Part 5

Ja niin jatkettiin tutkimusta. Kajahteli ilma sonnien lauluista ja lehmäin ammunnasta. Ja päivä paistoi ja hauskaa oli.

"Kumma, ettei tässäkään näyttelyssä näy monta maatiaisrotuista lehmää", sanoi agronoomi Mikkolan Villelle.

"Jo minä niille olen sanonut, etteivät tässä näyttelyssä tule kysymykseen isot ja lihavat lehmät, vaan maatiaisrotuiset", ilmoitti Ville.

"Tuskin voimme antaa ensi palkintoa ensinkään", arveli agronoomi.

Tultiin sitten tarkastuskierrolla Syrjälän Hermannin Pääskysen luo.

Pääskynen näkyi miellyttävän agronoomeja. He tunnustelivat sitä tarkoin ja tiedustelivat, paljonko lypsää.

"Ei sen maitoa ole mitattu", ilmoitti Hermanni. Mutta herrat tutkivat Pääskystä monta kertaa ja puhuivat keskenään ruotsia.

Mutta Herralan Kullankukkaa, Lintulan Reesanttia ja Pullolan Leijonaa he kiittelivät kaikkien kuullen.

Illemmalla vasta ilmoitettiin tulokset. Toinen agronoomeista puhui ensin lämpimästi maatiaiskarjan mainioista ominaisuuksista ja siitä, että juuri sitä rotua oli koetettava saada jalostumaan.

Kuunneltiin, että milloinkahan sanoo mitkä palkitaan, sillä sehän tässä pääasia oli eivätkä joutavat puheet.

Mutta sitä ei vieläkään ilmoitettu, vaan toinen aloitti puheen siitä, että tässä näyttelyssä oli monta hyvin kaunista ja lihavaa lehmää, mutta ne eivät olleet maatiaisrotua.

"Eiköhän saarnaa vuorolleen Mikkolan Villekin", ivasi Pullolan emäntä.

Mutta jo vihdoin ilmoitettiin.

Ensi palkinnon sai Syrjälän Hermannin Pääskynen. Ja agronoomi käski tuoda Pääskysen siihen eteensä, niin hän selvittää, mitkä maatiaiskarjan mainiot tuntomerkit ovat...

Väkijoukosta kuului napinaa, ja Herralan Taavetti huusi, että agronoomitkin sen kuulivat:

"Jopa meni joutavaksi koko näyttely..."

Muut palkinnot jaettiin mikä millekin. Ei vain yhtään liiennyt Herralaan, ei Lintulaan eikä Pullolaankaan.

Se oli hävitöntä... sikamaista. Herralan Taavetti noitui, Lintulan isäntä käski joka sorkan poistua maansa päältä, ja Pullolan emäntä itki...

Agronoomi tuli kysymään Herralan Taavetilta, eikö hän myy Kullankukkaa, sillä se ostettaisiin maamiesseuran omaksi...

"Ei ole pienen rahan tarvetta", vastasi Taavetti ja käänsi selkänsä.

Siitä ei ollut kuin mieliharmia ja pahennusta koko näyttelystä. Herralan Taavetti ei aikonut enää ikänä käydä näyttelyssä. Lintulan isäntä ei enää tahtonut kylvää apulantaa ja ajoi kynnönneuvojankin ulos kujasta. Pullolan emäntä päätti olla enää ottamatta kasvitarhakoulua ja aikoi kaikki agronoomien antamat kirjatkin polttaa...

Ja Syrjälän Hermanni sai vihamiehiä Pääskysensä takia. Mikkolan Ville sai varoa henkeään, kun oli ollut palkintotuomarina, eikä hän uskaltanut syksymmällä pimeinä iltoina kulkea yksin...

Niin ettei Heinäkylän karjanäyttelystä ollut muuta kuin mieliharmia ja pahennuksia.

ERÄS REIPAS NAINEN

Minulle muistuu mieleeni muuan hauska tapaus.

