Part 3

— Silmänräpäys! huudahti Talbot Ward terävästi. Vene on minun, eikä teidän. Matkatavarani ovat paikoillaan ja soutumies saapuvilla. Hänen huono muistinsa on sivuseikka. Sen käsitätte yhtä hyvin kuin minä. Joko myönnätte siivosti, että olen oikeassa, ja poistutte, tai tappelette. Minulle sopii kumpi hyvänsä. Ilmoitan vain, että ammun heti, jos joku teistä liikahtaa muussa tarkoituksessa kuin jättääkseen meidät.

Hän puhui rauhallisesti. Nuo neljä eivät olleet pelkureita, siitä voisin mennä vaikka valalle. Mutta nyt he kaikki tuijottivat Wardia silmiin ja tekivät kukin puolestaan samanlaisen päätöksen. Olen varma siitä, että he hänen katseessaan olivat nähneet hämäännyttävän, välähtelevän loisteen.

— Jos se on vakaumuksenne, lausui heistä pisin, en hetkeäkään epäile oikeuttanne veneeseen. Me emme aio harjoittaa vääryyttä....

Johnny pärskähti äänekkäästi.

— Jos espanjankielen taitoni voi olla teille avuksi, keskeytti Ward, suostun mielelläni tiedustelemaan teille venettä.

Joukko hajaantui ja soutumiehemmekin tuntui halukkaalta livistämään. Kurkotin kättäni ja tartuin hänen kaulukseensa.

Talbot oli kääntynyt puhuttelemaan Johnnyä.

— Fairfax, virkkoi hän hyytävän kylmästi, teidän on paras heti oppia hillitsemään itsenne, niin ettette aikaansaa uusia rettelöitä heti kun voitto on saavutettu. Nuo herrat olivat äkeissään jo entuudestaan ja te teitte parhaanne synnyttääksenne uuden metakan.

Johnny-parka punastui hiusmartoaan myöten.

— Olette oikeassa, änkytti hän.

Talbotin ilme kirkastui heti. Hänen kasvoilleen levisi miellyttävä hymy.

— Se oli miehen puhetta, Johnny! huudahti hän. Ei ole hauska myöntää olleensa väärässä. Te ja Yank olitte hiivatin sotaisen näköisiä, kun tulimme. Mutta niissä on kirottu _mozomme_? Ahaa, te olette iskenyt kyntenne häneen, Frank. Erinomaista! Tulkaapa lähemmä, rakastettava kansalainen! Arvaanpa, että ymmärrätte englantiakin, jos on tarvis, muuten ette olisi voinut ryhtyä niin oveliin kauppoihin kuin taannoin.

Johnny tointui hitaasti hämmennyksestään. Yank ruiskautti pitkän syljen ja laski kiväärinsä tukin maahan.

— Olette käyttäytynyt moitittavasti, puheli Talbot soutajalle. Sopimus on sopimus. Mutta sanonpa teille, mitä nyt on tehtävä. Kysyn jokaiselta täällä, sekä teidän tovereiltanne että omiltani — käsitättekö — ja jos muut suorittavat tuollaisesta matkasta kaksikymmentä dollaria, teemme me samoin. _Sabe?_ Mutta me emme maksa teille kahtakymmentä dollaria, ellette vie meitä Crucesiin _poco pronto. Sabe?_ Nyt lähdettiin.

Soutumies päästi aika mölyn.

— Hän sanoo neuvottelevansa apulaisensa kanssa, selitti Talbot. — No, poikani, jatkoi hän sitten, tulenpa mukaanne ikävöimänne apulaisen luo.

Maleksimme puolisen tuntia veneen lähettyvillä seuraten muitten puuhia. Kaikki he valittivat, ettei soutajia ollut saatavissa. Muutamat astuivat veneisiin kärsivällisesti odottamaan omistajan ilmestymistä. Toiset harhailivat kylällä palaten hetken kuluttua mukanaan joku vastahakoinen alkuasukas, joka sitten osoittautui »vääräksi mieheksi». Muutaman kerran onnistui venekunnan päästä liikkeelle ja pian katosi silloin alus virran mutkaan kiljunnan kiiriessä ja pistoolien paukkuessa.

