Part 3
"... se tapahtui niin odottamatta ja melkein vastoin kaikkien lääkärien toiveita. Hän ei vielä hourinut silloin, kun hän kertoi minulle Teidän ja hänen keskinäiset suhteensa, joista en ollut aavistanut enkä tiennyt mitään. Kuulin tyttäreni usein ikävöivän takaisin kotiin, mutta tunteensa hän salasi tarkkaan. Silloin, iltaa ennen kuolemaansa, hän kertoi kaikki ja sanoi joka hetki odottaneensa Teiltä kirjettä. Mutta Teiltä ei tullut mitään. Koko ajan houriessaan hän puhui Teistä ja kirjasta, väliin joutuen kauheaan tuskaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: 'Ei Urho rakastakaan minua... ei kuulu kirjaa'...
"Jos tämä sanoma on Teillekin kova isku, niin helposti voitte kuvitella, miltä tuntuu minusta, kun kadotin ainoan lapseni. Ehkä olisi sittenkin ollut parempi jäädä kotimaahan, ehkä ei tauti olisi niin pian saanut valtaa siellä kuin täällä. Minulla on lohdutuksena se, että olen kaikki koettanut, säästämättä itseäni. Jumala koettelee meitä kaikkia kovasti. Hänenpä tuomioonsa meidän raukkojen täytyy tyytyä. Syvässä surussani en jaksa enempää. En tahdo Teitä tuomita. Hauta sovittakoon kaikki..."
Kirjeessä on vieläkin joku rivi, mutta sitä en näe. Alkaa hämärtää silmissäni, ja huoneeni näyttää kummallisen pimeältä. Kuulen junien vieläkin viheltävän, ilkkuvan ja usahtelevan... Yksi ainoa ajatus on minulla selvänä ja tulee kuin helpotuksen huokauksena sydämen pohjalta:
-- Oi, parempi on, että haudan synkkyys sinut peittää, sillä nyt sinun ei tarvitse nähdä ja tietää, ettei minussa ollutkaan sitä miehuutta, ei sitä neroa eikä kykyä, jota minulta odotit!
V
Tie nousee korkealle mäelle, mistä jo näkyy syntymäkylä niin ihmeen herttaisena ilta-auringon paisteessa. Pellot jo vihannoivat vaarojen kyljissä, ja joen saaret hohtavat kuin silkkisen sametin peittäminä. Tuttu kylä tutun joen törmällä!
Tuuli, joka puhaltaa vastaan, on herttainen ja lämmin, vaikka tulee suoraan tuntureilta. Se hyväilee niin kodikkaan suloisesti hipiääni, ja tuntuu siltä, että hengitys käy keveämmin ja musta mieli valkenee...
Tänne mäelle näen kauas, ohi kotikylän tuonne asti, missä kukkulat ja kapeneva taivaanranta liittyvät yhteen. Vaarojen välitse luikerrellen joki kulkee ja puskee voimakasta vuollettaan alas suvantoon...
Lännen ilmat ovat lämpöisen usvan peitossa, ja pohjoisesta puhaltaa kotoinen tuuli! Paista, päivä, ja puhalla, tuuli... kaipaavan mieleni ja itkevän murheeni iloksi...
Mäeltä laskee tie alas laaksoon, ja kylä ilmestyy eteen. Siitä peltojen keskeltä tie menee tutun kylän halki ja nousee mäelle taas...
Jo näkyy syntymäkylä aivan lähellä, jo ovat kivet tuttuja, jo on metsä tuttavani, ja entiset polut näkyvät siellä vielä...
Linnut laulavat ja käki kukkuu ja ystävällisesti humisee kuusikko. Minusta tuntuu, että linnut laulavat minulle, käki kuin kadonneen onneni vuoksi, minua lohduttaakseen, ja kuusikko ikäänkuin viittailee luokseen.