Me olimme, Hannulan Iivari ja minä, lähteneet maailmaa katselemaan ja ehtineet jo Keski-Suomeen saakka. Juna jytkytti mennä vihaista vauhtia, lämmin oli, piippu hampaissa kummallakin.

Siinä oli meidänkin vaunussa käynyt monenlaista ihmistä, herraa ja talonpoikaa, sittenkun junaan astuimme. Mutta asemille niitä jäi ja toisia tuli, niin että aina oli vierasta väkeä ympärillämme.

Eräältä asemalta tuli taas kaksi vierasta henkilöä meidänkin vaunuun. Toinen oli herra, keski-ikäinen, laihanlainen ja väsähtäneen näköinen. Maisteriksi me hänet päätimme. Mutta toinen oli nuori nainen, niin heikkarin reippaan ja iloisen näköinen ja tukevaa tekoa herrasnaiseksi. Korea tuppi hänellä riippui vyötäisillä, vasenta reittä vasten, ja lyhyeksi kerittyä tukkaa peitti kevyt urheilulakki. Hän puhui kovalla äänellä sille maisterin näköiselle, ja he tuntuivat kuuluvan yhteen.

"Sen minä sanon, Alfred, että ikäsi saat katua, kun et kiivennyt Vuokatille", sanoi hän maisterille. Mutta maisteri näytti niin kovin väsyneeltä, hymyili vähän, mutta ei vastannut.

-- Ahaa, -- ajattelin. -- Tässä nyt saan minäkin nähdä reippaan naisen, josta olen niin paljon kuullut puhuttavan! Näin onni miestä lykkielee!

Ja minä aloin oikein vasiten häntä tarkastella. Saamari kun hän olikin reippaan ja pulskan näköinen! Jalka polvella hän istui kuin miehet ja käsitteli tuppeaan, vähän väliä tempaisten puukon näkyviin. Hän oli hyvin päivänpaahtama, ja minusta näytti, kun sivultapäin katselin, että hän kyllä ennen tulevaa kesää tarvitsee partaveistäkin. Ei hän vähääkään moittinut tupakansavua, vaikka meillä roihusi mahorkka piipussa kuin tervahauta.

Mielissämme me häntä katselimme ja ihmettelimme, ja minä luulen, että Hannulan Iivari häneen rakastuikin, koska kuiskasi korvaani:

"Tuommoinen se pitäisi talossa emäntä olla."

Maisterin näköinen herra näytti kammovan tupakansavua, koska huiski kädellään savua suunsa edestä ja ähki, mutta ei virkkanut mitään meille.

"Oh... sitä pitää ihmisen tottua minkälaiseen ilmaan hyvänsä", sanoi reipas nainen. "Sotkamossa minä nukuin väenpirtissä, jossa roihusi monta kymmentä piippua."

Ja niin sanoessaan hän kääntyi meihin päin.

"Saattaa tässä olla vähemmälläkin... Jos tuo maisteri moittii", sanoi Iivari ja kolisteli piippunsa tyhjäksi.

Siitä päästiin keskustelun alkuun. Reipas nainen näytti saavan meistä huvia. Hän kertoi olleensa ylimaassa kesää viettämässä, ja hänellä oli merkillisiä seikkailuja juteltavana. Milloin hän oli kanootissa melonut suuren järven poikki, vaikka kävi myrsky, milloin laskenut vaarallisia, kivisiä koskia, milloin juossut kilpaa herrain kanssa tai kiivennyt korkeimmille vuorenhuipuille.

Suu selällään ja ihmeissämme kuuntelimme, kuinka uljas hän oli.

Mutta sitten hän äkkiä vasiten kääntyi meihin päin ja kysyi:

"Mistä päin nämä miehet ovat?"

"Sieltä ollaan Pohjanmaalta."

"Vai niin. No sitten te tunnette Ritolan, sen mainion hiihtäjän?"

"Hyvin tunnetaan."