Talbot palasi kahden miehen seurassa. He olivat kaiketi päässeet yksimielisyyteen, sillä he nauroivat ja juttelivat vilkkaasti. »Apulainen» oli suunnattoman kookas neekeri. Hän oli melkein alasti ja hänellä oli muhkeat lihakset sekä hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. Tukeva messinkihely killui hänen kummassakin korvassaan ja käsivarttakin koristi metallirengas. Tyrkkäsimme ruuhen vesille ja lähdimme liikkeelle.

V luku.

TROOPILLINEN JOKI.

_Padronemme_, kuten Talbot kutsui soutumiestä, seisoskeli keulassa kirjavaan paitaan verhottuna. Leveä virta kuhisi aluksia, jotka kaikki pyrkivät vastavirtaan. Kun laguuni kapeni oli kuitenkin veneruuhka jo ehtinyt hajaantua.

Me matkasimme läpi troopillisen metsän. Se oli ihmeellinen. Kasvullisuus ulottui aivan veden partaaseen, niin ettemme nähneet muuta kuin tiheän viidakon. Suuria, meille jo entuudestaan tuttuja palmuja kasvoi siellä täällä. Myöskin teakpuita oli runsaasti, mutta niitä emme tunteneet, ennenkuin Talbot niitä osoitti meille. Vielä näkyi mahtavia sykomoreja, joihin ampiaiset olivat laittaneet isoja pesiä, ja hyvin etelämaisen tunnun antoivat maisemalle banaanipuitten valtavat, risaiset lehdet. Mangopuut olivat tavattoman kauniita ja niiden joukossa kukoisti kaikenlaisia pensas- ja ruokokasveja sekä suunnaton määrä liljoja. Ja kaikkialla kiemurteli viiniköynnös nuoranvahvuisena ja sotkuisena, kevyt, keikkuva köynnös, jota keltaiset ja purppuranväriset kukat koristivat. Alempana loistivat kurjenmiekat ja lootus, joiden välitse alligaattorit pujottelivat. Merimetsot ja muut vesilinnut tarkkailivat maailmaa kirkkain silmin. Viidakon varjot näyttivät heleän vihreiltä, mutta vedenrajassa köynnösten alla ne tummenivat. Ilmakin tuntui heikosti vihertävältä. Viinikukkien ympärillä liiteli koreita perhosia ja puiden vaaleanvihreässä katveessa erotin pieniä vihreitä papukaijoja. Aikaisemmin olin nähnyt niitä vain häkeissä. Tuntui kerrassaan ihmeelliseltä omin silmin nähdä noita seutuja, joihin aikaisemmin oli tutustunut kirjoissa. Istuimme äänettöminä — vain silloin tällöin osoitti joku meistä uutta merkillistä nähtävyyttä, jonka silmä oli tavoittanut.

Soutajamme ponnistelivat tasaisesti eteenpäin. Neekeri hyräili hiljaa joitakin outoja kullankaivajain lauluja, kunnes lopulta irvisti leveästi ja alkoi hoilata kurkun täydeltä:

»Oo, Susanna, älä sure mua, armahain! Oon matkalla Kaliforniaan ja banjo on polvellain.»

[Banjo = kitaraa muistuttava amerikkalainen kielisoitin. — Suom.]

Hänen ääntämistapansa oli perin kumma, mutta sekä sävel että sanat olivat oikeat. Talbot kysyi häneltä jotakin espanjaksi.

— Hän sanoo, että kaikki amerikkalaiset laulavat tuota laulua. Hän on kuljettanut heitä joukottain virtaa ylöspäin.

— Aivan liian monia, murisi Johnny. Toivon, että olisimme lähteneet matkalle jo kolme kuukautta aikaisemmin.

