Part 4
Hän kopisteli tuhan piipustaan, sovitteli kontin kannakkeita olkapäille ja alkoi jatkaa matkaansa ripein askelin. Siitä laski polku vinosti vaaraa alas, jyrkimpiä kallionkielekkeitä kierrellen. Ja niin luikerrellen se vei laaksoon, jossa pysähtyi jänkän laitaan. Se oli kylmä suo, puuton ja pehmeä; sen poikki olivat niittymiehet kantaneet polkupuita. Siinä alkoi ilma tuntua kylmemmältä, ja siihen sopi pohjatuuli vaarain välistä viimaamaan. Kun Antti astui porraspuille, säpsähti hän, sillä ne olivat kuurassa. Vihvilä ja sara, jotka väkisinkin olivat suolle kasvaneet, toljottivat toikkoina ja kovina kuin kynttilät... Täällä oli jo halla hereillä, vaikka vasta oli ilta käsissä...
Hän koetti jouduttaa kulkuaan. Hänestä tuntui kuin hän vielä ehtisi jotakin pelastaa, jos pääsisi kotiin. Puolijuoksua hän pani suon poikki, nousi taas kanervaiselle kankaalle, hauskalle kuivalle maalle, ja riensi kuin takaa-ajettuna mutkittelevaa polkua pitkin... Ei hän muistanut väsymystään, ei tuntenut kontin painoa hartioillaan, ei sitäkään, että hän oli koko päivän tehnyt työtä, melkein mitään syömättä, sillä eväs oli loppunut kesken. Hän muisti vain rakkaita peltojaan mäen laidassa, kotia ylempänä... muisteli rakastetun vaimonsa kasvoja ja suurten sinisten silmäin ilmettä... ja mieleen tuli hallan hävitystyön pelko...
Ja vihdoin loppui kanervainen kangas, ja polku nousi taas vaaralle. Ilta oli ehtinyt yhä enemmän muuttua hämyksi, ja yhä useampia tähtiä alkoi vilkkua taivaalla. Ehdittyään korkeimmalle huipulle hän silmäsi sivulleen ja näki kuun täytenä ja kirkkaana nousevan kaukaisen Lemovaaran kuusten takaa... niin kirkkaana kuin talvi-iltoinakin. Mutta edessään hän näki jo kotikylän, näki leveän vuolaan virran, pitkiä, kapeita saaria siinä ja latoja ja heinäsuovia saarten selillä. Kylä oli viettävällä joentörmällä, takanaan laaja ja luja vaara, jonka kyljiltä peltoja vilahteli. Hän oli näkevinään omankin kotinsa kylän yläpäässä ja joudutti yhä kulkuaan...
Hän poikkesi valtapolulta, oikastakseen suoraan kotia kohden. Oikopolkua mennen hänen tuli kulkea Känsä-Topiaksen pirtin sivu...
Topiaksen pirtin ovi oli vielä selällään, ja akkunasta pilkahti sammuvan tulen viimeisiä silmäniskuja. Antti aikoi samaa vauhtia mennä pihan poikki, kun kuuli nimeänsä mainittavan ja näki ukon seisovan kujalla, taivasta tähystellen.
"Vasta täällä kävi emäntäsi, Anna, tiedustelemassa... Tuntui olevan huolissaan, että mihin olet joutunut... Mutta minä jo sanoin, että tulee se sieltä, kun saa heinänsä korjuuseen, ja pitkä on matkakin Takasuolta", sanoi hän Antille.
"Olihan siellä työtä. Kun olin yksin, kävi latoon pano hitaasti ja hankalasti", vastasi Antti ja astui hikeä otsaltaan pyyhkien Topiaksen luo.
Kuin ennen jo olisivat sopineet, alkoivat miehet tähystellä taivasta ja nousevaa kuuta, jonka ylälaita jo näkyi vaaran takaa. Katselivat tuokion eikä kumpikaan virkkanut mitään. Pahaa molemmat aavistivat.
