Part 3

Hänen päätään huimasi, eikä hän heti käsittänyt. Hän pääsi jännityksestään ja tunsi fyysillistä raukeutta ja samalla kummallista tyhjyyttä, melkein kuin pettymystä. Sitten alkoivat ajatukset kiertää. Lippua ei ollut, -- ei näkynyt, -- se merkitsi, -- se merkitsi -- niin, mitä...? Ja äkkiä hän käsitti... Johan Magnus palaisi yksin, tyttö ei ollutkaan suostunut, -- hän ei siis menisikään naimisiin... Hän palaisi hänen vanhaksi, tutuksi Johan Magnuksekseen... Kaikki oli oleva kuten ennen, kuten ennen...

Hänen sydämensä alkoi tykkiä kuuluvasti, ja raju ilon tunne, vieras hänen luonteelleen, melkein esti hänet hengittämästä. Yht'äkkiä muisti hän Johan Magnuksen kasvot ja oli niissä näkevinään äärettömän väsyneen ja alakuloisen ilmeen, jonka pettynyt toive jättää jälkeensä... ja sitten hän häpesi iloansa... Samalla hetkellä kohosi jotain tummaa nopeasti ylöspäin pitkin veneen mastoa, -- kun se oli päässyt huippuun asti, tarttui siihen tuuli ja liehutti sitä. Se oli lippu, -- sama, jonka hän itse kerran oli ommellut Johan Magnukselle.

Hänen puoleksi kohotetut kätensä vaipuivat alas, ja hän jäi seisomaan liikahtamatta kuin kivettynyt, tuntien, kuinka ilo ikäänkuin solui pois sormien lomitse. Mutta siinä ajatuksessa, joka vilahti hänen sielussaan, oli ainoastaan vähäinen vivahdus katkeruutta. Ratkaisu oli ohitse, -- kaikki oli ohitse.

Hän hiipi alas portaita, pujoitteli ohi kukkalavojen, antaen hameensa viistää käytäväin valkoista hiekkaa ja pysähtyi puutarhan portille, jonne näkyi osa rantatietä. Melu kartanossa oli vaiennut, kaikki oli äänetöntä, hän taisi kuulla pienimmänkin risahduksen.

Ensin kuului purjeveneen synnyttämä ryske sen työntyessä rantakiville, sitten suhinaa, kun purjeet laskettiin alas ja lopuksi pyörivien telojen kolinaa. Hetkisen aikaa oli taas kaikki hiljaa, sitten alkoi rantatieltä kuulua ääniä.

Tien mutkauksessa tuli näkyviin Johan Magnuksen pitkä vartalo ja hänen vierellään tyttö, jonka vyötäreille hän oli kietonut kätensä. Tyttö oli ottanut hatun päästään ja heilutteli sitä nauhasta, hänellä oli kasvot käännetyt Johan Magnusta kohti, ikäänkuin olisi juuri aikonut sanoa jotain, kun hän äkkiä näytti huomaavan portilla seisojan ja vetäytyi nopeasti irti vähäisen välimatkan päähän.

Mutta Johan Magnus oli myöskin nähnyt Edithin. Hän heitti kuin äkillisestä päähän pistosta lakkinsa ilmaan liikkeellä, joka ilmaisi voiton riemua ja valloille laskettua iloa, ja saatuaan sen kiinni, alkoi hän juosta porttia kohti, vetäen tyttöä mukanaan.

"Edith, tässä hän nyt on, -- mutta katso toki, -- oh, Edith..."

Hänen hengästyneessä äänessään oli lapsellisen onnellinen sointu, ja hän puristi Edithin käsiä voimakkailla kourillaan.

Edith oli silmänräpäyksessä saanut takaisin tottuneen mailman naisen käytöksensä.

"Ah, siinäkö te olettekin... Minä kyllä näin purjeveneen, mutta... Niin, tervetuloa nyt, rakas Johan Magnus, -- ja sinä Aili..."