Iltahämärissä lähestyimme joen oikealla rannalla olevaa kylää. Tuskin oli venheemme keula koskettanut maata kun jo molemmat soutajamme lähtivät hurjaa kyytiä juoksemaan kohti puitten välistä pilkoittavia ruokomajoja. Kiskoimme aluksemme kuivalle, ettei virta pääsisi sitä ryöstämään, ja lähdimme hiukan ymmällämme seuraamaan soutumiehiä. Mutta vaikka astelimmekin melko rivakasti, olivat sekä _padrone_ että neekeri jo ehtineet istuutua pelipöydän ääreen kun saavuimme perille. _Padrone_ hoiti pankkia!

Saimme pian tietää, että kylän nimi oli Gatun. Talbot löysi tovin kuluttua majan, josta vuokrasimme muutamia riippuverkkoja yöksi. Maja oli kaksikerroksinen ja ylempään kerrokseen pääsi salkoa pitkin, johon oli viilletty jonkinlaiset astinlovet. Katselin salkoa ja päätin pysytellä alakerroksessa. Painoni olisi näet epäilemättä ollut näille »tikkaille» liikaa.

Enpä tiedä, kuka meistä sai ruhonsa mukavimmin sijoitetuksi. Minun riippuverkkoni oli kiinnitetty nurkkaan alakerroksen ainoassa huoneessa. Viiden tai kuuden askeleen päässä roihusi iloinen valkea, jolla keitettiin ruokaa. Kymmenen tai kaksitoista alkuasukasta istui tulen ympärillä ryypiskellen aamunkoittoon asti, ja ennenpitkää havaitsin, että kymmenen- tai kaksitoistatuhatta kirppua seurasi heidän esimerkkiään paitani suojassa. Kuusi koiraa lisäsi majan asukkaitten lukumäärää. Ne huomasivat pian minun selkäni olevan niin matalalla, että niiden oli sangen mukava kahnata omia selkiään siihen, eivätkä ne olleet millänsäkään, vaikka huitaisin niitä pistoolinperällä. Ynähtivät vain hiukan ja palasivat takaisin. Ne eivät antaneet minulle sen vertaa rauhaa, että olisin ehtinyt ummistaa silmiäni. Maljoja kilistelevät alkuasukasparat olivat kovasti huvitettuja. Otaksun, että eläinpoloisilla oli jonkinlainen selänkihnuttamishimo ja tunsin syvää sääliä. Tosin niissä ei ollut niin paljon kirppuja kuin minussa, olihan niiden pinta-ala pienempi, mutta riitti sekin, jos niissä neliötuumaa kohti oli yhtä monta purevaista kuin minussa.

Yön kuluessa alkoi sataa. En tarkoita mitään tavallista tihkusadetta, vaan oikein rehellistä kuuroa. Lakkasinpa pian kadehtimasta yläkerroksessa majailevia tovereitani, sillä äänistä päättäen vuoti katto kuin seula.

Aamulla satoi yhä. Kujilla vetelehti pettyneen ja väsyneen näköisiä miehiä. Otaksun, että meillä oli kaikilla ollut samantapaisia kokemuksia edellisenä yönä. _Padronemme_ näytti ensin halukkaalta jäämään kylään, mutta pian hän älysi, että olimme huonolla tuulella, ja niin päästiin kuin päästiinkin liikkeelle.

