimättömällä äänellä. Talbot teki lyhyen kysymyksen, johon nainen vastasi vielä lyhyemmin, minkäjälkeen hän heti köpitti tiehensä.