Part 1

KULTAA

Kirj.

Stewart Edward White

Englanninkielestä suomentanut

Eino Auer

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1926.

SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN OSA: PANAMA.

I. Oo, Susanna! II. Ottelu.. II I. Matkalla. IV. Kylä. V. Troopillinen joki. VI. Viidakkokylä. VII. Taival. VIII. Panama. IX. Pohjoista kohti.

TOINEN OSA: KULTAINEN KAUPUNKI.

X. kULTAINEN KAUPUNKI. XI. Ansaitsen viisikolmatta dollaria. XII. Talbot peräytyy. XIII. Virta ylöspäin.

KOLMAS OSA: KULTAKENTÄT.

XIV. Sutterin linnake. XV. Matka kultakentille. XVI. Kulta. XVII. Työtä. XVIII. Käräjät. XIX. Sunnuntai Hangman’s Gulchissa. XX. Kultaa huuhdotaan. XXI. Lähdemme pois. XXII. Porcupinen leiri. XXIII. Intiaanit vierailevat. XXIV. Ryöstö. XXV. Tappelupukari. XXVI. Italian Bar.

NELJÄS OSA: KOHTALO.

XXVII. Sadetta. XXVIII. Paluumatka. XXIX. Jälleen San Franciscossa. XXX. Kohtaan Talbotin. XXXI. Kultainen hämähäkinseitti. XXXII. Miten Talbot ansaitsi. XXXIII. Raharuhtinaita! XXIV. Tulipalo. XXXV. Tulevaisuus.

ENSIMMÄINEN OSA.

PANAMA.

I luku.

OO, SUSANNA!

Jossakin kohdassa tätä kirjaa on minun pakko kirjoittaa muutama rivi yksinomaan itsestäni. Olen kirjavien kokemusteni jälkeen päätynyt pelkäksi pikku kirjanpitäjäksi ja se riittänee selittämään, miksi muutamassa rivissä on kylliksi. Nuoruuteni päivinä oli minulla monenlaisia unelmia, mutta sallimus ja oma luonteeni ehkäisivät niiden toteutumisen. Ehkäpä nirsommassa iässä — mutta parempi vaieta. Minun täytyy olla rehellinen niitä miehiä kohtaan, joiden vaiheita tässä aion yrittää kuvata. Riittäköön siis, kun lisään, että olin näiden miesten ystävä ja kumppani, osallinen heidän seikkailuissaan, ja että juuri ne luonteeni vajavaisuudet, jotka ovat estäneet minua kohoamasta nykyistä vaatimatonta asemaani korkeammalle, kenties toiselta puolen ovat tehneet minusta sitä valppaamman sivustakatsojan. Mikä kaikki jo on enemmän kuin aioin itsestäni kertoa.

Sivuutan lyhyesti ne niin romanttiset kuin käytännöilisetkin syyt, jotka saivat minut liittymään niiden kullanjanoisten joukkoon, joita v. 1849 tulvi Kaliforniaan. Kultakuume tarttui ja minä olin noihin aikoihin juuri otollisessa mielentilassa.

Ensimmäiset uutiset kultaiöydöistä saapuivat seuduillemme mutkaisia teitä. Ne tihkuivat ensiksi julkisuuteen Sandwich-saarille tulleista laivoista ja ilmestyivät sitten erään baltimorelaisen lehden palstoille. Jokainen nauroi hälinälle, mutta jokainen painoi huhut myös visusti mieleensä. Kultamaa oli niin äärettömän kaukana, ja silloin, kuten myöhemminkin, jutuilla oli taipumus lihomiseen, mitä etäämmälle ne kulkeutuivat. Saattoipa hyvinkin olla, että kultaa oli löydetty, mutta tiedot kirpuista, parkitsemattomista vuodista ja karuista rannikoista tuntuivat paljon todenperäisemmiltä. Muistan kuljeksivien trubaduurien tehneen pilaa noista löydöistä saaden aina naurajat puolelleen. Mutta juuri kun irvistyksemme oli makeimmillaan, julkaistiin lehdessä muuan maaherra Masonin sotaministeriölle lähettämä kirjelmä, virallinen tiedonanto, jota ei sopinut pitää pilkkanaan, vaikka se kuulostikin sadulta.

