Part 2

Muuten puuhasi hän ahkerasti kartanossa ja maittensa hoidossa, -- hän tuli hyvin toimeen väkensä kanssa, osasi asettua heidän kannalleen, -- seikka, jota Edith ei koskaan oppinut. Hän puolestaan piti huolta kodista ja taloudesta, ja iltasin Johan Magnuksen tultua työstä, hän tavallisesti soitteli pianon ääressä pitkät iltakaudet. Kerran hän ehdoitti että ruvettaisiin lukemaan ääneen kirjallisuutta, mutta silloin oli Johan Magnus vastannut: "Ei, tiedätkö mitä, Edith, soita ennemmin, sitä kieltä minä paremmin ymmärrän". Kehittymättömän luonnonlapsen herkkään mieleen sulautuivat välittöminä ja valtavina kaikki ne ihmeelliset, surumieliset soinnut ja säveleet, jotka kerran olivat syntyneet kuolemattoman Schubertin tahi Beethovenin sielussa. Ja istuessaan lumisina talvi-iltoina pienessä salongissaan, jonka Edithin kehittynyt kauneusaisti oli koristanut, tunsivat he kumpikin tyytyväisyyttä elämäänsä ja toisiinsa.

Niin kului neljä vuotta. Silloin sattui seikka, yhtä odottamaton toiselle kuin toisellekin, jota ei kumpikaan ollut ottanut lukuun suunnitelmissaan, ja joka oli omiaan vaikuttamaan suuria ja ratkaisevia muutoksia heidän välisessä suhteessaan. Johan Magnus rakastui.

Hänen rakkautensa esine oli läheisen tehtaanomistajan pieni koti-opettajatar, joka sinne eräänä syyspäivänä oli pyrähtänyt pääkaupungista. Johan Magnus näki hänet kerran tehtaalla käydessään, -- teenjuonnin aikana oli tullut sisään pikkuinen olento, joka esitettiin neiti Aili Laitiseksi. Johan Magnus oli tottumaton ja saamaton naisten seurassa ja mieluummin heitä karttoi kuin katseli, mutta tätä tyttöä täytyi hänen silmäillä yhtämittaa. Hän oli pienen pieni ja hyvin vilkas, silmät, suu ja kädet alituisessa liikkeessä ja yhtämittaa hän sanoi: "Voi hyväinen aika!" Hän nauroi alituisesti ääneen, aiheettomasti ja vallattomasti, ja se ensin kiusasi Johan Magnusta, mutta kun tyttö sitten vähän aikaa pysyi totisena, kiusasi sekin häntä, ja hän olisi taas tahtonut kuulla hänen nauravan. Hän mietti kauvan mitä olisi sopivinta sanoa puheen aluksi, mutta ei keksinyt muuta kuin tuon tavallisen: "Kuinka neiti viihtyy maalla?" ja saatuaan sen sanotuksi hän heti häpesi ja punastui. Tyttö nauroi sydämen pohjasta ja vilkaisten isäntäväkeensä hän vastasi viihtyvänsä erinomaisen hyvin, koska hän ylipäänsä viihtyi erinomaisen hyvin joka paikassa.

Siihen ei Johan Magnus enään osannut mitään sanoa, ja hän turhaan mietti uutta keskustelu-ainetta. Mutta tyttö pelasti hänet pulasta. Hän alkoi kysellä kaikenlaista Rautlahdelta, ja tuskin ehti Johan Magnus vastata, kun tytöllä oli jo uusi kysymys valmiina. Oliko siellä kaunista? Oliko hänellä purjevene? Miksei neiti Hjelm ollut tullut mukaan? Oliko hän asunut kauan Rautlahdella? Ja saatuaan kuulla, että Johan Magnus suurimman osan ikäänsä oli oleskellut Afrikassa, pani tyttö päänsä kallelleen ja sanoi: "Voo-i, -- todellako, -- hyvänen aika!"