Hän oli ottanut tytön molemmat kädet omiinsa ja ennenkuin kumartui suutelemaan, hän hetkisen aikaa katseli hänen kasvojaan pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään.

Tyttö oli kaunis, -- hänen täytyi nähdä se väkisinkin, jos tahtoi tai ei, ja hänestä tuntui kuin olisi hän sen nyt vasta huomannut. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vakuutti itselleen, ettei hän koskaan ollut ihaillut sen laatuista kauneutta, että se oli liian epäsäännöllistä, liian tarkoittavaa... Ja kuitenkin... Kuinka hän oli nuori, tuo tyttö tuossa seistessään, hiukan hämillään hänen tarkastavista katseistaan ja hieno puna kohonneena otsalle asti, jolle kiharat putosivat varjostaen katsetta ja antaen sille syvyyttä, jota sillä ei kenties muuten olisi ollut. Hän oli nuori, nuori... Ja tunne jostakin kauvan aikaa sitten menetetystä, jostakin, jonka hän oli antanut kulua hukkaan, se tänä hetkenä ikäänkuin löi häntä vasten kasvoja...

Kaikki kolme kääntyivät kulkemaan rakennusta kohti. Niemen takaa nousi kuu puoleksi pilviin peittyneenä, ja puutarha väreili himmeää, valkeaa valoa. Edith kulki edellä, tahallaan nopeammin, ettei häiritsisi jäljessä tulevain puhelua, mutta kuuli siitä huolimatta joka sanan, minkä Johan Magnus lausui ja Ailin heleän, vaikka hiukan kimakan naurahduksen, joka kaikui melkein eksyneeltä äänettömässä puutarhassa. Ja hän tunsi kateutta, kalvavaa, kasvavaa kateutta tuota tyttöä kohtaan, koska hän oli ryöstänyt häneltä Johan Magnuksen ja samalla kaiken, mikä hänelle elämässä oli jonkin arvoista, ja koska hän oli kaunis ja nuori... niin, koska hän oli nuori... Hänessä heräsi jotain halpaa, alhaista, hiipivää, -- koko hänen huonompi itsensä nousi kapinaan, ja hänen täytyi purra huuleensa, estääkseen kyyneleitä kohoamasta. Sitten hän kääntyi:

"Kenties te tahtoisitte vielä mennä hiukan kävelemään puistossa... Minä menen sillaikaa sisään..."

Hän kummasteli taas oman äänensä sointua, se tuntui tulevan kaukaa, jostain etäältä, ikäänkuin hän itse ei olisikaan lausunut noita sanoja, vaan joku vieras. Johan Magnus kuului vastaavan jotain, vaan hän ei eroittanut sanoja ja kiirehti sisään.

Etehiseen saavuttuaan hän pysähtyi oudostuneena, -- Johan Magnus oli rientänyt hänen jäljessään.

"Aili jäi puutarhaan", hän vastasi sisaren kysyvään katseesen. Ja sitten hetken kuluttua, syvältä henkäisten: "No, -- Edith...! Mitä sinä nyt sanot?"

Johan Magnuksen yksitotiset, päivänpaahtamat kasvot säteilivät, ja silmissä välähtävässä ilon ilmeessä oli jotain poikamaisen avomielistä, hiukan haaveksivaa, mutta voimakasta ja luotettavaa samalla...

Sisar seisoi hänen edessään ja katseli häntä povi kohoillen. "Nyt oli hänen hetkensä tullut!" vilahti kuin salamana hänen sielussaan. Hän sanoisi kaikki, kaikki... syytäisi tuskansa ja kärsimyksensä tuolle miehelle vasten kasvoja, tallaisi jalkojensa alle hänen onnensa, jonka täytyi nousta hänen oman onnensa raunioista...

"No, -- Edith...!" Johan Magnus kertasi sen ääni täynnä odotusta.