Päivä ei ollut erikoisen hupaisa. Sadepisarat täplittivät vedenpinnan ja puut tihkuivat märkyyttä. Perhoset ja koreat linnut olivat kadonneet ja pilvenlongat painuivat raskaina kohti puitten latvuksia. Kylmässä ilmassa palelimme pahoin, vaikka kääriydyimme kaikkiin peitteisiimme. Olisimme kernaasti laskeneet maihin saadaksemme lämmitellä pikku nuotion ääressä tai ainakin liikutella raajojamme, mutta mitään rantapenkereitä ei ollut olemassa ja kasvullisuus olisi ehdottomasti ehkäissyt meitä pääsemästä kiinteälle maaperälle. _Padrone_ ja neekeri leikkasivat reiän kukin huopaansa ja pistivät päänsä sen läpi. Näin hankkivat he itselleen lämpimän viitan, joka tyydytti heitä täysin. Talbot Ward ja Yank alistuivat filosofisen tyyninä kohtaloonsa, niinkuin vanhoille sotureille sopi, mutta Johnny ja minä olimme liian kokemattomia ymmärtääksemme, että kaikella on rajansa. Emme voineet tupakoidakaan kosteuden takia.

Seuraavan yön vietimme Peña Blanca-nimisessä paikassa, joka ei millään tavoin eronnut Gatunista. Makasimme pienissä vajoissa, kaksi- kolmekymmentä miestä yhteen ahtautuneina. Näitä vajoja oli tusinan verran aivan lähekkäin. Olimme riitaisalla päällä joka mies, ja sekä toverien että alkuasukkaitten lörpötys ärsytti meitä pahanpäiväisesti. Olimme myöskin ruuan tarpeessa, mutta syötävää oli vaikea hankkia. Kinastelut tukahdutettiin alkuunsa, sillä enemmistö tahtoi olla rauhassa. Mutta lopulta kehittyi epäsopu yleiseksi ja hetken näytti siltä, ettei tappelua voitaisi välttää. Miehet haukuskelivat toisiaan ja kopeloivat aseitaan, mutta silloin osoitti Yank yhtäkkiä olevansa tilanteen tasalla. Hän nousi ja kehoitti riitelijöitä pysymään alallaan, sillä, sanoi hän, viereisessä huoneessa on valkoihoinen »lady». Juttu »ladysta» oli tosin tuulesta temmattu, mutta meteli saatiin kuitenkin vältetyksi.

Seuraavana päivänä osoitti sää seestymisen oireita, vaikka saimmekin muutaman ryöpyn niskaamme. Seutu muuttui ankeammaksi. Sivuutimme monia ruohotasankoja, joilla kasvoi joku yksinäinen palmu ja lukuisia akaasiaa muistuttavia puita. Aukeilla oli suuria karjalaumoja laitumella. Virta kapeni ja sen juoksu kävi vuolaammaksi. Soutajiemme täytyi usein laskea melansa ja tarttua sauvoimiin tai vetohihnaan. Pari kertaa kävimme maissa, kävellen jonkun matkaa rantaäyrästä pitkin. Kerran näimme villejä kalkkunoita. Toisen kerran ryömi jokin hirvittävä kummitus jalkojeni välistä, viskautuen veteen. Toverini sanoivat, että hyppäsin pelästyksissäni neljän jalan korkeuteen, mutta luulenpa itse hypänneeni ainakin kymmenen. Talbot kertoi, että eläin oli leguaani. Kuvailisin tuota kamalaa liskoa tarkemmin, ellen tuona hetkenä olisi ollut niin suunniltani, että huomiokykyni oli tipotiessään.

Aikaisin iltapäivällä saavuimme kallioperäiselle seudulle. Basaittipaadet katosivat rannoilla vedenpinnan alle ja suoraan edessämme kohosi kartionmuotoinen, vehmaan kasvullisuuden peitossa oleva vuori. Kiersimme sen ja saavuimme Gorgonaan, joka oli rakennettu jyrkälle louhikkorannalle. Tässä oli matkamme päätepiste. Tosin olimme sopineet kuljetuksesta Crucesiin saakka, joka oli kuuden (Englannin) penikulman päässä täältä, mutta koska suurin osa laivatovereistamme oli tehnyt juuri samanlaisen päätöksen, arvelimme että Gorgonasta lähtevä maantie olisi rauhallisempi reitti. Nousimme siis maihin, purimme tavaramme veneestä ja lähdimme järjestelemään asioitamme sekä hankkimaan muuleja matkan jatkamista varten maitse.