Kun Johan Magnus myöhään illalla ajoi kotiin puolikuutamossa, oli hän oudolla mielellä. Hän oli yhä näkevinään ruskeat, kirkkaat silmät, ne loistivat häntä vastaan pimeästä kuin tähdet, nauraen ja veikistellen... Ja hänen korvissaan soi yhä heleä nauru, joka kaikui tarttuvana ja vastustamattomana ja niin nuorena, niin nuorena... Hän vetäsi ohjaksia tiukemmalle, ja virma hevonen ryntäsi juoksuun. Koko loppumatkan hän ajoi samaa tulista kulkua, se kuin rauhoitti ja tyynnytti, mutta tultuaan likelle Rautlahtea ja nähtyään tulen pilkoittavan Edithin kamarista, hän yht'äkkiä hiljensi vauhtia ja saatuaan hevosen riisutuksi, hän hiipi makuuhuoneesensa yläkertaan, varpaillaan ja kolinaa varoen kuin pahantekijä. Sinä iltana hän ei olisi tahtonut tavata Edithiä.

Mutta tehtaalle oli hänellä jo seuraavalla viikolla asiaa ja sitten yhä tiheämmin. Nämä käynnit muodostuivat hänelle merkkipäiviksi, ja niitten välillä olevan ajan hän eli edellistä muistellen ja seuraavaa odotellen. Joskus sattui, että tyttö ei tullut näkyviin koko iltana ja silloin oli Johan Magnus mustalla mielellä kotiinpäin ajaessaan, mutta saatuaan edes vilahdukselta nähdä vilkkaat, mielittelyhaluiset silmät, taisi hän niistä uneksia pitkät ajat. Tyttö puhui aina hyvin paljon, kaikista asioista sekaisin, mutta Johan Magnuksesta oli aivan sama, mistä hän puhui, hän kuunteli kaikkea samalla mielenkiinnolla. Ja sitten yksin jäätyään, hän ajatteli, kuinka hauska olisi aina saada kuulla tuota puhelua, joka oli kuin linnun viserrystä tai laineitten lipinää ja kuinka hauska olisi kerran saada koskettaa tuota ruskeata tukkaa, joka aina oli vallattomassa epäjärjestyksessä. Ja sitten kietoa kätensä vartalon ympäri, joka oli hieno ja hoikka ja taipuva kuin nuori paju.

Kesken näitä ajatuksiaan muisti hän Edithin, ja silloin hänestä tuntui, kuin olisi hän saanut kylmää vettä niskaansa. Hän ei siihen saakka ollut lainkaan koittanut selvittää ajatuksiansa eikä tuumia, mihinkä ne johtaisivat, mutta siinä silmänräpäyksessä hän tiesi, että hänen tunteensa tyttöä kohtaan oli rakkautta eikä mitään muuta, ja ettei hän mitään niin olisi toivonut kuin voida mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja saatuaan tämän ajatuksen selville, hän häpesi sekä sitä että itseään. Hän tunsi itsensä kuin syylliseksi Edithiä kohtaan, tunne jostain vääryydestä alkoi kalvaa häntä. Mutta sen sijaan että hän olisi koittanut sisarta karttaa, osoitti hän hänelle kaksinkertaista huomaavaisuutta, ikäänkuin siihen ajatuksiaan kätkeäkseen.