"No niin. Miks'ei. Mutta minä en juuri anna arvoa hiihtourheilulle, toista on juoksu... Mitä se on, että sompasauvain nojassa räpäköi eteenpäin... Toista on juoksu... Siinä tulee kysymykseen jalkojen jäntevyys ja terveet keuhkot... Uskokaa pois, miehet, että se aika ei ole kaukana, jolloin hyvää juoksijaa ihmetellään enemmän kuin nopeinta hiihtäjää... Onko siellä teidän puolessa ketään nopeaa juoksijaa -- minä tarkoitan sellaista, joka olisi muilta voiton vienyt?"

Me koetimme muistella, että ketä siellä päin olisi...

"On se Perttunen ollut ihmiseksi peto menemään", muisti Hannulan Iivari.

"Perttunen? Enpä minä muista sitä nimeä kuulleeni. Ei hänestä ole mainittu urheilulehdessäkään."

Hän otti esille muistikirjansa ja alkoi sitä selailla. Sitten hän äkkiä kysyi:

"No kuinka nopea se on se teidän Perttusenne?"

"No Raahesta Ouluun vihkaisi neljässä tunnissa", sanoi Iivari.

"Neljässä tunnissa! Mutta sitä taivaltahan on kahdeksan penikulmaa... Sehän on aivan... Elääkö hän vielä?"

"Jo on aikoja, kuulemma, kuollut Kuopion linnassa."

"Linnassa...?"

"Niin... sehän oli suurin rosvo Pohjanmaalla, Perttunen, mutta neljässä tunnissa se Raahesta Ouluun kuuluu juosseen, kun häntä ajettiin takaa", selitti Iivari.

"Assss... Enhän minä nyt kysy mitä rosvot ovat juosseet, vaan tarkoitin sieltä teidän kotikyläläisiänne", sanoi reipas nainen, hiukan tyytymättömänä.

"On siellä meidän kylässä yksi, jota vain ei heti oteta juoksulla kiinni, olkoon takaa-ajaja kuinka nopsasäärinen hyvänsä", tuumaili Iivari taas.

"No kuka hän sitten on?" uteli reipas nainen.

"Se on Saarelaisen Aukusti Viianmäeltä. Toissa syksynä kerran, kun sattui yöjuoksuun, niin..."

Tultiin onneksi asemalle, että Iivarin kertomus Saarelaisen Aukustin yökengässä käynnistä jäi sikseen.

Nainen alkoi tahtoa maisteria ulos, kun juna pysähtyi, mutta maisteri kieltäytyi, arveli:

"Eihän juna viivy kuin pari minuuttia."

Mutta reipas neiti meni jaloittelemaan, rennosti kävellen edestakaisin asemasillalla. Ja kun juna läksi liikkeelle, juoksi hän palasen matkaa kilpaa sen kanssa ja sitten ihmeen näppärästi hyppäsi junaan. Ja kun hän oli ehtinyt entiselle paikalleen istumaan, sanoi hän maisterille:

"Seuraavan aseman vieressä on niin ihmeen sievä järvi. Sitä sinunkin pitää, Alfred, lähteä katsomaan. Ehdimme hyvin käydä sillä aikaa kun juna seisoo, kun panemme pikku juoksua mennen tullen."

"Mutta minä en juuri luota juoksuuni", vastasi maisteri, eikä todella siltä näyttänytkään, että hän olisi kyennyt kilpasille.

"No kaikkia kuulee! Sinä olet mies parhaassa iässä ja minä nainen, jolle hameet vielä tekevät juostessa haittaa. Ei muuta kuin menemme ihailemaan sitä järveä", sanoi hän maisterille päättäväisesti ja lisäsi kääntyen meihin päin ja huulet makeassa hymyssä:

"Totta kai nämä miehetkin uskaltavat lähteä?"

"Jos ehtisi takaisin...?" arveli Iivari ja katseli isoja, raskaita pieksujaan.

Samassa oltiinkin asemalla.