VI luku.

VIIDAKKOKYLÄ.

Aluksi näytti siltä kuin olisivat kaikki yrityksemme turhia. Gorgonassa vilisi matkamiestä siinä määrin, ettei kylä voinut läheskään tyydyttää kaikkien tarpeita. »Hotelli Francaise» — jonkinlainen vajan ja teltan yhdistelmä, jossa oli liejuinen savilattia — oli täpötäynnä vieraita, samoin alkuasukasten hökkelit. Monet matkaajat koettivat tulla toimeen taivasalla. Osa heistä kertoi viettäneensä täällä jo viikon, koska etenemisestä ei voinut olla puhettakaan kulkuvälineiden puutteessa. He ilmoittivat myöskin, että monet olivat sairastuneet kuumeeseen. Näimme erään näistä tutisevista raukoista istuvan hyljättynä puun juurella, silmissään samanlainen katse kuin sairaalla koiralla. Miehen tarmo oli tyystin kadonnut ja hän toivoi vain pääsevänsä takaisin kotiinsa.

Keskustellessamme toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä, lähestyi meitä musliinipukuinen ent. _padronemme_, joka oli saanut maksunsa ja puristanut käsiämme. Hänen suussaan savusi tavattoman pitkä sikari ja hän viittoili meille perin suopean ja ystävällisen näköisenä.

— Apu hädässä, virkkoi Talbot, puhuttuaan hänen kanssaan muutaman sanan. Hän sanoo, että olemme kohdelleet häntä kuin veljeä ja taistelutoveria — mikä luonnollisesti merkitsee, että minä olen kohdellut häntä sillä tavoin, sillä te, senkin heittiöt, olisitte kyllä monta kertaa halunneet upottaa hänet jokeen. Nyt hän kertoo keksineensä paikan, missä voimme päästä katon alle.

— Jonkin alkuasukkaan täisessä sikolätissä, mutisin Johnnylle.

— Kaiketi te tulette, mairitteli _padronemme_, väläyttäen hampaitaan.

Seurasimme häntä, kantaen itse tavaroitamme, koska kantajia ei ollut saatavissa. Raskaimmat varukset oli jätettävä rannalle. Talbot tahtoi välttämättä ottaa mukaansa sanomalehtipinkkansa.

— Niitä voidaan tarvita, sanoi hän, ryhtymättä pitempiin selittelyihin. Sitäpaitsi ne ovat minun, ja hartiani ovat niinikään omaisuuttani, lisäsi hän, kun Johnny ja minä osoitimme kärsimättömyyttämme.

_Padronemme_ kuljetti meidät kylän laidalle. Saavuimme oikein kunnolliselle rakennukselle, jossa oli useita huoneita, avara kuisti ja savupiiput. Rakennuksen edessä oli maa tallattu kovaksi. Leppeä, kohtelias herrasmies, joka luultavasti oli paikan _alcalde_, saapui meitä tervehtimään.

— Nämä ystävät minun, selitti _padrone_ englanniksi, ollakseen meille höyli. He olla hyvää kansaa. He tarvita asua. Ei olla saarni huoneet.

_Alcalde_, pyylevä poskipartaniekka, kumarsi arvokkaasti.

— Suvaitkaa olla kuin kotonanne, sanoi hän.