Hänen ei pistänyt päähänsäkään kertoa niitä Edithille, vaikka tämä vuosien kuluessa oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa. Hän tiesi, että Edith tunsi hänet perin pohjin, tunsi joka sopukan hänessä, ja kuitenkin oli hänellä tunne siitä, ettei Edith tällä kertaa voisi häntä ymmärtää. Sillä hän ei itsekään ymmärtänyt itseään. Se, mikä hänessä kehittyi, oli jotain ihan uutta ja outoa, ennen aavistamatonta, jotain, jonka mahdollisuus kenties kauvankin oli asustanut hänen sielussaan, ilman että hän sen olemassa olosta tiesi. Siinä ei ollut rahtuakaan siitä puoleksi jumaloivasta, puoleksi toverillisesta tunteesta, joka hänellä oli ollut Edithiä kohtaan. Edith oli aina ollut yläpuolella häntä, -- kaikessa, -- hän oli sisaressaan ihaillut kuin jotain korkeampaa ja täydellisempää olentoa. Ailia hän sitävastoin ajatteli aivan toisella tavalla, -- hän tunsi suojelevaa hellyyttä tuota tyttöä kohtaan, jolla alati oli kuopat poskissa ja silmät naurussa, hän tunsi itsensä niin suureksi ja voimakkaaksi hänen suhteensa. Ailin läsnäolo ei milloinkaan häntä painanut, hänen mielensä kävi heti kevyeksi, kun hän näki tytön, ja ajatukset alkoivat heti kiertää iloisia teitä. Hän tunsi itsensä noreaksi ja elämän haluiseksi kuin nuori poika, ja hänet valtasi halu toisinaan tehdä jotain oikein hurjaa ja vallatonta, vääntää kiviä ja kantoja ja katkoa rautakankeja, että tyttö olisi saanut nähdä, kuinka voimakas hän oli.

Edithillä ei pitkiin aikoihin ollut edes aavistustakaan siitä, mikä veljen sielussa oli herännyt. Johan Magnuksen tiheät tehtaalla käynnit eivät tietysti jääneet häneltä huomaamatta, mutta siihen aikaan oli Rautlahdella juuri rakennusten korjauspuuhia, ja hän uskoi sentähden helposti sen tekosyyn, että Johan Magnus kulki niitä koskevissa asioissa, joka muuten osaksi oli tottakin. Hänelle oli myös pistänyt silmään, että veli oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen eikä enään niin useasti kehitellyt hänelle omituisia ajatussuunnitelmiaan, mutta vaikka hän aina tunsikin, että Johan Magnus oli häntä lähinnä juuri synkkinä hetkinään, iloitsi hän kuitenkin tavallaan siitä muutoksesta, jonka luuli veljessä huomanneensa.

Sitten, -- kun suhdetta jo oli kestänyt pari kolme kuukautta, -- sai hän äkkiä tiedon koko asiasta, juorupuheena kylältä, juttuna, jota kuiskailtiin talosta taloon. Hänen ensimmäinen tunteensa oli suru siitä, että Johan Magnus ei ollut itse sitä hänelle kertonut, vaan että hänen oli täytynyt se muitten kautta kuulla. Mutta siihen sekaantui heti lukemattomia muita tunteita, -- hän ymmärsi yht'äkkiä, mitä oli kadottamaisillaan. Ja kotiintultua tämä tyyni, järkevä nainen, niin tottunut itseään hillitsemään ja tunteitaan voittamaan, kätki kasvot käsiinsä ja itki, -- katkerasti, kuten kerran nuorena tyttönä, kun Johan Magnusta luultiin kuolleeksi.

Johan Magnus tullessaan kotiin ei heti ensi katsannolta huomannut sisaressaan mitään erinomaista, mutta sitten oudostutti häntä tämän tavaton kalpeus ja äänettömyys. Illallisen aikana ei Edith puhunut juuri sanaakaan, ja kun he sen jälkeen siirtyivät saliin, istahti hän pianon ääreen soittamaan tapansa mukaan. Vaan lyötyään pari väärää accordia, hän käännähti veljeensä päin ja ilman mitään johdantoa kertoi koko asian, semmoisena kuin oli sen kuullut. Itse puolestaan ei hän lisännyt siihen sanaakaan.