"Kas tuolta mäntyjen välitse vilahtelee järven pintaa... katsokaas!" puheli hän ja puoliväkisten vei maisterinkin mennessään.

Me katselimme junan akkunasta, kun he aika vonkaa poistuivat asemahuoneen päitse järvelle päin ja pian katosivat taajaan metsään.

"Liekö tuo niin juoksija kuin kehuu", arveli siinä meidän vaunussa muuan ukko. "Herrasnainen vielä... missä hän olisi oppinut juoksemaan!"

Arvelivat siinä muutkin, arvelivat yhtä ja toista, ja joku nuori mies tuntui laskettelevan rumanlaisia sukkeluuksiakin reippaan naisen kustannuksella.

Mutta aika kuluu. Kello jo soi, ja ne, jotka ovat käyneet junasta jaloittelemassa, kiipeilevät vaunuihin...

Kello soi taas... junailija puhaltaa pilliinsä...

Mutta maisteria ja reipasta naista ei näy... Vielä ehtisivät, jos panisivat oikein täyttä ravia... Jokohan kumminkin jäävät junasta?

Kaikki vaunussa olijat tähtäävät metsään .. ja odottavat jännittyneinä...

Juna lähtee liikkeelle...

"Jo, saakeli soi, jäivätkin!"

Mutta ei sentään. Tuolta näkyy jo maisteri... viskoo vihaisesti jalkojaan ja huitoo käsillään ja huutaa... ja lähestyy nopeasti...

Jo näkyy reipas nainenkin, mutta kaukana jälessä...

"Kun ehtisivät! Kun ehtisivät!"

"Jo jäävät! Jo jäävät!"

Mutta viime nipukassa ehtii maisteri, kun juna jo lujentaa vauhtiaan. Nainenkin vihkaisee jo melko lähellä, hattu kourassa panee parastaan, tuppi on sulkana perässä ja hiukset hulmuavat kuin hevosen harja... näyttää viittovan ja huutavan...

Mutta junakin yhä lisää vauhtiaan... joku nauraa ja viuhtoo nenäliinalla akkunasta... Mutta naisesta vilahtaa vielä tuppi mäntyjen välitse, kun juna jo kiitää täyttä vauhtia...

Maisteri istuu kalpeana penkillään ja saaloo kuin ajettu poro eikä näytä välittävän mistään.

"Eihän se juoksija ollutkaan, vaikka kehui", sanoi Hannulan Iivari ja kertoi nyt sen urotyön, jonka Saarelaisen Aukusti oli kuluneena syksynä yökengässä käydessään tehnyt.

Ja hauska juttu se olikin.

ERÄS SONNIYHDISTYS

Järvirannan kylässäkin oli tehty paljon uudistuksia ja mullistuksia niin maanviljelyksen kuin karjanhoidonkin alalla. Siinä kylässä olikin jo monta isäntää, jotka olisivat olleet kunniaksi mille kylälle hyvänsä. Sen tiesi siitäkin, että maanviljelysoppineet usein kävivät Järvirannalla ja pitivät pitkiä puheita.

Varsinkin oli Heikuraisen Ville etukeulan miehiä. Suurilahjainen hän oli ja verraton sananiekka. Ja edistyksen mies kaikin puolin. Sunnuntaisin hän tavaili sanomalehtiä ja kertoi sitten kummasteleville kyläläisille uutisia omasta maasta ja ulkomaidenkin kuulumisia.

Tässä mennä kesänä sitten, kun Heikurainen tutki sanomalehteään, huomasi hän erään ilmoituksen, joka koski omaa kylää ja häntä itseäänkin. Se oli pitkänlainen ilmoitus. Siinä sanottiin, että oli päätetty perustaa sonniyhdistys Järvirannan kylään. Maamiesseura, joka toimi niillä seuduin, oli sen niin päättänyt, koska karjanäyttelyissä oli tultu siihen ikävään huomioon, että maatiaisrotu yhä vähenemistään väheni. Ja ilmoituksessa mainittiin, että kokous pidetään Heikuraisen talossa ja että toivotaan runsaasti osanottajia...