Topias vihdoin arveli:
"Jos pilven saisi etelälle, niin ei kaikki toivo olisi vielä mennyttä. Voisi alkaa aamupuoleen käydä tuulenhenki, ja jos vielä pilveäkin kasvattaisi..."
"Miten lienee. Tullessani Kärmejänkän poikki olivat porraspuut kuurassa ja heinänkorret jäässä", sanoi Antti alakuloisesti.
"Niin, niin, sitä tietä se halla on ennenkin tähän kylään osannut", vastasi siihen Topias surumielin.
"Kaikki vie!" sanoi Antti kolkosti ja lähti huoaten astumaan kotiaan kohden. Hän syytti itseäänkin. Miksei hän aamulla, kun näki tuulen kääntyvän pohjoiseen ja taivaan seestyvän ja tunsi ilman kylmenevän, jättänyt heinätyötään Takasuolla sikseen ja rientänyt kotiin! Hän olisi kuitenkin ehtinyt edes vähän leikata, siemenen verran... Tuleentumattahan ne pellot vielä olivat, aivan vihantina, mutta ehkäpä niistä keräten sentään olisi jotakin saanut...
Hän oli ehtinyt aidan taakse, jonka toiselta puolen alkoi hänen maansa. Hän näki jo peltonsa siinä edessään, ja rannempana pohotti kartanokin, varsinkin pirtin katto, jota vaaran takaa nouseva kuu sopi hopeoimaan.
Mutta ehdittyänsä mäkipellolle, joka oli hänen paras viljantuottajansa ja josta huonoinakin vuosina oli eroittamalla siemenen apua saanut, hän säpsähti ilosta. Melkein puoli peltoa oli kuhilaalla... sievinä pyrröinä siinä töröttivät kuun valossa... Anttia ihmetytti. Olisiko Anna...?
Ohi mennessään hän sivalsi kuhilaasta muutaman tähkän käteensä... Anna oli kesken kaiken muun työnsä rientänyt pellolle... se raukka oli varmaan raatanut yli voimainsa saadakseen edes siemenen verran pelastetuksi... Voi sitä hyvää kumppania!
Ja jyvää tunnustellessa se tuntui pehmeältä, ja pusertaessa roiskahti siitä valkoista maitoa...
"Jyvä on nyt alimmillaan", virkkoi hän itsekseen ja riensi piennarta pitkin kartanoon.
Kuistin ovi oli vielä auki. Hän meni hiljaa kuistin läpi, pääsi porstuaan ja avasi äänettömästi pirtin oven. Riisui kenkänsä kuivamaan ja astui sukkasillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, porstuan peräkamariin.
Anna oli jättänyt kynttilän sammuttamatta ja nukahtanut Anttia odotellessaan. Mutta lämpimän illallisen hän oli huolehtinut uuniin. Junno, heidän pieni poikansa, nukkui omassa vuoteessaan. Antti sovitti peitteen paremmin pienokaisen päälle... katseli hetken pojan sieviä kasvoja... hymyili hiukan ja huokasi sitten syvään... ja lähestyi sitten vuodetta, jossa Anna nukkui. Tämä nukkui rauhallisesti niinkuin se, jolla on hyvä omatunto ja joka on tehnyt päivän työt. Kuinka kaunis Anna oli nukkuessaan! Tyttövuosien tumma puna oli poskilta vähän vaalennut ja ikäänkuin puhdistunut. Antti katseli häntä kuin pyhää olentoa ja tunsi syvällä sydämessään nyt rakastavansa vaimoaan enemmän kuin koskaan ennen. Kuinka se raukka oli kokenut raataa, vaikka oli niin hento ja vähäväkinen! Ja kuinka hän huolehti heidän toimeentulostaan... Kun vain saisi pysyä terveenä, että jaksaisi tehdä työtä, niin ei hänellä olisi hätäpäivää... Eivät ne sitten pystyisi heidän onneaan hajoittamaan, kun hän saisi velan maksetuksi... Olisipa nyt tullut runsas vuosi! Silloin hän saisi uudisviljelyksensä valmiiksi... uuden navetan lehmiä täyteen... ja ottaisi palvelijoitakin, ettei Anna paran tarvitsisi heikoilla voimillaan enää raataa...