Johan Magnukselle tuli se ihan odottamatta. Hän ei itsekään ollut oikein selvillä, millä lailla hän olisi suonut Edithin saavan tiedon siitä, -- että sen joskus täytyi tulla ilmi, sen hän kyllä ymmärsi, -- mutta näin se ei ainakaan olisi saanut tapahtua. Ja hän olisi melkein suonut, että Edith olisi ollut kiivastuksissa, itkenyt ja pannut toimeen kohtauksia, -- se olisi tehnyt asian hänelle helpommaksi. Sisaren tyyni käytös vei häneltä aseet.

"Vai niin, -- niinkö kerrotaan... No, -- entäpä, jos he olisivatkin oikeassa..."

Edith oli noussut ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

"Ei noin, -- Johan Magnus, -- ei noin...! Minä olen ollut sokea, kun en ymmärtänyt, että näin lopulta oli käyvä. Minähän olen sinulle vain sisar... Mutta minä olisin suonut, että itse olisit ensimäisenä kertonut..."

Nämä harvat sanat, sisaren matala, pehmeä ääni ja hänen katseensa, jonka Johan Magnus tunsi sitä katsomatta, ne vaikuttivat häneen omituisesti ja valtavasti. Hänessä heräsi hetkeksi voimakkaana koko se ihailun ja hellyyden sekainen tunne, joka oli sitonut häntä tähän sisareen. Mitä hän oli tekemäisillään? Työntäisikö hän pois sen ainoan olennon, joka oli häntä ymmärtänyt, sen ainoan, jolle hän oli voinut kertoa ajatuksiaan, -- joka oli antanut hänelle kodin! Silmänräpäyksen aikana hän tuli vasten tahtoaan verranneeksi Edithiä ja Ailia, ja tällä kertaa vaa'an tasapaino arveluttavasti kallistui. Ja häntä alkoi yhtäkkiä kaduttaa kaikki.

Hän katsoi heltynein mielin Edithiä, sinä hetkenä ensimmäisen ja viimeisen kerran selvään tuntien, kuinka paljon sisar oli hänelle antanut.

"Edith, -- tämä asia on sinulle vastenmielinen eikö niin?"

Edith käänsi pois päänsä.

"Sitä minä en ole sanonut, Johan Magnus".

"Edith, -- rakas, pikku sisko, näenhän minä sen Edith, sinä et saa itkeä, kuuletko... Kas noin, et minun tähteni... Kuule", hän yhtäkkiä lisäsi, "minä lupaan jättää koko asian, -- niin, sen minä lupaan. Minä en voi kestää, että sinä..."

Hän sanoi sen nopeasti ja kiivaasti, itse sitä sanoessaan uskoen, että se kävisi päinsä helpostikin.

Edith oli saanut taas takaisin tyyneytensä ja katsoi veljeen. Jos hänellä olikin myrsky sydämessään, ei pinnalle ehtinyt edes väreitä.

"Johan Magnus", hän sanoi, "sinä olet ollut minulle rakas, rakkaampi kuin kukaan muu. Jos minulla olisi ollut poika, niin olisin kenties rakastanut häntä samalla tavalla..."

Hän vaikeni ja jatkoi sitten:

"Ymmärrätkö, Johan Magnus, minä en pyydä sinulta mitään muuta, kuin että saan olla uskottusi kuten ennen. Minä en ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos koittaisin asettua sinun ja onnesi välille... Sinä voit tulla kertomaan minulle kaikki, -- ihan kaikki, -- ymmärräthän... Hänestä myöskin", -- tuli hitaammin.

Viimeiset sanat kuultuaan Johan Magnus säpsähti, hän muisti äkkiä Ailin, selvästi, ikäänkuin olisi nähnyt hänet ilmi-elävänä edessään, -- ja sitten hän käsitti, ettei hän olisi voinutkaan täyttää lupaustaan. Hän puristi Edithin kättä painaen alas päänsä, ja vaikka hän ei sanonut sanaakaan, ymmärsi sisar kuitenkin, että Johan Magnus tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan. Hän kuittasi koko tapahtuman pienellä hymyllä ja tavallisella: "No niin, soitanko jotain, Johan Magnus?" mutta jäätyään yksin, hän tiesi, että Johan Magnus oli häneltä mennyttä kalua.