Sen enempää ei Heikurainen joutunut ilmoitusta tutkimaan. Hänestä tuntui hyvältä, että herrat kunnioittivat käynnillään hänen taloaan. -- Ne jäivät mennä kesänä pitämään talostani, -- ajatteli hän ja läksi asiasta ilmoittamaan emännällekin.

Mutta emäntä oli sattunut menemään kylälle, niin ettei Ville saanutkaan kertoa ilahduttavaa uutista. Hän palasi pirttiin ja mietiskeli...

Olihan hän kuullut paljonkin puhuttavan yhdistyksistä, puhuttavan ja kirjoitettavan. Mutta ei ollut sattunut kuulemaan sonniyhdistyksestä... Hän mietiskeli sinne tänne, mutta ei jaksanut ymmärtää, mitä sellainen yhdistys oikeastaan oli. Tosin hän muisteli kirjanäyttelyssä agronoomin puheen sonneista ja sonnivasikoista, mutta sonniyhdistyksestä ei ollut puhetta...

Siihen tulivat sitten naapurinisännätkin Voimala ja Kurikka, tulivat uutisia kuulemaan niinkuin ennenkin sunnuntaisin.

"No parin viikon päästä se on kokous taas meillä. Agronoomit tulevat, ja taitaa muitakin herroja tulla", sanoi hän heti vierailleen.

"Mitähän ne nyt näin keskellä kesää meinaavat?" kysyi Kurikka.

"Täälläkin tulee perustettavaksi sonniyhdistys. Ilmoituksen ovat jo panneet lehteen ja maininneet, että meille tulevat... Sellaisia yhdistyksiä kuuluu olevan jo muualla Suomessa paljon, melkein joka pitäjässä..."

"No niillä on hommia... Mitähän ne sillä meinaavat sitten?" tiedusteli Voimala.

"No etkö älyä, että joka tahtoo, saa ruveta jäseneksi sonniyhdistykseen samoin kuin maksamalla saa olla jäsenenä maamiesseurassakin", selitti Heikurainen toimessaan.

Mitäpä siihen oli naapureilla sanomista. Kai se niin oli.

Mutta hetken kuluttua arveli Kurikka:

"Meidän mullikkaa ne kyllä karjanäyttelyn aikana kehuivat. Pitäneekö se tuoda tänne silloin?"

"Ei puhettakaan. Ei sanota mitään ilmoituksessa", selitti Heikurainen ja lisäsi varmuudeksi:

"Ne pitävät vain kokouksen, jossa puhuvat sonniyhdistyksestä."

Kauan aikaa miettivät ääneti, niin Kurikka arveli:

"Eiköhän niillä sentään ole tarkoitus parhaita sonneja käydä tarkastamassa... vai kuinka?"

"Ei, ei. Se on vain kokous. Luulen, että agronoomi siitä minulle kirjoittaakin. Tuttava mies kun on", selitti ja toivoi Heikurainen.

Mutta Kurikka ei ollut päässyt selville asiasta ja alkoi sen vuoksi tenätä vastaan Heikuraiselle, selittäen tulleensa lukemalla maanviljelyslehteään siihen ymmärrykseen, että kyläkunnalle valitaan sonni, joka on tarkoitukseen sopiva. Se sitten ostetaan yhteisesti...

"Niinkö sinä luulet, etten minä ole lukenut maanviljelyslehteä niin tarkkaan kuin sinäkin?" kivahti siihen Heikurainen.

"Enhän minä sitä väitä. Elä siitä suutu, mutta siihen käsitykseen minä olen tullut", koetti Kurikka selittää.

Ja kolmissa miehin siinä väittelivät monta tuntia, pääsemättä selville, mikä oikeastaan oli sonniyhdistyksellä tarkoituksena.

