Part 4

"No nytkö jo lähdet! Olisit nyt istahtanut, että olisit juonut kahvikupin. Sattui minulle nyt kirjoituksia, etten oikein ehtisi... Mutta me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista."

Ja juuri kun Tuomas teki lähtöä, näki hän toisen huoneen ovenraossa laihan naisen kasvot ja kuuli sanottavan:

"Kuka kumma täällä polttelee niin pahanhajuista tupakkaa, että ihan koko huoneet haisevat..."

Tuomas astui vihaisesti ulos portista ja noitui itsekseen. Eipä tuolla viheliäisellä ollut edes ryypyn varaa, ajatteli hän ja käveli vihaisesti katua pitkin.

Hän poikkesi ravintolaan syömään, mutta pahalla tuulella hän oli. Juotuaan kelpolailla olutta hän päätti vielä käydä Lalliakin tapaamassa.

"Nyt ei ole vastaanottotunti", sanottiin hänelle. "Eikä herrassöötinki suvaitse, että muulloin lasketaan sisälle."

"Sepä on h----tin kumma! Sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo puhutella. Minä en lähde ennen pois, uskokaa jos tahdotte."

Käytiin ilmoittamassa, ja herrassöötinki tuli itse Tuomasta keittiöstä hakemaan.

Lalli oli sentään vähän entistä miestä. Tarjosi kumminkin tupakkaa, mutta kiire hänelläkin muka oli, ettei tällä kertaa joutuisi pitkiin puheisiin. Ja samalla kysäisi:

"Koska aiot lähteä?"

"Sitte kun kerkiän. Lempojako te siitä tahdotte? Tiedän kai minä lähteä, kun olen tiennyt tullakin. Samaa tiedusteli Plösökin."

"No en minä sillä mitään, vaikka kysyin", pyyteli Lalli anteeksi ja hyvästellessä virkkoi:

"Me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista."

Tuomas ei voinut kyllin kummastella noita herroja. Vanhoja veikkoja ollaan ja niin pitkästä kotvasta tavataan eikä ryypyn varaa kummallakaan, vaikka siinä on puoti vieressä...

Hän meni majataloonsa ja kirjoitti kolme kirjettä, yhden Kintaalle, toisen Plösölle ja kolmannen Lallille. Hän kutsui heidät illalliselle kaupungin parhaaseen ravintolaan ja päätti kestitä vielä kerran, hävittömiä...

Ja he saapuivatkin kaikki, Plösökin, vaikka oli pappi.

"Minä en missään tapauksessa olisi tullut. Mutta kun käsky tuli mieheltä, jota koko elinaikani olen kunnioittanut ja jonka toverihenki on meillä kaikilla niin elävässä muistissa, pidin suoraan sanoen velvollisuutenani", alkoi pastori imarrella.

Ja kiitollisia olivat tietenkin Kinnas ja Lallikin.

Mutta sen he kaikki huomasivat, että Tuomas joi tavattoman paljon ja että hänessä vieläkin näytti kiehuvan sama hurja veri kuin ennen poikanakin, kun hän hyppäsi karsserin akkunasta.

Tuomas kävi yhä rajummaksi. Muut vieraat katselivat pitkään noita kolmea, jotka alentuivat juomaan tavallisen talonpojan kanssa. Pastoria alkoi hävettää, ja hän virkkoi:

"Ellet sinä, Tuomas, tyynny rauhallisesti istumaan, täytyy minun jättää tämä seura."

Siitä Tuomas sai tulta tappuroihin ja alkoi puhua vieraillensa jotenkin peittelemättä.

Plösölle hän virkkoi:

"Mene, veikkonen, kun mielesi tekee! Olen minä jo sinua juottanutkin sen verran kuin sinäkin minua... Mutta lähetä sille pojallesi sinne meidän kylälle vähän kymmenyksistäsi..."