Sisaren katse oli yhä kiintynyt veljen kasvoihin, ja yhtäkkiä alkoi ilme niissä häntä liikuttaa. Mistä se olikaan kotoisin! Tuo lapsellinen, onnellinen hymy, joka muodosti niin omituisen vastakohdan kasvojen kehittyvälle kulmikkaisuudelle... Tuota Johan Magnusta, joka seisoi nyt hänen edessään, ei hän oikeastaan tuntenut, hän oli uusi, outo, vieras, kuten ilme hänen kasvoissaan. Mutta rakastiko hän siksi häntä vähemmän...

Ja tuonko hymyn hän hävittäisi, karkoittaisi katseesta luottamuksen ja uskon ja valaisi sijalle omia epäluulojaan, aavistuksiaan, öisiä ajatuksiaan...? Hän ei voisi sitä, -- ei voisi... Vaikka koko tuo onni olisikin harhaluuloa, ja Johan Magnuksen itse kerran täytyisi siitä herätä pettyneenä ja tyhjänä, niin hän ei voisi nyt häntä varoittaa... Jumala saisi lukea sen hänelle synniksi, jos tahtoi... Ja yhtäkkiä hän käsitti, että kysymykseen, joka kuvastui Johan Magnuksen kasvoissa, ei löytynyt muuta kuin yksi vastaus.

Sitten, yhä saadakseen nähdä saman ilmeen, estääksensä sitä haihtumasta ja katoomasta, -- tahtoen mistä hinnasta hyvänsä pysyttää sen, hän sanoi melkein äidillisellä hellyydellä, -- äänellä, jossa väreili muistona koko heidän hieno, kaunis suhteensa, kaksin kerroin hieno tänä hetkenä, jolloin siihen sekaantui kaipauksen tunne:

"Johan Magnus, -- rakas poika, -- minä otan osaa sinun onneesi, -- koko sydämestäni, -- aivan niinkuin se olisi omani..."

Ja nähtyään Johan Magnuksen kiitollisen katseen, hän ymmärsi, että se sovitti hänet paljon suhteen.

AGNES

Te katsotte niin tarkasti tuota valokuvaa, -- olkaa hyvä ja ottakaa se albumista, -- se ei ihmetytä minua. Te ette ole ensimäinen, joka on jäänyt sitä katsomaan. Eikö totta, sangen omituiset kasvot, -- tekisi mieli sanoa, että niissä on jotain arvoituksen tapaista...

Minä hyvin muistan, kuinka eräs nuori maalari sattui näkemään saman kuvan, -- hän joutui aivan haltioihinsa, tiedättekö. "Missä se tyttö on, esittäkää hänet minulle! Minä tahdon maalata hänet, -- poimutettu huntu vaan päähän, ja hän on valmis odaliski uneksivine silmineen. Oh, siitä voisi tehdä jotain!" No niin, minä tietysti jäähdytin hänen kuuman intonsa ilmoittamalla, että ihailtu tyttö nyt jo oli vanha nainen... Mutta kuitenkin, minä huomaan että tekin myönnätte... Niin, kuva on kaunis, sitä ei voi kieltää. Eikä ainoastaan kaunis, se voisi olla paljoa kauniimpikin, -- ehkä siinä juuri onkin sen suurin viehätys. Se, että aina tulee ajatelleeksi, mitä se voisi olla. Tahtoisi nähdä, miltä nuo silmät näyttäisivät, jos ne kerran katsoisivat ylöspäin, avautuisivat kokonaan, -- nyt niitä ripset liiaksi peittävät. Olisiko katse noitten hieman raskasten luomien alla suruinen vai iloinen, hymyilisivätkö vai itkisivätkö kenties? Ja sitten ajattelee, mitä noilla hienoilla huulilla olisi sanomista, jos ne eivät olisi niin tiukasti yhteen puristetut. Se kuva vaikuttaa kuin arvoitus, kuin ratkaisematon probleemi, -- se kiihoittaa mielikuvitusta ja pakoittaa etsimään sille selitystä...

Te kysytte, eikö hän ole naimisissa? Taaskin sama kysymys, jonka niin moni ennen teitä on tehnyt! Minua huvittaa vastata teille, että hän ei ole sitä, -- niin, se todella huvittaa minua, sillä näen, että te olette siitä yhtä ihmeissänne kuin kaikki muutkin.

