Part 2

— Pyydän teitä tyyntymään, madame, sanoi Ward. Teidän ei kannata ärtyä tuon äskeisen metakan johdosta. Tapahtuma ei toistu. Hra Munroe matkustaa piakkoin minun kanssani Kaliforniaan.

III luku.

MATKALLA.

En enää muista varmasti, olinko ensinkään epäröivällä kannalla, kun matkasta tuli kysymys. Joka tapauksessa olin jo muutaman päivän kuluttua ylenmäärin innostunut hankkeesta. Sovittiin, että matkustaisin Wardin apulaisena. Ward suorittaisi kaikki matkakustannukset ja minä puolestani olisin velvollinen antamaan hänelle puolet kaikesta löytämästäni kullasta. Minusta tuntui tämä järjestely erittäin tyydyttävältä. Ward osti meille kummallekin tarpeelliset varusteet. Kävi selville, että hän oli Meksikon sodan veteraaneja ja siis tottunut kenttäelämään. Hänen kokemuksestaan ja minun maalaiskasvatuksestani sitten johtuikin, että meiltä jäi hankkimatta monias naurettava esine, joita vailla eivät newyorkilaiset Kaliforniaan matkaajat katsoneet voivansa reissuun lähteä. Varustauduimme lujilla vaatteilla ja jalkineilla, ostimme kumpikin sadetakin, valitsimme kuokat ja lapiot, huovat, kirveet ja veitset, hankimme karkeata purjekangasta, rihlan ja haulikon sekä pari colt-pistoolia. Tällainen käsiase pyörivään silinteriin pistettyine kuusine panoksineen tuntui minusta aivan ihmekalulta, mutta en saanut tilaisuutta koetella sitä.

Ward päätti heti, että matkustaisimme Panaman tietä.

— Kallein reitti, mutta nopein, selitti hän. Kap Hornin kiertäminen purjelaivalla kestää iäisyyden, samoin matka aavikkojen yli. Kultakentille saapuu päivittäin uusia miehiä, siksi emme saa hukata aikaa.

Hän pistäytyi asunnossamme harva se ilta. Minut oli otettu armoihin jälleen, pian tapahtuvan matkalle lähdön takia. En koskaan päässyt perille siitä, missä Ward asusti. Noudimme matkalippumme laivatoimistosta, kulutimme aikaamme varietee-teattereissa, lauloimme »Oo, Susannaa» muitten mukana, pöyhistelimme pikkuisen, ja vain hitunen tervettä järkeä pidätti meitä esiintymästä flanellipaidoissa, coitit vyöllä, New Yorkin kaduilla. Kun vihdoin aika oli täytetty, nousimme laivaan, nojauduimme kaiteeseen ja hurrasimme kuin huilut. Minusta tuntui kuin olisi minussa auennut joku venttiili, josta lopultakin hurmiopilvi pääsi purkaantumaan.