Heidän suhteensa ei tämän jälkeen enään ollut sama kuin ennen, ja he tunsivat sen kumpikin, Edith selvästi, Johan Magnus himmeämmin. Se ei sentään estänyt häntä kerran alkuun päästyään kertomasta sisarelle rakkautensa iloja ja huolia, jotka vaihtelivat sen mukaan, millä päällä Aili-neiti oli sattunut olemaan. Ja puhuessaan tytöstä tuli hän melkein kaunopuheiseksi. Aili oli niin iloinen, niin iloinen, että häntä pelotti ja hurmasi samalla, -- hän oli kuin päivän paiste metsässä, joka yhä pakenee, -- jotain, "ota kiinni!" koko olennossa. Ja hänellä oli silmät, jotka taisivat panna pään pyörälle... Ja kuinka hän osasi nauraa... Johan Magnus joutui intoihin puhuessaan, ja vasta jälkeenpäin hänelle johtui mieleen, ettei Edith ollut vastannut mitään hänen ylistyksiinsä, vaan kuunnellut äänetönnä.

Kerran sai hän hänet houkutelluksi mukaansa arpajaisiin kirkonkylässä, jossa Ailin oli määrä myydä arpoja. Edith oli suostunut puoleksi vastahakoisena, puoleksi uteliaana. Ja perille tultua hän ilman Johan Magnuksen esitystäkin olisi tuntenut tytön, -- juuri tuommoiseksi oli hän häntä ajatellut. Aili tuli häntä vastaan veikistelevän kohteliaana ja alkoi puhua laverrella tapansa mukaan, taisi selvästi huomata hänen koittavan miellyttää, mutta hän vaikeni pian. Edithin koko olennossa oli jotain, joka teki, että hänestä tuntui, kuin olisi hän yhtä hyvin voinut ampua nuolensa kiviseinään, ne ponnahtivat takaisin. Ja paikalleen palattuaan hän pyörähti kantapäillään ja kuiskasi toverilleen: "Huh, kuinka ikävä hän on, -- neiti Hjelm, -- ja ylpeä, oikea puunukke!" Mutta Johan Magnukselle hän sanoi pää kallellaan: "Kuinka teidän sisarenne on kaunis!" Ja huomattuaan sen olevan tälle mieleen, hän lisäsi: "Voi hyvänen aika -- ja niin teidän näköisenne!" Mutta koko sen illan hän vaistomaisesti karttoi Edithiä ja keikaili Johan Magnukselle tavallista vähemmän.

Edith kävi kovaa taistelua sielussaan näinä aikoina, ja tämän illan jälkeen katkeruus hänessä kasvoi. Se kalvoi ja kidutti häntä öin ja päivin, ja hän taisi valvoa ja käännellä vuoteellaan, vakuuttaen itselleen, että hänen elämänsä ja työnsä oli ollut turhaa ja että Johan Magnus tuon leikkikalun, tuon liikkuvan nuken tähden oli valmis unohtamaan koko heidän henkisen yhdyselämänsä ja työntämään hänet pois loppuunkäytettynä. Mutta aamulla sellaisen yön jälkeen oli hän sama kuin ennenkin, hiukan kalpeampi vaan kenties, hän liikkui hiljaisena ja arvokkaana toimissaan, piti huolta kaikesta, muisti kaikkea, ja Johan Magnukselle oli hänellä aina ystävällinen sana ja hymyily. Toisinaan häntä äkkiä alkoi kuin väsyttää, hän kammoksui omaa teeskentelyään, ja hänelle vilahti ajatus: mitä komediaa tässä näyttelemmekään? Hänen olisi tehnyt mieli huutaa tuskasta, kertoa kaikki kärsimyksensä Johan Magnukselle, rukoilla häntä, varoittaa, pyytää... Mutta hän puri huuleensa ja vaikeni, ja taakka painoi häntä raskaampana kuin ennen.