Tällä tavoin saimme parhaimman saatavissa olevan asunnon, vaikka olimmekin tulleet myöhään. Maksoimme tietysti yösijastamme kohtuullisen hinnan kun seuraavana päivänä lähdimme jatkamaan matkaamme. Muuten — elleivät Talbot ja Johnny olisi olleet seurassamme, olisimme varmasti Yankin kanssa livistäneet viidakkoon. Seurustelussamme isäntäväkemme kanssa piti meidän näet kumarrella ja hymyillä ja keikistellä niin ylenpalttisesti, että minusta vihdoin tuntui kuin olisin ollut häkkiin pistetty pikku apina, joka säleitten takaa lörpöttelee hyväntahtoiselle ja arvokkaalle professorille. Lopulta rupesi oikein takaraivoa pakottamaan, kun epätoivoisesti yritin pysyä tarkkaavaisen ja hilpeän ja älykkään näköisenä. Yank istui avonaisen ikkunan ääressä tylsänä, pureksien mälliä ja syljeksien pihamaalle, mikä kaikki herätti minussa melkein pelonsekaisia tunteita. Mutta Talbot ja Johnny olivat tosiaankin kuin kotonaan. He voittivat vanhan herrankin ladellessaan mutkikkaita ja siroja kohteliaisuuksia, he pitivät pitkiä, mahtipontisia puheita tyhjästä, heidän hymynsä oli hurmaava, surunvoittoinen ja keskeytymätön — aivan toisenlainen kuin minun typerä virnistyksen! — ja he aikoivat nähtävästi pitkittää tätä näytelmää tuomiopäivään asti. Vasta sitten kun olimme jälleen omissa hoteissamme, ymmärsin heidän puheistaan, etteivät he sentään järin paljon olleet tällaisesta seurustelusta nauttineet.

Auringon laskiessa keskeytyi hilpeä yhdessäolomme yhtäkkiä. Kylältä päin karkasi näet rakennustamme kohden alkuasukasjoukko, jota johti kaksi miestä. Heistä oli toinen suuri ja romuluinen, toinen taas vallan alamittainen. He juoksivat kuin hullut ja hyökkäsivät perille tultuaan heti kuistille, puhjeten molemmat puhumaan yhtaikaa.

— Mikä hätänä? utelimme Talbotilta.

— En tiedä vielä. Kysymys jostakin tappelusta, luulemma.

_Alcalde_ käski heidän selittää asiansa yksi kerrallaan. Ja silloin juttu selvisi. Iso mies ja pieni mies olivat tapelleet ja olivat nyt saapuneet oikeutta saamaan. Näin paljon tulkitsi Talbot meille, räjähtäen sitten nauruun.

— Pikkumies on syyttänyt itseään, jatkoi hän tuokion kuluttua. Hän väittää hyökänneensä ison miehen kimppuun ja pehmittäneensä hänet. Hongankolistaja taas ilmoittaa röykyttäneensä pienemmän. Kumpikaan ei tahdo tunnustaa saaneensa selkäänsä, vaan molemmat haluavat suorittaa sakkonsa ja saada pöytäkirjaan merkityksi, että on pahoinpidellyt toista. Siinä näette, mihin turhamaisuus voi johtaa!

Miesten tahto täytettiin. _Alcalde_ tuomitsi puolueettomasti kummankin sakkoihin. Hän pisti huolettoman näköisenä rahat taskuunsa.

Hämärä levittäiksen tienoon ylle ja sen mukana saapuivat miljoonat tulikärpäset. Maa näytti tummalta sametilta ja virran suunnalta leyhki leppoisa tuulenhenki. Kylän valot kimmelsivät keltaisina ohuen viidakkoverhon läpi, ja etäisyyden vaimentamana sulautui virtaavan veden kohina tuhansiin muihin ääniin. Olisin mielelläni viipynyt ulkosalla, mutta meitä pyydettiin sisälle. Lamput lämmittivät pian avaran, matalan huoneen sietämättömän tukahduttavaksi. Istuuduimme oikeille tuoleille ja lennokas keskustelu aloitettiin uudelleen. Olen monasti myöhemmin ihmetellyt, huvittiko isäntäämme todellakin tuollainen keskustelu, vai katsoko hän kenties velvollisuudekseen koettaa huvittaa meitä. Ehkäpä häntä väsytti teiskaroiminen ja pokkuroiminen yhtä paljon kuin meitäkin.

Puolialaston palvelija astui huoneeseen ilmoittaen, että viereisessä suojassa vartosi joku, joka pyrki puheillemme. Arvon _padronemmehan_ siellä oli ja hänen seurassaan kookas, komea, lyhyeen valkoiseen nuttuun ja lahkeista halkaistuihin housuihin pyntätty mies.