Onnellisessa mielessään hän tuli kuin huumauksiin. Hän istahti vuoteen laidalle, suuteli Annan valkoista sileää otsaa ja pyyhkäisi pois kiharan, joka oli valahtanut ohimolle...
* * * * *
Mutta aamulla auringon noustessa oli nurmi valkoisena huurteena, ja pelloilta kimalteli kuin timantteja vihannoivien tähkäpäiden siikasista...
Halla oli jo käynyt -- ja ottanut kaikki...
KUVA NIITYLTÄ
Kotivainiolla oli heinänteko jo loppunut, ja viikon alussa mentiin ulkoniitylle Käkisaareen.
Mutta Viinikan isäntä, joka oli kylän toimeliaimpia, alkoi jo sunnuntai-iltana hommailla matkaan, että varhain seuraavana aamuna ehtisi niittämään kasteen aikana. Vastahakoista oli palvelijoille jättää hauskat sunnuntai-iltaiset huvinsa ja lähteä soutaa jykertämään Käkisaareen. Mutta isäntä ei helpottanut. Itse kantoi hän venevalkamalle kaikki työaseet ja asetteli niitä veneeseen.
Kun isäntä oli lastannut ison kolmilaitaveneen, oli siinä kamaa ja kapinetta monenlaista. Tietenkin, kun aika talon väki lähtee viikoksi niitylle, pitää evästä olla. Keskellä venettä oli leipäsäkkejä ja kurnaaliastioita, ja veneen pohjalla törötti iso, leveäsäärinen pata kumollaan. Etukeula oli täynnä haravia, ja viikatteet olivat kyljellään perän puolessa.
Auringonlaskun aikana työnnettiin vene vesille. Myötävirtaa se kulki vähillä soutamisilla. Isäntä itse istui perässä ja silmäili taivaalle... Kaksi piikaa oli soutamassa, ja renki-Matti tupakoi, säkkien päällä istuen, äänetönnä mossotellen.
Näin oli äänettöminä kuljettu kotirannasta jo melkoinen matka, kun huomattiin toisenkin niittyveneen olevan vesillä. Se oli Nyrkkisen emäntä, joka myöskin oli hommannut aikanaan matkaan. Jo suli renki-Matinkin mieli, sillä olipa hänellä tuttavuutta Nyrkkisen piian Taavan kanssa. Ja veneet kun tulivat lähekkäin, niin Matti haastelemaan:
"Huomenaamulla se niitto sopiikin, kun tulee sees yö, niin on aamulla vankka kaste heinässä."
Ja piiatkin arvelivat:
"Parasta se aina on illalla Käkisaareen lähteä."
Nyrkkisen väkeä tervehdittiin ja sitten kuljettiin yhtämatkaa Käkisaareen asti.
Viinikan ja Nyrkkisen niityt olivat rajatusten, vierekkäin. Jo oli päivä laskenut, ennenkuin ehdittiin perille, ja tuntui tulevan kolkonlainen ja usvainen yö. Eikä ollut yösijasta paljon haaraa. Viinikan saralla oli sentään lähellä vettä, törmän hamarassa, lato, mutta tyhjä sekin. Alastomalta se näyttikin, kun suu selällään toljotti tyhjänä niittymiehiä vastaan. Tosin oli vähän heinänhuloa jäänyt hajanaisten parsien väliin, mutta kolkolta ja kylmältä tämä yösija näytti.
Kannettiin kaikki kapistukset ladon luo ja syötiin kylmä illallinen, johon isäntä ei raskinnut voirasiaa aukaista. Nyrkkisen väki söi illallisensa veneessä, mutta tulivat sitten Viinikan latoon nukkumaan.
"Kyllä tässä tulevana yönä on pehmoisempi maata, kun saadaan heiniä vuoteeksi", arveli Matti, pani lakkinsa ja liivinsä päänpohjaksi ja röijynsä veti peitoksi. Samoin teki Nyrkkisenkin renki.
