Part 4

Tyttö kääntyi kokonaan häneen päin ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Hannes, mutta jos toinen jo olisi suudellutkin sinun ruusuasi, mitä sitten?"

Mies tarttui tytön ranteihin ja puristi niitä. "Toinen...! Mitä sinä tarkoitat, Elmi...? Olisitko sinä...?"

"Hannes, minä olen ollut kerran ennen kihloissa".

Hän kuiskasi sen katkonaisesti ja epäselvästi, ikäänkuin aikoen joka sanaa pidättää. Katse oli tuskallisesti kiintynyt miehen kasvoihin, hän olisi läpi hämäränkin tahtonut lukea joka väreen niistä.

"Kihloissa... sinä, Elmi!" Miehellä oli omituinen, kova sointu äänessä, hän työnsi äkkiä luotaan kädet, jotka tahtoivat häntä pidättää ja nousi nopeasti. Tyttö seurasi häntä, koettaen tarttua hänen käsivarteensa.

"Hannes... kuule... miksi sinä työnnät minua pois... Voi tätähän minä juuri pelkäsin!" Hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin.

"Ja miksi sinä tähän asti olet salannut minulta tätä?" Mies katsoi poispäin kysyessään ja yritti vetää irti kättään.

"Miksikä...? Voi, Hannes, minä en tohtinut, en... Se on painanut minua kuin raskas taakka, mutta minä en voinut, en voinut... Minä pelkäsin, että sinä et minua enään rakastaisi..."

Mies ei vastannut mitään, hän seisoi huulet yhteenpuristettuina ja tuijotti tytön pään ylitse.

"Hannes, -- anna minun toki kertoa, sen täytyy nyt tulla esille. Näetkö, minä olin niin nuori silloin, melkein lapsi vielä. Muistatko sinä erästä taulua kevätnäyttelyssä kolme vuotta sitten... tyttö, joka lepää karhuntaljalla, kädet pään alla... 'Hämärissä' sen nimi oli. Siitähän puhuttiin niin paljon, kiitettiin kaikkialla. Näetkös, hän, joka sen maalasi, hän rakasti silloin minua..."

"Ja sinä rakastit häntä?" Mies sanoi sen kylmästi ja väkinäisesti vieläkään tyttöön katsomatta.

"Niin, minä rakastin... Hän oli pyytänyt minua modellikseen, ja minä olin siihen suostunut. Äitikin suostui siihen... Vaan minusta tuli paljoa enemmän kuin hänen modellinsa. Hänen oli tapana työnsä kestäessä ja sen päätyttyä istua ja kertoa minulle kaikenlaista itsestään ja toiveistaan; hän teki minut osalliseksi kaikista rohkeista unelmistaan ja mielikuvistaan... Nyt jälestäpäin olen ajatellut, että hän puhui niin paljon vaan siksi, että hän oli niin yksin mailmassa ja tarvitsi jonkun, joka kuunteli ja ihmetteli, samapa sitten kenen...

"Minä olin niin lapsellinen silloin vielä, ja minun sieluni oli taipuva kuin vaha. Hän leikitteli sillä ja muodosteli sitä omaksi huvikseen, mutta se kasvoi hänen käsissään. Minusta tuli täysi nainen hänen silmäinsä edessä. Hän huomasi sen myöskin, -- ja kerran sitten, -- suuteli hän minua..."

"Ja sitten...?" Miehen oli vaikea hillitä mielenliikutustaan.

"Sitten -- niin, sitten me olimme kihloissa jonkun aikaa, salassa kuitenkin. Hänen piti lähteä ulkomaille, ja vasta kun hän sieltä palaisi, olimme aikoneet julaista. Hän lähti sitten ja oli poissa vuoden, koko pitkän vuoden. -- Kun hän vihdoin tuli sieltä takaisin, oli hän unohtanut minut..."

Tyttö nojautui miehen olkapäätä vasten ja painoi siihen kasvojaan.