Siitä loukkaantuivat Kinnas ja Lallikin, ja pastori luikki tiehensä minkä ennätti. Mutta Tuomas oli vielä kerran innostunut ja tunsi, että hänessä vielä kiehui entinen, poikavuosien tulinen veri ja mieltä jännitti yhtä joustava vauhti. Ja sen saivat Kinnas ja Lalli pian tuntea. Hän iski kaikki lasit pöydältä silpuksi ja potkaisi pöydän loukkoon.

Akkunasta hän ei hypännyt, mutta herrat hän ajoi ulos kaikki ja maksoi suuret sovinnot melskeestään. Ja yöllä hän lähti kaupungista.

Eikä hän suinkaan enää koskaan käy uudistamassa vanhaa ystävyyttä.

VÄLIMAAN VAARIN SUKKELUUS

Kaiken viikkoa oli tuiskunnut lunta ja tuullut idästä ja etelästä. Tiet peittyivät kylän raitillakin puoliväkisten, ja metsätie meni aivan umpeen. Ja liike näytti asettuvan. Ei olisi kukaan ensiksi tahtonut kahlata tietä auki, ja senvuoksi kuljettiin monta päivää pyryn perästä kylän raittia suksilla, eikä tiellä näkynyt kuin pyörevä pulkanjälki, kun joku poromies oli kylästä uskaltanut loitommaksi.

Mutta viimein ilmestyi hevosmiehiäkin, rahdista palaajia ja heinämiehiä, ja vähitellen maantie jäljittyi ja kovettui entiselleen.

Mutta metsään ei kukaan uskaltanut. Moniailla olisi jo ollut kipeä tarvekin metsään, kun puut kävivät vähiin ja olisi tarvinnut käydä heinäänkin metsäniitylle, mutta kukin odotteli ja odotteli, että jahka tulee jälki metsään, niin kyllä sitten... aivan umpea sinne ei lempokaan lähde yksin kahlaamaan, hevostaan rääkätäkseen.

Ja sitä odotettiin, milloin tie puhkaistaan metsään, ja kukin toivoi, että sen ja sen talon täytyisi ensiksi... siinä ovat puut olleet vähissä ennen pyryä... mikäs auttaa!

Niin varrottiin viikon päivät.

Kylän yhteinen metsätie näkyi joka taloon. Se nousi kylän takaa ylös aukeaa mäkeä, että jälki kyllä näkyisi... Joka aamu kävi joka talon mies kujalla tähtäämässä, että eikö näkyisi... mutta ei näkynyt... Sileänä pohotti vain lumen valkoinen pinta ison männyn luona, mistä tie kääntyi metsään.

Niin oli odotettu viikon päivät ja puun tarve ja heinäin puute uhkaili.

Välimaan vanha vaari, joka oli kylän vanhimpia, kertoi nuoruutensa aikana olleen tapana, että pitkällisten pyryjen perästä aina koko kylä lähti yksimielisesti tietä puhkaisemaan. Ei silloin odotettu, että joku yksin puhkaisisi, vaan kaikki lähtivät yhtaikaa ja milloin oli minkin talon hevonen eellimmäisenä, vuorotellen.

Mutta mitä auttoivat vaarin muistelemiset, nykyisen polven miehet eivät olleet niin yksimielisiä. Eikä vaarin puheista kukaan ollut millänsäkään.

Mutta eräänä aamuna, kun tosihätä jo hätyytteli muutamissa taloissa, näkyi kauas syvä hevosen ja reen jälki kylän kaikkiin taloihin. Se pohotti sievänä kaarena mäkeä ylös ja painui metsään entistä tien pohjaa myöten. Ja kukin tuli hyvilleen ja alkoi valjastaa hevostaan metsään lähteäkseen.

Herralan Kustaa, joka vasta oli palannut kilpa-ajomarkkinoilta ja tuonut kolme vankkaa kauppahevosta, valjasti kaikki kolme ja niin renkineen hommasi metsään. Ja isolla männyllä satuttiin yhteen roikkaan, kymmenkunta kylän hevosta, alastomat reet kullakin perässä.

"Jopa on jälki metsään", lausui kukin toiselleen, niinkuin ei ennen olisi havainnutkaan eikä kujalla kurkistellut.