— En epäröi sanoessani, kirjoitti maaherra, että Sacramento- ja San Joaquin-joissa on enemmän kuin satakertaisesti se kultamäärä, joka tarvittaisiin peittämään Meksikon kanssa äsken käydyn sodan kustannukset. — Ja sitten siirtyi hän yksityiskohtaisesti kuvaamaan suuria kultamöhkäleitä ja mainioita huuhdontatuloksia, nimeten kullankaivajia ja paikkoja ja muistaen päivämääriä tarkkuudella, joka ei jättänyt mitään epäilemisen varaa.

Meitä ei enää naurattanut. Trubaduurit vaihtoivat nuotteja. Muistan vieläkin tohinan, joka tuota tiedonantoa seurasi. Meksikon kanssa käyty sota oli hiljan päättynyt ja veteraanit — nuoria miehiä kaikki — palailivat parastaikaa kotiseuduilleen seikkailunhaluisina ja korvat höröllään heti kun vain nousi puhe kullasta ja kunniasta. Pikku kylissä ja tiloilla pohdittiin vakavasti ihmeellisiä uutisia ja iloittiin näin ilmaantuneesta keinosta sodan rasitusten poistamiseksi. Monet perheet ryhtyivät puuhiin oitis, pänttäsivät omaisuutensa, varustivat tarkoitukseen paraiten soveltuvan perheenjäsenen niin hyvin kuin taisivat ja lähettivät hänet yhteistä onnea etsimään.

Sitten tuli laulu, joka tarttui kuin sairaus. Tulva kultamaahan alkoi. Monia kansanliikkeitä on johdettu laulun, usein mitättömänkin laulun, voimalla. Niin kävi nytkin. Joku katulaulaja viritti ensimmäisenä »Oo, Susannan» tahi oikeammin jonkun väännöksen alkuperäisestä laulusta, ja se vaikutti melkein samalla tavalla kuin ruutitynnyriin viskattu kipinä. Jokaikisellä näyttämöllä, jokaisessa kadunkulmassa, joka ravintolassa kuultiin pian tuota renkutusta laulettavan, soitettavan tai vihellettävän. Ja annappas kun ensimmäiset sävelet kuuluivat, niin jo ryntäsi joka ainut sorkka pystyyn ja sitten syntyi siinä suoranainen hullujen kiljunta.

Kultakuume tarttui kaikkiin. Mutta vaikeampaa oli jokaisen päästä haluaan tyydyttämään. Ensiksikin tarvittiin siihen melkolailla rahaa — siinä syy, miksi _minäkään_ en heti päässyt matkaan — ja toiseksi oli monella suuret perheet tai muut esteet poikkiteloin tiellään. Siitä huolimatta kuuluimme kaikki kerhoihin, joiden tarkoituksena oli varustaa ainakin joku jäsenistään matkalle Kaliforniaan. Pohdimme innokkaasti matkustamismahdollisuuksia, kulkureittejä ja työtapoja, joista itse asiassa emme tienneet mitään, laulettiin »Oo, Susannaa» ja kiihdyttiin siinä määrin, että kokousten jälkeen palasimme koteihimme kuin pilvissä liidellen, Muistan, että joku näistä kerhoista kerran pari tosiaankin kykeni saamaan joukkonsa matkalle. Joku yksityinen hurjapää kyllä saattoi äityä sikäli tarmokkaaksi, että yks’kaks’ heittäytyi kurimukseen ja katosi näkyvistä. Sellaista se näet oli; kun mies lopulta oli päässyt jonkinlaiseen hurmiotilaan, menetti hän viimeisenkin malttinsa, möi kaikki mitä omisti, katkaisi kaikki perhesiteet, jätti kaikki asiansa oman onnensa nojaan ja lähti. Mutta, kuten minun äsken piti sanoa, joskus myös tapahtui, että kerhotkin saivat jotakin aikaan. Varat tarkastettiin ja sitten ostettiin yhteisesti joku valaanpyyntilaiva tai vuokrattiin juna, joka vihdoin monen rettelön jälkeen lähti tuonne onnen maille. Useimmiten päättyivät kuitenkin yrityksemme »_Oo, Susannaan_». Kerran — muistan vielä mainiosti tuon illan — palasin muutamasta kerhomme kokouksesta yhdessä juhlallisen ja vakavan nuorukaisen kanssa, joka oli kotoisin samasta kylästä kuin minä. Hän pysytteli rinnallani moniaan hetken nähtävästi synkkiin mietteisiin vaipuneena. Lopulta nosti hän päätään.