— Hän olla ystäväni, esitteli _padrone_, ja hänellä olla muuleja.

Talbot teki kaupat herrasmiehen kanssa. Tämä hankkisi meille ratsut kymmenen dollarin maksusta päivältä ratsua kohti, minkä lisäksi hän tarjoutui kuljettamaan tavaramme kuudesta dollarista sentneriltä. _Padrone_ seurasi keskustelua iloisen näköisenä.

— Minä olla erinomaine ystävä, sanoi hän.

— Olette herrasmies ja lukenut mies, poikani, vastasi Talbot painokkaasti. Tahtoisinpa melkein sanoa, että olette oikea mongertajamestari!

_Padrone_ oli hyvin tyytyväisen näköinen, mutta vaati heti viittä dollaria. Talbot sujautti hänelle rahat. Johnnyn mielestä tosin miehen vaatimus melkein pilasi hänen osoittamansa auliuden arvon, mutta me muut olimme toista mieltä. Luulen että ystävällinen käytös vaikuttaa syvästi noihin laiskoihin ja epäluotettaviin ihmisiin. Mies oli aluksi koettanut jutkauttaa meitä, mutta lopulta hän teki kaiken voitavansa auttaakseen meitä.

Ilta-aterian aikana näimme ensimmäisen vilahduksen talon naisista. Vanhempi heistä oli pyylevähkö, tyyni ja arvokas. Silmiinpistävintä hänessä oli mustan tukan runsaus. Hän kumarsi meille vakavan näköisenä, hymisi jonkun espanjalaisen sanan ja omisti sitten kainostelematta huomionsa eri ruokalajeille. Nuorempi, Mercedes-niminen, oli ihastuttava. Hänelläkin oli kiiltävän musta tukka, jota peitti siro _rebosa_, huivi. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat hyvin ilmeikkäät ja hän käytte!! niitä taitavasti, vaikka pyrkikin näyttämään ujolta ja aralta. Hänellä oli sorea, täyteläinen vartalo, ja hänen pukunsa korosti oivasti hänen sulojaan. Luullakseni johtui kuitenkin hänen keimailunsa enemmän hänen rodulleen ominaisesta vaistosta kuin henkilökohtaisesta ja harkitusta hurmaamishalusta. Me neljä punapaitaista kulkuria emme kaiketi olleet kovinkaan houkuttelevia. Olipa nyt syy mikä tahansa, oli vaikutus joka tapauksessa aivan ilmeinen. Hän oli suorastaan viettelevä. Hänen raukeat katseensa, _rebosa_, viuhka, hitaat, pehmeät liikkeet ja tukkaan pistetty punainen kukka tenhosivat meidät auttamattomasti. Epämiellyttävältä tuntui vain se ihojauheen paljous, jolla kumpikin naisista oli itsensä kaunistanut.

Yank ja niinä olimme poissa leikistä, tai ainakin luulimme olevamme, sillä emmehän tainneet ollenkaan espanjaa. Johnnyä ei kielentaitamattomuus kuitenkaan häirinnyt vähimmässäkään määrässä. Viidessä minuutissa oli hän unohtanut koko muun maailman, yrittäessään kiinnittää neitosen huomiota vilkkaasti ja merkillisesti elehtimällä ja änkyttämällä joitakin oppimiaan sanoja. Tyttö eläytyi pian tähän huvinäytelmään. Talbot puolestaan oli totinen ja erinomaisen kohtelias. Kun ateria oli päättynyt, nousivat naiset äkkiä pöydästä, kumarsivat ja poistuivat muitta mutkitta. Johnny katsahti meihin häkeltyneenä, punoittavana ja kokolailla tyytymättömänä. _Alcalde_ ei ollut millänsäkään. Yank, Talbot ja minä nautimme suuresti tilanteesta.