"Mutta olipa se koko säätä, kun vatsaan asti on lunta entiselläkin tiellä."

"Oli se."

Kukin oli hyvillään, kun oli ollut edes yksi niin rohkea, että uskalsi tien puhkaista. Nyt oli paljon rennompaa kulkea...

"Kukahan täällä on käynyt?"

"Kuka lie. Mutta olisihan tänne päässyt kuka hyvänsä, jolla on hevonen", kehui Herralan Kustaa.

Syrjälän Jooseppi oli maankuululla mustallaan eellimmäisenä ja huusi Kustaalle:

"Liekö nuo sinunkin uudet hevosesi lumihevosia?"

"Tässä on sellainen lumiaura, että häpeään ajaa kaikki muut", kehui Kustaa isoa Liinakkoaan, jonka reessä itse istui.

"Mutta eipä osaa askelta noudattaa se lumiaurasi", väitti Jooseppi, kun näki Liinakon kahlaustavan.

"Mitäs, kun ne teidän ryykköhevosenne astuvat niin lyhyeen, ettei tämä saata niin tiputtamalla kävellä."

Niin väiteltiin, ja puolet miehistä menivät Syrjälän Joosepin Mustan puolelle, puolet taas kehuivat Herralan Kustaan Liinakkoa.

Ja niin väitellen noustiin harjulle, josta tie lähti kulkemaan näreikön halki. Ja hyvillään oltiin ja kukin oli ihmeissään, että kuka oli ollut niin rohkea, että yksin läksi metsään, ja jäljistä näkyi, että hän jo oli palannutkin.

Mutta kun oli taivallettu näreikön poikki, josta alkoi leveä jänkkä, tuli kummat eteen. Siinä näet loppuikin jälki, ja selvästi näkyi, että yksityinen metsässä kävijä oli siitä kääntynyt takaisin.

"Jo tuli, pojat, kummat! Jälki loppui, umpi tuli eteen. Tästä se on kääntynyt takaisin. Tulkaa katsomaan!" huusi Syrjälän Jooseppi, joka ajoi etumaisena.

Perässä tulijat ottivat reestä suksensa, ja niin hiihdettiin kummastellen katsomaan. Mutta mitäpä se parani "syynäämällä", siitä oli todellakin palannut.

"Narrasi meidät vain metsään, lurjus", arveli joku.

"Niin teki. Käännytäänkö takaisin?"

"En lähde minä... minulla on värkissä varaa", huusi Herralan Kustaa vimmastuneena ja äkäisenä. -- Muutkin murjottivat, kun asia alkoi selvitä, että joku konna oli saanut heidät liikkeelle.

"No anna mennä sitten!" huudettiin Herralan Kustaalle.

"Niin, annappa nyt lumiaurasi koettaa", huusi Syrjälän Jooseppi.

"Pois alta!" karjaisi Kustaa ja koetti ajaa tiepuoleen päästäkseen toisten edelle. Mutta muutkin innostuivat ja Joosepille huudettiin:

"Elä päästä lumiauraa edellesi... eipä se sillä, näemmä, pääsekään."

Mutta paksua oli lumi, niin että hevosen selkärangan yli kuohui, kun Herralan Kustaa pyrki eellimmäiseksi. Hän tempoi ohjista, noitui ja huusi ja vimmastui lopulta, kun "lumiaura" ei ottanutkaan mennäkseen. Kun muut nauroivat ja tiedustelivat, paljonko vuota maksaa, raivostui Kustaa niin, että hyppeli vihasta.

"Eipä lumiaura liikukaan. Jopa sai Herralan rikas tallivarsan hevoskaupassa", huudettiin.

Mutta kun Kustaa vaivoin pääsi lähemmäksi Syrjälän Jooseppia ja huusi, että pois alta, niin Jooseppikin läimäytti maankuulua Mustaansa lautaselle ja huusi vuorostaan:

"Kyllä tietä tulee... tulkaa perässä."