Mutta tytöt asettuivat riviin ladon peräseinälle, ja heillä oli kullakin matkassaan lämmin ja kookas villainen huivi, jonka kääräisivät ympärilleen.
Nuorilla on kiitettävä taito nukkua, ja pian he kaikki kuorsasivat kilpaa. Eivät kiusanneet menneet muistot hermostoa, eivätkä tulevat päivät huolettaneet, vaan he nukkuivat rauhassa ja raskaasti, unhottaen koko matoisen maailman.
Mutta Viinikan isäntä ja Nyrkkisen emäntä puhelivat hetkisen ennenkuin nukkuivat, puhelivat siitä, että kun olisi poutaiset säät, että työ joutuisi... Mutta pian hekin vaipuivat unen helmaan kovalle ladon lattialle. Ja ulkona oli hämärä ja usvainen yö ja hiljainen rauha maassa ja taivaassa...
Aamulla auringon noustessa heräsi Nyrkkisen emäntä ja kiljui väen pönkilleen. Haukotellen, äänettöminä ja mossotellen he heräsivät, raapien niskaansa ja vähän viluakin tuntien. Mutta ei ollut aikaa mossotella, sillä kiivaasti liikkui emäntä, silmät kiiluivat ja sormet kävivät siirolleen. Kiire oli niitättämään, sillä vankka kaste oli heinässä. Näkyi aurinkokin matalalla usvan seasta, ja kauempaa kuului jo viikatteiden hiontaa.
Hetken kuluttua oltiin niittämässä. Viinikan isäntä niitti itse edellä, sillä hän oli maankuulu niittäjä, renki-Matti viuhtoi perässä ja piiat jälkimäisinä kampailivat.
Nyrkkisen väessä niitti renki edellä, isäntää kun ei ollut, piiat hieroivat kantapäillä ja emäntä kampaili kaukana jälessä, vähän väliä tarkastellen, ettei väki saanut turhaan kuluttaa aikaa.
Rento niittomies oli Viinikan isäntä, mutta Matti ei päästänyt väliä pitenemään, iski ja huhtoi niin, että heinät vauhdissaan sinkoilivat isännän niitokselle, ja kaukana heistä hikoilivat piiat, vaikka olivatkin juurevia.
Sanoi silloin Nyrkkisen Taava toisille piioille:
"Eipä pysty vain Viinikan isäntä Mattia jättämään... katsokaapa, kuinka sillä on rento niiton malli."
Kuin kateellisina virkkoivat toiset:
"Kai se Matti meille kelpaa, kun sinullekin."
Mutta kun usva katosi, alkoi näkyä niittymiehiä joka haaralla, kuului viikatteiden liippausta ja väliin lauluakin, ja hauskalta tuntui niityllä olo.
Aamiaista syödessä sanoi Viinikan isäntä Matille:
"Meillä se näyttää niitto käyvän... puolet enempi olemme niittäneet kuin Nyrkkisen väki."
"Jos poutia riittää, niin neljässä päivässä meillä on heinät ladoissa", sanoi siihen Matti.
Ja isäntä aukaisi voirasian ja vei sen nenänsä alle. Ja aterioi kauan ennenkuin raskitsi ottaa, vaikka mieli teki; ja hyvin Matinkin silmät seurasivat isännän käden liikkeitä, että milloin ottaa voita. Jo viimein isäntä veitsenkärjellä kosketti, mutta niin hienon viipaleen, että tuskin näkyi. Jo rohkaisi Mattikin mielensä, otti veitsen tupestaan, pisti rasiaan tuntuvan kolon ja levittäessään leivälleen puolusteli:
"Täytyy tässä... eihän tässä pysy kontillaan muutoin."
Ehättivät piiatkin saamaan kimpaleen kumpikin. Vihaisesti seurasivat isännän silmät heidän liikkeitään, ja äkkiä hän pisti rasian kannen kiinni ja rasian laukkuun...