On niin oudon suloinen tunne rinnassa, ja mieltäni raukaisee... Ne rakastavat minua ja ottavat osaa suruihini, viittaavat luokseen, kaikki entiset rakkaat paikat. Ikäänkuin sanoisivat, että me emme petä...
Minä tulenkin. Olen jättänyt taakseni sen maailman, josta läksin kunniaa ja kuuluisuutta hakemaan. Sain palkakseni särjetyn sydämen ja synkän mielen... Jos vielä tunnette minut... unhottakaamme ne vuodet, joina olimme erillämme, ja rakastakaamme niinkuin ennenkin onnen aikoina...
Yhä iloisemmin linnut laulavat, kovemmin kukkuu käki ja ystävällisemmin humisee kuusikko...
Tänne on kylän päähän tehty uusia torppia, joissa on vähän pellonviljelystä ympärillä. Vanhoja tupia on purettu, ja paikoittain on entinen korpi muuttunut heinämaaksi, moni mäennyppylä on vankan oraan peitossa... Takalan Jussi on siirtänyt navetan ja tehnyt isomman saunan... Pikku-Villekin on punauttanut pirttinsä, ja mikä on mitäkin uudistanut.
Mutta tuosta lähtee polku, joka kierrellen kylän takana olevan vaaran kupeita vie pitkän petäjikön halki Repojärvelle päin. Se on vanha tuttu tie, niin luikertavan mutkikas, kivikkoinen ja kaita...
Minuun tulee vastustamaton halu ensin kulkea tuota polkua pitkin Repojärvelle, nähdäkseni onko järvi entisellään, onko kivikkokumpula samanlainen kuin ennenkin ja näkyykö vieläkin Ison-Revon korkea huippu järven pohjoispäässä. Tahdon nähdä kaikki, ovatko niinkuin silloin, kun poikasena täällä kuljin ja kaiku vastasi huutoihini...
Polku vie ensin pitkän männikön poikki ja nousee sitten vaaran rinnettä myöten, metsään päin painuen. Toisella puolen vaaraa on hiekkakangasta, missä polkuja haaraantuu joka suunnalle. Tässä minulla ennen oli satimia... tuonkin petäjän ja kuusen välissä oli kerran, ja siitä sain metson... tuossa oli satimia ja tässä ansoja...
Kuinka sanomattomasti nyt nautin ja kuinka keveältä kulkuni tuntuu! Kuinka metsä tuoksahtelee, kun lännen ilmalta päivä kultailee puiden latvoja!
Ja lintujen laulellessa astun täällä tutussa paikassa niinkuin ennenkin. Hiljainen onni ja alakuloinen riemu täyttää sydämeni.
Jo vilahtaa vähän järven tyyntä vettä tuolta puiden lomitse... ja äkkiä ilmestyy eteeni pienoinen metsälampi, jonka pohjoiselta rannalta kohoaa jyrkkänä Ison-Revon komeroinen seinä niinkuin jättiläisen repimänä. Loiva myötäle vie rantaan, josta pohottaa valkoinen hiekka.
Etelän puolella maa on viettävä, ja korkea koivikkokumpula kohoaa järven rannalta. Siihen rakennan pirttini ja tuohon ojan partaalle, jonka vesi poristen lirisee loitompaa lähteistä, saunani. Tässä on peltomaata, ja tuonne kuusikkokorpeen perkaan niittyni... Järvi on kalaveteni ja yksinäisen elämäni ilo...
Unissani näin tässä pirtin, lämpiävän saunan ja hänet, joka kanssani istui pirtin kynnyksellä. Mutta nyt hän on poissa, ja minä olen yksin monien muistojeni seurassa... Kunhan ensimäinen savu nousee oman pirttini piipusta, kun ensi kylvöni orastaa, on se suuri palkkio ja pettämätön lohdutus siitä, mitä olen kärsinyt...