Ja Joosepin Musta, joka oli tottunut paksussa lumessa kulkemaan, asteli nytkin, entistä tietä tarkoin noudattaen, ja jätti muut pian jälkeensä.

"Eihän se sinun lumiaurasi jaksa valmistakaan tietä perässä tulla", huusi Jooseppi vimmastuneelle Kustaalle.

"Tenimys ja pahantapainen koko värkki, kun häntäänsä huiskuttaa kuin luutaa", naurettiin Kustaan kuullen.

Tappelematta sentään kukin omaan palstaansa kahlasi, ja kuorman saatuaan he tulivat takaisin, mikä pikemmin, mikä kauemman aikaa kuormaa pannessa viipyen.

Illalla sitten levisi kylälle tieto, että aamulla näkynyt jälki olikin loppunut jo näreikön päässä. Selvästi oli näkynyt, että tarkoitus oli vain narrata kyläläisiä umpitielle. Ja varmaankin se lurjus oli luullut, että miehet häätyvät palaamaan, -- ettei ole rohkeutta ummelle mennä.

"Mutta kuka osasi olla semmoinen vintiö? Selkäänsä tarvitsisi saada."

"Kuka sen tietää, mutta tämän kyläläisiä se on."

Siitä puhuttiin monessa pirtissä sinä iltana ja kerrottiin rovastillekin, joka hymyili makeasti, ja lukkari nauroi ihan katketakseen.

Välimaan pirtissä sitä kummeksittiin myös. Mutta Arviiti renki, kun asian kuuli, virkkoi vaariin päin kääntyen:

"Missä vaari lie varsallaan käynyt mennä yönä, kun sillä aamulla vielä oli tierat takakoivissa."

Virkkoi ja iski vaarille silmää.

Vaari veisteli kirvesvartta, kohotti harmaata päätään, ja siitä näkyi kaksi veitikkamaista silmää, kun hän vastasi Arviitille:

"Kai sillä on riiailemassa käyty."

Mutta ukko hymyili partaansa, kun oli hoksannut keinon, jolla sai kyläläiset metsätietä puhkaisemaan.

Ja nyt kuulutaan kiusattavan Herralan Kustaata ja muita, että jopa annoitte Välimaan vaarin itseänne narrata.

KENEN "MERKIT" PARHAAT

Tämmöiset pitkät keväimet, kuten nytkin, ovat meille maamiehille sangen ikäviä. On rehun puute, pohjoinen puhaltaa, ja jäät toljottavat liikkumatta.

"Kääntäisi tuulen etelään päin..."

"Siinäpä se onkin... mutta ei käänny... Juhannuksesta kukaties."

"Ei kannata sitten kylvää."

"No ei."

Mutta siihen tulee vielä muitakin miehiä, kylän vanhempia "merkkimiehiä". Sanotaan heillekin, että eipä näy kesäksi kääntyvän.

"Huomenna kääntää etelään... ruuna näkyi haukottelevan", tiesi Juurrus-Antti, ilmanennustaja ja merkkimies.

"Ilmanmuutos tulee... vesisade jo huomenna. Kivi näkyy meidän kujalla itkevän", laskee Viialan ukko, kauas kuuluisa merkkimies.

"Nöyrä sää tästä vielä tulee... meillä piehtaroi rakki, että karvat pölisivät", oli Möttösen Laakus merkinnyt.

Kuunneltiin ja uskottiin. Sitten tuli Herralan Kustaa, suurviljelijä ja muutenkin kuuluisa. Virnisteli pilkallisesti, arveli:

"Semmoiset merkit... vanha ruuna, kivi ja kissa... yhtä kuin tyhjä! Mutta minulla on ilmantietäjä, joka ei valehtele ja tietää täsmälleen. Mutta ei sitä olekaan joka miehen seinällä."

"Taitaa olla sellainen pyöreä kello kuin pappilassakin."

"Joo. Mutta tämä minun on paljoa parempi. Sen kenkkäsi Sitorovi. Minä kun ostan siltä niin paljon."