* * * * *
Oli helisevä pouta pari päivää, mutta kolmantena aamuna nosti usvaa taivaalle, nosti vankan pilven. Mutta pilvi katosi, ja taas näytti tulevan pouta.
Kovasti oli Viinikan ja Nyrkkisen väki näinä päivinä puuhannut; varhain aamulla oli aloitettu ja myöhään iltaan liehuttu, mutta visu oli ollut Viinikan isäntä voita antamaan ja puolusteli sillä, ettei Nyrkkisen väellä ollut voita ollenkaan matkassa, ja täytyihän niidenkin tehdä työtä...
"Komeutena tuo näkyy meilläkin voirasia olevan", arveli siihen Matti.
Paljon oli heiniä hajalla, monen lehmän heinät ja parhaat koko Viinikan talossa. Kun aamiaisen aikana heinät hajoitettiin kuivumaan, sanoi isäntä:
"Tänään meillä on taas paras päivä... saamme latoihin enemmän kuin kukaan muu Käkisaaressa."
Ja aamiaisen jälkeen hän lupasi väelleen lepohetken.
Päivänpuolelle latoa he asettuivat pitkäkseen, ja lämpimältä ja hauskalta siinä tuntui. Raukaisi niin kovasti aamiaisen päälle. Uuvutti ja nukutti, kun sai oikein rennosti oikaista raajansa päivän hyväiltäviksi.
Niin näkyivät muutkin tekevän, Nyrkkisenkin väki.
Ja pian väki kuorsaili. Mutta Viinikan isäntä koetti pysytellä hereillään, ettei väki saisi liian kauan levähtää. Mutta selvä oli taivas, tuuli tosin oli vähän kääntynyt, mutta muuten mainio pouta. Näkyi sentään vähän pilveäkin, mutta kuivan näköinen sekin oli. Siinä miettiessä alkoi Viinikan isäntääkin uuvuttaa, ikämies kun oli ja kovasti tehnyt työtä, uuvutti ja raukaisi niin, että pian nukkui siki hänkin, unhottaen kuivavat, parhaat heinänsä...
Ja samoin oli käynyt muidenkin isäntien ja niin Nyrkkisen emännänkin, joka oli tunnettu unettomuudestaan. Ja niin he nyt nukkuivat Herran rauhassa. Mutta sillä välin tuuli äkkiä kääntyi, pilviä alkoi kokoontua, ja niitä ilmausi pian taivaalle. Ne laajenivat, liittyivät yhteen ja samalla tummenivat. Ja tuuli kiihtyi...
Mutta latojen luona vielä kuorsattiin.
Ensiksi heräsi Nyrkkisen valpas emäntä, silmäsi taivaalle ja heti huomasi vaaran, joka uhkasi... Julmasti mellastaen hän kiskoi väen pönkilleen ja siunaili ja huusi:
"Arvi ja Kaisa kantamaan latoon... minä ja Taava rukoamaan... joutukaa... joutukaa... Heikki vietävä, etkö löydä hankoa... kiireesti kaikki!"
Nyrkkisen emännän äänestä heräsi Viinikan isäntäkin, heräsi ja äkkäsi vaaran ja suurella melulla herätti väkensä huutaen:
"Pilvi nousee... sade tulee... sataa talon parhaat heinät... voi kuitenkin..."
Mutta nukkumaan päässyt väki ei ollut äkkiä unestaan selvillä, ja kun oli semmoinen hätä, eivät he olleet löytää aseitaan.
Siitä melusta herättiin muidenkin latojen luona, hätähuuto alkoi kuulua joka haaralta. Mikä huusi ja mellasti, mikä noitui varomattomuutta ja kirosi untansa, ja mikä milläkin tavalla purki sappeaan.
"Voi minua onnetonta miestä, kun nukuin", vaikeroi Viinikan isäntä.
Joka saralla tehtiin työtä, että hiki virtana valui ja työaseet katkeilivat, ja toinen hoputti toistaan. Mutta pilvet lähestyivät kiivaan tuulen mukana, lähestyivät mustina ja uhkaavina ja näyttivät tulevan suoraan kohti.