— Tapaatte hänet kyllä myöhemmin, lohdutti Talbot hiukan pilkallisena.

Johnny nieli vaiteliaana kahvinsa.

Aterian päätyttyä menimme ulos. Talon edustalla olevan aukion kummallekin puolelle oli sytytetty iloinen roihu. Neljä kitaraniekkaa istui kuistin kylkeen kyhätyllä lavitsalla ja alapuolella käyskenteli kolme- neljäkymmentä ihmistä. Tavallisia alkuasukkaita kaikki tyynni. Isäntämme perhe ja muuan toinen, johon kuului mies, vaimo ja kolme lasta, muodostivat kaikesta päättäen paikkakunnan ylimystön. Paremmiston edustajat kapusivat luoksemme kuistille. Vanhimmat perheenjäsenet olivat aivan isäntäväkemme näköisiä — vain herrojen parrat olivat hiukan eri tavalla leikatut ja rouvien painossa oli jonkun kilon ero. Nuoremmista kiinnitti ensiksi huomiotamme pitkä, solakka, valkopukuinen neito. Hänen takanaan asteli parinkymmenen ikäinen nuorukainen, perin koreasti puettu ollakseen miehiseen sukupuoleen kuuluva. Hänellä oli pehmeä, valkoinen paita ja lyhyt sininen takki, joka oli koristepunoksin kirjailtu. Uumalla oli punatupsuinen, leveä vyö, ja housut oli halkaistu alhaalta polviin saakka. Pieniä hopeanappeja oli siroteltu kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Uljaan näköinen nuori herra muuten, vähäisine viiksineen ja punaisine huulineen, joiden välistä hampaat välähtelivät.

Kuitenkin oli hän sitä lajia, jota en voi sietää ollenkaan. Kyläläisistä olivat useimmat pukeutuneet valkoisiin. Kaikilla naisilla oli _rebosa_, ja paksulti ihojauhetta kasvoissa. Taustalla näkyi muutama amerikkalainen.

Soittoniekat virittivät marssinkaltaisen sävelmän ja tanssinhaluiset järjestyivät pareiksi. Siitä kuontui sitten jokin lansieerikatrillin tapainen meno; tanssivat liikkuivat arvokkaasti ja juhlallisesti ja äärettömän hitaasti. Minusta tuossa ei ollut paljon mitään näkemistä. Istuimme jäykässä rivissä, osoittaen kohteliaisuuttamme seuraamalla tanssivien pyörimistä. Se oli jotakuinkin yhtä hauskaa kuin sairaalassa käynti. En tiedä mikä sitten vihdoinkin sai heidät lopettamaan esityksensä, mutta arvatenkin puutuivat soittajien sormet, tai ehkäpä tekivät esiintyjäin jalat tenän.

Tovin kuluttua alkoi soitto jälleen. Sävel oli suunnilleen yhtä juhlava kuin edellinenkin. Hieno, nuori vienous nousi nyt paikalta ja kumarsi syvään isäntämme tyttärelle, ohjaten hänet sitten aukiolle.

— No, Johnny, näyttäkääpäs nyt, että olette urheilija, sanoi Talbot, kohottautuen istuimeltaan, Lähtekäähän tanssittamaan vierasta.

— Ei taida kävellä, mutisi Johnny synkästi, seuraten Mercedestä katseillaan.

— Naisenne kyllä opastaa teitä. Tulkaa!

Talbot kumarsi totisena valkopukuiselle neitoselle, joka ihastui ikihyväksi. Johnny tarjosi kohteliaasti ja miellyttävästi käsivartensa toiselle tytölle. Tyttö myöntyi hieman koppavasti ja välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei luonut katsettakaan Johnnyyn eikä suonut hänelle yhtään sanaa. Luullakseni ei juttu huvittanut häntä ollenkaan, sillä hän heilutti laimeasti viuhkaansa ja tuijotti jonnekin etäisyyteen. Tanssi alkoi.