"Hannes, tiedätkö, -- ei, älä työnnä minua pois, -- sinun täytyy kuulla minua. Tiedätkö, mitä kaikkea kärsin sitä seuraavana vuonna! Minä en ensin ollut käsittää, -- mutta sitten kun sen vihdoin ymmärsin! Minun nuori, kuohuva tunne-elämäni, joka oli ollut kuin keväinen virta, se jähmettyi äkkiä; sen ympärille kutoutui kuori, jonka läpi ei lämmin säde päässyt. Minä kadotin entisen avomielisyyteni, muutuin umpimieliseksi, alakuloiseksi. Minä olin rakastanut häntä niin suuresti..."

"Enemmän kuin minua, Elmi?" Miehellä oli omituinen väre äänessä.

"Toisella tavalla, Hannes! Luulen, etten osaa sitä oikein selittää".

Mies oli vaiti. Kaikki oli tullut niin odottamatta, hän ei ollut siihen lainkaan valmistunut, ja se oli yhtäkkiä nostanut myrskyn hänen mielessään. Hänen oli niin vaikea kestää sitä ajatusta, että joku toinen olisi ollut ennen häntä. Nuo suuret viattomat silmätkö olivat kerran kuvastaneet toisen katseita, toinen käsikö oli leikitellyt noilla pehmeillä kiharoilla? Ja tuo hieno, arka sielunelämä, joka häntä aina oli viehättänyt luopääsemättömyydellään, -- senkö oli jo toinen muodostanut...?

Tyttö hiipi häntä yhä lähemmäksi.

"Hannes, voitko antaa minulle anteeksi, että rakastin häntä?"

Mies yhtäkkiä säpsähti kesken ajatuksiaan, hänessä nousi silmänräpäyksessä uusi tunne. Antaako anteeksi, -- miten kummallinen kysymys! Oikeastaan mitä hänellä oli anteeksi annettavaa? Sekö, että Elmi oli rakastanut toista ennen häntä? Rakkausko siis olisi rikos...? Eikö päinvastoin hänen ollut itsekästä vaatia jotain, mitä ei itse puolestaan voinut antaa...

Oman syyllisyyden tunne heräsi valtavana hänen mielessään, hän ikäänkuin näki oman elämänsä kaikkine erilaisine ja kirjavine vaiheineen. Ja kuitenkin hän samalla tunsi, ettei siihen niin syvää syntiä ja hairahdusta mahtuisi, jota ei tuo tyttö, tuo puhdas lapsi hänen vierellään antaisi anteeksi. Ja hänkö sitten seisoisi epäröimässä, voisiko unohtaa, ettei itse aina ollut ensi sijassa ollut... Oliko hänellä edes oikeutta sitä vaatia...?

Hän kumartui äkillisen mielenliikutuksen valtaamana ja painoi tytön kättä huulilleen.

"Elmi, pikku Elmi, voisitko sinä sitten antaa minulle anteeksi?"

Tyttö katsoi häneen kummastuneena, suurin säikähtynein silmin.

"Mitä sinä tarkoitat, Hannes, -- minä en käsitä..."

"Et nyt, Elmi, rakas lapsi, mutta kerran kenties..."

Hän kohotti tytön päätä ja suuteli häntä vielä kerran kevyesti otsalle.

TIEN VAIHTEESSA

Dialogi

HENKILÖT:

IRMA, nuori laulajatar. HÄNEN ÄITINSÄ. VÄINÖ FALK, arkitehti. PALVELUSTYTTÖ.

(Yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Oikealla avattu pianiino. Vasemmalla suuri kuvastin. Irma, valkoisessa avokaulaisessa atlaspuvussa, seisoo kiinnittäen kukkia hiuksiinsa).

_Äiti_ (tulee sisään suuri kukkavihko kädessä.): Irma, katsohan, miten kauniita kukkia! Minä panen ne tähän tuolille. -- Vaan sinähän olet jo valmiiksi pukeutunut. Eikä kello ole vielä kuin puoli seitsemän!