Mutta nyt alettiin kiivaasti väitellä vastaan ja sanottiin Herralan Kustaalle, että tietää huutia... eikä rupea valehtelijoiksi tekemään maankuulujen merkkimiesten hyviksi tunnettuja merkkejä. Lopulta meni joku Kustaankin puolelle, ja siinä nousi kina, ettei vertaa.

Joukossa oli Heiskasen Villekin, ja hän puolestaan koki selitellä omia merkkejään, kiivaasti vastustaen Herralan Kustaan ilmantietäjää. Sanoa öksäytti:

"Sade tästä tulee... mulla ajettuvat ikenet ja nokan päähän nousee vesinoppa."

Se oli hyvin hauska kuulla, ja alkoi kuulua kova naurun räminä. Mutta kesken kaiken huusi Herralan Kustaa:

"Lähdemme miehissä meille. Minä lyön vetoakin, ettei sada huomenna eikä vielä ylihuomennakaan."

Lähdettiin siitä Herralaan, koska aikaa oli kyllin sunnuntai-iltana ja jäät joessa liikkumatta toljottivat ja vihainen viima pohjoisesta vinkui. Tahdottiin nähdä silmästä silmään sitä merkillistä taikakapinetta, joka oli kaiken ilman tietäjä: tunsi, koska pouta tulee, aavisti pilvisäät ja sateista oli aivan varma.

Kustaa itse toi sen pirttiin nähtäväksemme. Sen vakinainen paikka oli tuvan seinällä kahden "potretin" keskellä. Se oli pyöreä kuin kello viisareineen, mutta taulu oli outo, ja lasin läpi paistoi monenlaisia vietereitä ja lankoja.

"Onpa se..."

"Onpa kyllä... nuo ne ovat sen aivot, nuo vieterit, jotka kimeltävät kullalta."

"Jopa niin, mutta mikäs se tuo on?"

"No, no... ei siihen saa koskea eikä sormiaan tukkia. Muutoin se pitää uskoa."

"Vielä särkyy."

"Mitähän ilmaa se nyt tietää?"

"Niin, ilmaako? Poutaa tietää. Ei sadetta ainakaan viikkoon vielä. Vetoa lyön." Herralan Kustaa oli kovana.

Mutta Viialan ukko, joka oli kuuluisin ilmantietäjä näillä mailla, kiivastuu, sylkee kouraansa ja tarjoo kämmentä Kustaalle.

"Tuoss' on... pannaan vetoa. Ellei tiistaina jo sada, olen minä tapannut."

"Paljonko pannaan?"

"Kymmenen markkaa", esittelivät muut.

He lyövät vetoa. Ja kumpikin on varma voitostaan.

Ja me muut jakaannumme kahteen puolueeseen, toiset Kustaan, toiset Viialan ukon.

Ja aika melu siinä käy.

"Kovin minun ikeniäni särkee... kyllä Herralan Kustaa menettää", vakuutti Heiskasen Ville.

"Eikä ole Viialan kujakivi vielä milloinkaan tyhjään itkenyt", arvelivat jotkut.

Ja Möttösen Laakus selittää:

"Meillä on niin varma merkki siinä rakkikoirassa, ettei paremmasta apua. Se kun pelehtelee, niin jo, heinäaikanakin, saat alkaa kiireesti luokoilla, tai sadekuuro kastelee heinäsi."

"Mutta onhan se teidän rakkinne jo umpisokea."

"Vaikka."

"Entäs meillä ruuna... ei varmempaa merkkiä mitään", uskoo Juurrus-Antti.

Siitä sitten erkaannutaan. Jäät toljottavat joessa ja vihainen tuuli puhaltaa pohjoisesta. Ja väitellään ja puhellaan, että saisi nähdä... jahka jaksaisi tiistaihin elää.

Tulee maanantai ja vitkalleen kuin vasiten viivytellen vihdoinkin tiistai.

"Etelälle näkyy liennettä kasvattavan, mutta tuulen henki on pohjoisessa."

"Elä joutavia!"

Odotetaan tiistai-iltaan. Ei tule sadetta, ei poutaakaan, on nuoskea pohjatuuli, joka tuntuu kulkevan itään päin.