— Frank, sanoi hän painokkaasti, luulenpa lähteväni Kaliforniaan oikein toden perästä. Tiedän, että huhut liioittelevat suuresti asioita, mutta toiselta puolen täytyy niissä olla perääkin, eikä minulle niin vain pajunköyttä syötetä. En odota liikoja, mutta sittenpä olenkin tyytyväinen tuloksiin, olivat ne millaiset tahansa. Vaikkapa en saisi enempää kuin lakillisen kultaa päivässä, olen täysin tyydytetty.

Tällaisia poikia me olimme kaikki tyynni.

II luku.

OTTELU.

Kerhossamme oli monenlaisia miehiä, mutta melkein kaikki olivat nuoria. Erääseen heistä kiintyi huomioni heti, ja häntä sitten pidinkin silmällä kaikissa kokouksissamme. Sanon, että huomioni kiintyi häneen, mutta oikeammin olisi sanoa, että ihastuin häneen, sillä ensi hetkestä lähtien hänet nähtyäni laittauduin aina istumaan sellaiseen paikkaan, että saatoin häntä häiriintymättä katsella.

Hän oli aina puettu jokseenkin nuhraantuneeseen sotilasvaippaan ja tavallisesti hän huoneeseen astuttuaan heti aukaisi tuon pukineen, niin että punainen vuorikangas pääsi näkyviin, Vaippa tuntui olevan ihan omiaan hänen liikkuvan, joustavan vartalonsa verhoksi. Mies piti muuten päätään pystyssä ja selkänsä suorana ja hänen astuntaansa oli nautinto katsella. Hän oli pitkä ja solakka ja näytti hallitsevan liikkeitään harvinaisen varmasti. Ellen koskaan olisi nähnyt hänen kasvojaan, olisin epäilemättä pitänyt häntä jonakin iloisena vekkulina, jota tämän maailman murheet eivät paljon painaneet. Hänen päänsä oli pieni, pyöreä ja vähäisten kiharoitten peitossa. Tuo tukka oli melkein kuin lakki — samantapainen kuin eräillä pikkuisilla marmorijumalilla, joita olen nähnyt. Ja vihdoin olivat hänen kasvonpiirteensä kauniit ja säännölliset, iho puhdas ja päivettynyt, ja ylähuulta koristivat lyhyeksi leikatut, vaaleat viikset. Kaikki tämä oli tietysti mielenkiintoista, mutta samanlaista mielenkiintoa olisi kaunis ja vireä eläinkin herättänyt. Vasta kun näin hänen silmänsä, sijoitin hänet omaan, erikoiseen luokkaan. Ne olivat rauhalliset ja kirkkaat, väriltään harmaat ja ne tarkkasivat maailmaa hänen ympärillään ilmeellä, joka todisti, että miehellä oli arvosteleva ja harkitseva sielu. Noissa silmissä ei ollut naurua — päinvastoin haihduttivat ne melkein kokonaan sen käsityksen, jonka hänen olemuksestaan muuten sai. Syvimmällä hänen katseessaan loisti tuulessa lepattavaa liekkiä muistuttava hehku. Toisinaan oli tuo liekki melkein sammuksissa, joskus välähti se niin kirkkaana, että luuli näkevänsä sen aivan selvästi vakaan, tutkivan katseen takaa. Tuo salaperäinen hehku tenhosi tarkkaajan aina ja erehtymättä. Eikä kukaan ole lopultakaan päässyt selville siitä, mistä tuo sammuva ja jälleen syttyvä loimu oikeastaan oli peräisin. Myöhemmin kuulin monen esittävän hyvinkin häpeällisiä arveluita, mutta omasta puolestani olen aina ollut vakuutettu siitä, että hehkun synnytti nerouden henki, joka asusti lujan katseen takana, henki, jota kylmä järki piti aisoissa. Pian sain tietää, että miehen nimi oli Talbot Ward.