_Irma_: Niin, minä lupasin ottaa vastaan erään vieraan ennen konserttia. (Tarttuu kukkavihkoon.) Todella, hurmaavia kukkia, äiti. Vain valkoisia ruusuja ja lemmikkejä. Eikö seurannut mitään nimilappua?

_Äiti_: Ei. Etkö sinä ollenkaan voi arvata, keltä ne ovat?

_Irma_: En, äiti, kuinka minä,voisin... (Taittaa yhden ruusuista.) Tiedätkö mitä, tämän minä panenkin hiuksiini. Kas noin, (kääntyen) miltä minä nyt näytän, äiti?

_Äiti_: Kuin kuningatar, Irma. Odotahan, minä korjaan hiukan tuota laskosta. (Kumartuen) Ketä sinä sitten odotat tänne?

_Irma_ (hyräillen): Väinö Falkia.

_Äiti_: Arkitehtiä?

_Irma_: Niin juuri. -- Kuule, äiti, eikö Berliinistä vielä ole tullut sähkösanomaa?

_Äiti_: Ei vielä, kumma kyllä. Vaan kai se saapuu tänään. Niinkuin tiedät, pyysin oopperan tirehtööriä jouduttamaan vastaustaan.

_Irma_: Vaan ajatteleppas, jos viime hetkellä saapuu kieltävä vastaus.

_Äiti_: Mutta Irma, mitä sinä ajattelet. Olihan jo keväällä päätetty asia, että sinä pääset oopperaan.

_Irma_: Niin, niin, -- minä vain lausuin arvelun. (Istahtaa nojatuoliin.) Kauvanpa se herra arkitehti viipyykin.

_Äiti_: Kuulehan, Irma, minä mielelläni kysyisin sinulta yhtä asiaa. Herra Falk kävi viime talvena Berlinissä, eikö niin?

_Irma_: Niin kävi, entäs sitten?

_Äiti_: Mitä hän oikeastaan siellä teki?

_Irma_: Mistä minä tiedän? Arvatenkin tutki rakennustaidetta.

_Äiti_: Tiedätkö, mitä täällä kerrottiin? Että hän ainoastaan sinun tähtesi sinne lähti. Sanottiin vielä että te olitte kihloissa.

_Irma_ (leikitellen kukilla): Oh, tuo vanha juttu! Ihmiset osaavat aina löytää puheen ainetta.

_Äiti_: Siinä ei siis ole mitään perää?

_Irma_: Ei, äiti!

_Äiti_: Eikö teidän välillänne koskaan ole ollutkaan mitään?

_Irma_: Voi, äiti, elä kysele. Puhutaan jostain muusta.

_Äiti_: Ei, minun täytyy saada se tietää. Sinä olet kerran rakastanut häntä, Irma, eikö niin?

_Irma_ (on vaiti).

_Äiti_: Rakastat kenties vieläkin...? Irma tyttöseni, sinä olet aina minua kohtaan niin umpimielinen, ja kuitenkin olen äitisi. -- Sinun onnesi ja menestyksesi ovat minunkin.

_Irma_ (hitaasti): Oletko varma, että minua sitten ymmärtäisit, äiti?

_Äiti_: Paremmin kuin kenties luuletkaan. Sinä olet niin samanlainen kuin minä itse; on kuin näkisin sinussa oman kuvani.

_Irma_: Äiti, mikset sittenkin ruvennut laulajattareksi?

_Äiti_: Tiedäthän sen, Irma. Rakastuin isääsi ja menin hänelle vaimoksi, -- minusta tuli sinun ja kolmen veljesi äiti.

_Irma_: Ja -- oletko sitä katunut myöhemmin?

_Äiti_: Katunut? (Miettien) En, katunut en ole. Olen ollut sangen onnellinen, -- niin, sen voin sanoa. Mutta en soisi kuitenkaan sinulle omaa kohtaloani.

_Irma_: Vaikka itse olet siihen tyytyväinen?