Selvisimme parissa päivässä meritaudista ja ryhdyimme nyt silmäilemään ympäristöämme. Aluksemme oli noin tuhannen tonnin rataslaiva, ja matkustajia oli kaksisataakahdeksankymmentä eli kaksisataa enemmän kuin tavallisesti. Kovin oli sekalaista seurakunta — pitkien, laihojen Mainen jenkkien joukossa harppoi kellahtavia, mustatukkaisia Louisianan miehiä. Luulenpa kaikkien yhteiskuntaluokkienkin olleen edustettuina, mutta innoissamme emme kiinnittäneet mitään huomiota mokomiin asioihin. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oli joka miehellä punainen paita, lerppahattu, revolveri ja käyrä veitsi, ja monet antoivat lisäksi partansa kasvaa rauhassa. Oli melkein mahdotonta päätellä, mikä heistä kukin oli aikaisemmin ollut — lääkärikö, lakimies vai jätkä. Meillä ei ollut aikaa heidän puhetapansa tai kasvonpiirteittänsä tutkimiseen. En ole koskaan nähnyt missään niin vilkasta liikettä kuin tällä laivalla, joka nyt hitaasti kynti aaltoja matkallaan eteläisiä vesiä kohden. Meillä oli sen tuhannen asiat pohdittavina. Aloitimme Marshallin ensimmäisistä löydöistä ja kuulemistamme huhuista, ja jatkoimme keskustelemalla ilmastosta, varusteista, prospekteista, suunnitelmista ja parhaista kullankaivuukeinoista. Esitimme tusinoittain eriäviä mielipiteitä. Me olimme niin erilaisia, niin eri tavalla kehittyneitä ja kasvatettuja, ettemme voineet käsittää toistemme näkökohtia muuten kuin suurien ponnistusten jälkeen. On muistettava, että näihin aikoihin liikenne ja matkat olivat aivan toista kuin nykyisin. Maa oli laaja, yhteys eri seutujen välillä huono, siitä nämä niin suuresti toisistaan eroavat ihmistyypit. Keskusteluamme saattoi verrata tuntemattomaan maahan tehtyyn tutkimusmatkaan. Mainen miehen mielenkiintoa herättivät pakostakin carolinalaisen mietteet aivan jokapäiväisistä asioista. Silti eivät puheenaiheemme suinkaan olleet jokapäiväisiä.

Päävaikutelmani tästä matkasta oli, että tuolla kuhisevalla ihmisjoukolla oli niin kiire, ettei minuutinkaan ajanhukka saanut tulla kysymykseen. Kohoava ja jälleen vaimentuva ääntensorina jatkui säännöllisesti myöhään yöhön.

Vain kaksi seikkaa saattoi hajoittaa tuon summattoman mielenkiinnon, jonka naapurin tuumailu herätti — delfiinit ja malmirumpu, joka kutsui aterioille. Kun deifiiniparvi ilmestyi näkyviin laivan sivulla, hyökkäsivät kaikki kaiteen ääreen ja revolverit tyhjennettiin siekailematta noihin nokkaviin vieraisiin. En koskaan huomannut laukausten aikaansaavan mitään vahinkoa, mutta meteli oli kyliä kamala. Kutsu aterialle tuli melkein aina yllättävänä. Syöksyttiin tyrkkien ja kompastellen ruokailusuojaan ja siellä havaittiin, että istuimet jo oli varattu tyynemmille matkustajille. Minkäjälkeen taas syöksyttiin kannelle pettyneinä tai välinpitämättömyyttä teeskennellen, ja jatkettiin keskustelua.

Joskus riideltiinkin, mutta yleensä tuntui sunnuntaitunnelma vallitsevan matkustajien keskuudessa. Kaikki nämä miehet olivat jättäneet vanhan työnsä ja ympäristönsä käydäkseen kohti elämänsä suurta seikkailua. Muistan vain muutamien kasvonpiirteet, mutta sitä paremmin muistan punaiset paidat, huopahatut ja vöissä roikkuvat aseet, innostusta hehkuvat silmät ja uneksivat katseet. Muistan heidän kiehuvan tarmonsa, heidän väittelynsä ja leikinlaskunsa, melun, äänekkyyden ja raikuvan naurun, johon harmit hukutettiin. Ihmeellinen kuva senaikuisesta nuorisosta.

En koskaan ennen, enkä myöhemminkään, ole nähnyt sellaista matkatavarain paljoutta kuin tässä laivassa. Suurin osa matkustajista ei tiennyt paljon mitään ulkoilmaelämästä — Kaliforniasta ja oloista siellä he tiesivät vielä vähemmän. Siksipä he olivatkin ostaneet koko joukon mitä hullunkurisinta patenttikamaa. Kannella lojui ainakin neljääkymmentä laatua kullanpuhdistuskojeita. Toisia käytettiin nyrkkivoimalla, toisia veden avulla erottamaan kuonaa kullasta. Olipa siellä muuan siivekäskin vehe, jonka avulla kuviteltiin voitavan leyhyttää multa irti kullasta. Mutta jos nämä kojeet olivatkin erilaisia, olivat ne yhdessä suhteessa samaa maata: kaikki ne olivat sellaisten miesten valmistamia, jotka eivät olleet koskaan nähneet muuta kultaa kuin kultasepän käsittelemää, Ja tulkoon vielä sanotuksi, etten koskaan nähnyt ainoatakaan näistä vehkeistä käytännössä kultakentillä.