Joka kerta kuin Johan Magnus iltasin tuli hänen pieneen boudoiriinsa, ja hän näki veljen katseesta, että tällä oli taas jotain kerrottavaa, -- häntä peloitti, ja hän olisi tahtonut paeta. Joka kerta hän sanoi itselleen: Tämä on viimeinen kerta, nyt en jaksa enään! -- ja hänet valtasi taas sama kiusaus, sama vastustamaton halu sanoa suoraan ajatuksensa, niin kauvan kuin vielä oli aikaa. Ja joka kerta hän kuitenkin kuunteli äänetönnä ja vaieten. Häntä oudostutti Johan Magnuksen ilme, tällä oli katseessaan melkein jotain haaveksivaa ja ujoa kuin nuorella pojalla, ja kun hän puhui tytöstä, kirkastui koko hänen muotonsa. Edith katseli näitä kasvoja, joissa hän oli luullut tuntevansa joka väreen, joka piirteen, joka ilmeen, ja hänestä ne näyttivät uusilta ja tuntemattomilta. Ja hän tunsi käyvänsä yhä vieraammaksi Johan Magnukselle.

Sitten seurasi se ajanjakso Johan Magnuksen rakkausjutussa, jolloin hän rupesi epäilemään, tokko saisikaan vastarakkautta. Tämä suuri lapsi tuli synkäksi ja raskasmieliseksi ja saapui Edithiltä hakemaan lohdutusta ajatuksilleen, kuten monasti ennenkin. Edith tukahutti kapinalliset tunteensa ja lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi, vakuutti hänelle kaiken käyvän hyvin, hänen piti vaan odottaa ja olla kärsivällinen... Tytön kylmyys oli vaan satunnaista ja oikun synnyttämää, seuraavana päivänä oli hän oleva toisin...

Hän uskoi itse siihen mitä sanoi, hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei tyttö kuitenkin lopulta ottaisi Johan Magnusta. Johan Magnus ei tosin enään ollut nuori, mutta hän oli komea mies huolimatta harmaasta tukastaan ja sitäpaitse rikas ja Rautlahden omistaja. Edith ei ollut tarvinnut kuin kerran nähdä tytön tietääkseen tarpeeksi... Jos tyttö oikuttelikin, niin oli se vaan ollakseen sitten sitä varmempi asiastaan. Nuo tuollaiset osasivat kyllä pitää kiinni valloituksistaan...

Mutta heidän vastainen avioliittonsa... Tytöstä tulisi Johan Magnuksen taloudenhoitaja ja hänen lastensa äiti, -- vaan ei mitään muuta. Hän ei olisi koskaan ymmärtävä miestään, ei koskaan kohoava hänen kannalleen, ei milloinkaan käsittävä sitä, mikä oli hienointa ja parasta hänessä. Johan Magnuksen sisäinen mailma, hänen ajatuksensa ja tunteensa, niin täynnä erämaan omituista runollisuutta, se oli pysyvä hänelle aina lukittuna ja suljettuna. Ja kun Johan Magnukselle tulisivat nuo mustat hetket, jotka hän niin hyvin tunsi, niin saisi hän taistella taistelunsa yksin, eikä kukaan ojentaisi hänelle auttavaa kättään.

Johan Magnuksella ei ollut enään niin paljon aikaa olla sisarensa kanssa kuin ennen, mutta Edith istuutui ikkunan ääreen ompeluksineen salaa katsellakseen, kuinka hän liikkui pihalla tai pelloilla jakelemassa käskyjään. Hän näki Johan Magnuksen voimakasrakenteisen vartalon, joka kohosi päätä pitemmälle muita ja kuuli hänen äänensä yli hälinän, ja hän ajatteli kaikkia niitä vuosia, jotka he olivat eläneet yhdessä... Mutta kun hän huomasi Johan Magnuksen tulevan kartanoa kohti, siirtyi hän pois, ennenkuin tämä ehti kohottaa katsettansa ikkunaan.

