Part 5

Kesäisin luulin sinun tulevan kuin laululinnutkin. Luulin kuulevani äänesi... ja sydänparkani vavahteli ja pitkä suruni lieveni. Mutta et ollut sinä, ja suruissani näin päivien taas lyhenevän ja pimeän yhä pitenevän. -- Talvi-illoin sinua muistelin, kun veistelin sauvointa vesille lähteäkseni. Sillä vetten takana olet ja odotat noutajaasi ja hänen purtensa purjeita siintävältä selältä etsit. Minä tulen heti, kun vuolas virta luo jäiset kahleensa, lasken meren suulle, josta aukeaa avara ulappa... sieltä näkyy kaukainen maan ranta, jonka kuusien latvat tänne häämöittävät. Valkoiset purjeet purteeni panen ja sen keulaan onneni lipun.

Uskon sinun rannalla seisovan ja odottavan... luulen hennon vartesi näkeväni, varron huivisi huisketta... Mutta kaukaisen maan ranta on karu ja kallioinen ja kuusikko vieras mieronkulkijalle. Et ole rannalla, et näe purteni valkopurjeita etkä onneni lippua sen keulassa...

Siirryn pois muille vesille ja kuljen kunne tuuli ajelee. Samahan mistä sinua etsin, ja samahan missä ilottomat päiväni kuluvat...

Mutta joudunpa vielä mantereelle, jonka toisessa laidassa kuului olevan herttainen maailma ja laulujen ikuinen koti. Sen mantereen poikki minun täytyy vielä pyrkiä, sillä sinne haluni tekee ja siellä odottanet minua. Vaikea on kulkuni, kuoppainen on maa ja metsä outo ja usahteleva. Iltaisin on sakea usva ja aamuisin päivänpaiste niin oudon ikävä.

Kuluu kesä, tulee talvi ja uusi kevät ennenkuin ehdin niille paikoin, missä laulujen maailman pitäisi alkaa. Mutta laulujen kotia ei näy, ei helkä kannel eivätkä kotoiset tuulet puhalla. Aukenee eteeni avara meri, jossa kevään usva puskee ilmojen halki... niin rento ja mahtava meri... Ei kukaan täälläkään tiedä sinusta kertoa...

Mutta vielä minulla on päiviä kulkea ja vielä on kaihoni yhtä raskas, ja yhtä minulle, missä ilottomat päiväni päättyvät...

Kulkiessani joudun vielä kerran tutulle koskelle, jossa ärjyvien aaltojen näen kilvan kiitävän, ja kuohujen partaalla laulelen orvon elämäni laulua. Laulaisinko ilmoille syvän suruni ja hyräilisin mustan mieleni kivikkorannoille vai muistelisinko hetkiä, joina sinut löytäväni luulin?

Korkealla on taivaan vaalea sini, nurmi voimakkaan vihreänä vierelläni, ja kaikki ilmat seisovat tyyninä. Ohitseni kiitää vuolas, vaahtoinen voima, joka houkuttelee ja viehättää.

Oi jospa tähän vierelleni istahtaisit! Kuuntelisin äänesi liverrystä ja nauttisin silmiesi loistetta. Sinun surusi olisi kaihoni sisko ja sielusi tuntisi sen pitkän, kolkon tarinan ilottomasta elämästäni, jonka sinulle kertoisin. Meidän sielumme sulaisivat yhteen, sillä sinun surusi olisi minun onneni, ja meidän kummankin sydämeen uppoisi tieto siitä, että pitkä, iloton taipaleemme on loppunut... Mutta koski jyskää ja pauhaa ja virta vie ja viettelee... ja tuudittaa kuin uneen haaveeni ja unelmani...

Ei lievene suruni, ei routa rinnasta lähde eikä sydänraukkani ikäväänsä heitä. Et tullut luokseni, en kotiasi löytänyt, en polkua tiennyt, joka olisi luoksesi vienyt. Eivät ainaiset ajatukseni löytäneet tietä luoksesi eikä kanteleeni ääni korviasi tavannut. Ei kulkenut ilmojen halki kaihoni etkä milloinkaan aavista, missä kuljen ja mistä sinua etsin. -- Sillä sinä et tunne minua etkä tiedä missä kuljen. Ja siksi jää lempeni aina orvoksi, orpona saan kulkea ja koditonna laulella.

Orvon haudan löytänet ja yksinäisen koivun sen pohjoispäästä.