Matkalla ollessamme katselin kuitenkin kadehtien näiden patentinsaaneiden koneiden omistajia ja pelkäsin pahoin, että me lapio- ja kuokkaniekat olimme huonosti varustautuneet.

Olipa meillä myös kirja, joka suuresti rohkaisi huonoimminkin varustautuneita kullanetsijöitä. Kirjaa oli monta kappaletta, joten kaikki olivat tilaisuudessa siihen tutustumaan. Sen nimi oli »Kolme viikkoa kultakentillä» ja sen oli kirjoittanut totuuttarakastava, N.I. Simpson-niminen mies. Nyttemmin epäilen suuresti, että hän koskaan oli käynyt vaatimatonta newyorkilaisasuntoaan etäämpänä, mutta noina nuoruuteni päivinä otin kaikki hänen tarinansa vakavalta kannalta. Varsinaiseen kullankaivuuseen oli hän saattanut käyttää kolmesta viikosta korkeintaan kymmenen päivää. Mutta näinä päivinä oli hän, ilman muita työkaluja kuin vaivainen kääntöveitsi, lohkaissut kultaa noin viidenkymmenentuhannen dollarin arvosta. Toisen puolen ajastaan käytti hän matkoihin kultamaassa, tyytyen tällöin vain niihin kultamöhkäleihin, jotka sattuma pudotteli hänen tielleen. Ja me uskoimme häntä.

Päivät kävivät yhä helteisimmiksi, mutta niitä seurasivat suloisen vilpoiset yöt. Talbot ja minä nukuimme kannella jossakin ankkuriketjujen läheisyydessä. Vanha alus keikkui peloittavasti. Se oli matkustajien runsaslukuisuuden takia kevyessä lastissa ja tumma sininen meri tuntui lakkaamatta nousevan ja laskevan etelän kuun valjussa loisteessa.

Tuntikausia lojuimme valveilla vakavasti keskustellen. Mutta matkatoveriani en sittenkään oppinut tuntemaan lähemmin.

— Jos olisitte katkaissut käsivarteni silloin kun ottelimme asunnossanne, en olisi pyytänyt teitä mukaani, sanoi hän eräänä iltana odottamatta.

— Varsin luonnollista, vastasin minä.

— En olisi halunnut seuraani sellaista miestä, jatkoi hän, sillä sentapaisia heppuleita on vaikea valvoa. Mutta te luovuitte aiheestanne.

Minua suututti hieman.

— Olisitteko huolinut mukaanne minua tai ketä hyvänsä muuta, joka olisi ollut kyllin raaka jatkaakseen tuota taistelua?

— No niin, epäröi hän, olimmehan sopineet kunnollisesta tappelusta kuten muistatte, ja jos te olisitte murtanut käsivarteni, olisi kaiketi syy ollut minun, eikä teidän.