_Äiti_: Niin, vaikka. Onneni minä kyllä saavutin, mutta vasta sitten, kun olin uhrannut sille toisen puolen olentoani, kaiken sen, mikä minussa oli taiteilijaa. Minusta tuntui, kuin olisin kantanut sielussani suurta mailmaa täynnä säveliä ja sointuja tuhansissa nyansseissa loppumattomiin, mutta minä hävitin sen, suljin korvani sen ääniltä.

_Irma_: Teitkö sinä oikein siinä, äiti? Saako sitä, -- onko edes oikeutta niin tehdä? Tukehuttaa toinen itsensä!

_Äiti_: Niin, -- jospa sen tietäisi! Muuten, minusta on aina tuntunut siltä, kuin olisi se kaikki sinussa paljon voimakkaampaa ja kehittyneempää kuin koskaan minussa itsessäni.

_Irma_ (kuin itsekseen): Ja se toinen, -- se mikä ei ole taiteilijaa, -- eikö se ole kehittynyt samassa määrin sekin... (Ääneen) Voi, äiti!

_Äiti_ (jatkaen): Sinussa vasta minä elän uudestaan, minäkin, Irma. Kaikki mitä kaunista kerran ajattelin, se on sinussa toteentunut, kaikki, mikä minulle jäi vain unelmiksi. Kun minä kuuntelen lauluasi, on kuin tulisi joka sävel omasta rinnastani. (Lämmöllä) Irma, sinusta pitää tulla suuri taiteilija, sinulle on annettu siivet, sinun pitää lentää niillä, ilman siteitä ja kahleita, vapaana... Sinun pitää valloittaa mailma!

_Irma_ (uneksivasti): Valloittaa mailma, äiti! (Muuttuneella äänellä) Äiti, rakastatko sinä minua?

_Äiti_ (silittää hänen päätään): Rakastanko, -- sitä sinä kysyt? Sinä olet minulle kaikki kaikessa.

_Irma_ (äkkiä katsahtaen ylös): Toisinaan minusta tuntuu, kuin sinä rakastaisit vain omaa kuvaasi minussa,äiti!

_Palvelustyttö_ (tulee sisään): Eräs herra tahtoo tavata neitiä.

_Irma_ (nousten nopeasti): Käske hänet sisään. (Palvelustyttö menee). -- Minne sinä menet, äiti?

_Äiti_: Hetkeksi omaan huoneeseni. (Menee).

_Irma_ (seisoo pianon ääressä selaillen nuotteja).

_Väinö Falk_ (astuu sisään): Hyvää iltaa, neiti. Jo täydessä konsertti-loistossa! Etten vaan tullut teitä häiritsemään.

_Irma_: Ette suinkaan, siitä voitte olla varma. -- Teitäkö minä muuten saan kiittää näistä kauniista kukista.

_Falk_: Eivät ne sitä ansaitse. -- Mutta kuulkaa, sanokaa vaan suoraan, neiti, kenties olisi teidän pitänyt mennä muuanne?

_Irma_: Suoraan? Milloinka minä en olisi ollut suora teitä kohtaan? (Istahtaa sohvaan.) Niin vanhat, hyvät tutut kuin me olemme.

_Falk_ (myös käyden istumaan): Hyvät tutut! Niin, siinä te olette oikeassa. Ainakin olemme sitä olleet.

_Irma_: Ja olemme kai vieläkin, toivoakseni.

_Falk_: Niin, kuinka lienee? Emme kenties kuitenkaan samalla lailla kuin ennen. Muistatteko niitä aikoja, jolloin te vielä olitte koko joukon lyhempi ja kuljitte pitkä palmikko selässä? Silloin te luotitte minuun kuin parhaasen ystävään.

_Irma_ (hymyillen): Niin, -- ne olivat aikoja nekin. Minusta te olitte silloin paras ihminen, mikä maan päällä löytyi, -- ja viisain myöskin.

_Falk_: Tiedättekö, kuinka omituista, -- kun minä näinä viime päivinä olen ajatellut teitä, olen muistanut teitä vaan pikku tyttönä. Suurine, kirkkaine silminenne. Niilläpä silmillä te osasitte katsoa suoraan sydämeen. -- Tiedättekö, te olette paljon muuttunut siitä.