Muutamilla saroilla tehtiin jo suovia, toisilla hangottiin latoihin, mutta paljon oli vielä luokona, ja pilvet yhä lähestyivät...
Viinikan väellä oli paljon hajallaan, mutta rivakasti he liikkuivat. Matti jo hankosi latoon, ruko joka kerralta...
Mutta pilvet lähestyivät. Tuulen mukana jo toi vesinoppiakin... se lisäsi vauhtia, ja Nyrkkisen niityltä kuului julmaa kiroilemista. Yhä isompia vesiä viskoi, tuuli kiihtyi, pilvet lähenivät... ja paljon oli vielä rukoa ja luokoa...
Silloin juuri pilvi ehti kohdalle ja alkoi sataa taivaan täydeltä... satoi likomäriksi luo'ot, ruot pilalle...
"Kaikki pilasi..." läähätti Viinikan isäntä, ja Nyrkkisen emäntä huusi, sormet siirollaan:
"Voi hyvä isä... jos aamiaiselta alettiin, niin kaikki olisi saatu sisälle..."
* * * * *
Siellä niitä kiirii pilviä ja pahoja möylyjä taivaanrannan takana. Parhaina poutapäivinäkin täytyy olla varuillaan. Sieltä ne juuri parhaan heinänteon aikana nousevat... ja nousevat varmaan samoin vastaisinakin kesinä...
KARJANÄYTTELYSSÄ
Se oli hauskaa aikaa. Jo hyvissä ajoin nähtiin sanomalehti-ilmoituksesta, milloin näyttely pidetään. Ison Herralan Taavetti, joka oli maankuulun karjan omistaja, oli Heinäkylän isännistä enimmin hossissa. Kyllä kaikki sentään olivat toimessaan, varsinkin kun palkintoja luvattiin monta ja isoa. Oli puuhaa ja hommaa jo viikottain ennen näyttelypäivää. Joka talossa puhdistettiin ja harjailtiin lehmiä, niitä, jotka aiottiin näyttelyyn viedä, muista ei välitetty. Ja iltaisin, kun yhteen satuttiin, niin heti tuli puheeksi, että saisi nähdä, kenen lehmät palkitaan. Tiedettiin kyllä, että persoonallisia tuttavia palkintotuomareilla ei ollut kuin Lintulan hoikkasäärinen isäntä ja Pullolan rengassilmäinen emäntä, ja siitä oltiin varmoja, että ne kyllä lehmistään saavat palkinnon. Mutta kuinka käynee muiden.
"Mutta ei Lintulassa eikä Pullolassa ole yhtään niin hyvää lehmää kuin Isossa Herralassa, jossa on monta viidentoista litran lehmää", tiesi joku.
"Vaikka. Mutta arvatahan sen saa, että kun Lintula on niiden herrain asiamies ja muutenkin tekee heidän mielikseen, kylväen apulantaa ja heinänsiemeniä, ja kun nyt lisäksi on ottanut kynnönneuvojan, niin sille ne herrat palkinnon antavat. Samoin Pullolan emännälle, joka niiden kasviksien parissa puuhaa", arveli taas joku toinen.
Ja yleensä epäiltiin niiden herrojen, jotka tulisivat palkintotuomareiksi, olevan puolueellisia ja jakavan palkintoja ainoastaan tuttavilleen.
"Taitaisi olla parasta, ettei veisi koko näyttelyyn lehmiään."
"Niin minustakin. Meilläkään ei ole vastapoikinutta, niin eiväthän ne usko, jos niille sanoo, että niin paljon se lypsää vahetonta maitoa..."
Mutta mielessään sentään jokainen päätti, että viedä sinne silti pitää, vaikkei aiokaan.
Mikkolan Villen, joka oli pitäjän teurastaja, mainio knapsu ja kimeä-ääninen huiskale, sanottiin olevan paraan lehmäkeksin niillä mailla, niin että tiesi, koeteltuaan lehmää kylkeen, täsmälleen sanoa monenko litran lehmä se oli.