Pianhan siitä levisi koko kylälle tieto, ja touhua ja hommaa tuli joka taloon. Mutta Heikuraisen Ville oli sentään enimmin hossissa ja vauhkamoisillaan. Tuttava agronoomi oli lisäksi kirjoittanut Heikuraiselle, että heitä tulee kaksi esitelmänpitäjää, ehkä kolmekin, ja sopii toimittaa ruuanpuolta siksi päiväksi, ettei tarvitse nälissään taipaleelle lähteä. Ja siitä olikin kylliksi tointa. Sillä herroja tuli kohdella hyvin ja passata... sitten ne taas mainitsevat sanomalehdessä, kuinka vieraanvaraisesti heitä kohdeltiin Heikuraisella Järvirannalla...

Ja sen oli Heikurainen nähnyt ja kuullut, että juhlatilaisuuksissa pidettiin puheita. Ja hän päätti nyt, kun agronoomit tulevat, pitää heille tuliaispuheen, toivottaen heitä tervetulleiksi tänne syrjäiseen maailmaan. Hän oli siksi oppinut suutaan soittamaan, ettei vähääkään epäillyt puheensa onnistumista. Vaikeampaa oli keksiä sopivia sanoja, liukkaita lauseita ja asiallista sisältöä...

Mutta hänellä oli pari viikkoa harjoitusaikaa, ja hän käyttikin sitä hyväkseen, harjoitellen aamusta iltaan ja välistä öilläkin.

Silloin oli kestikievarikin Heikuraisella. Kaikille matkustavaisille Heikurainen kertoi tulevasta kokouksesta, huomauttaen erityisesti sitä seikkaa, että agronoomit aina tahtoivat juuri _heillä_ pitää kokouksensa...

* * * * *

Naapurikylän kestikievarissa agronoomit jo olivat tulossa Järvirannalle. Ei ollut enää kuin yksi taival Heikuraiselle. Heitä oli kaksi, ja he olivat nuoria, hauskoja miehiä kumpikin.

Siihen sattui tulemaan muitakin matkustavaisia samalla kertaa. Muuan nuori metsäherra, joka matkusti uuteen virkaansa, eräs kauppamatkustaja ja ylioppilas, jotka aikoivat mennä Lappiin asti.

Nuoria ja hauskoja miehiä he olivat kaikki, ja koska kerran tulivat tuttaviksi ja olivat yhtäälle päin matkustamassa, niin... ja kun kullakin oli eväitä matkassaan... eikä sattunut yksikään olemaan raittiusmies, niin... _niin_ tekivät totia kelpolailla...

Olivat hauskimmillaan nousuviinassa, kun joku esitteli, että tässä pitäisi syödä...

"Me syömme seuraavassa kestikievarissa. Siellä on komeat päivälliset, sillä juuri siellä me aiomme pitää pari esitelmää", sanoivat agronoomit.

Se sopi toisillekin.

"Mitä esitelmiä te nyt pidätte?" kysyi metsäherra.

"Koetamme kehoittaa ukkoja perustamaan sonniyhdistystä."

"Sonniyht... _vad fan är det_?" kysyi kauppamatkustaja, joka taisi huonosti suomea eikä ollut perehtynyt maanviljelykseen.

Agronoomit selittivät asian. Ja sitten he nauroivat päälle. Ottivat sitten, koska se sonniyhdistys tuntui naurattavan, vielä hyviä matkapaukkuja ja päättivät Heikuraisella kalaseerata lisää.

Sitten he läksivät taipaleelle, hauskimmillaan humalassa kukin, läksivät kolmella hevosella, että oikein kummalta näytti, kun niin monta herraa oli yhtaikaa liikkeellä. Taival oli lyhyt, tie hyvä ja kulku nopea. Kauppamatkustaja nauroi sonniyhdistykselle ja puheli pitkin matkaa...