_Irma_: Ihmettelettekö te sitä sitten?

_Falk_: En, -- sitä en toki tee. Teille on kasvanut siivet ja te tunnette, että ne kannattavat, -- siinä kaikki. Mutta en voi auttaa, että te minulle aina olette pysynyt samana. Samana tyttönä, jonka yksi ainoa katse taisi sulattaa kaiken raskasmielisyyden ja synkkyyden.

_Irma_ (katsoen häneen pitkään): Tiedättekö, minusta tuntuu, kuin olisi jotain erityistä teissä tänä iltana. Jotain vierasta, -- tai kenties tuttua, -- en tiedä, -- mutta jotain teissä liikkuu paraikaa.

_Falk_: Näittekö te nytkin taas minun ajatukseni? Te olette oikeassa, minussa kuohuu paljon tänä iltana, jotain kauvan pidätettyä ja kauvan kätkettyä! Vuosikausia salattua, ymmärrättekö. Mutta minusta tuntuu, kuin pitäisi sen päästä irti nyt.

_Irma_: Oletteko varma, että se olisi onneksi?

_Falk_: Sitä minä en kykene ajattelemaan tällä hetkellä. Minun ajatukseni ovat lintuja, jotka lyövät siipensä verille häkin ristikkoon. Niitten täytyy, tiedättekö, täytyy päästä valoon ja valkeuteen. Tulkoon vaan niistä siipirikkoja.

_Irma_: Minä en tunne teitä enään. Teissä on jotain niin rajua.

_Falk_: Sitä on minussa aina ollut, Irma neiti, mutta se on kuohunut piilossa kuin maanalainen lähde. Mutta, näettekö, voi olla myrskyjä, jotka yhdessä hetkessä kohottavat pinnalle sen, mikä ennen on ollut pohjalla ja syvällä. -- Kuulkaa, neiti, tehän lähdette parin päivän päästä Berliiniin?

_Irma_: Me emme vielä ole saaneet lopullista vastausta oopperasta, mutta odotamme sitä joka hetki. Ja kun se saapuu, niin -- arvatenkin.

_Falk_: Useammaksi vuodeksi, -- eikö niin?

_Irma_: Ainakin kahdeksi, -- sitten tulee kai sopimus uusittavaksi.

_Falk_: Entäs sitten?

_Irma_: Sitten? No sitten kai tournée ympäri mailman, konserttimatkoja kaikkialle.

_Falk_: Ja sitten?

_Irma_: Oh, -- teidän kysymyksenne ulottuvat liian kauaksi tulevaisuuteen.

_Falk_: Minä tarkoitan, -- sitten kun olette tullut vanhaksi.

_Irma_ (hiukan naurahtaen): Vanhaksi! -- kylläpä te olette kohtelias. No niin, sitten kai eletään muistoilla.

_Falk_: Ikäänkuin te tyytyisitte muistoilla elämään.

_Irma_ (miettiväisesti): Te olette kenties oikeassa. Minun on vaikeata sitä mielessäni kuvitella nyt, kun elämä on niin -- kuinka sanoisin -- käsin tuntuvana edessäni. Vaan minä olen ajatellut, että senkin voisi, kun vaan saisi kerran oikein elää, elää niin että sen tuntee, ymmärrättekö.

_Falk_: Ja mitä te sillä tarkoitatte?

_Irma_: En tiedä, osaanko sitä sanoin selittää. Mutta tuntenut minä olen sen toisinaan, se on kuohahtanut ylitseni kuin suuri lämmin aalto. Joka kerta kun olen laulanut... Tiedättekö, kun näen nuo ihmisjoukot edessäni, toiset toisensa vieressä, on kuin olisi minulla jalkojeni juuressa meri ja lauluni kuin tuuli, joka saa laineet liikkeelle. Kun minä ajattelen, että voin saada heidät sekä iloitsemaan että itkemään...! Nuo monet, nuo tuhannet!

_Falk_: Niinkö, neiti!

_Irma_: Niin! Ettekö te voi käsittää sitä?