Eräänä iltana, kun hän istui salissa lukien, astui Johan Magnus sisään. Hän oli levoton näöltään, karttoi katsoa Edithiä silmiin ja kulki ympäri huonetta, tuon tuostakin pysähtyen ikkunan ääreen, naputellen ruutua sormillaan. Edith pani pois kirjansa ja istui liikahtamatta, odottaen mitä tulisi. Vihdoin pysähtyi Johan Magnus hänen eteensä.

"Edith, minä olen aikonut lähteä huomenna", hän sanoi.

Sisar painoi alas päänsä, jonka liikkeen taisi selittää hyväksyväksi nyökäytykseksi eikä kysynyt sen enempää, yhtä vähän kuin Johan Magnuskaan rupesi mihinkään lähempiin selittelyihin. Hän seisoi vähän aikaa tuijottaen Edithiin, käännähti sitten taas ja kulki pari kertaa salin poikki.

Hetken kuluttua hän pysähtyi uudelleen ja keskeytti vaiti-olon vähän epävarmalla äänellä:

"Edith, kuulehan, minulla olisi sinulle eräs pyyntö".

"Mikä se olisi, Johan Magnus?"

Edith oli kohottanut päänsä ja katsoi veljeen suurilla, verhotuilla silmillään.

"Minä olen ajatellut, että sitten kun menen naimisiin..." Hän vaikeni ja tavoitteli sanoja. "Niin, -- minä olen ajatellut pyytää sinua jäämään kotiini, kuten tähänkin asti, Edith, -- sittenkin kun olen naimisissa".

Hän melkein pelästyi outoa ilmettä, joka levisi sisaren kasvoille. Edith oli noussut seisomaan, ja käsi, joka piteli kiinni tuolista, vapisi:

"Ei koskaan, Johan Magnus, ei missään tapauksessa... Minä olen jo kyllä ajatellut tulevaisuutta, -- aion ottaa virkani takaisin kaupungissa. -- En milloinkaan suostuisi siihen... jos sinä tietäisit, mitä pyydät, Johan Magnus. Ja jo tulevan vaimosikin tähden..."

Hän oli kääntynyt nopeasti ja lähti huoneesta sulkien oven, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa.

Johan Magnus jäi seisomaan liikahtamatta. Hänet valtasi ääretön halu juosta sisaren jälkeen, sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä, pyytää anteeksi, lohduttaa... Mutta sitten hän vaipui istumaan ja peitti kasvot käsillään. Oikeastaan, mitä olisi hänellä sanomista...

Sisaren omituinen äänen sointu kiusasi häntä ja soi hänen korvissaan, hän oli kuin vilahdukselta nähnyt osan siitä taistelusta, joka riehui niin likellä häntä. Sinä iltana hän valvoi kauan vuoteellaan ristiriitaisten ajatusten uhrina, miettien ja tuumien sinne tänne, voimatta kuitenkaan muuttaa päätöstään.

Ja seuraavana päivänä hän pani purjeveneensä kuntoon purjehtiakseen Lepolan tehtaalle.

* * * * *

Käsityö oli jo aikoja sitten solunut Edithin helmaan ja siitä vähitellen lattialle, ja kun hän vihdoinkin kumartui sitä nostaakseen, oli hänen kasvoissaan väsynyt ilme.