Näihin aikoihin pääsin apulaiskirjanpitäjäksi muutamaan suurenlaiseen vientiliikkeeseen. Liike oli yritteliäiden miesten käsissä, ja vähitellen selveni, että nämä miehet hautoivat Kalifornian kaupan valtaamista tarkoittavia suunnitelmia. Pianpa minunkin mielikuvitukseni askarteli asioissa, joista konttorissa puhuttiin päivät kaiket, ja ennen pitkää olin syventynyt laivankauppoja, kapteenien ja miehistön hankintaa ja tavaralähetyksiä koskeviin laskelmiin. Palkkaa minulla oli kokonaista yhdeksän dollaria viikossa. Koska olin yksin maailmassa ja lisäksi vailla pienimpiäkin muita mahdollisuuksia kuin palkkani, en voinut kuvitellakaan saavani kokoon viittäsataa dollaria, jota pidettiin aivan vähimpänä tarpeellisena määränä, jos mieli selviytyä Kaliforniaan asti.

Palatessani eräänä iltana kerhosta asuntooni liittyi Ward hämmästyksekseni seuraani. Aikaisemmin emme olleet vaihtaneet sanaakaan.

— Ollut jo kauan New Yorkissa? tiedusti hän.

— Kuutisen kuukautta, vastasin.

— Mailta kotoisin, tietysti? Mistä?

— Ashburystä Vermontissa, sanoin tyynesti. Kuinka lieneekään, en pitänyt häntä ollenkaan tunkeilevana.

Hän seisahtui äkkiä ja silmäsi minua kiireestä kantapäähän vaiten ja harkitsevan näköisenä.

— Olen tarkkaillut teitä kaikissa näissä hölynpölyn kokouksissa, virkkoi hän sitten, lähtien jälleen liikkeelle.

Tunsin vasten tahtoanikin jonkinlaista mielihyvää.

— Hölynpölyn kokouksissa? kertasin hiukan ymmälläni.

— Olettakaapa, että tuo lauma jollakin merkillisellä tavalla pääsisi yksimielisyyteen, saisi kamppeensa kuntoon ja lähtisi huomenna Kaliforniaan — sitävartenhan tuo kerho kai on perustettu — oikein sakilla. Lähtisittekö mukaan?

— Miksikäs en?

— Niin sanoisi Martin — ja Fowler - ja tuo pikku heittiö Smith — ja kuusi tai kahdeksan muuta lisäksi. Akkoja! Mutta te — kuulkaa, jos aiotte johonkin ryhtyä, niin katsokaa, että joudutte miesten joukkoon. Noiden torvien kanssa en lähtisi edes kahdentoista (Englannin) penikulman päähän käärmeitä tappamaan. Missä asutte?

— Läntisellä Yhdeksännellä kadulla.

— Se on läheisyydessä. Onko teillä tilavaa huonetta?

— Minulla on pikkuruinen makuuhuone eteisen takana, vastasin kummastuneena. Eräät toverini ovat vallanneet koko yläkerroksen.

Minun täytyy vieläkin todeta, että hänen sekaantumisensa yksityisasioihini tuntui perin luonnolliselta. En loukkaantunut ollenkaan.

— No, silloin teillä täytyy olla isohko seurusteluhuone. Montako teitä on?