Pari nuorukaista pistäytyi puheillamme keinuvassa sopessamme silloin tällöin. He olivat mahdollisimman erilaisia, nuo kaksi, mutta siitä huolimatta olivat he jo ehtineet solmia lujan ystävyysliiton. Toinen oli hidas, hontelo hongankolistaja, jota horkka ahdisteli tämän tästä. Hän oli kotoisin erämaista Suurten järvien ympäriltä. Hänen ryppyiset, ruskeat kasvonsa olivat kuin puusta veistetyt, hän liikkui kömpelösti, ja silmissä viipyi ainainen hymy. Kumppani taas oli melkein poikanen, peräisin Virginiasta, luullakseni, tumma, vilkas takkutukka, jonka eloisat silmät loistivat innostuksesta. Hänellä tuntui olevan vilkas mielikuvitus ja hän jutteli avoimesti asioistaan. Hongankolistaja kai oli kiintynyt häneen juuri hänen vilkkaan avosydämisyytensä vuoksi, kun taas poika palvoi toveriaan jonkinlaisena salaperäisten rajaseutujen symboolina. Erämaan miehen nimi oli oikeastaan Rogers, mutta häntä kutsuttiin Yankiksi, ja virginialaisen nimi taisi olla Fairfax, vaikka hän tyytyikin esiintymään Johnnynä — myöhemmin Kaliforniassa hänestä tuli Jalokivi-Jack syistä, joista tuonnempana teen selkoa. Yankin erottamattomana seuralaisena oli pitkä luodikko, jota ilman hän ei poistunut kymmentä askelta edemmäksi.

Kun istuskelimme yhdessä nelisin, hoiti tavallisesti Johnny keskustelua. Yank ja minä olimme kuuntelijoita ja Talbot kyseli. Johnny käänsi itsensä nurin kuin taskuvaras, hän kertoi meille koko elämäntarinansa, teki selkoa tavoistaan ja kasvatuksestaan, kuvaili omaisiaan, ilmaisi ilonsa ja surunsa, kertoi ylpeydestään ja toiveistaan. Hän kerskaili myös tyyneydellään, jota ei mikään voinut horjuttaa. Ihastuttavaa itsepetosta.

— Luonnollisestikaan ei siellä tarvitse viipyä vuotta kauemmin, jutteli hän. Kerrotaan, että vaivattomasti voi saada kokoon tuhannen dollarin arvosta kultaa päivittäin. Mutta minulle on vaikea syöttää pajunköyttä — hän oli parastaikaakin suunniltaan innostuksesta — ja tyydyn omasta puolestani kolmeensataan päivässä. Jos työskentelen kolmesataa päivää, merkitsee se yhdeksääkymmentätuhatta dollaria, ja siinä on ihan kylliksi!

— Mutta koituuhan teille menojakin, huomautti Talbot.

— Niinpä kyllä — tietysti. Sanotaan sitten puolitoista vuotta, varmuuden vuoksi.

Johnny halusi kiihkeästi päästä tutuksi joka matkustajan kanssa, lukuunottamatta kymmenkuntaa hänen omalta kotiseudultaan peräisin olevaa miestä, jotka eivät herättäneet hänessä mitään mielenkiintoa. Nämä viimeksimainitut matkamiehet eivät minun silmissäni mitenkään eronneet muista laivalla olijoista, mutta Johnny huomasi eron. Niinpian kuin joku heistä ilmestyi läheisyyteen, jäykistyi Johnny aivan kuin olisi hän niellyt Yankin luodikon, ja hänen ilmeensä muuttui niin sietämättömän kylmäksi ja viralliseksi, että olisin huitaissut häntä, jos hän olisi esiintynyt sillä tavoin minua kohtaan.

— Kuulkaapa, Johnny, sanoin muutamana päivänä, mitä vikaa noissa miehissä on? Minusta he näyttävät kunnon tovereilta. Miksi kaihdatte heitä?

— En ole koskaan tavannut heitä aiemmin, herra, sanoi Johnny, kangistuen heti.

— Jättäkää hiiteen tuo arvokkuutenne, varoitin. Se ei tehoa minuun ollenkaan.

Hän nauroi.

— Pyydän anteeksi. He eivät ole mitään herrasmiehiä, katsokaas.

— En arvaa, mitä tarkoitatte herrasmiehillä. Täällä on joukottain matkustajia, joita ei voi kutsua herrasmiehiksi, Mutta näytte viihtyvän hyvin seurassamme.