* * * * *

Heikuraisen kuistin akkunasta sopi nähdä pitkän matkaa tielle päin. Siinä oli Heikurainen vaaninut kaiken päivää, koska herrat näkyisivät tulevan, että ehtisi kuistin eteen tervehdyspuhettaan pitämään.

Ja kun Heikurainen pistäysi sisälle sikaaria noutamaan, huusi renki, joka oli sillä välin pitänyt vahtia:

"Jo tulevat! Kolmella kyydillä tulevat... monta herraa!"

Ne tulivatkin semmoista vauhtia, että Heikurainen tuskin ehti kuistin eteen seisomaan. Ja yhtaikaa ajoivat porrasten eteen...

"Minä saan lausua tervetulleeksi arvoisan _sonniyhdistyksen_..." aloitti Heikurainen, ottaen lakin kouraansa.

Agronoomit nauroivat täyttä kurkkua, metsäherra ja ylioppilas hymyilivät, mutta kauppamatkustaja, joka oli sattunut eellimmäiseksi, noitui:

"Eikö nyt menemästä häpeä... te ole itse sonniyhdistys... _Sakramenskade_..."

MUSTAN PEKAN TUVASSA

Römppäviikolla oli hauskaa Mustan Pekan luona.

Kun naimaiässä olevat rengit ja piiat kokoontuivat milloin mihinkin riiheen tanssimaan, keräännyimme me poikaviikarit Mustan Pekan tupaan huvittelemaan.

Ja hupaista siellä olikin joka päivä koko römpän ajan. Pekka itse oli hauska ukko, joka osasi aina asettua sille tuulelle, että vieraat viihtyivät. Ja tuhansilla konsteilla hän osasi keplotella pojilta lantit omaan kukkaroonsa. Römppäviikko olikin Pekan paras tienestiviikko koko vuoden aikana.

Tässä minulle muistuu mieleen eräskin römppäviikko.

Lampan Petteri, Suvitien pojat, Herralan rengit ja Kumpulan Sakke olivat Pekan tuvalle menossa, ja heidän joukkoonsa yhdyin minäkin.

Siellä oli jo ennestään pappilan renki Helmeri, joka hiessä päin ja tulipunaisena naamaltaan opetteli soittamaan hanuria. Sitä sai, näet, viidenkolmatta pennin vuokraa vastaan tunnilta soitella. Ja Helmeri harrasti musiikkia.

Mutta oli siellä muutakin hauskaa. Pekalla oli myytävänä sikaareja, savukkeita ja vehnäpullia ja likaisia pastilleja vanhassa sikaarilaatikossa.

Mutta hauskimpia olivat konstit, joita sai yrittää, kun Pekalle maksoi kerta kaikkiaan kaksikymmentä penniä yritykseltä.

Ja niitä oli monenlaisia, oli "saukonpyyntiä", "hauinuintia", "Tampereella käyntiä" ja "Moskovasta pikanellin nountia".

Viimeinen oli vaikea matka, ja kovin harva pääsi Moskovaan ja vielä harvemmat sieltä pikanellia toivat. Mutta yrittää sopi, ja hauskaa se oli.

Suvitien pojat ostivat heti savukkeita, Herralan rengit sikaarin suuhunsa, mutta Lampan Petteri ja Kumpulan Sakke aikoivat yrittää Moskovaan.

"Se on oikein, pojat. Ei ole tänäpäivänä vielä kukaan päässyt perille asti. Jussilan Matti sentään pääsi jo Pietariin", kehoittelee Pekka poikia.

Lampan Petteri ja Kumpulan Sakke lyövät vetoa. Se, joka joutuu tappiolle, maksakoon viisikymmentä penniä voittajalle, ja Pekalle, konstin keksijälle, vuokraa kaksikymmentä penniä.