— Neljä.

— Pystyttekö antamaan selkään tovereillenne?

Pysähdyin ja purskahdin nauruun. Hän oli ovelasti keksinyt seikan, jota voisin kutsua heikoksi kohdaksi seurustelutavoissamme. Olimme kaikki maalaispoikia, toverini ja minä, ja kun me lisäksi olimme eloisia ja voimaa pursuvia, olimme huonossa huudossa alakerroksen vuokralaisten keskuudessa.

— Huomaatte kai, että olen melko roteva —, virkoin.

— Huomaanpa kyllä. Siksi lyöttäydyinkin seuraanne. Luulisitteko kykenevänne rökittämään minut?

Seisahduin jälleen hämmästyneenä.

— Mitä hittoa?

Hän nauroi ja pienet pirulaiset hänen silmissään hyppivät hauskasti.

— Tein yksinkertaisen kysymyksen, sanoi hän, ja minua miellyttäisi yhtä mutkaton vastaus. Luulisitteko voittavanne minut yhtä helposti kuin toverinne?

— Voittaisinpa kyllä, luullakseni, vastasin lyhyesti. Hän tarttui innokkaasti käsivarteeni.

— Lähtekää sitten! huudahti hän. Läntiselle Yhdeksännelle!

Yhteisessä asunnossamme istui pari tovereistani tupakoiden ja rupatellen takan ääressä. Talbot Ward oli kokonaan äskeisen päähänpistonsa valloissa ja heti kun olin hänet esitellyt huoneessa oleville, antautui hän selittämään niistä oli kysymys.

Valmistuksiin ei hukattu aikaa. Harvalukuiset tuolit oli tuota pikaa sysätty syrjään ja nyrkkeilykäsineitä oli meillä entuudestaan melkoinen varasto.

— Pannaanko painiksi vai nyrkkeilläänkö? kysyin vieraaltani.

— Sanoin, ettette satsi minua rökitetyksi, vastasi hän. Nyrkkeily on sääntöjen mukaista käsikähmää — oikeastaan kaikkea muuta kuin tappelua.

— Tarkoitatteko, että meidän olisi käytettävä kynsiä ja hampaita ja kiskottava silmät toistemme päästä? tiedustin huvitettuna.

— En suinkaan. Se ei olisi rehellistä peliä. Taistelu on taistelua, mutta mies voi aina olla reilu — olipa kysymys mistä hyvänsä. Vedetään kintaat käsiin, lyödään painia ja käytetään nyrkkejä. Sitä minä kutsun kunnon otteluksi.

Hän vapautui reippaasti viitastaan.

— Riisuutuisitteko, jos kyseessä olisi oikea tappelukin? utelin hiukan äreänä.

— Kyllä, jos minulla olisi aikaa, sanoi hän. Miksikäs ei? Eivätkö kreikkalaiset ja roomalaisetkin ja juutalaiset ja hunnit ja muut vanhojen aikojen uroot paljastaneet yläruumistaan ennen taistelua, jos heillä vain oli siihen tilaisuutta? Tietysti! Paita pois, nuori mies!

Tein työtä käskettyä, ihmetellen hieman tuota kummallista ottelua, jonka säännöt kaikesta päättäen perustuivat joihinkin Talbot Wardin määrittelemiin yleisiin periaatteisiin.

Vastustajani ruumis oli yhtä hyvin muodostunut kuin hänen päänsä. Irtonaisia lihaksia peitti siloinen, valkea iho. Rintakehä oli laaja, vyötärö ja lanteet hoikat, hartiat pyöreät. Omat lihakseni suuret ja vahvat, ankarassa maatyössä kehittyneet, tuntuivat liikkuvan paljon hitaammin. Havaitsin silti jo ensi silmäyksellä, että minun täytyi olla voimakkaampi kuin hän. Nyrkkitaistelussa olisi hän ehkä kiitos vikkelyytensä päässyt voitolle, mutta ahtaassa huoneessa ja tavallisessa käsirysyssä merkitsi voima enemmän kuin nopeus. Tuntemattomana tekijänä oli vain hänen »sisunsa». Omasta puolestani olin jokseenkin tyyni — olin tottunut yhteenottoihin.