Hän rypisti kulmiaan.

— Enpä osaa oikein selittää mitä tarkoitan. Nuo miehet ovat jonkinlaisia moraalittomia poliitikkoja, jotka häpäisevät ritarillisen Etelän mainetta.

Talbot ja minä räjähdimme nauramaan. Yank nojautui mietteliäänä pitkään pyssyynsä ja hymyili hänkin. Me kätkimme Johnnyn »ritarillisuuden» korvan taa, ja Johnny oli jalosti siitä mielissään. Milloin hyvänsä pidimme jotakin erikoisesti luonteenomaisena Etelälle, kutsuimme sitä »ritarilliseksi» ja lopulta muodostui tuosta nimityksestä iskusana, jota yleisesti käytettiin niistä lahjottavista poliitikoista, jotka aluksi yrittivät päästä valtaan Kalifornian uudessa valtiossa.

Tunnustan kernaasti, että Johnnyn sijassa olisin ollut varovaisempi noiden miesten suhteen. He olivat kaikki tummaihoisia ja hyvin puettuja. On vaikeata sanoa, soveltuivatko meidän punaiset paitamme paremmin näihin oloihin kuin puheenaolevien herrasmiesten suuret huopahatut ja vaaleat housut. He olivat aivan yhtä hyvin aseistetut kuin me — revolveri killui kainalon alapuolella ja toisinaan oli lisäksi kaksipiippuinen pistooli vyössä.

He kohtelivat Johnnyä ivallisen kohteliaasti ja tuntuivat viis välittävän hänen koppavuudestaan. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että nuorukainen kohtapuolin saisi vihamiehiä.

Talbot Ward tunsi kaikki laivallaolijat kapteenista nuorimpaan matruusiin. Hänen iloisuutensa ja hiukan alentuva käytöksensä miellytti monia kanssamatkustajista, eivätkä hänen leikilliset huomautuksensa koskaan olleet loukkaavia. Hänelle lahjoitettiin tämän tästä sanomalehtiä, joita oli otettu mukaan ehkä puolisentuhatta, ja aina hän otti vastaan lahjan kohteliaasti ja kiitollisena. Lehdet vei hän sitten vähäiseen komeroomme, liittäen ne mukanaan tuomaansa lehtipinkkaan. Mies taisi seurata Molièren periaatteita: autuaampi ottaa kuin antaa.

IV luku.

KYLÄ,

Aikaisin eräänä aamuna ilmestyi näkyviimme korkea kallio, jonka laella kökötti pikku linnake. Kallion alapuolella levisi pitkä, matala rannikko. Meille ilmoitettiin, että paikka oli Chagres.

Tämä tiedonanto aiheutti merkillisen hajaantumisen matkustajien keskuudessa. Tähän asti olimme pysytelleet uskollisesti yhdessä. Nyt vetäydyimme äkkiä epäluuloisina erillemme pieniin ryhmiin. Sillä kohta astuisimme maihin ja kulkisimme kapean maakielekkeen poikki, ja jokainen tahtoi tietysti olla ensimmäinen.

Huolestuneimpia olivat tietenkin ne, joilla oli paljon rahtitavaraa myötään. Minä lakkasin vähitellen kadehtimasta kullanerottamiskoneiden omistajia. Matkustajat hyörivät kiihkeinä kannella, haalien kokoon omaisuuttaan, ja selvittyään tästä hommasta riensi joka mies taivuttelemaan laivan kiusaantunutta päällystöä, päästäkseen ensimmäisenä maihin lähtevään veneeseen.

Talbot ja minä istuimme parilla vaivaisella laatikollamme suuresti huvitettuina. Ankkuri laskettiin ja soutuvene irrotettiin taaveteista. Matkustajat tungeksivat meluten sen ympärillä. Nousimme, nostimme taakkamme hartioillemme ja painuimme tyynesti laivan toisella puolella olevalle veneelle. Tietysti sekin laskettiin vesille ja niinpä kävi, että me ja kymmenisen muuta kaukonäköistä miestä jouduimme ensimmäisinä maihin.