Eikö totta, hän näyttää siltä, kuin istuisi miettimässä jotain, mitä ei kuitenkaan saa selville, -- ikäänkuin ihmettelemässä elämää. Niissä on paljon uneksijaa ja haaveksijaa noissa tummissa silmissä, -- sisäänpäin kääntynyt luonne... Ne ovat kuin avautuneet näkemään jotain, joka niitä on peljästyttänyt ja vienyt lapsen rauhaisan, kirkkaan katseen, ja sitten taas puoleksi sulkeutuneet päästäkseen sitä näkemästä, -- sielussa, joka niissä kuvastuu, on varhain herännyt epäilys elämästä... Minä olen aina nähnyt saman katseen niillä ihmisillä, joilla on hyvin kehittynyt velvollisuuden tunto ja itsensä tarkastamishalu, -- jotka paloittelevat oman sielunsa pieniin hiukkasiin ja sitten niitä katselevat kuin suurennuslasilla, -- kiduttavat itseään ja kuitenkin katselevat, -- ymmärrättekö?

Arvoituksen hänen kasvoissaan voisi selittää sitenkin, että hän odottaa rakkautta, että rakkauden ääretön kaiho olisi olennoituna hänen hienoissa, alakuloisissa piirteissään. Ja että sen saavuttua, tuo hento vartalo, joka nyt on kumarruksissa ja taipunut kuin kukka sateen jälkeen ja tuskin näkyy jaksavan kannattaa päätä, joka sen suhteen on melkein liian suuri, jälleen kohoisi ja ojentautuisi kohti onnea, ja silmistä, jotka nyt näyttävät mielivän uneksia pois elämän, välkähtäisi jotain nuorta, vilkasta, heräävää... Kuitenkin on se vain erehdystä.

Häneen oli hyvin moni rakastunut, -- hän oli juuri yksi niitä, jotka saavat rakkautta joka taholta, koskaan sitä pyytämättä. Vaan se oli kenties juuri hänen onnettomuutensa, -- uskokaa minua, sekin voi olla sitä.

Hänen ei tarvinnut kuin kulkea tanssisalin poikki, ja kaikkien katseet seurasivat häntä. Ei kukaan tuntenut hänen ajatuksiaan eikä tiennyt hänen luonteestaan, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli kaunis. Ja kenties suurimpana syynä siihen, että kaikki häneen rakastuivat, oli juuri se, että jokainen taisi häneen ajatella oman mailmansa ja omat ihanteensa. Todellisuudessa hän kenties ei vastannut yhdenkään ajatuksia, -- hänellä oli oma, erityinen mailmansa, jos kellään...

Hänen nimensä oli Agnes. Minä en tiedä, mitä Tiinulla aina on ollut sitä nimeä vastaan, -- minä en ikinä antaisi sitä tyttärelleni. Se on niin pehmeä ja kaunis ja sointuva, mutta siinä on jotain surullista, enkä minä koskaan voi kuulla sitä, ajattelematta puolihämärää katolilaista kirkkoa, jossa rautaristikon takana nunnat laulavat: Agnus Dei. Minusta on aina tuntunut, kuin se nimi ei voisi olla onneksi... Te pudistatte päätänne...? Niin, tietysti on se vain taikauskoa ja ennakkoluuloja eikä mitään muuta.

Missäkö minä häneen tutustuin? Oh jaa, -- sillä on myös oma historiansa. Minä huomaan tulevani oikein puheliaaksi tänä iltana, -- takkavalkea uunissa ja lumipyry ulkona, -- no, tietysti...