— Näytätte toisenlaiselta nyt kuin pukineissanne, sanoi hän. Tästä syntyy, näemmä, hupaisa leikki.

Huonetoverini istuutuivat pöydälle ja vaatekaapille tehdäkseen enemmän tilaa. Kysyin monenko minuutin eriä hän oli ajatellut.

— Eriä! toisti Talbot Ward, ja hänen hampaansa vilahtivat näkyviin viiksien alta. — Oletteko koskaan kuullut puhuttavan eristä tavallisessa tappelussa?

Samassa hän hyökkäsi, iskien minua kaksi kertaa. Lyönnit tulivat oikein olan takaa ja ne tuntuivat vihaisemmilta kuin mitkään sitä ennen tai sen jälkeen saamani huitaisut. Puoliksi pökertyneenä yritin vastaiskua, mutta nyrkkini heilahti tyhjyyteen ja sitten tunsin neljä tai viisi osumaa eri tahoilta. Kun nyt saatoin arvata, mitä tuleman piti, kohotin kyynärpäitäni ja onnistuin tällä tavoin suojelemaan niskaani ja leukaluitani. Heti siirtyi hän takomaan muita ruumiinosiani, mutta minä kiristin lihaksiani ja otin kiitollisuudella vastaan rangaistukseni. Tukinuitto ja maanviljelystyö on karaissut minua siinä määrin, että luullakseni kestäisin muulin potkujakin, jos vain tietäisin olla varuillani.

Sain hiukan hengähdettyä ja aivoni alkoivat toimia nopeammin. Hitaasti toinnuin huumauksesta, jonka ensimmäiset iskut olivat aikaansaaneet. Saatoin nyt selvästi nähdä Wardin, joka silmät sikkarassa, harkiten ja nopsasti liikahdellen hoiteli hyökkäystä. Tunsin suuttuvani oikein perinpohjin. Hän oli aloittanut leikin antamatta pienintäkään varoitusta, hän oli yllättänyt minut täydellisesti. Ja niin minä iskin.

Hän oli innoissaan ja vakuutettu siitä, että ensimmäinen syöksy oli hämännyt ja sokaissut minut ihan pökkelöksi. Siksipä iskuni osuikin. Näin hänen päänsä retkahtavan taaksepäin ja veren pirahtavan hänen suustaan. Lyöntinä olivat heikot, sillä päätäni huimasi vielä, mutta tunsin kuitenkin saavuttavani tasapainoni jälleen. Me olimme taas tasoissa.

Jonkun siunaaman ajan vaihdoimme lyöntejä. Hän syöksähteli edestakaisin salamannopeana, osuen minuun meikein joka yrityksellään, kun taas minun iskuistani useimmat olivat harhalyöntejä. Olin ehdottomasti alakynnessä, vaikkakin vahva ruhoni kesti iskut helpommin kuin hänen hennompi ja herkempi ruumiinsa. Äkkiä minulle valkeni, että hän etuili minun kustannuksellani. Niinkauan kuin hän saattoi pysytellä poissa ulottuviltani, ei hänellä ollut hätää. Minulle taas oli edullisinta päästä häneen käsiksi.

Ryhdyin hyökkäämään ja sain sitä pahemmin selkääni. Hän väisti taitavasti kaikki yritykseni kytkeä hänen kätensä, enkä minä kyennyt suojaamaan itseäni edes senkään vertaa kuin äsken. Pääni oli kuin mehiläispesä ja iskuni osuivat ilmaan. Ward hyppi ympärilläni norjana kuin pantteri.