Havaitsimme pian, että kylä oli rakennettu lahdenpoukaman rannalle linnakkeen ja kallion toiselle puolen. Ja muistetaanpa sitten, että minä en ollut koskaan aikaisemmin ollut matkoilla. Outo yhdyskunta korkeakattoisine taloineen ja ruokomajoineen, ylpeät palmut, ympärillä olevat rämemaat, pitkäkoipisten kahlaajien kirkuna, kirkas valo ja rannalla vetelehtivät omituiset veneet sekä valkopukuiset, tummaihoiset ihmiset, jotka olivat tulleet meitä vastaan, herättivät minussa mitä suurinta mielenkiintoa.

Astuimme maihin ja heti riensi liuta pieniä, ruskeita miehiä luoksemme. Talbot otti ajaakseen asiamme ja ryhtyi karjumaan heille espanjankielellä, sillä vain harvat pikkumiehistä taisivat vähän englantia.

Meidän tavaramme katosivat siinä siunaamassa eri tahoille. Koetin omasta puolestani estää tunkeilijoita tarttumasta kamppeihini, mutta kun minulla oli vain kaksi kättä, oli yritykseni toivoton. Kaikki amerikkalaiset kiroilivat ja huusivat kohti kurkkuaan. Näin Johnnyn kaikkien katselijain suureksi riemuksi keikahtavan selälleen liejuun, juuri kun hän oli tavoittamaisiilaan erään kepeäjalkaisen alkuasukkaan.

Vihdoin tunkeutui Talbot luokseni.

— Selvä on, sanoi hän. Olen sopinut erään ystäväni kanssa matkamme jatkamisesta. Hän vie neljä meistä veneellään Crucesiin viidestätoista dollarista miestä kohti.

— Jos veneeseen saisi vielä järjestetyksi tilaa parille miehelle, niin muistakaa kaikin mokomin Johnnyä! sanoin. Hän räjähtää muuten.

Me luikkasimme Johnylle ja selitimme hänelle, mistä oli kysymys. Johnnyn oli perin vaikea pysyä niin tyynen näköisenä kuin tavallisesti.

— Ottivat, ruojat, joka ainoan rippeen tavaroistani ja livistivät! huusi hän. Periköön heidät piru, herra! Ammun jokaikisen murjaanin tässä kylässä, ellen saa omaisuuttani takaisin!

— Meidän tavaramme vietiin myös, sanoin minä.

— Pysykää rauhallisina vain, neuvoi Talbot. En tunne oikein täkäläisiä tapoja, mutta otaksun, etteivät nuo miehet pääse kovinkaan pitkälle näin rämeisellä seudulla, jos he ollenkaan aikovatkaan varastaa tavaramme — luulen näet, ettei se ole heidän tarkoituksensa. Minusta muistuttaa heidän menettelynsä melkoisesti meikäläisten hotellipalvelijain kohteliaisuutta. Tännepäin, _compadre_!

Hän puhui muutaman sanan veneenomistajan kanssa.

— Selvä on, sanoi hän sitten meihin kääntyen. Lähdetään!

Lähdimme liikkeelle pitkin puolikuun muotoista rantakaistaletta. Tarkastelimme veneitä, jotka venyivät hietikolla pitkässä rivissä. Ne olivat perin merkillisiä aluksia, ontoista puunrungoista tehtyjä. Perässä näkyi vähäinen kansi, jommoinen oli keulassakin, ja keskituhdon yllä oli matala palmunlehväkatos. Kun olimme tutkineet koko rivin, olivat tavaramme jo ehtineet ilmestyä takaisin ja soutumiehemme nosti ne veneeseensä.