_Falk_: Ja tiedättekö, miltä minusta tuntui, kun viime talvena näin teidän seisovan konserttilavalla, kun kuulin, miten he arvostelivat jokaista liikettänne, jokaista silmänneluontia. Tiedättekö, että minä sinä hetkenä vihasin koko tuota joukkoa, minä olisin tahtonut raivata itselleni tien sen läpi, nostaa teidät käsivarsilleni ja kantaa kauas pois!

_Irma_ (epävarmasti): Minä en tiedä, -- mutta -- minusta on kuin pelkäisin teitä tänä iltana.

_Falk_ (muuttuneella äänellä): Pelkäisitte? Minua, joka teitä niin suuresti rakastan, Irma.

_Irma_ (säpsähtäen ja puoliksi pois kääntyen): Kenties juuri sen vuoksi, -- voi, ettekö käsitä, juuri siksi...

_Falk_: Ettekö te sitä sitten ole ennen tiennyt? Ette aavistanut?

_Irma_: Minä en ole tahtonut sitä ajatella, joka kerta olen karkoittanut sen ajatuksen.

_Falk_: Karkoittanut, -- ja minkätähden?

_Irma_: Siksi että -- siksi että -- oh, tiedättekö, minunlaiselleni naiselle ei löydy rakkauden onnea.

_Falk_: Nyt te ette tunne itseänne, Irma! Teillekö ei olisi rakkautta! Minähän kuulen, kuinka nuoruus teissä kuohuu, minä näen sen kuultavan kuumana virtana hienoissa suonissa. Päästäkää se oikeuksiinsa, Irma, ja se on saava kukat nousemaan ympärillenne! Lähtekäämme yhdessä avaraan mailmaan kuuntelemaan elämän laajaa laulua ja suuria säveliä!

_Irma_: Oh, -- jos te tietäisitte! Minä en voi -- en voi... Minun täytyy olla kokonaan jotain, minä en voi ryöstää mitään taiteeltani. -- Kuulkaa, muistatteko te satua merenkuninkaan tyttärestä, joka meni kalastajalle vaimoksi, mutta ei koskaan voinut unohtaa entisyyttään. Se houkutteli, kutsui ja kiehtoi ja veti hänet lopulta takaisin syvyyteen. -- Samalla lailla kävisi minunkin. Niistä on jo tullut minulle elinehto, kättentaputuksista, hyvähuudoista ja kukkien tulvasta. Minä tarvitsen niitä elääkseni.

_Falk_: Ja siinäkö kaikki, mitä vaaditte elämältä?

_Irma_: (on vaiti).

_Falk_: Te ette vastaa? Tiedättekö te mitään oikeasta elämästä, suuresta rikkaasta elämästä, joka on lämmin ja monivaihteinen ja samalla ehjä kuin sointuva accordi? Ja siitä rakkaudesta, joka on yli joukkojen ihailun? Nuo ihmiset, jotka teille käsiä taputtavat, he ovat unohtaneet teidät, kun laulunne viimeinen sävel on vaiennut; kukin heistä menee omiin puuhiinsa ja omaan elämäänsä. Te olette heille ainoastaan huvituksen, nautinnon välikappale. Mutta jos te voisitte aavistaa, mitä te olette minulle!

_Irma_: Teidän olisi pitänyt tulla ennen, -- miksi ette tullutkin! Tiedättekö, Väinö Falk, on hetkiä, jolloin minä tahtoisin antaa pois koko suuren taiteeni, ollakseni nainen ja ihminen ennen kaikkea.

_Falk_: Elkää antako pois mitään, vaan yhdistäkää! Teillä on kyllin rikas sielu, te voitte olla sekä taiteilija että nainen yhtaikaa.

_Irma_: Oh, nyt te ette tunne minua. Sitäpä minä juuri en voi. Ja jos voisinkin, niin tulisi kuitenkin kerran hetki, jolloin te ette tyytyisi puoleen, vaan vaatisitte kaikki: -- Ei, elkää sanoko mitään, -- minulle ei löydy muuta kuin joko -- tahi. Minulla on sielussani kaksi eri mailmaa ja jompikumpi on minun valittava.