Niin, siitä on todellakin monta vuotta. Näin hänet ensi kerran rautatievaunussa, -- olin silloin matkalla mieheni sisaren luo, -- tehän tiedätte. Pitkä matka sinne Viipuriin, -- ja vielä semmoinen ilma, melkein kuin tänään, pyrytti ja pyrytti, ettei eteensä nähnyt. Minä vakuutan teille, vaikka kuinka olisin koittanut katsoa vaunun ikkunasta, en voinut nähdä muuta kuin valkoista, -- kaikki, koko ilma sakeana lumesta. Istuin toisen luokan naisvaunussa ja olin hiukan nukahtanut, -- hyvin anteeksi annettavaa, -- minulla ei ollut edes matkalektyyriä.

En tiedä, kuinka kauvan sitä lienen tehnyt, mutta sitten heräsin siihen, että kuulin ääniä. Ensin miehen äänen, syvänä ja karheana, katkonaisia sanoja, jotka pyysivät ja rukoilivat... Siihen tyttö vastasi, ensin kierrellen ja kartellen, pikkuinen, sointuva ääni niin kylmänä ja terävänä... Vaan sitten tuli itku, pitkiä nyyhkytyksiä ja tukahutettuja huokauksia...

Ovi oli puoliksi auki vaunun toiseen osastoon, minä taisin nähdä heidät hyvin. Tyttö istui kasvot minuun päin, -- aivan niinkuin te nyt, -- hänellä oli silmät kyynelissä ja kiharat otsalla epäjärjestyksessä. Mies seisoi puoleksi selin, hänestä minä näin vaan voimakasrakenteisen profiilin...

He luulivat tietysti olevansa yksin eivätkä kuulleet, vaikka minä koetin yskiä ja kalistella kapineitani, huomauttaakseni heitä läsnäolostani. Ja sitten katsoinkin parhaaksi vaieta ja istua hiljaa.

Toden totta, minun kävi sääli sitä miestä. Ajattelin, että hän oli tehnyt rakkauden tunnustuksen tai jotain sinnepäin, -- ja että tyttö oli kieltänyt. Vaan miksi hän itki niin katkerasti, jos ei rakastanut, se ei mahtunut minun päähäni.

He alkoivat puhua yhä kovempaa, joka sana kuului selvästi. "Agnes, minä en käsitä yhtään, -- en kerrassaan mitään... Mitä siis on tapahtunut? Meidänkö erota, mahdotonta..."

Tytön kasvot värähtelivät kuin ruumiillisesta tuskasta, -- ja kuitenkin, kuinka kaunis hän oli sillä hetkellä, tiedättekö, se pikku raukka. "Täytyykö minun sanoa se", -- hänellä oli toden totta epätoivoa äänessä, -- "näetkös, Bernhard kosi minua eilen, sinun oma veljesi! Ymmärrätkö, _Bernhard_, joka on niin... Oh, sinä et voi uskoa, kuinka minua peloitti".

Mies kysyi sitten, oliko tyttö suostunut? Ei, kuinka se olisi tullut kysymykseen, päinvastoin, tietysti oli hän kieltänyt, mutta kuitenkin, -- kaikissa tapauksissa... Oh, eikö hän, Yrjö, nyt ymmärtänyt...

Sitten ei kuulunut pitkään aikaan mitään, tyttö itki hiljaan, ja mies, -- niin minä en tiedä, mitä hän teki, hän istui pää käsien nojassa.

Tyttö se vihdoin alkoi puhua. Hän puhui hyvin pitkältä, aivan kuin kirjasta lukien, sellaisia hienoja käänteitä ja vivahduksia, -- vahinko, että olen niin paljon siitä unohtanut. Niin, -- siitä on pitkä aika. Se on vanha juttu, ollut ja mennyt aikoja sitten.

Hän sanoi jotain siihen tapaan, ettei mitenkään tahtonut rikkoa veljesten väliä, jos jonkun täytyi kärsiä, niin oli hän itse sen tekevä. Ei ymmärtänyt se raukka, että hän sillä juuri saattoi kaikille kolmelle kärsimystä... Sitten vielä, että hänestä tuntui, kuin olisi hänen rakkautensakin rikos, ikäänkuin hän toisi onnettomuutta muassaan... "Minäkö sinun vaimonasi, Yrjö? Ja entä Bernhard, -- ei, ei, minä en voi!"