"Huomenna sataa."

"Mutta sehän oli määrä, että tiistaina."

Ja tuomittiin asia miehissä niin, ettei kumpikaan vedonlyöjistä tapannut.

Mutta kun keskiviikko-aamuna herättiin, oli tuuli kääntynyt etelään ja sataa tihutteli.

"Ei ole Herralan Kustaan 'pruuvarista'. Viikoksi poutia tiesi, nyt jo sataa."

"Koska on Viialan kujakivi turhaan itkenyt?"

"Koska on Juurrus-Antin ruuna turhaan haukotellut?"

"Ja koska on Möttösen Laakuksen vanha rakki ilman aikojaan pelehtinyt?"

"Niin ja... ei minun ikeneni ajetu kuin sateen edellä", sanoi Heiskasen Villekin hyvillään.

ENSI KELILLÄ

Sateinen ja harmaa oli syksy ollut, ja pitkä ja ikävä.

Kääntyi tuuli viimein pohjoiseen ja tuiskutti lunta lauantai-illasta sunnuntaiaamuun asti. Ja mainio oli rekikeli, kun kehräspuuhun lumi ulottui.

Pörhölän Matti heräsi ja silmäsi ulos, niin näki talven tulleen. Hän ihastui ja sai kuin uutta elämää jäseniinsä. Pukeusi nopeasti ja veti kengät vain lopalta jalkaansa. Ja riensi ulos naurussa suin.

Piika Maija vinttasi kaivolla vettä ja lauleli. Renki Heikki oli kahdella sangolla vedenviennissä talliin ja kintut sipsuttivat yhteen, raskas kun oli paino molemmissa käsissä. Navetan räystäällä tirskuivat hottiset ja silmäilivät heinänkulmuihin, joita Maija oli nakellut navetan edustalle.

Matti riensi juoksujalassa talliin ja puheli naurussa suin Heikille:

"Jopahan, kärpänen vieköön, tekikin talven. Jo minä ajattelinkin, kun koko eilisen päivän hampaita paleli, että säänmuutos tästä tulee."

"Ja tulikin rekikeli heti, ettei routa vastaa", arveli Heikki.

"Joo."

Matti oli kuin eri mies, hommaili ja liehui, aikoi lähteä juoksijalla ajamaan ja käski Heikin tarkoin siistiä Hurran.

"Tästä jo Rantalan Kustaa ajoi sivu Lennolla, että utukka nousi", ilmoitti Heikki.

"Elä helkkarissa! Oikeinko talvitamineissa?"

"No tiu'ut, kulkuset soivat ja Lento mennä vilisti, että vilkkui."

Se lisäsi Matin intoa, ja semmoinen tuli halu ajelemaan, että juoksujalassa piti kulkea. Ei se kumma ollutkaan semmoisessa innokkaassa hevosmiehessä kuin Pörhölän Matissa. Kuuluisa hän oli hevosmies ja varsain kasvattaja, ja aina ajeli juoksijalla. Mutta nyt kun syksy oli ollut niin turkasen märkä ja likainen, tie kuoppainen ja rapakkoinen, ei hän ollut viikkokausiin päässyt oikeata vauhtia saamaan. Ei huvittanut ajeleminen ja ikävää oli. Hurra sai seistä tallissa ja isäntä makaili alakuloisena pirtissä, odotti talvea ja toivoi pääsevänsä laskettelemaan murakalle, että jää laulaisi.

Ja nyt teki mainion rekikelin, tuuli pysyi pohjoisessa ja päivän vinkka etelässä. Siitä oli toivo pakkasesta ja varmasta talvesta.

Mutta hommatessaan sipikkaa ja talviajoneuvoja reilaan, Matti kuuli vinkeää aisatiu'un kilkutusta tieltä...

"Kuka hemmetti siellä niin laskettaa?"

"Lukkari näkyy ajavan... niinkuin talvella ainakin... Kirkkoon menee."