Konsti on tämmöinen. Orteen on solmittu köydenpää kiinni, ja toinen pää köydestä heitetään orren yli, niin jää kuin silmukka köyteen. Nyt pitää Moskovaan lähtijän ottaa irtonainen, orren yli heitetty köyden pää käteensä ja panna silmukka niskaansa. Sitten tulee hänen, pää kenollaan taaksepäin, ettei köysi niskan takaa luista, alkaa käsivoimallaan haalata itseään orren tasalle. Orrelle on pantu kuivettunut nisupulla, joka hänen tulee ottaa huuliensa väliin ja laskeutua taas takaisin.

Lampan Petteri yrittää ensin. Hän panee köyden niskansa taakse ja tarttuu irti olevaan köydenpäähän. Alkaa vetää ja vetää. Riivatusti köysi painuu niskaan, ja naama paistaa punaiselta...

"Kas vaan tuota Petteriä... juuri niin... pitele päätä hyvin taaksepäin, ettei köysi luiskahda... Jo on noussut...", kehuskelee Pekka.

Mutta muut huutavat:

"Vie terveisiä ja tuo pikanellia meidänkin varalta!"

Petteri ponnistelee, mutta nousee hitaasti, ähkää ja haalaa, että suu on auki. Jo pääsee kohoamaan puoliväliin ja riippuu siinä kuin Aapeli oksassa... tekee epätoivoisen yrityksen... ja pudota romahtaa samassa lattialle selälleen...

"Ei ollut passia matkassa... Rajalta palautettiin takaisin", nauretaan hänelle.

Mutta Petteriä ei naurata, sillä niska on verinaarmuissa ja kädet hellinä.

Tulee Saken vuoro.

Sakke on kiinteämpää poikaa kuin Petteri ja sinnikko ja sitkeä kuin peto.

"Jo nyt kumma lienee...", sanoo hän ja sylkee kämmeniinsä.

Pekan, joka on isäntä, täytyy tarkoin katsella, ettei saa tehdä petosta. Ja Sakelta otetaan kaulahuivi kaulasta, ettei siitä saisi mitään suojusta niskalleen.

Ensi yrityksellä Sakke on jo puolivälissä ja riivatusti punottaen ja hammasta purren kohoilee yhä ylemmäs.

"Jo saakeli pääseekin!" huutavat pojat. "Jo voittaa vedon!"

Ja Sakke onkin jo orren tasalla. Siinä vähän hengähtää ennenkuin alkaa nisupullaa huuliensa väliin hamuta.

"Ollaanko pikanellivapriikissa kotona?" kysytään häneltä.

Sakke tekee tuimia yrityksiä saadakseen nisun huulilleen. Mutta siinä hamutessa luiskahtaakin köysi niskan takaa, ja hän pudota jymähtää lattialle.

"Ha, ha, ha... Etkös osannut sanoa hyvää päivää, kun portilta palasit?" ilkkuvat jotkut.

"Siltä unohtuivat tupakkivehkeet... se lähti niitä noutamaan", lohduttelee Pekka.

Pappilan Helmeri harjoittaa yhä hanurilla sotteesia, että hiki tippuu. Herralan rengit koettavat "hauinuintia", ja Suvitien pojat meinailevat Moskovaan.

Saisi nähdä, pääsevätkö.

Ja niin on hauskaa Mustan Pekan tuvassa.

UNOHTUNUT RAKKAUTENI

Pitkän taipaleen olin jo kulkenut, mutta vielä pitempi oli se, jolle piti painua. Minua opastettiin talossa, sanottiin:

"Puolivälissä on Karhu-Jaakon uudistalo. Siihen jää yöksi, niin seuraavana päivänä ehdit kylään."

Ja aikaisin aamulla isäntä valjasti menevän porohärän pulkan eteen ja neuvoi:

"Tästä on pulkanlatu Karhu-Jaakon taloon asti. Sinne osaat, kun annat poron höllin hihnoin juosta hölkötellä."

Hyvää vauhtia kirmaisee poro kujasta järvelle ja noudattaen entistä pulkanjälkeä laukkaa sen yli vastaisen rannan kuusikkoon, jonka läpi vie jälki.