_Falk_: Äitinne valitsi rakkauden ja tuli onnelliseksi.

_Irma_: Niin, äiti! Ja kuitenkin hän sanoi, ettei soisi minulle omaa kohtaloansa.

_Falk_: Te ette rakasta minua, Irma, -- siinä kaikki.

_Irma_: Enkö rakasta, -- niinkö sanotte! Jos te tietäisitte... Minulla on hetkiä, jolloin koko loistava tulevaisuuteni tuntuu köyhältä ja värittömältä. Hetkiä, jolloin tahtoisin heittäytyä itkemään, itkeä itseni helläksi ja hyväksi, tuntea itseni niin pieneksi... Ja sitten kuulla jonkun lohduttavan, kuiskaavan rakkauden sanoja ja hyväilevän. (Äkkiä): Oh, te, -- miksette te silloin raivannutkin itsellenne tietä konserttilavalle! Te, joka olette suuri ja voimakas!

_Falk_ (nousee seisaalleen): Irma! Nyt tunnen teidät! Tätähän minä aina olen aavistanut kaiken loistavan kuoren alla. Jotain niin lämmintä ja tulvehtivaa... Irma, tulkaa -- tulkaa onneen ja elämään!

_Palvelustyttö_ (raoittaa ovea): Tässä olisi neidille sähkösanoma, tuotiin juuri.

_Irma_ (hypähtää ylös, tarttuu sähkösanomaan, repii sen kiireesti auki): Sähkösanoma! Berlinistä, oopperan tirehtööriltä! (Lukee): Sitoumus kahdeksi vuodeksi -- 25 tuhatta markkaa vuodessa -- tervetuloa oopperamme primadonnaksi --! Oi hyvänen aika, nytkö, nytkö -- vihdoinkin! (Seisoo sähkösanoma käsissä, hymyillen, silmät loistavina).

(Hetken äänettömyys).

_Falk_ (on koko ajan tarkastellut Irmaa, astuu pari askelta lähemmäksi): Irma neiti, minä alan uskoa satua merenkuninkaan tyttärestä. Minä en sittenkään teitä tuntenut. Jääkää hyvästi!

_Irma_ (kuin unesta heräten): Elkää menkö vielä! (Rientää hänen luokseen). Elkää menkö, -- tai menkää, voi, menkää! Teille täytyy olla onnea varattuna... Hakekaa itsellenne joku, joka teitä rakastaa, -- niitä te kyllä olette löytävä. Joku noista pienistä, suloisista olennoista, jotka ovat kokonaan jotain, -- voivat rakastaa koko sielullaan, ymmärrättekö. Joitten ei tarvitse valita taiteensa ja rakkautensa välillä, ei jakaa itseään. (Melkein itkien) Menkää, minä pelkään teitä tänä iltana, sillä -- minä rakastan teitä!

_Falk_ (puristaa hänen käsiään ja katsoo suoraan silmiin): Irma, te kerroitte äsken minulle sadun. Minäkin voisin kertoa vanhan jutun nuoresta miehestä, joka kerran näki metsänhaltian eikä sitten enään löytänyt rauhaa eikä rakkautta. -- Ymmärrättekö, Irma, te olette ollut minulle sellainen metsänneiti, -- olette joskus, elämäni parhaimpina hetkinä, katsonut syvälle sydämeeni. Miksi minun se katse pitäisi unohtaa! Se, joka hetkenkään on luullut omistaneensa teidän rakkautenne -- hänelle ei muita naisia ole olemassa. -- Ja nyt -- jääkää hyvästi! (Menee, -- seisahtuu ovelle ja katsoo taakseen, sulkee sen jälkeensä).

_Irma_ (vaipuu tuolille, pää käsiin painettuna, istuu liikkumatonna, sähkösanoma putoo lattialle).