Siitä lukkari löysäsi viimana ohi, ja surkeasti huiskui tiuku aisassa ja vanha ruuna väänsi parasta raviansa, ja lukkari kuului hauskemmakseen väliin kiljaisevan ja hihkaisevan.

"Olisin ehtinyt perään, niin olisin näyttänyt... olisin vilahtaen porhaltanut ohitse", arveli Matti ja sai taas uutta ajointoa.

"Päästä kaikki hevoset pihalle jaloittelemaan", komensi hän Heikkiä ja alkoi olla valmis lähtemään. Hurralle he nyt kaksin miehin kiinnittivät aisaremmejä ja olivat innoissaan, ja kovasti hevonen näyttikin olevan menomielellä ja virmalla päällä.

"Etkö sinä syö aamiaista ja minne sinä lähdet?" tiedusteli emäntä Matilta, kuistin ovella seisoessaan.

Mutta Matti ei sanonut joutavansa syömään. Hän istahti juhlallisena sipikkaan, suu tyytyväisessä vihellyksessä. Hurra kapaisi kujasta tielle, että vilahti, mutta asettui kuitenkin pian, kun Matin taidokas käsi oli ohjissa.

Hyvin hauskalta tuntui. Naapurissakin oli hevoset päästetty pehtelemään, ja ne kirmasivat, häntä sulkana perässä, pitkin pihaa ja pihasta pelloille. Kirkkoväkeä oli liikkeellä, ja tiukuja ja kelloja helisi edessä ja takana, että nauratti.

Olipa Viinikan Juhokin kirkolle menossa, ajeli rennosti komealla oriillaan ja saavutti Matin Reikälän kohdalla, kun Matti juhlallisesti vihelteli Hurralleen ja koetti sitä tyynnyttää kävelemään.

"Pois alta!" huusi Viinikan Juho leikillään Matille.

"No mahtuu tänne!" sanoi Matti vuorostaan, mutta hyvillään ja nauruissaan olivat molemmat ensi kelin vuoksi.

"Ja kun tämmöisen kelin teki!" huusi Matti Juholle.

"No sanos muuta. Oli tuo jo aikakin, ja tämä lumi pysyy maassa... ei tule enää rospuuttoa... Kuuluuko mitään erinomaista?" huusi Juho Matille.

Mutta Matti ei enää kuullut. Hän kiinnitti hiljalleen ohjia, massautti hienosti huuliaan, ja Hurra alkoi sotkea sakeammin...

Tiellä oli liikettä niin, että vastaantulijoita oli aina vähän väliä, useimmat vain huvikseen ajelemassa. Vastaantullessa hihkaistiin ja kiinnitettiin ohjia.

Kirkon luona Matti tapasi Heiskasen Villen, joka oli varsallaan ajelemassa. Hyvät olivat ystävät Matti ja Ville, hevosmiehiä kun olivat kumpikin ja muutenkin yksiin tuumiin sopivat. Villen varsa oli kuuluisan Kirpun jälkeläinen ja emänkin puolelta kulkevaa sukua. Ja nyt Ville oli sitä totuttelemassa, kun oli tullut rekikeli.

Ja heti Pörhölän Mattikin alkoi tunnustella Villen varsaa ja tunnustellessaan kiitti ja kehui, kun varsa tapulin seinällä hirnui ja kuopi. Ville seisoi vieressä, hymyssä suin kuunnellen. Ja kun Matti taukosi puhumasta, niin Ville lisäsi:

"Eikä se näytä lehmä olevan kululleenkaan, vaikka vasta moniaan kerran on aisoissa ollut... Luulenpa, että siltä vielä taival katkeaa..."

Ja siinä kun vielä puhelivat, niin Ville esitteli, että lähdettäisiin käymään hänen kotonaan Heiskasella. Matti sai kokeeksi ajaa Villen varsalla, Ville vuorostaan ajaisi Matin Hurraa.

"Miks'ei. Mitä tässä kirkkoonkaan lähtee, kun on näin peevelin hyvä rekikeli monesta aikaa. Ei, kun kerran vasiten lähdimme", innostui Matti ja alkoi heti päästellä Villen varsaa marhaminnasta.