Ja Ville tiesi ja tunsi koko Heinäkylän karjankin; siksi monta kertaa hän oli pistäytynyt kylän navetoissa lypsytaitoaan näyttämässä. Muutenkin hän oli tietomies, ja moni piti häntä viisaanakin. Herrain kanssa hän oli hyvä tuttava ja kuului olevan niidenkin agronoomien ystävä, jotka nyt tulevat palkintotuomareiksi.
Moniaita päiviä ennen näyttelyä kysyttiin Villen mieltä, ja hän vastasi:
"En minä usko, että tämän kylän lehmistä annetaan yhdestäkään ensi palkintoa."
Mutta siitä nousi tuima keskustelu ja hirmuinen huuto.
Ison Herralan Taavetti huusi Villelle melkein korvan juuressa, kämmeniään yhteen iskien:
"Sen minä sanon, että kauan saavat ajaa agronoomit ennenkuin löytävät sellaisen lehmän kuin meidän Kullankukka... Kun viisitoista litraa lypsää vahetonta maitoa kantamisen jälkeen... ja jollei se palkintoa saa... niin..."
Ja Lintulan hoikkasäärinen isäntä huusi yhteen ääneen Herralan Taavetin kanssa:
"Entäs meillä Reesantti... Nytkin kun poiki, niin neljä kertaa on lypsetty päivässä... ja lehmä lihava kuin tunkio ja karva kuin silkki..."
Ja samaan kiljui Pullolan emäntäkin: "Ja meillä Leijona... Viimeksikin, kun agronoomi kävi kasvitarhaa katsomassa, niin taputti Leijonaa lautaselle ja puheli kuin ystävälle ja kiitteli, että eipä hän ole sellaista lehmää nähnyt kuin suurissa rusthollareissa etelä-Suomessa."
Niin huusivat Mikkolan Villelle vasten naamaa, mutta Ville ei sittenkään luopunut mielipiteestään, siitä näet, ettei hän usko Heinäkylän lehmäin saavan ensi palkintoa.
Nokkaannuttiin Villelle, ja Ison Herralan Taavetti rämisi:
"Sinä et tietenkään antaisi palkintoa, mutta etpäs olekaan palkintotuomarina... vanha keksi..."
Samaan tapaan reuhasivat Lintulan isäntä ja Pullolan emäntäkin.
Vihdoin tuli näyttelypäivä. Oli korea päiväpaiste ja kesä hauskimmillaan, ja näyttely oli myös laatuaan ensimäinen niillä mailla.
Näyttelykentäksi oli valittu Lintulan haka, Aitamänniköksi hoettu, koska juuri se paikka oli herrain mielestä parhaiten sopiva. Tosin muut kyläläiset epäilivät siinä piilevän jotakin salaperäistä, kun tiedettiin Lintulan olevan niin hyvissä väleissä herrain kanssa.
Jo varhain aamulla alkoi näyttelykentälle tulvata väkeä ja karjaa. Syrjälän Hermannikin, vaikka häneltä oli pakkohuutokaupassa myyty kaikki muut lehmät, toi ainoansa, vaaleanruskean, pienoisen ja laihannäköisen Pääskysensä.
"Kaikkia tänne kuljetetaankin... kun on lamassa kuin kevätkoni", sanoi Herralan Taavetti Pääskysen nähtyään.
Ja muutkin nauraa virnistelivät. Mutta tyynenä miehenä Hermanni talutteli Pääskysensä loitommaksi ja köytti mäntyyn kiinni.
"Näkyypä noita olevan muitakin yhtä pieniä", lohdutteli hän itseään.
Isosta Herralasta tuotiin Kullankukka ja iso, maailmanvankka sonni.
Lintulasta neljä lehmää, joiden joukossa Reesanttikin.
Pullolan rengassilmäinen emäntä oli itse taluttamassa Leijonaa, ja perässä kuljetti renki nuorta, jukuripäistä sonnia, joka mellasti vimmatusti.