Näin minä tulevia päiviäni kuvittelen. Kesäisin viljelen maatani ja nokisten kantojen keskeltä palattuani lämmitän saunani. Kun käki kukkuu ja linnut laulavat, lasken verkkoni järveen ja laulelen purressani. Kallioinen seutu kuulee lauluni, ja kaiku kertoo kaihoni kaukaisiin kyliin. Rannan koivut ja korpien kuuset tietävät ikäväni ja ymmärtävät tuskani ja liikahtamatta, totisina kuulevat laulujani.
Niin kuljen kesäisin ja syksyisin metsiä ja kiipeilen korkeimmille kukkuloille. Sieltä näen palasen sitä maailmaa, jossa sydämeni särkyi ja nuoruuteni unelmat hajosivat, jossa näin lempeni aamuruskon punoittavan ja sitten illan varjoon uppoavan... palasen petollista, pahaa maailmaa...
Talvi-iltoina soitan kanneltani ja sepittelen lauluja omaksi ilokseni. Kun kuu luo hopeansa permannolle ja huurteiset puut välkkyvät pirttini edessä, kuvittelen, että ne ymmärtävät soittoni ja arvaavat kanteloni äänestä, että soittoni on suruista tehty, murehista muovaeltu.
* * * * *
Näin minulle alakuloinen ystäväni kertoi ajellessamme lauhana talviyönä pitkin talotonta taivalta.
SYKSYINEN UNELMA
Emäntä saattoi minut poikki porstuan tupaan, jonka seinät olivat vasta veistetyt ja ikkunanpielet maalatut. Sieltä tuoksahti vastaani hajuheinäin lemua ja raitista elokuun ilmaa.
"Tähän saisi vieras panna levolle", sanoi hän ja osoitti minulle sänkyä peräseinällä.
Vakuudeksi hän vielä paranteli peitettä ja virkkoi sitten: "Kun ei vain kylmä ahdistane."
Ja sitten hän poistui melkein hiipien ja vasta oven kiinni pannessaan toivotti hyvää yötä.
Jään yksin huoneeseen.
Alan hiljalleen riisuutua ikäänkuin samalla jo levätäkseni päivän vaivoista. Huoneen raitis ilma tuntuu kylmältä ja makaukset kuin jäähtyneiltä. Mutta kuu kumottaa suoraan vuoteeseeni, valkoiselle päänpohjalle, joka näyttää niin lepoa suovalta ja miellyttävältä. Akkunan toisessa pielessä on toinenkin sänky. Siihenkin on vuode valmistettu valkoisine päänpohjasineen. Seinällä sängyn kohdalla on pari valkoista naisen röijyä...
Olen kovin väsynyt. -- Nyt lepo oikein levolta tuntunee, -- ajattelen vuoteellani, kun oikaisen jäseneni suoriksi ja mielihyvästä haukottelen.
Mutta kuinka lieneekään, ei unta tunnukaan tulevan eikä väsymyskään rasita. Melkein tietämättäni alan muistella kuluneen päivän tapahtumia ja sitä taivalta, jonka poikki vasta olen tullut. Kirkas kuutamo sopii niin hyvin valaisemaan seinälle, jolle nuo kaksi valkoista röijyä on ripustettu... ja vuoteelle, joka näyttää kuin jotakin odottavan...
Varhain aamulla olin taipaleeni aloittanut suuren järven rannalta, lahden lompalosta, jossa oli talo harjun niskalla.
Isäntä saattoi minut veräjälle, joka oli pellon päässä, ja neuvoi:
"Tästä kun lähdet, niin polku vie... ja pitäisi siellä olla pilkkojakin puissa... seuraa polkua... ja kuivat tästä ovat maat kävelläksesi, ja puolitiessä on haltiain kivi... ja hyvästi nyt..."
Niin hän minua neuvoi, ja minä läksin seuraamaan polkua, joka alkoi painua metsään ja näytti kiikkuvan vaaran päälle. Mutta ei se vielä laelle noussut, vaan luikerteli kaasikon halki ja ilmausi äkkiä suon laitaan.