_Äiti_ (tulee sisään): Irma, -- mutta, Irma, rakas lapsi, mikä sinun on? Itketkö sinä, -- ja nyt juuri, kun sinun kohta täytyy esiintyä. Koita toki rauhoittua! (Huomaa sähkösanoman.) Mikä paperi tässä on lattialla? Sähkösanoma! Ja Berlinistä! (Lukee) Irma, rakas lapsi! (Syleilee häntä.) Tiedätkö, mikä sinua odottaa, -- olet kai lukenut? Tulevaisuus on edessäsi, suuri ja loistava ura, kukkia myöten olet sinä kulkeva! Irma, katsohan toki, mailma on auki sinulle, se ottaa avosylin sinut vastaan, sinä olet valloittava sen!

_Irma_ (katsoo ylöspäin, heittäytyy äkkiä polvilleen ja painaa päätään äitinsä syliin): Äiti, äiti, jos sinä tietäisit, minkä mailman minä olen kadottanut!

LOMALLA

Hän istui rautatievaunun pienessä naisosastossa ja tuijotteli ulos ikkunasta, ei juuri maisemia katsoakseen, sillä ne olivat yksitoikkoisia ja ikäviä, -- mutta päästäkseen katsomasta muihin matkatovereihinsa, jotka hänestä olivat vielä ikävämmät. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin vaunuissa, -- istuessaan siinä selin toisiin. Avaroita, vihertäviä lakeuksia vilahteli silmäin ohitse, siellä täällä keskeytti niitä pieni kylä, tiilikattoisine rakennuksineen. Oli äsken satanut, ja kaikella oli tumma, kostea värivivahdus, -- aurinko paistoi räikeästi hajoavista pilvistä.

Hän istui ja ajatteli, -- tuumien itsekseen, ettei mikään ollut niin omiaan synnyttämään ajatuksia kuin juuri pitkät rautatiematkat. Tuo koko päivän paikoillaan istuminen, vaunujen hiljainen huojunta, pyörien tasainen kolina ja ikävät näkö-alat, jotka vaihtuvat nopeammin kuin panoraamassa, -- sillä milloinka junat kulkevat kauniita seutuja? -- kaikki se synnyttää omituisen tunnelman. Unohtaa kuuluvansa koko tuohon mailmaan, se on kuin jotain vierasta, ulkopuolella olevaa, jotain, mitä katselee ikkunalasin läpi, ja itse on vain kuin liikkuva piste avaruudessa. Ja sitä jää tutkimaan itseänsä, vajoo omaan pieneen, sisäiseen mailmaansa, kulkee siellä kuin löytöretkeläinen. Löytää ajatuksia, joista ei ennen ole tiennyt, muistoja, jotka on luullut unohtaneensa, mielikuvia, joilta jo aikoja sitten luuli siivet katkaisseensa.

Rautatiematkoja sanotaan yksitoikkoisiksi, -- hänelle ne ainakin olivat vaihtelua. Hänelle oli uutta ja outoa se, että oli aikaa vaipua ajatuksiin, että sai istua näin kädet ristissä. Sillä kun hän kotona iltaisin palasi säännöllisestä konttorityöstään, oli hän väsynyt ja haluton, liian uupunut edes mitään ajatellakseen, -- hän oli silloin istunut koko päivän korkean työpöydän ääressä, kirjoittanut numeroita ja taas numeroita sivut täyteen toisensa jälestä, yhteenlaskenut, vähentänyt ja kertonut ja kirjoittanut tulokset kauniilla, selvällä konttori-käsialalla sivujen alareunaan. Kun yksi kirja oli lopussa, ilmestyi heti sijalle toinen. Päivästä päivään, -- vuodesta vuoteen, -- aina samaa, ilman vähintäkään vaihtelua tai muutosta. Ja kun hän nyt kymmenvuotisen työ-ajan kuluttua oli pyytänyt kuuden viikon lomaa matkustaakseen Parisiin, oli isäntä näyttänyt yhtä hämmästyneeltä, kuin jos kirjoituskoneen olisi yhtäkkiä pistänyt päähän vaatia virkavapautta.