"Siellä pitäisi vielä olla nassakan pohjalla, että puolet kupit saamme", ilmoitti Ville vielä hauskuudeksi.

Villen varsa oli tulinen ja virma ja hyppeli ja teutaroi, mutta Matti hoiteli tottuneilla käsillä ohjia ja vihelteli väliin. Ville ajoi perässä Matin Hurralla ja vähän-väliä huusi:

"Eikö ala tuntua, että hevonen siitä kasvaa?"

Siihen Matti, muistaen, että Villellä saattoi olla paljonkin nassakan pohjalla, vastasi hartaasti:

"Onpa kerrassaan niin siisti ja pulska alku ja niin hyvä ajaa, etten ole paremmissa ohjissa koskaan ollut."

Ja se tuntui Villestä hyvältä.

Komeasti ajelivat kylän läpi. Porvarin kujalla kimmastui Villen varsa laukkaamaan ja vihkaisi vauhdilla, niin että tierat olivat Matilta silmät puhkoa...

"Senkin puuhevonen ja tallajalka", noitui Matti, kun sai pysähtymään, mutta Villelle hän huusi:

"Vähän huuliani, pöllö, menin massauttamaan, niin heti löi laukan. Tällä pitää olla siivo ajo ja hellät ohjat... näin henkivireällä hevosella."

Se taas tuntui Villestä hyvältä, ja Matti muisteli Villen nassakkaa.

Talojen kohdalla huudettiin heille:

"Hei, hevosmiehiäkin on jo ajossa... Näkyy olevan Pörhölän Hurra ja Heiskasen juoksijavarsa... ja sipikalla ajavat."

Kun päästiin Heiskaselle, niin Matti alkoi siinä emännän ja renkien kuullen kehua:

"On siinä Villellä sellainen varsa, ettei ole tällä perällä ennen ollut semmoista. Mutta sen minä sanon, että älä sinä anna, Ville, tyhmien sitä ajaa, sillä se on niin henkivireä, että pian on pilalla... Turkanen, kun sillä on juoksijan jalatkin... Se hevonen tuo vielä tuhansia kuin munavoita."

Ville kuunteli naurussa suin Matin kehumista, ja hyvillään oli emäntäkin. Rengit kyllä näyttivät epäillen kuuntelevan Matin puhetta.

Mutta sisälle, peräkamariin, Ville käski Matin. Tarjosi ensin sikaarin ja kaivoi sängyn pohjalta nassakan. "Otetaan tästä kylmiltään ensin... kahvikin tulee heti... Näin ensi kelin kunniaksi."

Ja lopulta kävi niin, että he joivat Villen nassakan tyhjäksi ja Matti vasta pimeän tullen palasi kotiin aikalailla humalassa ja rentona ja hauskana miehenä.

ORPO LEMPENI

Orpona kuljin, orpona elin, orpo ja koditon olin. Laulelin metsätielläni talviaamuina ja keväillä kaihoni sinertävälle taivaalle. Aina oli mieleni raskas ja olentoni vapisevan valju.

Kuuntelivat ikävääni totiset kuuset ja taivaan sini suli sieluuni. Mutta kanteloni ääni oli kaipaavan surullinen ja murhetta se tiesi kertoa. Ei kukaan tiennyt laulujani eikä kukaan kanteloni äänestä arvannut, että soittoni oli suruista tehty, murehista muovaeltu.

Lempeänikö etsin?

Häntä etsin ja haaveksin. Hain sinua kultakutrista, jonka unissani näin hyvin kaukana etelän usvain takana. Sepitin tarinan lemmestäni ja kaiken kaihoni kerroin -- sinua varten.

Mutta yhtä kaukana kuin oli kesäisen taivaan keveä poutapilvi, yhtä kaukana sinäkin leijailit, loitompana etelän usvia, kauempana kapenevaa kaukaisuutta. Et itkevää ikävääni tiennyt etkä tuntenut laulujeni lämpöä.

Etsin sinua kaikkialta, odotin ja arvaelin.