Siitä kierteli suon rantoja ja nousi taas kuiville maille, hiekkaiselle kankaalle ja siitä hongikon poikki yhä korkeammalle. Ja melkein vaaran laelle se nyt nousikin, mutta jätti sittenkin korkeimman huipun käymättä... Sieltäkin näkyi jo maailmaa, näkyi ääretöntä, suurta ja yksinäistä kiveliötä, joka nyt oli niin äänetön ja rauhallinen kuin olisi saarnan aika. Ja edempää päilyi se suuri järvi, jonka lahden lompalosta viimeksi olin lähtenyt... Se oli kuin suuri, sininen silmä, joka ei uskaltanut ummistua, vaan jonka täytyi valvoa ja vartioida erämaan äärettömyyttä... Valvo minunkin askeleitani, suuri, sininen ja sileä järvi!
Nyt alkoi polku olla vaivaloista, se nousi ja laski, puski korpiin ja korvesta taas kiikkui äkkijyrkkänä ahteen selkään. Sieltä päilyi pieniä lampia molemmin puolin laaksoissa, vilahtaen puiden lomitse. Ne ovat tänne kuin eksyksiin joutuneet suuren vaaran kylkeen. Kuvittelen, että ne ovat muodostuneet suuren vaaran kyynelistä, kun se syysmyrskyssä hätäilee... Kun tunturien tuulet ulvovat, myrsky pauhaa ja erämaa raskaasti huokailee, silloin tuo suuri vaara itkee... ja lammet ovat sen kyynelien jätteitä...
Mutta äkkiä ottaa polku uuden suunnan. Se alkaa luikerrellen ja louhikoita kierrellen kohota edessä olevalle korkealle vuorelle. Nyt se kohoaakin huippuun asti...
Sepä vasta maailma, jonka täältä näen! Oikea erämaa! Tuollaisia kukkuloita! Ne ovat paljaspäisiä nuo kukkulat, korvain tasalta vasta alkaa metsä, ikäänkuin ne tahtoisivat aina olla hiljaisessa rukouksessa...
Päivä on jo iltapuolella, mutta tahdon levähtää tässä hetken, sytyttää piippuni ja olla yksin täällä erämaassa kaukana maailmasta ja ihmisistä. Tekee hyvää sielulle ja ruumiille, kun tietää, ettei kukaan näe eikä kukaan kuuntele. Taivaskin on niin suopea ja sydämellinen ja taivaanrannat totiset. Lapinkin taivas tuolla pohjoisessa on kuin katuisi talvellista kylmyyttään ja itä tuntisi kuinka sateinen oli ollut. Etelän taivas on sininen ja sievä, ja sieltä tulee vähän väliä keveä tuulahdus...
Puolivälissä saavun haltiain kivelle. Siinä kuuluvat asuvan kaikki erämaan haltiat, kiven kultaisissa saleissa. Kiven laelle en pääse, mutta istahdan viereen. Eivät kai ne pahastu siitä, että yksinäinen matkamies levähtää tässä tuokion. Voi, en minä erämaalle mitään pahaa tahtoisi. En hentoisi oksaa katkaista, sillä minä rakastan sitä kotinani, onnelanani, jonne pahasta maailmasta pakenen...
Ja minulle tulee siinä istuessa sanomaton kaiho ja ikävä. Mielessäni tuntuu, että minunkin elämäni on kuin tämä polku, jota olen kulkemassa. Yksin tämäkin kiertelee erämaan halki, samoin kuin minäkin yksin vietän eloni ilottomia päiviä...
Minua alkaa siinä niin uuvuttaa, että tahtoisin jo jättää kaikki: tämän polun, ympäröivän erämaan ja koko maailman... Mutta samassa muistan isännän varoituksen:
"Siinä haltiain kivellä sinua alkaa uuvuttaa. Mutta elä sinä siihen nuku, sillä sitä haltiat pitävät pahana."
Se johtuu nyt mieleeni, ja minä putkahdan äkkiä pystyyn ja jatkan matkaani.