Hän puhui sitten vielä paljon, ja se on jäänyt minulle muistiin. Minä olen usein sitä ajatellut, sillä sinä hetkenä minulle selvisi hänen omituinen luonteensa, joka niin monelle on ollut kuin arvoitus.

"Tiedätkö mitä, Yrjö", hän sanoi, "minä en juuri koskaan ole ollut iloinen. En siitä asti, kun tulin täysikasvuiseksi. Minä olen aina tuntenut tuovani surua muassani. En koskaan ole tehnyt mitään saadakseni miehet itseeni rakastumaan, ja kuitenkin ovat he sen tehneet toinen toisensa jäljestä. Itse vaan en voinut rakastaa ketään. Lopulta rupesin pelkäämään ihmisiä, Yrjö, pelkäämään ihmisiä ja itseäni. Minä olen ollut aina sellainen uneksija koko ikäni, nähnyt unia selvällä päivällä ja silmät auki, kantanut aavistuksia sielussani, -- ja minusta on aina tuntunut, kuin asuisi minussa onnettomuus... Mutta sitten rakastuin sinuun ja luulin tulleeni ihmiseksi. Ja kun sinäkin rakastit minua, luulin tulleeni myös onnelliseksi... Siksi kunnes sinun oma veljesi myöskin minuun rakastui... Silloin minä taas tunsin kirouksen painavan itseäni..."

Sitä sanoessaan oli hänellä niin äärettömän tuskaisa katse pitkien ripsien alla, ikäänkuin hänen olisi täytynyt olla edesvastauksessa koko mailman rikoksista. Niin, niin, -- mutta kuulkaa, ettekö tahtoisi vielä panna yhden puun uuniin, -- kun se on palanut, on tämäkin juttu jo lopussa.

Mihinkä minä jäinkään? Niin, tiedättekö, sillä hetkellä kävi minulle tyttö enemmän sääliksi kuin mies. Hänellähän oli onni melkein käsissään, eikä hän osannut pitää siitä kiinni, vaan antoi livahtaa ohitse. Vaan hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät usko onneensa eivätkä siksi sitä koskaan saavutakaan. -- Minä en sitten enään kuullut, mitä mies sanoi. Hän puhui hiljaa ja kauan, ja tyttö itki hänen puhuessaan, mutta ei taipunut. Sitten oltiinkin jo aseman kohdalla, ja mies lähti pois.

Uskokaa minua, sinä hetkenä olisin tahtonut olla vaikka missä muualla, mutta en siinä rautatievaunussa. Sillä, tiedättekö, tuskin oli mies lähtenyt, kun tyttö ilmestyi naisosaston ovelle. Hän oli ottanut hatun päästään ja pyyhkäsi vaistomaisesti pitkiä suortuviaan taaksepäin, -- hänellä oli hyvin kihara tukka, kuten valokuvastakin näette. En voi sanoa, että hän näytti peljästyneeltä minut nähdessään, se olisi liian vähän, hän suorastaan kivettyi siihen paikkaan, tuijotti ja tuijotti, ikäänkuin ei olisi käsittänyt. "Te, te, oletteko te kuullut -- kaikki?"

"Lapsi kulta!" minä sanoin, "suokaa nyt anteeksi, mutta enhän voinut sille mitään. Kas niin, tulkaa nyt tänne ja itkekää vähäisen!"

Silloin, tiedättekö, -- niin, sitä minä en koskaan unohda. Hänelle nousi veri yhtäkkiä kasvoihin, ja sitten pääsi kaikki valloilleen, hän heittäysi sohvalle, itki ja nyyhkytti, koko ruumis väristen. Oletteko koskaan nähnyt kenenkään itkevän todellisessa sielun tuskassa? Se ei ole helppoa edes katsella.