Vihdoin sain perin yksinkertaisella tempulla tartutuksi hänen käsivarteensa. Olin hyökkäävinäni, mutta pysähdyin samassa, huitaisin kerran ja syöksyin eteenpäin iskien kourani hänen kyynärvarteensa. Kymmenisen sekunnin ajan hän rimpuili kiivaasti päästäkseen vapaaksi, mutta sitten hän luopui yrityksestä ja vangitsi taitavasti vapaan käteni.

Hän oli melko taitava painija ja lisäksi vahva. Hänen ruumiinsa tuntui olevan täynnä valaanluita. En ole kuitenkaan vielä koskaan tavannut mittaistani miestä, joka olisi riittänyt minulle, ja siksi otaksuin, että Wardille riittäisi vähempikin. Vapauduin hänen otteestaan ja pysyttelin hänen kintereillään.

Hän oli liukas kuin niljainen kala. Kerran toisensa jälkeen oli hän päästä käsistäni. Hänen ponnistelunsa kysyivät voimia enemmän kuin mihin hänellä oli varaa ja niinpä odotinkin joka hetki, että hän antautuisi. Mutta hänellä näkyi riittävän inttiä loppumattomiin. Kaikesta päättäen oli hän ahkerasti harjoittanut voimiaan. Lopulta minun kuitenkin onnistui kiepauttaa hänet ympäri; hän menetti tasapainonsa ja kaatui lattialle viereeni. Kaatuessaan kiersi hän vartaloaan ja sain sattumalta tartutuksi hänen ranteeseensa.

Näin lahjoitti kohtalo minulle »hammerlokin». Useimmat tietävät mitä sillä tarkoitetaan. Ja kuka hyvänsä voi päästä siitä perille, jos asettaa kyynärvartensa selkänsä taa ja antaa jonkun toisen vääntää sitä ylöspäin. Kreikkalaisesta, painijoita kuvaavasta veistoksesta näette, miten temppu suoritetaan. Mitä ylemmä käsivartta väännetään, sitä suuremmat ovat tuskat. Lopulta on painijan pyörähdettävä selälleen ja leikki on päättynyt. Toiset luonnollisesti sietävät enemmän kuin toiset, mutta ennemmin tai myöhemmin on pihteihin joutuneen antauduttava. Monet taitavatkin painijat, jotka tietävät, että lopullinen seuraus muuten olisi käsivarren murtuminen, antautuvat heti vastustajan saatua tällaisen otteen.

Väänsin hitaasti Talbot Wardin kättä ylöspäin. Tuuman kerrallaan siirtyi käsi ylemmäksi. Hän oli vaiti. Kerran yritti hän viskautua sivuun, mutta minä olin vaalillani ja hänen oli luovuttava aikomuksestaan. Kun vihdoin olin saanut käden mielestäni tarpeeksi ylös, pidin pienen tauon.

— No? tivasin.

Hän ei vastannut.

Olin nuori ja hiukan raju ja minua kismitti vielä hänen odottamaton hyökkäyksensä ottelun alkaessa. Siksipä en häntä suuresti säälinyt. Hitaasti ja järkähtämättömästi — ja, häpeä sanoa, melkein nautinnolla — väänsin hänen kyynärvarttaan vieläkin ylemmäksi. Tunsin Wardin ruumiin hytisevän polvieni välissä ja hiki valui virtoina hänen kasvoilleen. Hän ei kuitenkaan antautunut, painoi vain otsaansa lujasti lattiaan.

— Minä kyllä jaksan sietää tätä yhtä kauan kuin tekin, murahdin itsekseni.

Lopulta olin kuitenkin niin pitkällä, että tiesin käsivarren murtuvan, jos hiukankin sitä vielä vääntäisin.

— Antauduttako? kysyin.

— En! pärskähti hän.

— No, sitten taitan käsivartenne!

Hän ei vastannut mitään.

Pienestä otsaani ilmestyneestä naarmusta tihkui verta silmiini. Se ärsytti minua. Olin haavoittunut, hiestynyt ja raivoissani. Tappelin oikein tosissani.

— Olkoon! karjuin. Tapahtukoon tahtonne, hitto vieköön!