-- Tämän taipaleen päässä lienee suuri järvi ja talo niemessä tai lahden pohjukassa, -- ajattelen kulkiessani.
Polku vie minua nyt pitkin vaarain rinteitä, lepikoiden ja lehtojen läpi. Jo on koivu kellastunut, jo on polullekin joku lehti varissut. Illan tullen ilma viilenee, päivä laskee, ja lempeä hämy ilmaantuu taivaanrannoille. Yön verho kasvaa pohjoisesta ja kätkee kuin viittaan sinisen taivaan... Kiiruhdan askeleitani, ja ennenkuin osaan aavistaa, tulee järvi näkyviin ja talo, jonka kujalle polkuni vie suoraan...
Nyt olen jo vuoteessa, mutta miksi minua ei nukuta? Mietin ja arvailen, ja kummallinen kaiho tulee mieleeni. Tuntuu kuin vartoisin jotakin... Voinhan vapaasti miettiä ja tarinoida itseni kanssa. Ja taas kuvittelen, että se polku, jota olen tullut, on kuva entisestä elämästäni... Tästä puoleen on polku tasaisempi ja maisemat vähemmän vaihtelevia... samoin minunkin elämäni rauhallista ja hiljaista hautaan asti...
... Tässä huoneessa asuu kaiketi talon tytär, ja hänen ovat nuo valkoiset röijyt seinällä... Miksei hän tule tänne luokseni ja puhele kanssani elämän iloista?
Kuvittelen, että hän on kaunis. Hänellä on lempeät siniset silmät ja vankka vaalea tukka...
Entä jos olenkin juuri häntä hakenut! Jospa hän onkin se, jota olen kaiken ikäni rakastanut? Minä tahdon hänet mukaani, sitten jatkamme matkaa kahden kesken polkua pitkin, hän edellä, minä perässä... Me tulemme tänne erämaahan takaisin...
Koetan katsella seinälle, missä röijyt äsken kuun valossa välkkyivät. Mutta kuu on siirtynyt, ja sen alle on kasvanut suuri musta pilvi, joka jo pimittää sen alimmaista reunaa...
* * * * *
Aamulla tulee puhe taipaleesta, jolle aion lähteä.
"Eikö olekin tasaisia maita tämä seuraava taival?" kysyn emännältä.
"Kyllä tästä vielä on aivan kiveliötä. Samanlaista, jota eilenkin tulitte."
Siinä oli siis toivoni ja unelmani!
"No missä teidän tyttärenne on, jonka röijyt näkyvät riippuvan tuolla tuvan seinällä?"
"Eihän meillä olekaan kuin yksi tytär, ja hänkin on naimisissa toisen järven rannalla."
Yksin siis taipaleelle! Samanlaista on tieni taas, ja yksin ja ystävättä erämaita kuljen. Tasoittuneeko koskaan taipaleeni, kohdannenko koskaan kultaista impeäni?
SUURI SIELU
Hän oli saapunut kuin tuulispää etelästä tänne pohjoiseen.
Kun hänet ensi kerran tapasin, hämmästyin aika lailla. Muutamin sanoin hän kertoi, mikä hän oli, mistä kotoisin ja miksi aikoi tulla ja olikin jo hyvällä alulla.
"Säveltäjäksi olen syntynyt!" päätti hän ja napsutteli sormiaan.
Hän oli näet otettu tänne väliveisaajaksi. Hän oli äskettäin loistavasti suorittanut lukkari-urkurin tutkinnon, ja hänelle oli sanottu, että hänessä on siementä johonkin suureen, mistä hän ei vielä itsekään ollut selvillä. Hän sanoi sepittävänsä runoja, piirustelevansa maisemia ja säveltäneensä laulujakin. Hän herätti heti ansaittua huomiota ja keräsi ympärilleen ihailevan seuran.