Niin, -- siihen se juttu melkein loppuukin. Minusta tuli sen jälkeen hänen uskottunsa, niinkauan kuin asuimme samassa kaupungissa, -- niiltä ajoilta tämä valokuvakin on. Hän kertoi minulle vähitellen koko tarinansa yksityiskohtia myöten, ja me puhuimme siitä useinkin, mutta minun täytyy sanoa, etten kuitenkaan koskaan häntä sen paremmin ymmärtänyt. Sama tapaus, jonka joku toinen olisi kuitannut olkapään kohauksella ja hetkeksi ummistamalla silmänsä ja sydämensä, se synnytti hänessä ratkaisevan taistelun. Eikä hänkään puolestaan koskaan käsittänyt, että kenties oli tehnyt väärin, päinvastoin, hänestä oli menettelynsä ainoa oikea ja ainoa mahdollinen, -- niin, suorastaan velvollisuus.

Olkaa varma, jos hän olisi elänyt vanhoina aikoina, olisi hänestä tullut marttyyri, ja hän olisi astunut polttoroviolle silmiään räväyttämättä. Hän oli juuri yksi niitä. Jos taas keski-ajassa, olisi hän sulkeutunut luostariin, -- ihan varmaan, -- minä voin kuvitella mielessäni, kuinka hän olisi istunut yksinäisessä kammiossaan ja kirjaillut alttariliinaa, ihmetellyt itseään ja muita ja koko suurta elämää. Nyt sen sijaan oli hän protestantti ja eli nykyajassa. Mutta hänenlaisensa luonteet löytävät marttyyriytensä kuitenkin, se on heissä itsessään, kirjoitettuna syntymästä saakka heidän otsaansa, ja he kantavat tragediansa omassa povessaan. Heidän ei ole enään mahdollista sulkeutua luostariin, mutta he sulkeutuvat omaan itseensä, vetäytyvät kuoreensa kuin haavoitettu simpukka ja elävät elämänsä vieraina muille, arvoituksena ympäristölleen.

Hän olisi voinut tulla hyvin onnelliseksi ja tehdä siksi toisenkin, -- jos hänellä vain olisi ollut usko, -- usko itseensä ja usko onneensa. Mutta sitäpä ei hänellä koskaan ollut, -- hän kadotti sen ensimmäisestä esteestä. Kas niin, tahdotteko olla hyvä ja kohentaa hiukan tulta, minä huomaan, että puut ovat palaneet hiilokselle.

Hän oli yksi niitä, jotka eivät koskaan voi nauttia elämästä, koska he aina kulkevat omissa ajatuksissaan ja niillä katkeroittavat iloisetkin hetkensä. Heillä on aina omat kysymyksensä: Miksi? Minkätähden? Mikä on tarkoitus? Miksi käy juuri näin ja miksi näin? Oh niin, -- heille tulee aina riittämään kysymyksiä eivätkä he koskaan saa niihin vastausta. Sillä elämä, ja sen kärsimykset pysyvät heille yhä samana suurena kysymysmerkkinä.

TUNNUSTUS

He istuivat kahden kesken puolihämärässä huoneessa, ovi viereiseen valaistuun saliin oli raollaan, ja valojuova kulki kapeana yli lattian. Mies oli kietonut kätensä tytön ympäri ja leikitteli pitkillä silkkinauhoilla, jotka riippuivat mustan, pehmoisen hameen vyötäisistä.

"Mitä sinä äsken sanoit, Elmi? Ettäkö sytytettäisi tulta? Ei, tiedätkö, annetaan olla, ei missään ole niin tunnelmaa kuin tämmöisessä iltapäivähämärässä".

"Eikö sinustakin... siinä on jotain niin pehmoista ja hyväilevää, se ikäänkuin tasoittaa ja tyynnyttää epämääräisyydellään... Se saa avomieliselle tuulelle, jos sitten tahtoo tai ei".

Tyttö käänsi häntä kohden kasvonsa, joiden hienot piirteet ja suuret, sielukkaat silmät taisi eroittaa läpi hämäränkin.

"Avomieliselle? Niin, ne, joilla siihen on taipumusta... Ja muuten, ainahan sinä olet avomielinen, Hannes!"