Tyynnytettyämme levottomia mieliämme palasimme maihinnousupaikalle nähdäksemme, mitä siellä tapahtui. Toinen veneellinen oli jo saapunut laivasta ja melu jatkui vielä hirveämpänä kuin äsken. Kiroilevassa ja kiljuvassa ihmisjoukossa äkkäsimme Yankin, joka järkkymättömän levollisena nojasi luodikkoonsa. Tunkeuduimme lähemmäksi.

— Joko teillä on vene? hihkaisi Talbot

— Minulla ei vielä ole mitään muuta kuin melkein särkynyt rumpukalvo, vastasi Yank.

— Lähtekää sitten mukaamme! Missä ovat tavaranne?

— Tässä kaikki, vastasi hän, kumartuen samassa ja nostaen hartioilleen nuoralla sitaistun käärön.

Käänsimme jotakuinkin uteliaina huomiomme kylään. Se oli joka suhteessa merkillinen. Kaikki oli niin erilaista kuin mihin olimme tottuneet. Parisataa ruokomajaa rehenteli huiskin haiskin kaduntapaisten teitten varsilla. Havaitsin jälkiä alkeellisesta katukiveyksestäkin parissa kohdassa, mutta ympärillä levisi rämeikkö joka suunnalle. Jokunen palmu kohosi alastomana korkeutta kohti, puhjetakseen vihdoin mahtavaksi lehtiviuhkaksi. Miehiä ja naisia, polviin ulottuviin paitoihin verhottuina, nojaili pihtipieliin tai johonkin hataraan seinään. Jokaisen suussa tuprusi sikari. Suurivatsaisia, ilkialastomia lapsia ryömi seinustoilla ja etenkin liejulätäköissä. Ja kaikkialla vilisi pieniä, sileäpintaisia koiria — ihmeellisiä eläimiä kerrassaan meidän mielestämme. Katsahdimme muutamaan majaan, mutta emme ainoassakaan nähneet mitään varsinaisia huonekaluja. Ruuanlaitto näytti tapahtuvan parista kivestä kyhätyllä liedellä. Koko kylä tuoksui vahvasti. Oviaukoissa, majoissa, kadulla, joka paikassa ja missä hyvänsä, lojui mädäntyneitä kaloja, eläinten kalloja, kuivuvia vuotia, kaikenlaisia raatoja ja jäännöksiä, enimmäkseen aivan hajoamistilassa. Kylän takana kohosi matalahko, vehmas viidakko. Keksimmepä pienen järvenkin, jota ympäröi likaisen sinertävä liejuvyö.

Vaeltelin Johnnyn kanssa kylää pitkin ja poikin. Me olimme kuin lumotut. Talbot ja Yank olivat vähemmän innostuneita. Vihdoin pysähtyi Ward.

— Tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista. Jos te, pojat, haluatte tehdä tuttavuutta keltakuumeen ja märkäpaiseitten kanssa, niin jatkakaa. Mutta huomautan vain, että meidän on lähdettävä heti kahdentoista jälkeen ja sitä ennen olisi meidän kai saatava ruokaa.

Me palasimme takaisin läpi kylän, joka nyt oli tulvillaan meikäläisiä. Heitä kuljeksi kaikkialla uteliaisuuttaan tyydyttämässä ja huomautuksiaan latelemassa, mutta puolialastomia miehiä ja naisia ja kokonaan alastomia lapsia ja koiria ei heidän esiintymisensä näyttänyt suurestikaan huvittavan.

Talbotin tiedustelut johdattivat meidät lopulta Crescent-hotelliin. Se oli samanlainen rottelo kuin muutkin kylän majat. Nimestä päättäen oli hotellilla valkoihoinen isäntä, mutta tungoksen takia me emme päässeet niin lähelle, että olisimme saaneet tietää, oliko asia todella niin. Meidän oli muuten kiittäminen Talbotia siitä, että saimme syödäksemme — monet saivat tyytyä kiristämään vyötään. Talbot kiusasi alkuasukkaita siksi, kunnes vihdoin eräs heistä suostui hankkimaan meille hiukan haukattavaa. Istuuduimme miehen majan lähistölle, käänsimme vanhan kanakopin ylösalaisin ja levitimme sille niukat ruokavarat, silavan, leivän ja vesikulhon.