Ensimäiseksi hän perusti lauluseuran, jollaista ei niillä mailla ollut koskaan ennen ollut. Mutta hänen hehkuva intonsa vaikutti ympäristöönkin, ja vähässä ajassa hän oli saanut toimeen ihmeitä laulussa.
Hänen erinomainen taitonsa johtaa laulua, hänen loistavat lahjansa vaikuttivat laulajiin kuin sähkö, arveli hän.
Hän oli päättänyt antaa konsertin laulajineen. Se olisi hänelle kehittävää, kun saisi olla johtajana, sillä siten hän harjaantuisi esiintymään hienommankin yleisön edessä.
Tapasin hänet pari päivää ennen kuin hänen oli määrä mennä kenraaliharjoitukseen. Hän oli huolissaan, sillä häneltä puuttui tahtipuikko.
"Enkö näytäkin joukon johtajalta... katsohan... ja katso silmiä ja huomaa kuinka hiuksien tulee olla", sanoi hän ja näytti, lyijykynä kädessä, kuinka tahtipuikkoa liikutellaan...
Totta tosiaan. Kyllä hän epäilemättä oli syntynyt säveltäjäksi. Tukka pystyssä kuin harjakset, silmät säkenöivät, vasen käsi kupeella kuin siipiponka ja koko muu olento notkuvana ja väräjävänä...
"Huomaa nyt... katsos... näin tulee käden olla kupeella... näin pitää vartalon notkua, ja näin on tahtipuikkoa pideltävä... Mutta mistä hemmetistä saan tahtipuikon...?"
"Eikö joku nikkari osaisi sellaista sorvata", esittelin minä.
"Kas vain! Kun en ole sitä hoksannutkaan! Et sinä taidakaan olla niin tyhmä kuin näytät", kiitteli hän minua.
* * * * *
Tahtipuikon hän oli saanut. Se oli osunut tulemaan tarpeeksi pitkä ja tarpeeksi paksu. Mutta huolissaan hän oli taas, ja kenraaliharjoitus oli juuri tulossa. Tahtipuikko oli näet puunvärinen. Se täytyi saada mustaksi, vaikka henki menköön. Nauraisivathan sille harakatkin... Ja jokainen näkisi, ettei se ollut Saksasta, mistä hän oli sanonut odottavansa tahtipuikkoa.
"Mutta kun ei pidä oleman maalaria koko kylässä, ei koko pitäjässäkään... Tämä on surkeaa perukkaa... pois minä täältä lähden... lähden Helsinkiin taiteen hehkuvaa ilmaa hengittämään... Voi tätä kurjaa maaseutua... Voi leivätöntä Lappia..."
Koetin tyynnyttää häntä.
"Onhan sentään muutakin mustaa kuin maalia", huomautin.
Hän ikäänkuin otti kuullakseen.
"Jos esimerkiksi koettaisi mustata noella."
"Aivan niin. Nokihan esimerkiksi on mustaa", innostui hän, ja taas sain häneltä suuret kiitokset kekseliäisyydestäni.
* * * * *
Kenraaliharjoituksen hän oli päättänyt pitää kansakoululla ja luvannut, että yleisöä sai tulla niin paljon kuin mahtui.
Ja merkillinen ilta, "harvinainen tilaisuus", on vihdoin tullut.
Hän on kuin siipiä vailla. Hohtaa ja hoppuaa, ja helmat hulmuavat kuin myrskyn käsissä. Hän on kaikin puolin sellainen kuin oikean säveltäjän tulee.
Hän seisoo laulajain keskellä... ottaa ääntä ja antaa ääntä... Käsi käy kupeelle, hiukset nousevat pystyyn, vartalo keijuu ja posket värisevät...
Jopa kajahtaa laulu... Tahtipuikko heiluu niinkuin sodassa sapeli, ja suu auki kuin kirkon ovet hän panee parastaan...
Mutta äkkiä tapahtuu hänessä kummallinen muutos... Otsaan ilmestyy musta täplä... sitten himmenevät posket... ja laulun lomasta kuuluu sipinää...