Muistanetko silloin minua!

NUORUUTENI

Suutele vielä kerran hipiääni, kevään tuuli, hyväile polttavaa otsaani, keveä hengetär, ennenkuin nuoruuteni minut jättää! Kierrä kerran vielä raukka rintani ja pehmoiset hyvästit suo sydämelleni!

Sillä nuoruuteni jättää minut... jäähtyy tulinen, hehkuva henkeni, tylsyy sydänparkani ja mieleni jäykistyy. Jättäisitkö, kevään hyvä hengetär, minut hyvästittä, kun parhaat voimani sinulle uhrasin ja nuoruuteni unelmat vaalealle taivaallesi uskoin.

Sillä kevättä toivoin eloni tiellä ja siksi sille parhaat lauluni säästin ja rennoimmat nuoruuteni voimat annoin. Jätänkö kaiholla nuoruuteni? Olenko ilolla siirtyvä uuteen, tuntemattomaan aikaan?

Mikä on nuoruuteni ilo ja mikä oli taistelujeni, toivojeni, unelmaini palkka?

Iloton ja pettävä olit, nuoruuteni. Voimani, toivoni, työni ja tarmoni annoin. Sain särjetyn sydämen palkakseni, mustan mieleni ja tiedon siitä, että nuoruuteni oli hukkaan kulunut.

Et suonut, nuoruuteni, minulle onnen päivää. En nähnyt häntä, jota lupailit ja jota etsin. Lemmetön olit, nuoruuteni, niin jäisen kylmä ja jäisen jäykkä. En kuisketta kullaltani kuullut, eikä sydämeni koskaan lemmen aamulaulua laulanut. Aavistit, nuoruuteni, kaipaavan ikäväni, tiesit sydämeni tuskan, mutta aina kiersit hänet, jonka toivoin tuovan päivänpaistetta rintaani. Välisti veit lähelle ja uskottelit jo olevani ihanteeni vieressä, kiusasit sydänparkaani ja härnäsit herääviä toiveitani. Sillä ne eivät olleet oikeita kuvia nuoruuteni pyhästä ihanteesta. Ne olivat kimaltelevia, pahoja perhosia, jotka yöksi kuolevat ja aamuisin heräävät...

Nuoruuteni! Kun näin päälläni kaukaisen siintävän taivaan ja edessäni avaran maailman, muistatko, mitä toivoin ja mitä lupasit? Niin korkealle kuin käskit, panin toiveeni, ja niin kauas kuin maailman ääriä oli, unelmani uletutin. Se oli teräksenkovaa voimaa, rautaista tahtoa ja haaveilevaa toivetta ikuisesta lemmestä ja elämänonnesta. Missä olet nyt, nuoruuteni, missä olette, toiveeni ja suuret unelmani?

Teräksinen voima kului kovassa taistelussa, ja rautainen tahto pehmeni pettymysten aallokossa. Erämaa jäi sydämeeni, ja kuloksi kuivuivat sydämeni kukkaset.

Miehuutta uhkui mieleni, paisuvaa voimaa suonissani tunsin ja sinne pyrin, kunne unelmani vetivät. Mutta aina oli taloton taival edessäni ja kupeillani kuumat asteet. Aina kallio siinä, jossa luulin lammen silmän päilyvän, aina vastale siinä, missä piti olla vuolas virta, ja kivi siinä, jossa pehmoista helmaa toivoin...

Kallio mursi voimani, vastaleessa nuoruuteni parhaat päivät hupenivat, ja kivellä illoin itkin, kun kaivaten kultani pehmoista helmaa odotin...

Miksen nyt ilolla jättäisi nuoruuttani, joka paljon lupasi ja katkeran muiston jätti jälkeensä! Miksen iloiten luovu kiipeämästä vastaletta ja kapuamasta kaljua kalliota?

Sanon sinulle hyvästi, nuoruuteni, lemmetön ja kylmä. Hellitän joustavan mieleni toiveista ja unelmista ja viskaan hyistä hyhmää haaveilleni...

Mutta vielä on tylsyneen sydämeni kammioissa aavisteleva, tuskallinen kaipuu. Se ei ole raju eikä rauhaton, ei vimmaa täysi eikä salamoiva. Se on kuin tumma, tähdetön talvinen taivas, joka kertoo valoa tuntemattomista maailmoista...