Korjasin asentoani, mutta en liikauttanut hänen käsivarttaan. Miesparka mahtoi kärsiä hirvittävästi, sillä jokainen lihas ja jänne oli kiristynyt aivan äärimmilleen. Hänen hengityksensä korisi, mutta muuten pysyi hän äänettömänä. Suuttumukseni laukesi hitaasti. Nousin, sinkauttaen hänet etäämmäksi, Hän pyörähti selälleen ja makasi hetken liikkumatta, silmät ummessa. Taisimmepa näyttää suloisilta, me molemmat nuoret viilit — minä olin haavoittunut, pöhöttynyt ja verissäni, ja hän oli kalmankalpea. Huonetoverini istuivat kuin lumottuina, paikoiltaan hievahtamatta.

Tämä kuvaelma päättyi äkkiä. Talbot Ward kompuroi istualleen ja virnisti minulle tutunomaisella tavallaan.

— Sanoinhan, ettette saisi minua rökitetyksi, virkkoi hän.

Tuijotin häntä ällistyneenä.

— Vai en? Äskenhän makasitte tuossa minun armoillani!

— En ollenkaan.

— Jos olisin vääntänyt hivenen verran lisää, olisi käsivartenne murtunut.

— No, miksette vääntänyt sitten?

Olin edelleenkin ymmällä.

— Olisitteko te vääntänyt? kysyin, kun aloin ymmärtää.

— Tietysti, vastasi hän hiukan halveksivasti, nousten seisaalleen.

— Miksi sivalsitte minua ensin ilman minkäänlaista varoitusta?

— Tulevatko varoitukset kysymykseen oikeassa tappelussa?

En voinut väittää hänen käsitystään vastaan, mutta minusta tuntui kuitenkin, että jossakin oli ollut vikaa. Minulle oli sekä ilmoitettu että jätetty ilmoittamatta, mitä oli tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä kamppailussa, jossa eivät säännöt tulleet kysymykseen, mutta jossa kuitenkin erotettiin rehellisyys epärehellisyydestä. Olin hiukan kummastunut. Myöhemmin vaivasi minua useinkin samantapainen tunne ollessani Talbot Wardin seurassa.

— Mutta te olette ihmeellinen! Ihan ihme-otus! lisäsi Ward.

Samassa havaitsimme että joku naputti ovelle, kopeloiden kädensijaa. Koputtajan oli täytynyt olla oven takana jo kauan.

— Ellette avaa, kutsun poliisin! Sen teen totisesti! Emäntämme ääni sieltä kuului hyvinkin uhkaavana. Silmäilimme toisiamme hämmästyneinä.

— Luulenpa, että olemme aikaansaaneet hiukan melua, huomautti Talbot Ward.

Melua! Eiköhän mekastuksemme paremminkin ollut kuulostanut talonhajoittamisyritykseltä. Aikaisemmat pikku nyrkkitaistelumme eivät olleet mitään äskeisen tappelun rinnalla.

Ward kietoutui viittaansa ja istuutui ikkunan ääressä olevaan tuoliin. Minä puin ylleni päällystakin. Toinen huonetovereistani meni avaamaan.

Emäntä oli nikahtua kiukkuunsa. Hän kehoitti meitä kaikkia muuttamaan talosta. Tämän kehoituksen hän tosin oli lausunut säännöllisesti lauantai-iltaisin, mutta olimme aina houkutelleet hänet pyörtämään sanansa. Tällä kertaa hän kuitenkin näytti olevan vakavissaan. Pelkään pahoin, että tosiaan _olimme_ jyrynneet aika tavalla. Kun tämä asianlaita oli täysin todistettu, otin luonnollisesti kokonaan syyn niskoilleni. Emäntä kohdisti heti hyökkäyksensä minuun. Silloin nousi odottamatta Talbot Ward nurkastaan. Hänen äänensä oli kirkas, mutta samalla niin viileän kohtelias ja ylimyksellinen, että rouva Simpkins nieli jäännöksen keskeytyneestä lauseestaan.