Hän huomaa sen. Hän silmää käsiään ja näkee niissä nokea... joku lurjus nauraa... Mitä tämä on? Mitä on _tämä_, kun eivät älyä taputella käsiään... ja naurua kuuluu yhä enemmän... Hän käy tukkaansa ja huomaa sitten... ja iskee tahtipuikon säpäleiksi...
Se oli hänen ensimäinen konserttinsa näillä mailla eikä hän olekaan toista täällä antanut.
En ole häntä tavannut enkä hänestä mitään kuullut. Ehkäpä hän ei enää pyrikään säveltäjäksi, vaan johonkin muuhun suureen, mihin hänessä oli niin paljon siementä.
HALLAA PELÄTESSÄ
Heinänteko oli loppunut.
Hän palasi Takasuolta viimeisiä heiniään latoon panemasta, ja elokuu oli jo lopullaan. Poutaa oli ollut koko päivän, taivas kirkas ja pilvetön, mutta tuulen henki oli ollut pohjoisessa ja nyt illan tulien tyyntynyt.
Hän käveli ripein askelin polkua pitkin, joka kuivia maita hakien kierteli jänkkiä, kaasikoita ja silmäkkeitä kankaiden poikki ja johti Takasuolta kylään. Kontin kannakkeet painoivat olkapäitä, ja metsässä haittasi jo pimeäkin kulkua. Ilta alkoi jo loppua, hämy muuttui yhä sankemmaksi, ja ilma tuntui kylmenevän. Taivas oli kirkas, ja siellä täällä vilkkui jo joku tähtikin. Ei pilveä näkynyt etelällä eikä pohjoisellakaan...
Hän silmäili taivaalle ja tunsi, kuinka ilma oli kylmennyt ja tuuli tyyntynyt. Ettei vain tulisi hallayö! Hän säpsähti ja sai kuin uusia voimia kävelläkseen.
Hän oli sieltä kylältä pienen talon omistaja. Ahkeruutensa avulla ja säästäen hän oli saanut oman maatilkun, mutta velkaa oli jäänyt. Oli ollut näinä vuosina niin paljon kuluja, ettei ollut kyennyt kuin osaksi velkaa lyhentämään... Jos nyt tulisi halla ja veisi kaiken hänen toivonsa...!
Hänen vankka, harteva vartalonsa värisi, kun hän muisteli entisiä hallan tuhotöitä ja niitä raskaita vuosia, joina oli täällä taistellut ja ahertanut. Niukan hän oli saanut palkan kovasta työstään, ja kerran oli halla vienyt niin, ettei siementäkään saanut.
Tänä kesänä hän oli toivonut runsasta satoa. Pellot näyttivät niin kauniilta ja lupaavilta. Kun viikon tai kaksi vielä saisivat tuleentua rauhassa, niin jyvä olisi valmis ja runsas sato tiedossa. Mutta jos nyt tänä yönä halla vie, niin kolkko talvi on edessä. Hän muisteli, kuinka vähissä kotona jo olivat viljavarat. Oli vielä pari leipomusta jauhoja ja pari hehtoa ohria, aitan ullakolla, siemeniksi säästettynä...
Kuinka eläisi talven, pitkän talven?
Kovaa oli ollut Lompolan Antin elämä lapsuudesta asti. Ensin mierolla ja sitten renkinä ja tukkilaisena. Mutta säästäväinen ja ahkera hän oli ollut, ja mieli oli aina kaivannut omaa maatilkkua, jolla saisi kaiken kuntonsa yrittää... Ja hän olikin onnistunut ja saanut pienoisen talon, kaukana hallanarassa Perä-Pohjolassa.