Valoa vartoo aavisteleva kaipuuni, onnea kärsivä sydän ikävöi. Tuletko koskaan?

Tule hetkeksi ja anna minun kerran tuntea tuulahdus elämän suuresta onnesta... anna aavistus ihmiselämän onnen päivistä...!

Minä olen sinua varten säästänyt kaiken hellyyteni ja parhaat sydämeni tunteet. Tahdon verhota sinut kaihoni vaipalla ja rakastaa sinua niin, että saat tuntea nuoruuteni voimia... Nyt minä sinua enimmin kaipaan, kun pettyneenä kivelle pääni kallistan. Tule, salli minun kertoa kuluneen nuoruuteni päivät, lupaa itkeä ja ikävöidä...

Olen sinut nähnyt, olen ohitsesi kulkenut. Silmiesi syvällisessä loistossa luulen nähneeni sen maailman, jota ikävöin. Luulen sinun säälivän ja surkuttelevan... Olet unieni suloinen enkeli, pimeiden öiden valo ja päivieni elinvoima. Olet hyvien henkien lähettämä sitä vartoomaan, kun nuoruuteni menetän ja puhallan haaveeni pois.

Voiko sydämesi koskaan aavistaa, mitä nuoruuteni vei ja mitä vielä toivoin?

HAUTANI

Mihinkä he minut haudannevat? Tahtoisin valmistaa hautani, tahtoisin itse sen kukittaa, ennenkuin mullaksi murenen. Tahtoisin elää ja kuolla yhtaikaa, että näkisin, kiertävätkö linnut hautakumpuani ja kuka kukkaset kuihduttaisi.

Omassa kaukaisessa Pohjolassani soisin luitteni lahoavan ja hautani olevan jokiahteella. Siihen kuuluisi virran veisuu ja muuttolintujen siipien suhina. Siihen näkisin tulvan nousevan ja jäiden röykkiöinä puskevan rantatörmälle.

Siihen kalmistoni etelärinteelle, josta lumi keväisin ensiksi sulaa ja josta kauas näkyvät pitkä petäjä ja voimakas kuusi, hautani kaivaisin ja valmistaisin. Omalla laillani sen sisustaisin ja omaan malliini istuttaisin puita sen ympärille. Koivu, joka pääni puolessa kasvaisi, olisi valkoinen morsiameni, jota eläessäni turhaan etsin. Pitkä petäjä olisi isänmaani ja voimakas kuusi vankka turvani. Mutta pihlaja jalkaini juuressa olisi kuva omasta lyhyestä ja pettyneestä elämästäni. Olihan kerran urpu puhjennut minunkin toivoissani, oli lehteen käynyt lyhyt onneni, ja yhden illan näin valkoisia kukkia eloni tyhjällä ja santaisella polulla...

Siihen he minut upottaisivat, loisivat multaa arkulle ja silittäisivät sijan jaloillaan...

Mutta puuni he jättäisivät rauhaan ja unohtaisivat pian, missä alaston, ruohoton hautani on.

Voi, eivät aavistaisi, että tiesin hautaani, kuinka vaihteli siellä päällä kesä ja talvi. Kuinka kuulin lintujen keväällä tulevan ja laulavan haudallani omissa puissani, kuinka näin koivun urvun puhkeavan, tulvan nousevan joessa ja jäiden puskevan törmän päälle... kuinka se ruohottui, tuo santainen hautani, koivu vesoittui ja pihlaja kävi kukkaan...

Ja kuinka kului kesä, ja päivä aamuisin heitteli kultiaan orvolle, ruohottuneelle haudalleni... kuinka siitä kulki väkeä ohi suurina juhlapyhinä, Perttulina ja Mikon sunnuntaina... ja silmäsivät koivua ja pihlajan punaisia marjoja ja kuloksi kuivettunutta ruohoa... eivätkä enää muistaneet, että siinä on rauhallinen, ahdas ja pimeä kotini...

Mutta talven tullen tekivät siitä jänikset vasiten polkunsa, kun kirkkoaidan takaa metsästä tullen taloja lähestyivät. Ne kulkivat siitä kahakäteen talviaamuina ja palasivat illan hämärässä. Haudallani viivähtivät tullen mennen... kuuntelivat hetkisen ja tuuppivat kuusien juuritse suuren salon vapauteen. Ja polkivat tiensä auki keväimeen asti ja poistuivat vasta kun yöt kävivät valoisiksi.