"Voi kyllä olla... Vaan eikö se sitten sinuun vaikuta sillä tavalla?"

"En tiedä. Minä olen liian suljettu luonteeltani. Voin niin harvoin olla avomielinen".

He istuivat hetken ääneti.

"Elmi, kuulehan!" mies alkoi hiukan epävarmasti, "toisinaan minusta tuntuu, kuin sinua oikeastaan niin vähän tuntisin. Sinä olet niinkuin iltahämäräkin, puoleensa vetävä, vaan epäselvä, verhottu..." Hän veti tytön pään luoksensa ja silitteli sitä. "Elmi, minä tahtoisin nähdä sinut sieluun saakka. Sinun sieluasihan minä sinussa rakastan".

"Rakastat siksi, ettet tunne". Tytöllä oli alakuloisuuteen vivahtava väre äänessä.

"Niin, mutta minä tahtoisin oppia sitä tuntemaan ja juuri siksi rakastaa vielä enemmän. Se on kuin uusi, tuntematon mailma, ja minä tahdon olla ensimäinen, joka sen valloittaa".

"Minkätähden juuri ensimäinen, Hannes?"

"Miksikö ensimäinen? Kuinka minä sen sinulle selittäisin... Sentähden juuri minä rakastuin sinuun, että sinä olit niin koskematon ja kylmä, niin nuori ja vasta auennut. Sinun sielusi oli kuin pyhäkkö, jonka salaisia polkuja ei kukaan ollut kulkenut, kuin puhdas lehti, jolle ei nimeä vielä ollut painallettu... Sinä olit kuin kirja, jonka lehdet olivat aukileikkaamatta, ja minä tahdoin ne ensimäiseksi lukea..."

"Voi, Hannes, kuinka sinä vähän sentään minua tunnet!"

Mies kumartui hiukan ja suuteli tytön pehmoista tukkaa.

"Elmi, pikku Elmi, miksi sinä puhut noin! Ja jos niin olisikin, etkö sitten tahtoisi, että oppisin yhä paremmin? Minullehan sinä voit olla oikein avomielinen, eikö niin?"

"Ehkä, Hannes! En tiedä oikein... Kenties, kun sinä vaan annat minulle kyllin aikaa..." lisäsi hän nopeasti kuin anteeksi pyytäen.

Mies ei vastannut mitään, vaan katsoi häntä silmiin. Hän oli pitkä ja suurikasvuinen, leveä hartioiltaan ja ijältään varmaan koko joukon yli kolmenkymmenen. Tyttö sen sijaan oli aivan nuori, hentovartaloinen ja hienohipiäinen.

"Tiedätkö, Hannes", hän jatkoi, "minä olen niin omituisella mielellä tänään. Ehkä sinä sittenkin olet oikeassa, kun sanot, että hämärä tekee avomieliseksi... Kuulehan", hän lisäsi vilkkaasti, "entäs sinä, oletko sinä kertonut minulle kaikki entisyydestäsi?"

Mies näytti miettivän hetkisen.

"Kenties en aivan kaikkea, -- mutta osaksi ainakin. Ja vähitellen kai tulee ihan kaikkikin kerrotuksi".

"Hannes, enhän minä ollut ensimäinen, jota sinä rakastit?" Tytön silmät näyttivät suurilta hämärissä, ääni oli arka ja kuin verhottu.

Mieheen näkyi kysymys vastenmielisesti koskevan.

"Et, Elmi kulta, -- luulenhan siitä kertoneenikin. Soisin, ettei niin olisi, mutta minähän olin jo täysi mies, kun sinuun tutustuin. Minulla oli pitkä elämä takanani, siihen mahtui yhtä ja toista".

"Vaan minulta sinä kuitenkin vaadit, että itse olisit ensimäinen ja ainoa, niinhän?"

"Elmi, rakas tyttöseni, ymmärräthän, että se on aivan toista. Minähän rakastuin sinuun juuri siksi, että sinä olit minun ruusuni, johon minä hengitin elämän, jonka minun suudelmani herätti..."