Siitä hän syventyi muistoihinsa, näihin kolmeen viimeksi kuluneeseen vuoteen, jonka ajan oli ollut naimisissa. Anna, hänen vaimonsa, oli ison talon tytär, johon hän jo tukkilaisena tutustui. Anna oli ollut hento ja hemmoiteltu lapsi ja vanhempainsa silmäterä. Ja kun hän vastoin heidän tahtoaan meni Antille, hylkäsivät he hänet eivätkä enää tahtoneet hänestä kuullakaan. Mutta Annassa olikin enemmän voimaa kuin oli luultu. Kun Antti toi hänet köyhään kotiinsa, itki Anna ilosta ja lupasi totutella ahkeraksi ja säästäväiseksi emännäksi...
Nämä kuluneet kolme vuotta olivat olleet niin hauskoja ja lyhyitä. Vaikka puutteitakin toisinaan tuntui tulevan, eivät he kumpikaan nurkuneet, toivoivat parempia aikoja ja viljavampia vuosia. Säästäen olivat eläneetkin. Heinänteossa ja leikkuuaikana olivat pitäneet päiväläisiä. Mutta Antti ei ollut sittenkään kyennyt maksamaan kaikkea velkaansa. Koron oli kuitenkin vuosittain suorittanut ja aina vähän pääomaakin lyhennellyt. Mutta kuluneena talvena oli ollut työtä ja tuskaa, että sai koron maksetuksi... Kuinka kävisi tulevana talvena, jos halla veisi viljan?
Itsensä vuoksi hän ei nytkään surrut, jos sekin kova vielä pitäisi kokea, että halla veisi kaiken toivon, mutta vaimonsa vuoksi hän huolehti. Anna ei ollut sellainen kuin muut naiset. Hän oli niin hento ja herkkä, että otti kaikki niin pahaksi ja usein itki sitäkin, että hänen, Antin, piti yli voimainsa raataa... Jos kaikki vie... Kuinka lohduttaisi Anna-parkaa, joka kaiken kesää oli toivonut sitä aikaa, jolloin saisi satoisasta viljasta leipää leipoa! He olivat kumpikin toivoneet... ja monesti jo iltaisin puhelleet, kuinka hauskaa olisi talvelle lähteä, jos tulisi hyvä vuosi...
Antti oli tällä matkallaan viipynyt jo kolme päivää, sillä hänellä oli ollut paljon työtä heiniä kootessaan. Anna oli varmaan häntä vartonut ja kai jo hyvin huolissaan, kun häntä ei alkanut kuulua ja taivaskin näytti seestyvän...
Antti nousi korkean vaaran laelle, josta polku kulki. Se oli laajanlainen vaara; siinä körötti vielä huipulla muutamia kelohonkia, jotka olivat siihen jääneet, kun kulovalkea entisinä aikoina siitä hävitti salskean männikön. Sieltä näki kauas laajaan, asumattomaan sydänmaahan. Hän istahti kivelle polun viereen vähän levätäkseen ja kaivoi piipun ja kukkaron esille. Vaaran laella tuntui ilma lauhemmalta kuin korven poikki tullessa. Mutta kirkas ja sees oli taivas, ja pohjoisessa näkyi punertava vinkka kuin railo tumman meren laidassa. Hiljaa, kuin nukuksissa, tuntui luonto olevan tai niinkuin aavistaisi jotain oudompaa. Suuri, synkkä erämaa, joka lepäsi siinä hänen ympärillään äänettömänä ja iltahämyn sumussa, näytti hänestä kaamealta ja kylmältä kuin jättiläishauta, tahtoen kolkkoon poveensa kaikki ne, jotka täällä työläästi kiskoivat jokapäiväisen leipänsä maan karusta kamarasta.
Mutta lännestä sentään jo vilkkui parin vaaran välistä palanen leveän joen kirkasta pintaa ja etelänpuolisilla vaarain kupeilla hienoa usvaa kuin keveää pilveä. Takaapäin, siellä, mistä Antti oli tulossa, siinsi pienoinen järvi vaarain välistä kuin siihen puserrettuna ja sen rannoilla niitty, Takasuo... Antti oli vielä näkevinään oman latonsakin, joka häämöitti metsän laidassa.