Herralan Kullankukka oli kaunis lehmä, ja sen ympärille kokoontui väkeä. Se oli ruskean täplikäs, iso ja niin lihava, että ähkyi. -- "Tuo se nyt lehmältä näyttää."
"Mutta on sillä, pojat, maitolehmän merkitkin. Ellei tuota palkita, niin..."
"Se se ensimäisen palkinnon ottaa." -- Ja niin kiiteltiin Herralan Kullankukkaa, ja tyytyväisenä seisoi Herrala itse vieressä, keppiinsä nojautuen.
Mutta samoin kiiteltiin Lintulan Reesanttiakin. Ja Pullolan jukuripäistä sonnia moni puhutteli ja ihmetteli Leijonan leveyttä.
"Se onkin tuo sonni auseerirotua. Sitä ei ole muilla kuin meillä", ilmoitti Pullolan emäntä uteliaille.
"Ja noin iso, vaikka niin nuori..."
"Se onkin kasvanut ruuan vieressä", sanoi siihen emäntä ylpeästi.
Muiden lehmistä ei pidetty isoa lukua. Ne olivat niin tavallisen näköisiä, ja muutamat olivat likaisiakin.
Syrjälän Hermannin Pääskystä ei ollenkaan puhuteltu. Kaikista merkeistä päättäen näyttivät Herralan, Lintulan ja Pullolan lehmät herättävän enimmin huomiota. Niiden omistajat seisoivatkin tyytyväisinä, naurusuin. Mutta näyttelyherrat eivät olleet vielä saapuneet.
Mikkolan Ville käveli siinä edestakaisin, lehmiä katsellen. Oli pukeutunut kuin häihin, valkoiseen kaulukseen ja patiineihin, niinkuin niillä on tapana semmoisilla akanluontoisilla vanhoilla nuorillamiehillä. Ja mennessään Pullolan lehmien ohi ei Ville ollut niitä näkevinäänkään.
"Mitähän se tuo täällä luulee tekevänsä", sanoi Pullolan emäntä harmissaan.
"Ilman aikojaan vikureelailee..." lohdutti joku emäntää.
Ville näkyi kuitenkin olevan näyttelyyn innostunut, vaikkei hänellä itsellään ollutkaan mitään tuotavaa, sillä puulta puulle hän kulki ja tunnusteli lehmiä. Ei mitään virkkanut, mutta tunnusteli, väliin hymyili ja väliin pudisti päätään. Ja niin hän lopulta joutui senkin männyn tyvelle, missä Syrjälän Hermanni seisoi Pääskysensä vieressä. Koetteli Hermannin Pääskystäkin, mutta samassa kuului huutoja, että herrat jo tulevat, isomahainen kunnanesimies etua leikkaamassa ja housunnapit kiinni panematta...
Herrat tietenkin ensin kättelivät Ison Herralan Taavettia, Lintulaa ja Pullolan emäntää, jotka he tunsivat.
"Siinäpä on komea lehmä", sanoivat herrat mennessään Herralan Kullankukan ohi, ja toinen vielä sipaisi kämmenellään lautaselle. Ja sitten alkoi itse toimitus. Valittiin lisää palkintotuomareita: kunnanesimies ja hänen esityksestään myöskin Mikkolan Ville...
Se harmitti Pullolan emäntää, eivätkä siihen olleet muutkaan tyytyväisiä. -- -- --
Palkintotuomarit kulkivat männyltä männylle, lehmältä lehmälle, tutkivat ja tunnustelivat ja tekivät muistiinpanojaan. Mikkolan Villelläkin oli muistikirja, johon näkyi vetävän viivoja sikinsokin. Kullekin näyttelyyn tuodulle lehmälle pantiin metallinen lippu kytkyseen, ja siinä oli numero, monesko se oli. Herralan Kullankukka sai 1 ja Pullolan Leijona 2. Mutta Syrjälän Hermannin Pääskyselle joutui numero 44.