Sitten hän nousi taistellen alakuloisuutta vastaan, joka väkisin pyrki valtaamaan hänet, ja meni sisään. Boudoirissa heitti hän yltään suuren valkoisen talousesiliinansa ja viivähti hetken aikaa kuvastimen edessä. Hänen violettiin vivahtava kesäpukunsa oli vyötärön kohdalta tiukka ja ruumiinmukainen, mutta valahti siitä alaspäin pehmeinä laskoksina. Hihansuissa ja kaulanympärillä oli leveätä, keltaista pitsiä tiheissä poimuissa. Hänen uhkea tukkansa, joka ei ollut tumma eikä vaalea, vaan siltä väliltä ja omituisen kiilloton, oli koottu päälaelle komeaksi solmuksi, ja niskassa sekä ohimoilla kihertyivät hiukset pieniksi suortuviksi.

Hän poikkesi keittiössä antaakseen vielä jonkun käskyn, ja kummasteli itse, ettei hänen äänensä mitään ilmaissut. Sitten astui hän jälleen verannalle ja pantuaan kokoon pöydälle jääneen koru-ompeluksen, hän kävi istumaan portaille ja pyyhkäsi kädellä otsaansa. "Huomenna kaikki tämä on ohi", hän mietti ja tarttui siihen ajatukseen, -- "kaikki ohi, -- kuinka kummallista!" Ja hän alkoi tuijotella merelle päin.

Oli elokuun loppupuoli, ja päivät lyhenivät huomattavasti. Syksyä oli ilmassa, enemmän kuitenkin enteinä vain ja aavistuksena vielä. Niinkauan kuin päivä paistoi, oli kuumaa ja helteistä kuin keskikesällä, ruoho niityillä oli kasvanut uudelleen pitkäksi ja mehukkaaksi, ja kukkien värit olivat loistavampia ja hehkuvampia kuin ennen. Mutta auringon alettua, muuttui kaikki. Iltahämärä oli varhainen ja kylmä ja laskeutui kosteana sumuna alaville maille, ja yön saavuttua syttyivät taivaalle ensimmäiset vaaleat tähdet. Koivu veden partaalla alkoi kellastua, pelloilta katosi ruiskykö toisensa jäljestä riiheen, josta varhaisena aamuna kuului puinnin kalske, ja jonka ovi-aukosta savu sinisenä nauhana kierteli.

Kauan aikaa jälestäpäin tätä hetkeä ajatellessaan, Edith muisti lukemattomia yksityiskohtia, jotka nyt kulkivat huomaamatta hänen ohitseen. Väki tuli kotiin leikkuupellolta sirpit käsissä ja viikatteet olalla, -- joku kuului huutavan äänekkäästi: "Pistetäänköhän näitten talkoitten jälkeen tanssiksi, -- vai...", ja siihen vastasi vouti karkeasti: "Aina tässä nyt hyppelemään!" Johon äskeinen ääni kuului kiusoittelevasti sanovan: "No, ilot ne pitää oleman köyhälläkin!" ja jatkoi sitten hyräillen muitten nauraessa: "-- ja frali lali lei -- ja ilot ne köyhälläkin". Toiselta puolen pihaa alkoi kuulua karjankellojen kilinää, lehmien ammuntaa ja karjatytön laulua sekaisin, -- laulu oli puoleksi huhuilemista ja päättyi aina loppusäkeesen: "Tulkaa, tulkaa kotio, hoo-oi!"

Edith kuuli ja näki kaikki eikä kuitenkaan mitään. Hänen kaikki aistinsa, koko sielunsa ja olemuksensa oli keskittynyt katseesen, joka suuntautui ulapalle, -- jännittyneenä, odottavana, liikkumatonna...

Äkkiä tuli niemen kärjen takaa näkyviin jotain valkoista, joka nopeasti suureni, ja hetken kuluttua näkyi vene purjeet levällään ja välkkyvinä laskevan kauniin kaarroksen ympäri kivikkokarin. Juova, jonka se piirsi jälkeensä, näytti säihkyvän säkeniä mailleen menevästä auringosta, ja valkoiseksi maalatut laidat kimaltelivat ja kiilsivät. Edith oli noussut seisomaan, varjostaen käsillä silmiään. Samassa hän säpsähti: lippua ei ollut näkyvissä!