Olimme rannassa sovittuna aikana. Mutta soutumiestämme ei näkynyt enempää kuin muitakaan veneenomistajia.

— Samantekevää, tuumi Ward. Tunnen hänet kyllä, jos hän sattuisi tulemaan vastaan. Menen häntä etsimään. Hakekaa te muut käsiinne vene, johon tavaramme sijoitettiin.

Palasin Talbotin kanssa kylään, mutta neljännestunti kului, ilman että näimme jälkeäkään miehestämme. Menimme jälleen rantaan. Sinne oli kokoontunut miesjoukko, joka silminnähtävästi seurasi jotakin yhteenottoa. Säntäsimme paikalle.

Eräässä veneessä seisoivat Johnny ja Yank nojaten palmunlehväkatokseen. Kumpikin olivat uhkaavan näköisiä. Parin jalan päässä heistä näimme neljä laivalla olleista hyvinpuetuista kanssamatkustajistamme. Yank kannatteli pitkää pyssyään kyynärtaipeessa, ja aivan päivänselvä asia oli, etteivät ikävyydet voineet olla kaukana. Soutumiehemme, joka nyt oli paikalla, tuntui edustavan miesjoukkoa. Kuulimme hänen puhuvan.

Johnnyn uljas ryhti katosi heti kun hän äkkäsi meidät.

— Mikä hätänä? kysyi Ward levollisesti.

— Tavaramme — Yankin ja minun — oli viskattu veneestä rannalle ja niiden tilalla oli joitakin vieraita kamppeita, selitti Johnny.

— Vai niin — teitä on huvittanut pikkuinen uudestijärjestely. Miten se on selitettävissä? hymyili Ward vieraille.

— En tiedä mitään uudestaanjärjestelystä, vastasi muuan noista neljästä lyhyesti. Me olemme vuokranneet tämän veneen ja me aiomme sen myös pitää. Emme voi sallia tuon nuoren vekaran asettuvan tiellemme.

— Ymmärrän, vastasi Talbot leikkisästi. Suvainnette, että lausun muutaman sanan ystävällemme soutumiehelle. Hän puhutteli miestä espanjankielellä, saaden lyhyitä, töykeitä vastauksia. — Hän sanoo, tulkitsi Talbot minulle, että hän ei ole koskaan luvannut kuljettaa meitä jokea ylöspäin.

— No, siinä kuulette, mutisi vaaleahousuinen.

— Paljonko olette luvannut maksaa hänelle? kysyi Talbot.

Mies joutui hämilleen.

— Se ei kuulu teihin, vastasi hän.

— He ovat sopineet kahdestakymmenestä dollarista miestä kohti, ilmoitti muuan huvitetuista kuuntelijoista.

— Aivan niin. Me saavuimme hieman liian aikaisin, nähkääs, virkkoi Talbot meihin kääntyen. Me sovimme viidestätoista dollarista, ja nyt on tämä arvon kansalainen tehnyt paremman kaupan.

— Olisitte heti antaneet alcaldemme hyväksyä sopimuksen, señor, virkkoi eräs siistin näköinen espanjalainen, joka otaksuttavasti kuului linnanväkeen.

— Kiitän teitä, señor, vastasi Talbot kohteliaasti. Laiminlyöntini johtuu yksinomaan ihastuttavan maanne huonosta tuntemuksesta.

— Ja jos nyt suvaitsette väistyä, nuori kukonpoika, otamme veneen haltuumme, ilmoitti muuan neljästä laivatoveristamme.